Author: Afeni
Rating: K-13
Fandom: Final
Fantasy XII
Disclaimer: En
omista mitään, mikä selkeästi kuuluu osaksi kaanonia. En myöskään omista Feline
Pearlia vaan hän on Faithin hahmo, jota olen saanut kunnian käyttää tässä
tarinassa. Baldric Solidor puolestaan on oma hahmoni, jonka olen luonut jo
aiemmin, mutta jota en ole päässyt kuitenkaan tarinoissani toistaiseksi
käyttämään. Nyt hänkin sai tilaisuuden astua estraadille.
Summary: Vayne
Solidor ja Cidolfus Bunansa suunnittelevat retkeä Giruveganin suuntaan, mutta
ymmärtävät, ettei sinne pääse yksin tieteen keinoin. Samaan aikaan hovimaagi
Feline Pearl painii yksityiselämän ja työn yhteen sovittamisen kanssa yrittäen
selvitä Archadesin hovin vähintäänkin kierossa maailmassa. Miten nämä kaksi
asiaa liittyvät toisiinsa?
A/N: Kun sain
Faithin hahmon arvonnassa, minulla oli alkuun pieniä vaikeuksia miettiä, mihin
Final Fantasyyn hänet voisin sijoittaa. Hahmon taustasta johtuen päädyin
lopulta siihen, että hän istuisi parhaiten Ivalicelle. En valitettavasti silti
saanut kaikki yksityiskohtia upotettua tarinaan enkä ole varma, osasinko käyttää
häntä oikein.
Tarina toimii epäilemättä parhaiten, jos tuntee Final
Fantasy XII:n maailman ja hahmot, mutta ehkä siitä voi saada jotain irti,
vaikkei tuntisikaan. Pääosassa ovat joka tapauksessa OC-hahmot :)
Lupaus toivosta
Jousimiehenkuu huipentui talvipäivänseisaukseen, mutta
Archadesissa sekään ei tuntunut samalta kuin kotona. Ilma kyllä kylmeni talven
tulon myötä, mutta lumesta ei ollut tietoakaan. Tunsin voimakasta kiusausta
kutsua edes jokusen lumihiutaleen leijailemaan alas taivaalta. En yleensä
ikävöinyt kotiin, jonka olin jo kauan sitten joutunut jättämään taakseni, mutta
talvipäivänseisauksen olisin mieluusti viettänyt lumisissa maisemissa.
Vedin syvään henkeä ja koetin nautiskella kaupungista,
joka kylpi valomeressä alapuolella. Parvekkeella oli viileää ja hämärää, vaikka
illan juhlien valot loivatkin ikkunoiden kautta läikät lattialle. Olin kulkenut
hovista toiseen, mutten silti viihtynyt juhlien keskellä. Archades ei tehnyt
tässä poikkeusta. Ei, vaikka tiesin jo, että olin saattanut tulla matkani
päähän. Kenties juuri tänne minä pysähtyisin.
”Taas sinä olet karkuteillä”, tuttu ääni kantautui
takaani ja sai minut käännähtämään ympäri.
”Tiedät, että viihdyn paremmin kulisseissa, Baldric”,
hymähdin vastaukseksi. Mies hymyili ja astui parvekkeen puolelle. Hänellä oli
puoliksi juotu viinilasi kädessään ja pitkät, mustat hiukset oli sidottu
kultaisella nauhalla poninhännälle. Hänen asunsa jokainen yksityiskohta korosti
hänen asemaansa. Itse olin pukeutunut punaiseen silkkimekkoon, jonka tiukka
yläosa myötäili vartaloani, mutta helma oli ilmavampi. Se ei ollut täysin
arkinen vaatekappale, muttei niin juhlavakaan, että olisin varsinaisesti
erottunut joukosta. Ei sillä, ei minun kuulunutkaan erottua. Olin tullut
keisari Gramisin hoviin palvelemaan Solidorin perhettä maagin taidoillani, en
tanssimaan jalkojani väsyksiin juhlissa.
”Mutta sinun ei pitäisi jättäytyä niihin”, Baldric totesi
ja tarjosi minulle lasiaan. Otin sen vastaan ja join kulauksen. Viini oli
laadukasta, epäilemättä bhujerbalaista. Ei dalmascalaista kuravettä, jota ei
saanut alas kurkusta edes hyvällä tahdolla. ”On vääryys, ettet tuo itseäsi
esille samoin kuin muut naiset.”
”En ole kuten muut hovin naiset”, tuhahdin ja käänsin
katseeni syrjään.
Archadesin hovi oli täynnä toinen toistaan upeampia
naisia. Jopa palvelijattaret olivat kaunottaria! Siinä joukossa minä näytin
lähinnä kummajaiselta hailakan punaisine hiuksineni ja vaaleine ihoineni. Olin
melkein kalman kalpea ja liian haaleat pisamat tekivät kasvoistani täplikkäät.
Eniten kummastusta herättivät kuitenkin olemattoman vaaleat ripseni ja
valkoiset kulmakarvani. Olin myös saanut kuulla jokusen kommentin verenpunaisesta
viivasta, joka kulki pystysuunnassa ylähuuleni halki.
Ei ulkonäkö ollut minulle tärkein asia, mutta ajoittain
toivoin, että olisin saanut enemmän lahjoja sillä saralla. Nytkin, kun
vilkaisin Baldricin komeita piirteitä syrjäsilmällä, mieleni teki mieli
huokaista. Hän olisi saanut kenet tahansa naisen suukottamaan maata jalkojensa
alla. Hänellä ei ollut syytä kiinnostua minusta.
”Ja juuri siksi ansaitset paikkasi valokeilassa”, Baldric
jatkoi sinnikkäästi ja nappasi lasinsa takaisin. Hän tarttui leukaani ja käänsi
kasvoni itseensä päin. ”Isäni arvostaa taitojasi, minä arvostan sulojasi, mutta
jos olisit enemmän esillä, saisit myös yhteisön hyväksynnän.”
”En tee sillä mitään. Suoritan työni hyvin ja tiedän sen
itse, hyvin tehty työ on paras kiitos”, mutisin.
”Jos sinun arvosi nähtäisiin laajemmin, tilanne olisi
helpompi”, mies jatkoi aiheeseen, josta olimme keskustelleet aivan liian monta
kertaa.
”Ehkä meidän olisi parempi unohtaa koko ajatus”,
huokaisin ja sieppasin viinilasin takaisin. Tyhjensin sen yhdellä kulauksella.
Baldric oli komein mies, jonka olin koskaan tavannut,
eikä siinä ollut kaikki. Hän oli hyvä ja viisas, hän huolehti muista ja
taituroi erinomaisesti politiikan terävällä miekalla loukkaamatta itseään. Hän
osasi valita oikeat sanat jokaisessa tilanteessa ja toimia diplomaattisesti.
Hän myös kunnioitti muita ja kohteli kaikkia heidän arvonsa mukaan odottaen
myös itse saavansa oikeudenmukaista kohtelua.
Lyhyesti sanottuna: Baldric oli aviomiesainesta kaikilla
mittapuilla. Tai ainakin niillä, joihin olin päässyt tutustumaan.
Asiassa oli vain muutama mutta. Tärkein niistä oli työni,
jota en ollut valmis jättämään mistään hinnasta. Olin elänyt sille koko elämäni
perheeni menetyksestä lähtien. Se oli osa minua, pala syvintä minuuttani. Archadesissa
naiset työskentelivät avioiduttuaan vain harvoin, jos sattuivat kuulumaan
korkeaan yhteiskuntaluokkaan. Sellainen ei vain ollut sopivaa.
Ja tulevan keisarin puolison ei totisesti olisi ollut
sopivaa työskennellä. Ei Baldric olisi minulta magian harjoittamista kieltänyt,
mutta varsinaista työtä en olisi enää voinut tehdä. Esperien tähden, minä olin
ollut taistelukentälläkin, en voinut jäädä kotiin nykertämään kirjailuja
keisarin paitoihin!
Niin, se toinen tärkeä mutta. Baldric oli keisari Gramisin
toiseksi vanhin poika. Vanhin neljästä veljeksestä oli kuollut epämääräisissä
olosuhteissa ennen saapumistani Archadesiin. Baldric ei koskaan ollut kertonut
minulle, mitä oli tapahtunut. Luonnollisesti olin kuullut huhuja, mutten
uskonut niiden todenperäisyyteen. Tiedättehän, ainahan keisarillisista puhutaan
pahaa. Baldric ei vain ollut mies, joka murhauttaisi oman veljensä vallan
vuoksi. Vaynella taas ei ollut motiivia, sillä hän ei ollut
perimysjärjestyksessä toisena. Larsa tuli vasta viimeisenä ja oli sitä paitsi
pelkkä pikkupoika. Ehei, veljekset eivät varmastikaan olleet syyllisiä, jotain
muuta oli tapahtunut.
Baldric päästi otteensa irti leuastani ja puisteli
päätään. ”Hyvä on, ei puhuta siitä nyt. Tule kuitenkin sisälle. Täällä on
hyytävän kylmä.”
”Viileä korkeintaan”, totesin, mutta annoin miehen
taluttaa minut sisälle. Laskin tyhjän lasin lähimmälle pöydälle ja jäin
katselemaan täyttä salia. Tämä ei ollut minun kenttääni. Kaikkialla oli upeita
pukuja ja koruja, jotka sädehtivät kilpaa sisälle tuodun puun koristeiden
kanssa. Myös perheeni oli järjestänyt joka vuosi juhlan talvipäivänseisauksen
kunniaksi, mutta niistä juhlista olin osannut nauttia. Lapsena sitä muutenkin
nautti tällaisista asioista enemmän.
”Saanko tämän tanssin?” Baldric kysyi aivan liian pian.
Kirosin mielessäni hyväuskoisuuttani, mutten suoranaisesti voinut
kieltäytyäkään, sillä hän keräsi katseita, minne menikään. Kun hän vei minut
tanssivien parien joukkoon, tunsin jäisten katseiden porautuvan selkääni. Ne
kysyivät, mitä tein hänen seurassaan. Enhän ollut kuin pelkkä palkollinen.
Korkeassa asemassa kyllä, mutta palkollinen kuitenkin, ja vielä kummajainen
ulkonäöltäni.
Kun Baldric lähti viemään minua valssin mukana, unohdin
puukot selässäni ja annoin itselleni luvan katsoa häntä silmiin. Hän osasi
tanssia täydellisesti. Omat jalkani eivät pysyneet täysin askelien perässä,
mutta hän paikkasi virheeni. Hän oli niin lähellä, että pystyin haistamaan
hänet, ja hänen kätensä oli lämmin kädessäni. Sydämeni löi tiheämmin ja hetken
olin valmis luovuttamaan. Jos vain antaisin periksi, voisimme aina tanssia
näin. Sisimmässäni kävi sietämätön myllerrys, kun mietin, mitä Baldric tarjosi
minulle. Valta ja koko valtakunnan ykkösnaiseksi nouseminen ei kiinnostanut
minua pätkääkään, mutta yhdessä vietettävät illat – ja yöt – kiehtoivat
mieltäni. Kävimme nytkin usein pitkiä ja kiehtovia keskusteluja palatsin
kirjastossa, jos en ollut ylitöissä, mutta ne olivat vain varastettuja hetkiä.
Jos sivullinen näkikin meidän lähes yhteen osuvat otsamme kirjan yllä, hän vain
kuvitteli tulevan keisarin tekevän suunnitelmia tulevaisuuden varalle yhdessä
hovimaagin kanssa. Ei enempää.
En voinut olla miettimättä, miltä tanssimme näytti.
Pohtivatko ihmiset, miksi tanssimme yhdessä? Näkivätkö he minut Baldricin alaisena,
joka kurotteli omenaa turhan korkealta oksalta? Vai uskoivatko he kenties, että
keisarin poika noudatti etikettivelvollisuuttaan ja tanssitti minua pitääkseen
isänsä tyytyväisenä? Yritin väittää itselleni, ettei muiden ajatuksilla ollut
väliä, mutta niillä oli. Archadesissa muut määrittivät ihmisen arvon, halusi
sitä tai ei. Minä halusin saada arvostuksen työni kautta, en siksi, että olisin
merkittävän miehen puoliso. En silti sanoisi, että olin liian ylpeä. Tein
kuitenkin työtäni muiden hyväksi ja kehittääkseni itseäni maagina. Se oli
minulle tärkeää ja halusin tulla muistetuksi tekojeni kautta. Oliko väärin
toivoa voivansa muuttaa maailmaa parempaan suuntaan?
Tanssi vaihtui toiseen, mutta Baldric ei päästänyt minua
karkaamaan lattialta. Nyt näytimme jo epäilyttäviltä. Aavistelin, että kyseessä
oli hänen tapansa hakea minulle hyväksyntää. Hän halusi osoittaa arvostavansa
minua enemmän kuin salaisten keskustelujen verran. Huomenna juorut kiertäisivät
palatsia, enkä voisi sille mitään. Senaatti vaatisi siipien leikkaamista
niiltä, mikä tarkoittaisi joko seuraavaa liikettä tai siekailematonta
sumutusta. Tiesin kyllä pelin säännöt, olin nähnyt tarpeeksi monta hovia. Ne
eivät lopulta poikenneet toisistaan niin paljon. Missä oli valtaa, siellä oli
kieroilua. Siinä sopassa selvisi vain, kun ei työntänyt omaa lusikkaansa liian
syvälle siihen ja piti päänsä kylmänä. Valitettavasti omani oli hyvää vauhtia
kuumenemassa, kun Baldric painautui jo sopimattoman lähelle minua.
”Feline, tule tänään minun tiloihini”, hän kuiskasi
korvaani. Lämmin henkäys pyyhkäisi korvalehteäni ja sai kevyen punan nousemaan
poskilleni.
”Tiedät, että se on sopimatonta. En ole… sellainen”,
kuiskutin takaisin ja toivoin, ettei kukaan kuullut kiivaita sydämenlyöntejäni.
”Et olekaan ja juuri siksi haluan sinun tulevan. Olen
hankkinut sinulle talvipäivänseisauslahjan, mutten halua ojentaa sitä tässä
kaikkien nähden”, Baldric selitti. ”Ja tiedäthän, miten huonoa onnea on antaa
lahja myöhässä.”
Nyökkäsin. Hän oli voittanut tämän erän, sillä Onnetarta
ei kannattanut suotta uhmata. Baldric oli poliittinen nero, mutta hän osasi
pelata muitakin pelejä. Hän tiesi, miten sai puhuttua minut pussiin, miten
pyöritettyä minua haluamallaan tavalla. Vaikka olin usein hiljainen ja nöyrä,
minulla oli myös oma tahto. Silti kaikesta pyörityksestä huolimatta en tuntenut
Baldricin koskaan loukkaavan sitä. Hän kunnioitti minua, kohteli kuin
vertaistaan, vaikkei hänen olisi tarvinnut. Ja minä rakastin hänen tapaansa
puhua minulle, katsoa minua ja koskettaa toisinaan kuin vahingossa.
Mestarini oli aina painottanut, ettei työtä ja hupia
saanut sotkea keskenään. Valitettavasti hänen oppinsa valuivat hiekkaan, kun
vain katsoin noihin tummiin, tuikkiviin silmiin. Olin ansassa enkä tiennyt,
miten olisin karannut. En halunnut karata, mutten halunnut menettää
vapauttanikaan. Ymmärsin kuitenkin, etten voinut jatkaa tätä kiehtovaa leikkiä
loputtomiin. Minun oli tehtävä päätös suuntaan tai toiseen.
Olin juuri aikeissa sanoa Baldricille, että tulisin, jos
suinkin pystyisin, kun hän yhtäkkiä pysäytti meidät. Huomasin Vaynen
ilmestyneen vierellemme.
”Veli hyvä, saanhan lainata seuralaistasi toviksi”, Vayne
esitti pyynnön kohteliaaseen sävyyn ja kumarsi meille.
”Ole toki hyvä. Lady Feline taitaakin olla jo uuvuksissa
tarinoinnistani”, Baldric naurahti.
”Voi en toki, lordi Baldric”, vastasin muodollisesti.
”Kuuntelen mielelläni lisää myöhemmin.”
”Lasken sen varaan”, Baldric lausahti ja kohotti käteni
huulilleen, ennen kuin poistui paikalta. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Hän
oli suudellut kättäni koko hovin nähden. Kuulin jo kuinka juorut kiisivät
pitkin seiniä aina keittiöön ja viinikellariin asti.
Kielsin itseäni luomasta liian pitkää katsetta Baldricin
selkään. Sen sijaan käänsin katseeni hänen veljeensä, joka odotti kärsivällisesti.
Vayne oli erikoinen persoona, en saanut hänestä kunnollista otetta, mutta
uskoin hänen olevan samalla tavalla hyvä mies kuin muutkin Solidorin perheen
edustajat.
Vayne tarjosi minulle käsivartensa, johon tartuin
vaihtoehtojen puutteessa. Tiesin useamman silmäparin seuraavan meitä, kun
lähdimme kulkemaan syrjemmälle. En antanut asian vaikuttaa itseeni, mutta olin
jo kuullut juoruja ja kuvitelmia siitä, miten oikein olin saavuttanut asemani
hovissa. Tarinat olivat paljon mielikuvituksellisimpia kuin totuus. Minulla oli
hyvät suositukset aiemman kokemukseni perusteella. Lisäksi asemaani oli
vaikuttanut se, että olin viettänyt muutaman vuoden nuoruudessani Rozarrian
hovissa. Archadia koki valtion kilpailijakseen, joten minut ja tietoni otettiin
ilomielin vastaan. En tosin ollut koskaan paljastanut mitään oikeasti
salaiseksi luokiteltua, minulla ei ollut tapana pettää isäntääni – ei edes
entistä sellaista.
Siirryimme pääsalista kirjastoon, jossa seisoskeli
keski-ikäinen mies viinilasi kädessä tutkiskelemassa hyllyjä. Olin nähnyt hänet
aiemminkin, mutten muista, missä tilanteessa tai mikä hänen nimensä oli. Kun
hän kääntyi katsomaan meitä, kiinnitin huomiota hänen komeaan ulkomuotoonsa ja
tuikkiviin silmiinsä. Mies oli hyvällä tuulella.
”Tohtori Cid, saanen esitellä hovimaagimme lady Feline
Pearlin”, Vayne aloitti. Vanhempi mies astui eteenpäin ja kumarsi minulle.
Keräsin pikaisesti helmani ja soin hänelle hoviniiauksen.
”Hauska tavata, tohtori Cid”, kiirehdin sanomaan. Nyt
tiesin, kuka mies oli. Hän johti kuuluisaa Draklorin laboratoriota, joka sai
rahoituksensa muun muassa Vaynen rahastosta ja suunnitteli keisarikunnan
teknistä puolustusta. Mies oli nero omalla alallaan, vaikka hänen
perhetaustastaan kiersi jonkin verran juttua. Ensimmäisen vaimonsa ja kaksi
vanhempaa poikaansa tämä oli kuulemma hylännyt julmasti naidakseen
nabradialaisen naisen, joka oli kuollut kolmannen pojan synnytykseen. Kaikki
eivät pitäneet tohtori Cidiä kovinkaan kunnioitettavana ihmisenä, mutta minä en
halunnut tuomita häntä tuntematta. Varmasti hänellä oli ollut syynsä
valintoihinsa.
”Ilo on kokonaan minun puolellani, lady Feline”, tohtori
vastasi. ”Olen odottanut tapaavani Teidät, sillä olen kuullut Teistä vain
hyvää.”
Hymyilin, mutten sanonut mitään. Vastaus oli epäilemättä
valhe, sillä kenestäkään ei tässä hovissa puhuttu pelkkää hyvää, jos puhuttiin
hyvää ollenkaan. Kun ajatus iskeytyi mieleeni, ihmettelin valintaani jäädä
tänne. Tosin tiesin kyllä syyni, vaikken sitä suoraan halunnut itselleni
myöntää. Saavuttaakseni tiettyjä etuja olin valmis tekemään uhrauksia. Archadia
tarjosi minulle huimat ammatillisen kehittymisen mahdollisuudet, sillä
keisarikunnalla oli laittaa rahaa myös maagisiin tutkimuksiin tekniikan ohella.
Lisäksi oli olemassa toinen syy. Se, jota ei lausuttu ääneen.
Miehet vaihtoivat keskenään joukon kohteliaisuuksia,
mutta tajusin niiden olevan vain muodollisuus. Kirjastossa ei ollut muita, me
emme olleet täällä juhlien vuoksi. Jotain muuta oli tekeillä.
”Lady Feline, olen pannut merkille Teidän viihtyvän
varsin hyvin rakkaan isoveljeni seurassa”, Vayne lausahti yllättäen. Taistelin
poskilleni nousevaa kuumotusta vastaan ja yritin pitää ilmeeni mahdollisimman
normaalina.
”Lordi Baldric on miellyttävää ja keskustelutaitoista
seuraa. Hän myös tietää paljon magiasta”, totesin.
”Aivan, eikä varmasti Solidorin perheen luontainen komeus
ole haitaksi”, Vayne naurahti varsin suorasukaisesti. ”Älkää olko huolissanne.
En tuonut Teitä tänne tuomittavaksi. Sen sijaan minulla – tai tarkemmin
sanottuna meillä – on Teille ehdotus, joka voi nostaa asemaanne hovissa
entisestään. Ymmärrättehän, että tarvitsette korkeampaa asemaa saadaksenne
haluamanne? Senaatilla on paljon sananvaltaa näissä asioissa.”
Nyökkäsin. Ymmärsin varsin hyvin, etten voinut kieltäytyä
tulevasta ehdotuksesta oli se sitten mikä hyvänsä. Olin pelannut vaarallista
peliä Baldricin kanssa, mutta riskit olivat olleet tiedossa. Keisarinpojan ei
sopinut tapailla edes platonisella tasolla ketä tahansa. Toisaalta laki ei
vaatinut häntä naimaan naapurimaan prinsessaakaan, mutta arvollinen naisen
kuitenkin piti olla. Aateloitu tai muuten korkeassa asemassa. Hovimaagin
titteli ei ollut riittävä, kun minulla ei ollut vanhempia, joiden arvoon
nojata.
Kun en sanonut mitään, Vayne jatkoi puhumista: ”Tiedätte
varmaan tohtori Cid johtavan Draklorin laboratoriota?”
Nyökkäsin jälleen. ”Teidän maineenne on kiirinyt
edellenne, tohtori”, sanoin ja vilkaisin vanhempaa miestä, joka oli silmin
nähden tyytyväinen kommenttiini.
”Laboratorion pääasiallinen tehtävä on vahvistaa
Archiadian puolustusta sodan varalta. Tätä varten olemme kehitelleet koko ajan
uudenlaisia puolustusmekanismeja”, tohtori Cid kertoi. ”Silti… vaikka olen
tiedemies, tunnustan myös Teidän osaamisalueenne vahvuudet. Magiassa on paljon
sellaista, mitä ei tieteen keinoin pystytä koskaan saavuttamaan.”
”On muistettava, että magialla on myös omat
heikkoutensa”, huomautin.
”Aivan, aivan. Siksipä magia ja tiede yhdessä voivat
paikata toistensa puutteita ja samalla vahvistaa päämäärän saavuttamista”,
tohtori sanoi. Hänen kasvoilleen nousi tyytyväinen hymy, kun nyökkäsin
kolmannen kerran. Olin itsekin mielistynyt keskustelun suuntaan, sillä hyvin
usein ihmiset näkivät magian ja tieteen toistensa vastakohtina. Osa jopa puhui,
että jonain päivänä emme tarvitsisi magiaa enää ollenkaan, että tiede oli
tulevaisuuden suunta. Minä en uskonut sellaiseen hölynpölyyn ja moisten
juttujen kuuleminen sai sisimpäni kiehahtamaan, vaikken sitä ulospäin
näyttänyt.
”Olen tutkinut vanhoja legendoja jo pitkään ja vihdoin
onnistuin saamaan tiedonmurun, joka voi olla äärimmäisen tärkeä Archadian
tulevaisuuden turvaamiseksi”, tohtori kertoi. ”Tiedättehän, kuinka raskas paino
hartioillani lepää? Yritän koko ajan varmistaa, ettei kukaan naapurimaista saa
niskaotetta Archadiasta.”
”Se on tärkeä tehtävä”, lausahdin, vaikken kunnolla
käsittänyt, mitä tohtori puuhasi. Archadian armeijalla ei ollut sen
kummallisempia aseita kuin muillakaan valtioilla. Toki Archadian ilmalaivat
olivat vertaansa vailla, mutta niitä koskivat samat rajoitukset kuin muitakin.
Ne eivät olleet mitenkään ylivoimaisia. Ja vaikka niissä käytettiin tulivoimaa,
armeija nojasi pitkälti miekkaan ja kilpeen. Ammunta-aseet ilmeisesti vaativat
liian pitkän latausajan. Tosin tästä seikasta en ollut varma, sillä sotakoneet
eivät liiemmälti kiinnostaneet minua.
”Nämä legendat… ne kertovat voimasta, joka on
ylivertainen. Voimasta, joka aikoinaan annettiin kuningas Raithwallille”,
tohtori Cid jatkoi. ”On mahdollista, että Dalmasca yhä hautoo tuota voimaa
valtaistuimensa alla.”
”Se on enemmän kuin todennäköistä”, Vayne huomautti
väliin, ”ja juuri siksi meidän on oltava valmiina.”
”Kauan olemme vaeltaneet pimeydessä emmekä ole tienneet,
mistä Raithwall aikoinaan sai voimansa”, Cid täydensi, ”mutta nyt, olen
selvittänyt salaisuuden. Tiedän, missä voima asustaa, minun on vain mentävä
hakemaan se.”
”Entä miten tämä liittyy minuun?”
Miehet katselivat minua tovin kuin arvioiden, olisinko
sittenkään tarpeeksi luotettava, jotta salaisuuden saattoi jakaa kanssani.
Lopulta Vayne kuitenkin nyökkäsi omituinen hymy kasvoillaan. Nyökkäys sai
vanhemmankin miehen rentoutumaan.
”Matka tuohon paikkaan ei ole helppo”, tohtori valaisi
minua. ”Lisäksi on olemassa esteitä, joita ei tieteellä ja tekniikalla voi
ylittää. Minun on matkattava kauas vierojen maille ja päästävä heidän metsänsä
läpi. Sitä ei tiettävästi ole juuri kukaan pystynyt tekemään. Siihen tarvitsen taitavimman
maagin, joka Ivalicelta löytyy. En myöskään tiedä, mitä on vastassa, kun
selvitän tieni viidakon halki. Huhut kertovat, että paikassa on Usvaa enemmän
kuin missään. Magian pitäisi siis olla siellä vahvaa, mutta edes kompassi ei
toimi. Tekniikka ei auta minua voiman luokse.”
”Haluatte siis minun tulevan mukaanne?” varmistin.
”Ymmärsitte oikein”, tohtori vastasi.
Jännitys levisi lihaksiini. Olin osallistunut hovimaagina
monenlaisiin projekteihin, mutta mikään niistä ei ollut ollut yhtä vaativa kuin
tämä tulisi olemaan. En edes tiennyt, riittäisivätkö kykyni vierojen mailla
vaeltamiseen, saati jossain vielä salaperäisemmässä paikassa kulkemiseen.
Tuollaiselle tarjoukselle olisi kuitenkin mahdotonta sanoa ’ei’.
”Ja tietenkin, jos matka on suotuisa, se on merkittävä
virstanpylväs urallanne”, Vayne lisäsi. ”Niin merkittävä, että jopa keisarin on
se huomioitava eikä senaattikaan voi sitä kiistää. Arvonne kohoaa
huomattavasti, jolloin Teistä tulee varteenotettava puoliso myös korkea-arvoisille
miehille.”
”Minun on myönnettävä, että tilaisuus kuulostaa melkein
liian hyvältä ollakseen totta”, lausahdin. ”En pysty kuvittelemaan mitään
ammatillisesti kiinnostavampaa.”
”Aivan. Kiinnostuksenne on puhtaasti ammatillista”, Vayne
täydensi. ”Jos jotain muita etuja tulee, ne ovat vain sivutuote.”
En vaivautunut vastaamaan. Minun oli turha sanoa
kommenttiin mitään, sillä en halunnut kieltää tai vahvistaa totuutta. Rehellisesti
sanottuna olisin ollut tehtävästä kiinnostunut joka tapauksessa, mutta minun
silmiini vaikutti siltä, että Vayne uskoi minun olevan vain sokeasti veljensä
lumoissa. Toisaalta oli yhdentekevää, mitä hän ajatteli motiiveistani, jos
pääsisin urallani valtavan askeleen eteenpäin… ja voisin vihdoin tunnustaa
tunteeni Baldricille.
”Koska olette ajatellut lähteä?” tiedustelin tohtori
Cidiltä hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Kunhan nämä juhlallisuudet ovat ohitse ja olen
varmistanut poikani olevan hyvissä käsissä poissa ollessani”, mies vastasi.
”Ffamran on kunnostautunut armeijan riveissä”, Vayne
totesi väliin. ”Uskon, että näemme hänen ylenevän pian arvoiseensa asemaan, jos
vain voin luottaa siihen, että palaatte mukananne keino ottaa historian ohjat
takaisin ihmisten käsiin.”
”Se on tavoitteeni, ja lady Felinen avulla tulen siinä
onnistumaan”, tohtori Cid sanoi ja katsahti suuntaani.
”Kyllä, teemme parhaamme löytääksemme Raithwallin voiman”,
lisäsin pikaisesti, sillä halusin vahvistaa aidon kiinnostukseni tehtävää
kohtaan.
”Voima on oleva meidän”, Vayne päätti. ”Nyt jos suotte,
on vielä eräs asia, joka vaatii huomioni tänä iltana.” Niine hyvineen hän
poistui paikalta.
”Olisiko Teillä mahdollisuutta saapua huomenna Draklorin
laboratorioon keskustelemaan kanssani matkamme yksityiskohdista?” Cid kysyi,
kun olimme jääneet kahden. Vastasin myöntävästi. Minulla ei ollut erityisiä
suunnitelmia tulevalle päivälle. Yleensä juhlien jälkeiset päivät olivat
palatsissa hyvin rauhallisia, ellei sattunut kuulumaan varsinaiseen
palveluskuntaan, joka joutui puunaamaan juhlasalia takaisin kuntoon.
Hovimaagina minulla oli oikeus useampaan vapaapäivään kuin monella muulla.
Sovittuamme tohtori Cidin kanssa tarkemman tapaamisajan
poistuin kirjastosta. Yö oli ehtinyt jo pitkälle, joten en katsonut
aiheelliseksi palata juhlasaliin. Sen sijaan jatkoin matkaani pitkin hämäriä
käytäviä vältellen yleisimpiä kulkureittejä. Pääsin vaivattomasti
keisarinpoikien asuin siipeen, sillä vartija ei edes kyseenalaistanut
oikeuttani liikkua siellä. Olin varautunut valheilla käytävään neuvotteluun tai
parhaassa tapauksessa pään sekoitusloitsun käyttöön, mutta vartija vain kohotti
katseensa ja nyökäytti päätään, kun kuljin hänen ohitseen.
Kun koputin Baldricin ovelle, sydämeni löi raskaana
rintaani vasten. En ollut aiemmin vieraillut hänen huoneessaan, vaikka tiesin
sen sijainnin varsin hyvin. Olin nyt ottamassa varsin rohkeaa askelta.
Yllätyin, kun Baldric todella tuli avaamaan. Olin ehkä
puolittain toivonut hänen olevan yhä juhlissa, jolloin olisin saanut tekosyyn
vetäytyä omaan huoneeseeni ja väittää hänelle aamulla, että olin yrittänyt
tavoittaa häntä. Nyt hän kuitenkin veti oven auki ja päästi minut astumaan
sisään ylellisesti sisustettuun huoneeseen, jota hallitsi valtava vuode. Se oli
paljon suurempi kuin omani, siihen olisi mahtunut nukkumaan kokonainen perhe.
Muutenkin huone oli silmiä hivelevä näky, kultaa ja purppuraa tuntui olevan
kaikkialla, ja ikkunan edessä roikkui Solidorin perheen tunnus.
”Hetken jo epäilin, ettet aio tulla”, Baldric huomautti,
kun oli sulkenut oven. Kävelin keskelle huonetta tietämättä, mihin ja miten
asettua. Oloni oli levoton. Halusin kertoa hyvät uutiset ja samaan aikaan en
halunnut. En oikein tiennyt, mikä olisi ollut paras ratkaisu. Olimme
kierrelleet ja kaarrelleet toisiamme jo pitkän aikaa etenemättä silti kunnolla.
Ajoittain en ollut varma omista tunteistani, ajoittain en Baldricin.
Saapumiseni tänne nyt kuitenkin puhui jo omaa kieltään, vaikken vielä seisonut
tukevalla maaperällä. Minulla oli vain sanallinen lupaus Vaynelta paremmasta
asemasta. Asemasta, joka takaisi minulle ammatillista valtaa, mutta myös
mahdollisuuden käpertyä syliin, johon niin kipeästi janosin. Uskaltaisinko
kertoa asiasta Baldricille? Entä jos hän ei haluaisikaan samaa?
Toisaalta, vaikka Baldric ei haluaisi minua, jäisi yhä
ammattiylpeys. Olin joka tapauksessa saanut elämäni tilaisuuden.
Käännähdin ympäri tarkistaakseni, millä mielialalla
Baldric oli. Hän oli kävellyt aivan lähelleni ja katseli minua lempeä ilme
kasvoillaan. Yllättäen hän tarttui käsiin ja polvistui eteeni. Vedin syvään
henkeä tajuamatta tilannetta ja ymmärtäen sen samalla tuskallisen hyvin.
”Feline, tule vaimokseni”, Baldric pyysi koruttomasti. ”En
välitä senaatin mielipiteestä. Löydän keinon saada isäni hyväksynnän, se
riittää.”
”Minä… luulen löytäneeni keinon”, sain kuiskattua.
Baldric nousi takaisin seisomaan kysyvä ilme kasvoillaan.
”Tarkoittaako tuo ’kyllä’?” hän tarkisti. Hymyilin
vastaukseksi.
”Taitaa se tarkoittaa.”
Baldric nykäisi minut syliinsä ja kietoi kädet tiukasti
ympärilleni. Vedin keuhkoni täyteen hänen tuoksuaan. En ollut koskaan ollut
näin lähellä ketään miestä, en edes isääni. En ollut tuntenut tällaista
läheisyyttä, se miltei poltti sisimpääni. Vastasin halaukseen kiertämällä omat
käteni Baldricin vyötärölle ja nojasin pääni hänen rintaansa vasten. Seisoimme
pitkään siten puhumatta mitään. Se sopi minulle erinomaisesti, joissain
tilanteissa ei vain tarvittu sanoja.
Kun kohotin kasvoni, Baldricin tummien silmien katse porautui
omaani. Kurottauduin parempaan asentoon ja syöksähdin häntä kohti
tarkoituksenani suikata pikainen suukko hänen huulilleen, ennen kuin karkaisin
omaan huoneeseeni, mutta hän tarttuikin minuun tiukemmin eikä päästänyt
huuliani karkuun omiltaan. Suukko syveni hyvin nopeasti kunnolliseksi
suudelmaksi, joka oli viedä jalat altani. Tajusin odottaneeni tätä hetkeä jo
kuukausia.
Päätin, ettei minulla ollut kiire omaan vuoteeseeni, ja
annoin Baldricin johdattaa tilannetta. Hänen sormensa tutkivat ihoani varovaisesti
pitkän mekkoni ohuen kankaan lävitse, kunnes lähtivät hivuttamaan vaatetta
yltäni. Tiesin, ettei kunnollisen naisen tulisi sallia tällaista ennen liiton
solmimista, mutta luottoni Baldricin lupaukseen oli syvempi kuin syntien pelko.
Tunteja myöhemmin katselin nukkuvaa miestä, jonka pitkät,
tummat hiukset lepäsivät tyynyllä. Olin löytänyt kotini uudestaan. Hymyilin
itsekseni. Auttaisin tohtori Cidiä ja Vaynea saamaan voiman, jolla suojella
Archadiaa ikuisesti. Siitä tulisi urani suurin saavutus. Olisi vain sopivaa,
että sen jälkeen, saavuttaisin maalin myös henkilökohtaisessa elämässäni.
Onneni oli kääntynyt. Enää minulta ei riistettäisi
mitään.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!