Ficcikirjasto

Vapaapäivä, mutta linna on yksinäinen. Clavis. Hän ei ole juuri nyt täällä, ei kanssani.

Auringon porotus on armoton jo kolmatta päivää, kun se hyökkää sisään ikkunoista ja kimmahtelee marmorilattioilta. Huokaus purkautuu huuliltani, ja pyyhkäisen otsaani vaeltaessani linnan halki kohti puutarhaa. Käytävän paksu matto hukuttaa kenkieni kopinan, muuttaa kulkuni miltei äänettömäksi.

Puristan kirjaa rintaani vasten. Clavista ei ole näkynyt tänään, vaikka usein hän käyttää jokaisen tilaisuuden ollakseen kanssani. Kihlauksestamme saakka hän on omistautunut minulle yhä enemmän, joten tämä yhtäkkinen poissaolo jäytää tyhjänä paikkana rinnassani, mutta yritän työntää tunteen syrjään. Hän on varmaankin kiireinen; prinssin velvoitteita, joita hänkään ei pysty täysin pakenemaan. Sitä paitsi minun on myönnettävä, että arvostan sitä, miten hän hoitaa työnsä. Vaikka haluan jakaa elämäni hetket hänen kanssaan, ei ole valtakuntaa ilman hallitsijaa.

Toisekseen helteinen vapaapäivä on täydellinen pienelle lukutuokiolle. Kirjakauppaani saapui hiljattain joukko uusimpia julkaisuja, joista yksi vangitsi huomioni. Koska Clavis on kiireinen tänään ja minulla vapaata, tilaisuus on oikeastaan erinomainen. Ja kun ilta koittaa, voin jakaa lukukokemukseni hänen kanssaan. Oikeastaan pidän tästä suunnitelmasta. En vain malta odottaa illan vilpoisempia tunteja.

Käytävä jää taakseni, kun kiirehdin aulan halki kohti ovia. Marmori kiiltelee ikkunoista säihkyvän auringonvalossa ja häikäisee minut hetkellisesti, mutta siristän silmiäni ja jatkan kohti päämäärääni. Puutarhan perällä on varjoisa nurkka, joka ei toistaiseksi ole kuumennut liikaa, vaikka aurinko paistaisi koko päivän.

Kun astun ulos, helle kietoo kuumat kätensä ympärilleni ja syleilee minua päästä varpaisiin nostaen välittömän poltteen kasvoilleni. Tahmainen pisara noruu alas niskaani ja imeytyy paitani valkoiseen kaulukseen mutta jää onneksi näkymättömiin kastanjaan taittavien suortuvieni alle. Tuulenvirekään ei kulje puutarhan halki, kun katson ympärilleni. Palvelijoiden kastelemat kukat kurovat varsiaan kohti valoa ja säihkyvät kilpaa sen kanssa. Väriloisto ja kukkien tuoksusikermä syöksyy minua kohti kaikkialta, minne katseeni käännän. Kuin huume ympäristö ottaa kaikki aistini valtaansa. Kesä kukkeimmillaan. Kunpa se ei vain olisi niin hiostava.

Nostan kirjan suojaamaan katsettani yläpuolelta iskevältä korvennukselta ja suuntaan sorapolkua pitkin kohti puita. Niiden vihreys ei ole enää kevään kirpeää vaan kesän syvää vehmasta.

Ja vihdoin. Lehtikatto, varjo ja pelastus. Paahde lievenee, kun puut tarjoavat turvasatamansa ja valo muuttuu. Se on kuin suoraan satukirjoista kiilautuessaan lehtien lomitse ja luodessaan kellertäviä läikkiä räiskyvän vihannan keskelle. Siirryn polulta nurmikolle ja kipitän suurimman tammen alle. Mitä kaikkea sekin on nähnyt? Kuinka monta korventavaa kesää? Kuinka monta tummaa talvea?

Istahdan puunrunko selkänojanani. Maa huokuu vilpoisuutta reisiini, puu turvaa selkäni, enkä pysty pysäyttämään huokausta, joka pakenee huulieni lomasta. Suljen silmäni ja hengitän kesää. Keltaisen täplittämä vihreys piirtyy vasten suljettuja luomiani. Näin on hyvä. Ei kuuma, ei kylmä vaan juuri sopiva. Juuri tätä tarvitsen tässä ja nyt. Tästä tulee täydellinen päivä. Kirja sormissani kuiskii seikkailuista, tuntemattomista maailmoista, jotka maalataan musteella silmieni eteen kirjain, sana ja lause kerrallaan.

En malta odottaa. Kirja sylissäni suorastaan huutaa tulla luetuksi.

“Siinähän sinä olet, suloinen kihlattuni.” Pehmeän viettelevä ääni tunkeutuu tajuntaani. Ääni, jonka kaikki sävyt olen yhteisenä aikanamme oppinut tuntemaan.

Räväytän silmäni auki. “Clavis!”

Siinä hän on valkoisissa shortseissaan ja laventelisessa pupujen kuvittamassa paidassaan. Prinssini ei olekaan hoitamassa valtakunnan asioita. Ehei, hän piileskelee puiden lomassa kuin olisi tiennyt minun vaeltavan tänne. Vai tiesikö hän? Eikö hän kuulostanutkin siltä kuin olisi etsinyt minua samalla tavalla kuin minä häntä aamun ensimmäisinä hetkinä?

“Säikäytinkö?” Kultaiset meripihkasilmät tuikahtavat, kun Clavis nojautuu puoleeni ja ojentaa kättään. “Ethän loiki luotani, pupuseni. Sydämeni ei luultavasti kestäisi niin julmaa torjuntaa vaan särkyisi silkasta sen uhasta.”

Tartun prinssini käteen, ja hän vetää minut takaisin jaloilleni niin nopeasti, että päässäni humisee. Joudun tasapainoilemaan, mutta käsivarsi kietoutuu vyötäröni ympärille tukemaan. Ei. Painamaan minut lähemmäs rintakehää, josta hohkaa niin lämpö kuin sitruksisen myskinen tuoksukin. Se on yhtä aikaa leikkisä ja kypsä kuin hedelmät loppukesästä, täydellinen yhdistelmä makeutta ja mausteisuutta, kuten kantajansakin.

Pitelemäni kirja pusertuu väliimme, mutta Clavis ei näytä välittävän, vaikka sen kulman täytyy painaa kipeästi hänen kylkeään. Sen sijaan hän rutistaa minua tiiviimmin kiinni itseensä. Rakkaani.

“En koskaan loikkisi luotasi.” Ääneni on pelkkä muminaa Clavisin paitaa vasten, mutta tiedän hänen kuulevan sanani kuin hän olisi herkistynyt pienimmällekin inahdukselle, joka kieleltäni karkaa.

“Ah, anna kun arvaan.” Clavis hymähtää hiuksiini. “Säikyttämisen sijaan olen ihastuttanut sinut niin perusteellisesti, että palat jo halusta pusertaa minut puuta vasten, likistyä lähelleni ja vangita varteni armoillesi.” Sanat sivelevät korviani, luikertelevat sisälleni ja sytyttävät roihun, jolla ei ole mitään tekemistä hellepäivien hehkun kanssa.

Hymy läikkyy minussa. Clavis ei ole väärässä. Ei todellakaan.

Käsi silittää hetken selkääni, sivelee paikkaa, jossa paita kohtaa hameeni. Unohdan itseni hetkeen, annan kosketuksen sytyttää sisäisen tuleni entistä voimakkaampaan roihuun. Mutta juuri kun voihkaus pusertuu huuliltani, Clavis suoristaa minut ja kaappaa katseeni silmillään. Meripihkan takana pilkahtaa jotain. Merkki. Hyökyaalto on tulossa.

“Sinun on maltettava tovi, ihana kihlattuni.” Clavisin hymy solahtaa sieluuni saakka. “Olen järjestänyt jotain erityistä vain sinulle, Emma.” Hän pyyhkäisee sormellaan poskipäätäni jättäen jälkeensä kihelmöinnin, korventavan janon saada lisää, enemmän.

“Clavis…” En voi kuin kuiskata.

“Tällainen päivä, tiedäthän.” Clavis huokaa. “Se voi riistää sinulta kaiken voiman, jos et virkistäydy riittävästi.” Hän poimii kirjan käsistäni ja työntää sen kainaloonsa ennen kuin sieppaa sormeni kietoen ne omiensa lomaan ja lupaa kysymättä vetää minut matkaansa.

Ei kohti linnaa vaan syvemmälle puiden varjoon, missä kesä huokailee hiljaisena heinäsirkkojen viulusonaatin tahdissa, missä valo on himmeän vihertävää ja puutarhan kukkien ylitse pursuava tuoksu on vain vaimean viehättävä muisto. Siellä kaiken rauhan keskellä, puiden katveessa on maahan levitetty viltti ja sen keskellä kori.

Clavis kiidättää minut huovalle, pudottaa kirjan sen kulmalle ja työntää minut istumaan. “Sallithan, rakkaani?” Hänen sormensa hipovat nilkkojani ja vetävät kengät jaloistani jo ennen kuin leukani nytkähtää nyökkäykseen.

Kipristän varpaitani ja kiirehdin nostamaan ne kankaan päälle, jotten varmasti sotkisi sukkiani. Nurmi ja viltti muodostavat pehmoisen pedin, jonka päällä levähtää. Tömähdys. Toinen. Clavis seuraa perässäni heti, kun myös hänen kenkänsä lepäävät ruohomättäällä.

“Näin kaunista päivää ei pidä tuhlata.” Prinssini ryhtyy nostelemaan astioita korista. Ruusukoristeiset posliinikupit lautasineen ilmestyvät viltille, ja pian hän jo kaataa niihin juomaa, josta kohoaa hempeän herkullinen tuoksu kohti nenääni.

“Ei varmastikaan, mutta en ole varma, onko helle paras hetki tee siemailulle.” Niin paljon kuin nautinkin yhteisistä teehetkistämme, en juuri nyt kaipaa ripaustakaan lisää kuumuutta.

“Ei pelkoa, armaani.” Clavisin nauru helisee päälleni. “Tämä on jääteetä. Se viilentää sinut juuri sopivasti, sillä enhän halua sinun läkähtyvän ennenaikaisesti.” Hän ojentaa minulle kupin lautasineen, enkä voi olla nuuskaisematta sitä uudemman kerran. Ruusua, jasmiinia ja kenties jotain muutakin kukkaista, mutta teen aromi erottuu silti kaiken muun pohjalta.

Siemaisen juomaa ja annan makujen tanssia kielelläni, kun silmäilen ahkeroivaa prinssiäni kupin reunan ylitse. Meripihka tuikkii, kun hän ujuttaa esille hileilevän jäätelöannoksen, joka näyttää siltä kuin se olisi koottu ainakin seitsemästä eri mausta ja yritetty saada kokonaisuus toistamaan kaikki sateenkaaren värit kerralla. Annos on vino, miltei kiikkerä eikä suoranaisen kaunis mutta huokuu rakkautta, jolla se epäilemättä on valmistettu. Clavisin lusikka uppoaa siihen kuin sulavaan voihin.

Ennen kuin ehdin kunnolla tajuta, kyseinen ruokailuväline suunnistaa kohti suutani ja Clavis nojautuu lähemmäs. “Suloinen kihlattuni, ota vastaan tämä rakkauteni valmistama lahja, joka ei vedä vertoja sen enempää kauneudellesi kuin maullesikaan, mutta on omiaan kiidättämään sinut kohti autuutta viileyttä. Haluan nähdä, kuinka se saa sinut värisemään edessäni kuin hurmion hetkellä.”

Avaan suuni kuin tottelevainen linnunpoika. Clavisin keittiökokeilut saattavat näyttää epäilyttäviltä, mutta olen oppinut luottamaan hänen kykyynsä yhdistää maut toisiinsa. Ja juuri nyt kielelläni räjähtää mansikan ja persikan sekoitus, jossa on ripaus vesimelonia ja vaniljaa, ehkä jopa minttua sekä jotain pehmoisen makeaa, jota en suoranaisesti tunnista. Kaikki tämä yhdistettynä kinuskikastikkeen tahmaisuuteen on miltei liikaa aisteilleni. Niin kylmää, niin pehmeää. Kaikki sulaa kielelleni makujen ilotulitukseksi, ja otsaani sipaisee päänsäryn aavistus, joka kuitenkin katoaa, kun nielaisen ja valmistaudun ottamaan vastaan uuden lusikallisen. Huuhdon sen alas ruusuisella teellä ja voin suorastaan tuntea, kuinka kylmyys valuu vatsaani asettuen sinne ja alkaen täyttää minua. Se on täydellinen vastakohta ilmalle, joka on valmis höyrystämään minut heti, kun astun auringonvaloon.

Jäätelöä seuraa sorbetti, sorbettia raikas hedelmäsalaatti. Omenan ja banaanin palat Clavis on selvästi yrittänyt leikata pupun muotoon. Pystyn erottamaan pyöreän pään ja pitkät korvat, vaikka hahmot jäävät vinkuroiksi kuin pienen lapsen ensiaskartelut.

“Clavis… tämä on…” Etsin sanoja sillä välin, kun lusikallinen salaattia täyttää suuni. Kivettömän kirsikat poksahtelevat vasten kieltäni, kun puraisen niitä, ja sekoittuvat passionhedelmän mehuun. Nielaisen makeuden ja raikkauden samassa paketissa. “Olet ylittänyt itsesi. En varmasti ole koskaan syönyt näin herkullista aamiaista.”

Hailakka ruusuisuus pyyhkäisee Clavisin poskia kuin kesän ensimmäiset ujot kukkaset. Hän naurahtaa, ja seuraan, kuinka virne kohoaa hänen huulilleen. “Tietenkin. Päivästä päivään, yöstä yöhön olen valmis ylittämään itseni yhä uudestaan ja uudestaan vain sinun vuoksesi, Emma.”

Clavisin ei tarvitsisi yrittää, sillä hän on jo kaikkea, mitä saatan haluta. Olisin tyytyväinen vähempäänkin. Niin kauan kuin minulla on hänet ja kirjani, en välitä missä olemme ja mitä syömme. En tarvitsisi linnaa enkä upeita aterioita.

Mutta… en voi kieltää, etteikö tuntuisi hyvältä, kun Clavis syöttää minulle viimeisetkin rippeet hedelmäsalaatista. Annan annoksen päätteeksi teen pisaroida kielelleni ja huokaisen.

“Kiitos, Clavis.” Vain kuiskaus. Sulan hänen hymyynsä, en juuri nyt kuumuuteen. “Tämä oli ihana yllätys.”

Naurahdus. “Loppuhuipennus vielä.”

Vilkaisen miestä, joka on jälleen kumartunut korin ylle. “En jaksa enempää. Olen aivan täynnä.” Mitä tahansa hän on valmistanut, en usko, että minuun mahtuu enää palaakaan. Raikkaus ja viileys ovat jo ottaneet minut haltuunsa.

“Lupaan, että tämä ei tee oloasi raskaaksi vaan viimeistelee kokonaisuuden. Et voi jättää tätä väliin, koska sen tärkeimpänä ainesosana on rakkauteni sinua kohtaan.”

Kun Clavis sanoo sen tuolla tavoin, en voi muuta kuin suoristautua ja kurkistaa, mitä hän on nostamassa esille. Valtava lasi hikoilee, ja pisarat saavat sen kimmeltämään. Juoma on samanlainen värien purskahdus kuin jäätelö aiemmin; kirkkaankeltaiset ja siniset raidat risteilevät vihreän, oranssin ja valkoisen kanssa, enkä pysty edes kuvittelemaan, mitä kaikkea drinkkiin on mahdettu yhdistää.

Clavis poimii vielä jotain korista ja hivuttautuu vierelleni. “Tämä vaatii hieman läheisyyttä, mutta juuri se on tärkein mauste, jonka vielä tarvitsemme. Yritin vangita tähän juomaan sen, mitä me olemme. Sinä ja minä. Halusin luoda jotain, missä on sinun makusi, mutta myös muisto minusta, jotta voi keskittää ajatuksesi vain minuun samalla, kun juot tätä.”

Kuulostaa täyteläiseltä. Mahtaako olla liiankin?

En ehdi esittää kysymyksiä, kun Clavis jo kruunaa kokonaisuuden pillillä, joka on yhdessä kaksi ja taipuu sydämen kaarille. “Kuin rakkautemme. Olemme ehkä erillisiä mutta silti olemme yhtä. Sinäkin tunnet sen, tunnethan, ihanainen kihlattuni?”

Nyökkään, ja Clavis nostaa juoman välillemme. En voi kuin siepata pillin huulieni väliin ja imaista. Hukuttava makeus syöksyy kylmänä sisälleni varastaen hetkeksi jokaisen aistini, jokaisen soluni, täydellisen huomioni. Olen silkkaa tunnetta, kun juoma tulvii suuhuni, ja samalla hetkellä Clavisin katse kiinnittyy omaani. Sormemme limittyvät lasin ympärillä kuin todella tulisimme yhdeksi, kuin tässä juomassa olisi silkkaa taikuutta, joka nyt virtaa sisällemme ja muuttaa rakkautemme entistä syvemmäksi.

Kun viimeinen pisara kohtaa kieleni, voihkaisen ja nojaudun taaksepäin. En taida tarvita lounasta tänään. Hymy keikkuu huulillani, ja katselen prinssiäni. Sydämeni valittua.

Joka ainoa päivä Clavis onnistuu todistamaan rakkautensa. Joka ainoa päivä haluan vain hänet enkä ketään muuta. Joka ainoa päivä. Vain me kaksi.

“Emma, tiedäthän sinä, miten paljon merkitset minulle?” Clavis laittaa lasin pois ja kääntyy katsomaan minua jälleen suoraan silmiin. “Olet minun tähteni taivaalla, elämäni valo ja keskipiste. Olet minun suloinen pupuseni, joka värisee minua vasten. Olet aamuni, päiväni ja iltani, olet erityisesti jokainen yöni. Ei ole mitään mikä vertautuisi sinuun.”

Clavis jatkaa ja jatkaa. Hän hukuttaa minut sanojen kuohuvaan koskeen, joka kieppuu loputtomasti ja pakottaa elämään juuri tässä ja nyt kuin ei olisi sen enempää eilistä kuin huomistakaan. Kehun ja arvostuksen osoitukset, rakkauden runokieli kietoutuu ympärilleni niin, ettei hetkeen ole mitään muuta kuin meripihka ja nuo sanat ja tämä mies.

“Voi Clavis.” Henkäisy karkaa huuliltani, kun kipuan hänen syliinsä ja painaudun vasten hänen rintaansa. Sulautan sormeni hänen laventelisuortuviinsa ja hengitän ilmaa, jonka hänen huulensa vapauttavat. Hengitän häntä, vain häntä.

“Emma, rakas kihlattuni.” Clavisin huulet värisevät miltei koskettaen omiani, hänen nenänsä pyyhkäisee nenänvarttani samalla, kun kädet hakeutuvat ympärilleni. “Ilman sinua en olisi mitään, sillä sinä olet opettanut minulle rakkauden todellisen merkityksen. Sinä olet —”

En anna Clavisin lopettaa lausettaan vaan sieppaan hänen huulensa suukkoon, joka vavahduttaa sisintäni. Muiskaus syvenee, kun kaiken jäähileen hillitsemä kipinä sykähtää sisimmässäni uuteen roihuun. Se pyyhkäisee ylitseni, kun kapuan Clavisin syliin ahmien samalla hänen huuliaan. Hänen suunsa avautuu minulle kuin kesäinen kukka enkä voi olla tunnustelematta kuumaa kosteutta kielelläni, joka kietoutuu yhteen hänen kielensä kanssa.

Clavis. Prinssini. Rakkaani. Kaikki, mitä tarvitsemme, on tässä. Sanat ovat rajallisia, mutta kehoni kielellä ei ole rajoja. Painan Clavisin niskaa, kun suumme sovittautuvat toisiinsa. Laulan hänelle sikermäni, näytän kaikki sateenkaaren värit yhä uudestaan, vien hänet tähtiin ja sulan häneen. Sulaudun häneen, kietoudun niin likelle, että kaksi on yksi. Ei hän ja minä. Me.