Ficcikirjasto

Esilukija: Emmi

Ikäraja: K-11

Kuvaus: Tifa ei ole samaa mieltä muiden Avalanchen jäsenien kanssa järjestön toimintametodeista, joten hän poistuu paikalta tuulettamaan tunteitaan. Jalat vievät Kasisektorille, jossa hän törmää sattumalta kukkia myyvään naiseen.

Kirjoittajan huomiot: Final Fantasy VII Remake vain pakotti takaisin ficcaamisen pariin. En malttanut pysytellä näppäimistöstä erossa vaan halusin laajentaa Tifan ja Aerithin tarinaa entisestään.

7th Heavenin ovi pamahti. Kovempaa kuin tarkoitin. Jalkani tamppasivat alas portaita kovaksi tiivistyneelle hiekkakadulle. Silmäkulmani yrittivät kostua, mutta pyyhkäisin niitä kädelläni. Oli pakko vetää syvään henkeä. Olisi ollut parempi jopa pysähtyä hengittämään, mutta jalkani puskivat eteenpäin. Eteenpäin. Eteenpäin. Asemalaiturille ja Kasisektorin ylätasolle vievään junaan. En tiennyt, ketkä kaikki olivat jääneet katsomaan perääni. Lysähdin penkkiin juuri samalla hetkellä, kun juna nytkähti laiturista.

Päässäni kieppui ajatusten pyörremyrsky, joka ei ottanut rauhoittuakseen, vaikka tasoittelin hengitystäni ja suljin hetkeksi silmäni.

”Tutkin jo asiaa. Pommin ei tarvitse tuhota koko reaktoria, jotta se saadaan sammutettua”, Jessie sanoi.

Barret risti kädet rinnalleen ja nyökkäsi. Wedgen katse kiilsi kummallisella tavalla. Erilaisella kuin koskaan aikaisemmin. Biggs näytti epävarmemmalta. Nousin pöydän äärestä ja painoin kämmeneni vasten puista levyä. Sormeni pyyhkäisi kuoppaa, jonka lukuisat tuopit olivat siihen hiljalleen kuluttaneet.

”Makoreaktorien lähellä asuu paljon ihmisiä. Ihmisiä, jotka voivat kuolla, jos jotain menee pieleen. Avalanche ei ole terroristijärjestö, vaikka Shinra haluaa väittää niin.”

Painotin jokaista sanaa, mutta Jessie loi minuun katseen, joka ei vaatinut sanoja tuekseen. Kuulin hänen äänensä mielessäni. Älä nyt hössötä. Anna meidän hoitaa tämä. Puistelin hänelle päätäni.

”Jessie osaa homman kyllä. Ei se mene pieleen”, Wedge sanoi.

”Minusta meidän olisi kyllä hyvä käydä läpi vielä kaikki mahdolliset tapahtumaketjut, koska tässä voi olla tekijöitä, joita emme –” Biggs aloitti ja ehdin juuri nyökätä hänelle, kun Barret jysäytti nyrkin pöytään niin voimakkaasti, että levy ponnahti vasten käsiäni.

”Jessie on miettinyt tämän ja näyttänyt pommisuunnitelmansa minulle. Se on pomminvarma!”

”Emme voi uhrata viattomia ihmisiä!” sanoin.

”Kukaan ei ole viaton tässä sodassa”, Jessie sanoi. ”Luulin, että olet mukana tässä, että sinun taustallasi –”

”Olen mukana Avalanchessa koko sydämestäni. En halua nähdä, kuinka Shinra tuhoaa kaiken, mitä rakastamme.”

”Sitten ei ole mitään ongelmaa”, Barret sanoi.

”Jos ihmiset kuolevat meidän takiamme, se on ongelma.”

”Ei kukaan kuole. Suunnitelma on täydellinen.”

Tuijotin Barretia. Hänellä oli hänen itsepäinen ilmeensä. Kädet kiertyivät jälleen puuskaan, mikä oli saavutus sinänsä oikean käsivarren korvanneen aseen kanssa. Vain aurinkolasit puuttuivat, niiden kanssa hänen muurinsa olisi ollut täydellinen. Kurkkuni puristui kasaan, hengitykseni kävi raskaaksi ja näkökenttäni alkoi väristä. Ei, ei tässä seurassa. Olin vahvempi.

Jalkani toimivat ennen kuin mieleni ehti mukaan, ja 7th Heavenin ovi pamahti. Kovempaa kuin tarkoitin.

Juna jyskytti tasaista tahtia ylös Seiskasektorin slummista. Henkilöllisyyden tarkistus pyyhkäisi vaunun läpi punaisina viivoina, mutta kiinnitin siihen tuskin huomiota. Hieroin ohimoitani ja keskityin tuijottamaan ulos ikkunasta, vaikka sen takana näkyi ainoastaan pimeyttä.

Oli ollut typerää sännätä tällä tavoin ulos. Ei minun tapaistani. Halusin ajatella, että olin rauhallinen ja järkevä, hyväksyvä. En mikään draamakuningatar. Rintaa puristi edelleen, kun ajattelin, mitä pommi saattaisi saada aikaan.

Juna hiljensi tahtiaan. Saavumme sektorille 8:n, kuulutus kertoi samalla äänellä, jolla jokaisessa junassa. Kasvoton naisen ääni, varmaankin joku Shinralta. Mustuus junan ikkunan takana vaihtui rakennusrivistöihin, joiden yläpuolella kuulsi iltataivas. Tähtiä ei erottanut, sillä ne peittyivät Midgarin oranssin yövalaistusksen alle. Näkymään sekoittui makon vihreä häivähdys.

Nytkähdys ja pysähdys. Ihmiset nousivat paikoiltaan. Seurasin perässä ja vaelsin asemalaiturille nyt paljon hitaammassa tahdissa kuin olin saapunut junaan. Kiire valui jonnekin raiteiden lomaan, kun maiharini osuivat kiveykseen ja tuuli pyyhkäisi tummanruskealta poninhännältäni karanneet suortuvat kasvoilleni.

Työnsin hiukset pois näkökenttäni edestä ja annoin katseeni kulkea maisemassa. Ihmiset olivat täällä paremmin pukeutuneita kuin alhaalla, laittautuneempia. Tuoksukin oli miellyttävämpi. Nyt hieman kostea muttei tunkkainen, ilma ehkä hivenen raikkaampaa. Tosin ei lainkaan sellaista kuin Nibelheimin vuorilla.

Sydämessäni jysähti. Työnsin muistot välittömästi syrjään. En voinut pysähtyä niihin nyt. En voinut ylipäätään pysähtyä, joten lähdin harppomaan pois laiturilta. Vaeltamaan päämäärättömästi katuja, joiden varrella oli kuppila jos toinenkin. Täynnä ihmisiä, joiden kasvoilla ei ollut huolen häivää. Ihmisiä, jotka eivät laskeneet gilejään, kun ostivat toisen tuopillisen. Ihmisiä, joille huominen oli uusi mahdollisuus, ei taistelu.

Pysähdyin kulmaukseen ja vedin henkeä. Viileys imeytyi siinä ja täytti minut kaikkialta. Illoissa ja öissä oli taikaa, jota ei päivällä tavoittanut, kun karkea valo paljasti jokaisen yksityiskohdan. Hämäryys sen sijaan kietoi kaiken ylle salaperäisyyden peiton ja muutti maailman pehmeämmäksi.

”Oletko eksyksissä?”

Ääni oli ystävällinen, jopa pehmeä, mutta nuotissa oli nasaalinen sävy. Asiakaspalveluääni. Käännyin ympäri ja pakotin hymyn kasvoilleni. Vihreä katse tutkaili minua. Kun nainen käänsi päätään, hänen pitkä, molemmille sivuille jaettu otsatukkansa heilahti hetkeksi katseen peitoksi, mutta pian silmät tarkkailivat minua jälleen. Vaaleanruskea letti huiskahti hänen niskassaan ja korosti hennon punattujen huulten naisellisuutta. En ollut nähnyt naista aikaisemmin, mutta kukkakori hänen käsivarrellaan kertoi tarpeeksi.

”Voisi kai sen niinkin ilmaista”, vastasin enkä edes tiennyt miksi.

”Minne olet matkalla?”

Nainen painoi kukkakorin vatsaansa vasten, ja hänen vaaleanpunaisen mekkonsa helmat seurasivat liikettä. Nostin katseeni nopeasti takaisin hänen silmiinsä, joissa sädehti uteliaisuus. Oli mahdotonta sanoa, mikä osa siitä oli aitoa ja mikä tarkkaan harkittua. Toisaalta en ollut potentiaalinen asiakas, joten hänellä ei ollut syytä käyttää minuun myyntikikkojaan.

Kun vaihdoin painoa jalalta toiselle, nainen peilasi elettäni. Letti heilahti puolelta toiselle, ja hänen päänsä kääntyi vinoon. Huulilla tanssahteli hymynpoikanen.

”En varsinaisesti minnekään”, vastasin.

”Oi, sitten sinä tosiaan olet eksyksissä”, nainen sanoi ja hymyili. ”Joskus oikea tie löytyy, kun harhailee tarpeeksi kauas, ja joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle.”

Räpäytin silmiäni ja hymyilin jälleen. Jokin naisessa oli sellaista, ettei oma hymyni ollut enää pelkkä pakon sanelema kohtelias ele. Hän sai suupieleni kurkottelemaan vaistomaisesti ylöspäin.

”Niin. Olet varmaan oikeassa”, sanoin.

”Haluatko kupillisen kahvia?”

Nainen nojautui lähemmäs minua, ja kukkien tuoksu tulvahti vasten kasvojani. Jouduin keräämään kaiken tahdonvoimani, etten sulkenut silmiäni ja vetänyt syvään henkeä. En edes muistanut, milloin viimeksi olin haistanut jotain yhtä suloista.

”Eikö sinulla ole työilta kesken?” kysyin ja yritin pitää kasvoni peruslukemilla. Se oli vaikeaa, kun kukkakorista huokui liljojen tuoksu. Tuoksu, joka ei sopinut lainkaan Kasisektorin kaupunkiympäristöön, slummeista nyt puhumattakaan.

”Tauko ei olisi pahitteeksi.”

Kohautin olkapäitäni. Voisin tietysti mittailla katuja yksin koko illan tai jopa yön, mutta tuskinpa se parantaisi oloani. Sen sijaan ystävällinen juttutuokio kivan kahvilan nurkkapöydässä saattaisi olla kokonaan toinen asia. Se tuntuisi normaalilta. Kaikelta sellaiselta, mikä oli elämästäni kadonnut jo aikoja sitten. Sitä paitsi ei voinut sanoa, että olisin viettänyt aikaa kahviloissa naispuolisten kavereiden kanssa koskaan. Lapsuudenystäväni olivat kaikki poikia, eikä Jessie ollut sitä tyyppiä, että olisin viitsinyt pyytää häntä huvikahvittelemaan kanssani. Kahvitreffit naisten kesken olivat asioita, jotka tapahtuivat muille.

”Ehkä kupillinen voisi maistua”, vastasin vihdoin. Aivan liian pitkän hiljaisuuden jälkeen, mutta nainen näytti siltä kuin ei olisi lainkaan vaivautunut hitaudestani.

”Tiedän mukavan paikan. Käyn siellä toisinaan myymässä kukkia asiakkaille”, nainen sanoi ja viittasi sivukadulle. ”Muuten… olen Aerith. En tainnut muistaa esitellä itseäni aikaisemmin.”

”Tifa.”

Aerith nyökkäsi minulle niin, että otsahiukset heilahtivat. Hänen huulillaan kareili kevyt nauru, kun hän ohjasi minut syrjemmälle pääkadun vilskeestä. Talot olivat niin lähellä toisiaan, ettei kuja näyttänyt suoranaisen kutsuvalta, mutta eipä 7th Heavenkaan sijainnut parhaalla mahdollisella alueella. Silti baari oli enemmän koti kuin se kerrostaloyksiö, johon olin saanut asettua.

Tiuku helähti, kun Aerith työnsi kahvilan oven auki. Paikka oli valaistu lyhdyin makoenergialamppujen sijaan. Oli vaikea edes kuvitella tällaista paikkaa ylätasoille, joilla makoenergiaa hyödynnettiin paljon enemmän kuin slummeissa. En voinut mitään sille, että sydämeni hypähti. Toivoa oli yhä.

Ehkä Aerith oli lukenut aiemmat ajatukseni, sillä hän ohjasi meidät nurkkapöytään. Tarjoilija kiirehti välittömästi ottamaan tilauksemme ja kiikutti kupit eteemme varsin nopeasti. Paikka henki hyvää palvelua ja rauhaa. En halunnut tietää, missä hinnoissa kahvini mahtoi olla.

Ristin jalkani ja nojasin kyynärpääni pöytään. Leuka painui vasten käsiä ja hiuskiehkura karkasi poskeni ohitse. En vaivautunut sipaisemaan sitä takaisin. Se oli niin lyhyt, ettei koskaan pysynyt paikoillaan. Hengitin lämmintä huoneilmaa, joka täyttyi kahvin rikkaasta tuoksusta. Siihen sekoittui Aerithin kukkakorista huojuva kesäinen heleys, joka oli melkein väkevämpää kuin tumma juoma edessäni. Keveys leijaili minuun ja tempaisi minut mukaani kuin olisin nauttinut kahvin sijasta alkoholia, vaikken ollut vielä edes maistanut juomaani.

Aerith pyöriteli lusikkaa lattessaan ja näytti kadonneen kokonaan toiselle planeetalle. Vihreiden silmien katse harhaili jossain todellisuuden tuolla puolen, mutta silti hymy ei jättänyt hänen huuliaan.

”Pysähtyneet, hiljaiset hetket ovat niitä parhaimpia, eivätkö olekin?” Aerith kysyi, ja hänen katseensa kirkastui jälleen. Vihreä katse liimautui omaani, ja jotain lämmintä valui vatsani pohjalle.

”Niissä on puolensa”, vastasin ja nostin vihdoin kahvikupin huulilleni. Tummaa ja maukasta. Tämän kahvilan tuotteet valmistettiin laadukkaista pavuista.

”Mitä sinä teet työksesi? Et varsinaisesti näytä siltä, että työskentelisit täällä Kasisektorilla”, Aerith sanoi. Lusikka pyöri yhä lattekupissa.

”Työskentelen Seiskasektorilla baarissa”, vastasin. Melkein jo avasin suuni, mutta päätin viime hetkellä olla sanomatta mitään Avalanchesta. Koskaan ei voinut tietää, kuka kuunteli varjoissa, enkä sitä paitsi tuntenut Aerithia lainkaan.

”Kuulostaa jännittävältä. Käyn itse baareissa joskus myymässä kukkia, mutta yleensä tulen tänne ylemmälle tasolle.”

Nyökkäsin. Varmasti täällä sai kukkia paremmin kaupaksi. En edes osannut kuvitella omien asiakkaideni ostavan liljakimppua. Kun en sanonut mitään, Aerith ryhtyi puhumaan asiakkaistaan ja Kasisektorin yöelämästä, joka kuulosti olevan varsin vilkasta. Mutta juopot olivat juoppoja myös silloin, kun tienasivat hyvin, ja ihmiset kaipaisivat paikkoja rentoutumiseen. Tarinoihin oli helppo samaistua.

”Sanohan, Tifa, onko sinulla joku erityinen elämässäsi?” Aerith kysyi yhtäkkiä ja nojautui eteenpäin. Kyynärpäät kaivautuivat pöytäliinaan ja lattekuppi heilahti uhkaavasti. Huulet kaartuivat suorastaan häiritsevän sievästi kysymykseen.

”E-ei oikeastaan.”

Ensimmäiset kuukaudet slummissa olivat raskaimmat. Olin kuvitellut, että Midgarissa Soldiereja näkyisi kaikkialla, mutta ei heitä katukuvassa erottanut. Silti katseeni haki vaaleaa tukkaa ja käänsin pääni heti, kun sellainen vilahti silmäkulmassa. Vaikka vuodet olivat vierineet, emmekä koskaan olleet suunnattoman läheisiä, halusin ajatella, että tiemme voisivat vielä kohdata.

Kuukaudet kuluivat, eivätkä polkumme yhtyneet. Barret palkkasi minut 7th Heaveniin, elämä asettui uomiinsa, pääsin mukaan Avalancheen, autoin ihmisiä slummissa, rakensin yhteisöä, jossa kaikki huolehtivat toisistaan, löysin paikkani, löysin tarkoitukseni, löysin oman elämän. Häntä en löytänyt koskaan. Ehkä hän oli kuollut jossain taistelussa ennen kuin ehti nousta Sephirothin tasolle. Kenties niin oli parempi. Kaikkihan me tiesimme, ettei Sephiroth ollut sellainen sankari, joksi hänet otsikoissa oli lapsuudessani maalattu.

Jonain päivänä tajusin, etten ollut enää etsinyt häntä ihmisjoukoista aikoihin. Keskityin siihen, mitä oli tässä ja nyt. Niin oli hyvä.

”Ja nyt sinä valehtelit.” Aerithin sanoissa ei ollut syytöstä, enemmänkin naurua, mutta hän vakavoitui hyvin pian. ”Minulla oli eräs. Soldier.”

Rinnassani jysähti. Jysähdystä seurasi niin tiivis jyskytys, etten hetkeen kuullut mitään muuta. Baarin äänet katosivat, vaikka ihmiset yhä kävivät omia keskustelujaan ympärillämme. Nielaisin kerran ja toisen, vedin syvään henkeä. En saanut antaa kuvitelmille valtaa. Menneet olivat menneitä, ja oli parempi keskittyä tulevaan. Ja silti ajatus kutitti mieltäni suorastaan piinallisesti.

”Mutta hän katosi viisi vuotta sitten, joten ei siitä sen enempää”, Aerith sanoi ja huitaisi kädellään ilmaa.

Tuhat kysymystä kiritti huulilleni yhtä aikaa, mutta nielaisin niistä jokaisen. Aerithillä ei ollut velvollisuutta vastata minulle, ei syytä kertoa enempää. Me olimme vain kaksi naista, jotka olivat kohdanneet sattumalta Midgarin illassa. Todennäköisesti emme tapaisi enää koskaan tämän jälkeen. Silti halusin… Jos en kysyisi vaan ainoastaan johdattelisin keskustelua… Eihän se voinut olla väärin. Sellaista pidettiin vain kohteliaana. Puhe pysyisi yllä, ei syntyisi kiusallista hiljaisuutta.

”Soldier?” toistin. ”Eräs tuntemani lähti vuosia sitten Midgariin päästäkseen Soldieriksi.”

”Todellako? Onnistuiko hän?”

”En tiedä. En ole kuullut hänestä pitkään aikaan, enkä ole nähnyt häntä vuosiin. Toivoin, että olisimme tavanneet jälleen, mutta…”

”Kokemukseni mukaan Soldierit ovat kovin kiireisiä… Olisin voinut jäädä tuijottelemaan niihin sinisiin silmiin ikuisesti, mutta koskaan ei ollut tarpeeksi aikaa.”

Rinnassani hypähti jälleen. Olin melko varma, että sydämeni halusi kavuta kurkun kautta ulos. Olisiko sittenkin mahdollista…?

”Mutta se siitä. Soldierien perään ei kannata liikaa haikailla”, Aerith jatkoi, ennen kuin ehdin sanoa mitään. Hän ojensi kätensä pöydän ylitse ja tarttui ranteeseeni. ”Usko minua, ansaitset jotain parempaa. Maailmalla on sinulle vielä tarjottavaa.”

”Niin, lapsuudenystävät on parempi jättää lapsuudenystäviksi…”

”Olen kyllä kuullut, että lapsuudenystävillä on erityinen merkitys”, Aerith sanoi ja kallisti päätään kuin olisi jäänyt pohtimaan asiaa. ”Ehkä on silti parempi pitää silmät auki mahdollisuuksien varalta.”

”Olet varmasti oikeassa.”

Aerith hymyili jälleen. Hän hymyili paljon. Vaaleanpunaiset huulet kaartuivat suloisesti, viettelevästi jopa, samalla, kun vihreitä silmiä reunustavat pitkät ripset räpsähtelivät. Nuo silmät olivat syvät kuin maailma itse. Melkein olisi voinut ajatella, että niissä pyöri elämänvirta.

”Uskon, että sinulle riittää mahdollisuuksia…” Aerith sanoi.

Sanat uivat korviini samalla, kun lämpöiset sormet sivelivät rannettani. Olisiko minun pitänyt nykäistä käteni kauemmas? Ehkä, mutten kyennyt edes liikahtamaan. Aerithissa oli jotain hypnoottista, rauhoittavaa ja paikoilleen pysäyttävää.

Jouduin keskittymään, jotta sain tartuttua kahvikuppiin vapaalla kädelläni. Se värisi vasten alahuultani, kun nostin sen ylös. Juoma oli jäähtynyt ja maku taittunut kitkerämpään suuntaan, mutta kumosin suurimman osan kahvista alas kurkustani. Kuppi kolahti vasten pöytää hieman kovempaa kuin oli soveliasta samalla hetkellä, kun Aerith irrotti otteensa ranteestani.

Seurasin, kuinka pitkät sormet nyppäisivät keltaisen liljan kukkakorista. Aerith nousi paikoiltaan, kiersi pöydän ja käveli luokseni. Kukkien tuoksu huokui hänestä ylitseni ja kietoi minut miellyttäviin muistoihin ajalta, jolloin kävin toisinaan poimimassa kukkia Nibelheimin ulkopuolelta. Silmäluomeni lupsahtivat kiinni ja vedin tuoksua sisääni.

Aerithin sormet sipaisivat hiuksiani, korvaani. Kukka sujahti korvan taakse.

”Täydellistä”, Aerith kuiskasi suoraan korvaani ja hengitys pyyhkäisi kaulani ihoa. Kun kylmän kuuma väristys kiisi pitkin kaulaani aina varpaisiin saakka, räväytin silmäni auki. Vihreä katse oli lähempänä kuin kertaakaan aikaisemmin, ja silti omat silmäni nauliintuivat hieman raollaan oleviin huuliin. Ei huulipunaa, heleys oli Aerithin omaa, ja sitä korosti väritön huulivoide. Kuin vaaleanpunainen kukannuppu, joka oli juuri avautumassa täyteen hehkuunsa.

”Lilja tuonee sinulle onnea. Toivottavasti löydät etsimäsi.”

Aerithin kuiskausta tuskin kuuli, mutta silti se nosti ihon nyppylöille. Ääni pyyhki poskeani, lämpö sipaisi korvaa. Sydän jatkoi pomppimistaan ylöspäin.

”Ehkä tapaamme taas”, Aerith lisäsi ja suoristautui. Hän sieppasi kukkakorinsa ja heilautti kättään hyvästiksi. Oli kadonnut kahvilasta, ennen kuin ehdin kunnolla ymmärtää, että hän oli todella poissa.

”Lasku, olkaa hyvä.”

Tarjoilija ilmestyi kuin tyhjästä vierelleni.

Vilkaisin koskematonta lattea ja omaa puoliksi joutua kahviani. Hymy kiipesi huulilleni, vaikka tiedostin, että minun olisi pitänyt reagoida toisin. Vatsanpohjaani kutitteli. Olin tainnut tulla huijatuksi, mutta kiukku ei sykähtänyt sisälläni. Sen sijaan jopa aiempi epätoivo oli keinahdellut pois yhtä matkaa Aerithin kanssa.

Tarkistin summan tarjoilijan tuomasta kuitista ja laskin sopivan määrän gilejä pöydälle. En jäänyt odottamaan vaihtorahaa vaan kiirehdin kosteaan hämärään. Aerithista ei näkynyt edes vaaleanpunaisen mekon helmaa.

Maiharieni pohjat narisivat, kun suuntasin askeleeni takaisin asemalle. Ehtisin vielä illan viimeiseen junaan. Tiesin jo, etten tavoittaisi Aerithia enää, joten voisin yhtä hyvin palata kotiin.

Kun juna kolahti Seiskasektorin laituriin, en ollut enää varma mistään. Ilta oli utuinen. Ehken ollut oikeasti tavannut ketään, kenties olin vain istunut yksin tuulettamassa mieltäni. Kun sipaisin korvallistani, ymmärsin totuuden. Aerith oli todella poikennut elämässäni. Saattoi olla, että kohtaamisellamme oli ollut tarkoitus. Muistutus siitä, että maailmassa oli yhä paljon hyvää, jonka vuoksi taistella.

Vaunusta ei noussut ketään muuta, ja laituri oli hiljainen, kun astuin kelmeään valoon ja aion suunnata kohti kotia. Ehdin vain astua portaat alas, kun huomasin jonkun nojaavan penkkiin. Ei istuvan sillä vaan nojaavan. Nuori mies röhnötti maassa valtava miekka edessään, roikotti päätään hartioiden välissä ja nojasi selkäänsä penkin istuimeen. En ollut nähnyt häntä aikaisemmin, ja olemukseltaan hän näytti sotilaalta. Ehkä joku Shinran riveistä oli viettänyt liian rankan illan ja sammunut sen päätteeksi.

Hetken ajattelin ohittaa miehen. Shinra ei ollut tuonut elämääni mitään hyvää, joten en ollut velkaa. Silti jalkani nauliintuivat miehen kohdalle. Tuijotin vaaleaa piikkitukkaa, ja rinnassani läikähti jälleen. En voinut kuin kyykistyä miehen viereen.

”Hei, oletko kunnossa?”

Pää kohosi, ja sumeat sinivihreät silmät harottivat, kun katsoivat minuun. En ollut varma, näkikö mies minua todella. Huulet yrittivät muodostaa sanoja, mutta niistä ei saanut selvää. Omat sanani juuttuivat kurkkuun, kun kyyneleet ponnahtivat silmiini ja sumensivat näkymän.

Aerith oli tiennyt jotain. Olin varma siitä.