Featured Slider

Älä kysy hintaa: Epilogi

Epilogi


”Mito, mitä sinä olet tehnyt?!” Chiaki kiljaisi, kun Itachi oli ehtinyt laskeutua puusta. Mitoki katsoi ystäväänsä eikä tiennyt, mitä sanoa. Hän olisi halunnut vilkaista peiliin, mutta ehkä oli parempi, ettei hän näkisi kampaustaan hetkeen. Hänellä oli suurempiakin murheita.

”Chia, Itachi kertoi konohalaisten olevan lähelle”, vanhempi tyttö sanoi. Hän ei halunnut keskustella hiuksistaan ystävänsä kanssa. ”Sinun on aika palata Kakashin luokse.”
”Ja sinä tulet mukaani”, punapää totesi. Tämä ei aikonut tehdä tilanteesta helppoa.
”Ei, en tule.”

Chiaki mureni Mitokin silmien edessä. He olivat olleet ystäviä jo pitkään, viettäneet lähes kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Tuntui mahdottomalta erota taas. Ajatus raastoi Mitokin sisintä, mutta hän tiesi alkavansa vihata ystäväänsä, jos jäisi tämän takia paikkaan, johon ei halunnut jäädä. Siitä ei olisi hyötyä heille. Oli parempi olla erossa, rakastaa ja kaivata. Ehkä he vielä jonain päivänä kohtaisivat.

Punapää ryntäsi Mitokin luokse ja halasi tätä lujasti. Myös Mitoki kietoi kätensä ystävänsä ympärille. Chiakin hiukset tuoksuivat samalta kuin aina, kun ne kutittelivat karheina vanhemman poskea. Pala nousi Mitokin kurkkuun, suru oli raastava, ja hän tiesi myös Chiakin tuntevan sen.

”Deidara-san, minulla on sinulle asiaa”, Itachi kuului huomauttavan. Miehet kävelivät pois paikalta, kenties kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Mitoki tunsi välittömästi olonsa huomattavasti suojattomammaksi, mutta toisaalta oli hyvä, että miehet olivat lähteneet. Tämä hetki oli tarkoitettu vain hänelle ja Chiakille.

Tytöt halasivat toisiaan pitkään. Kyyneleet valuivat Mitokin poskille, ja hän kuuli myös Chiakin itkevän.

”Minä en halua erota sinusta!” punapää nyyhkäisi.
”En minäkään sinusta, mutta minun on pakko mennä”, Mitoki vastasi. Hänen äänensä oli käheä ja kurkku tuntui karhealta. Hän irrottautui halauksesta ja painoi kätensä vasten Chiakin poskia. ”En olisi halunnut, että näin käy, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja.”
”Voisit tulla Konohaan.”
”Ja sinä voisit lähteä mukaamme”, Mitoki huomautti. ”Tiedämme molemmat, ettei kumpikaan ole mahdollista.”

Seurasi pitkä hiljaisuus, kun tytöt vain tuijottivat toisiaan. Oli uskomatonta, että tähän oli tultu.

Chiaki vei käden taskuunsa ja veti jotain esille. Mitoki tunnisti esineen kaulakoruksi, jota punapää oli kantanut vuosia. Se oli vasta hiljattain vaihtunut uuteen, kenties nuorempi oli saanut lahjan Kakashilta.

Punapää ojensi kättään Mitokille. Vanhempi ei voinut kuin tuijottaa, hän ei kyennyt liikkumaan. Kun hän itsepäisesti pysytteli paikoillaan, Chiaki kiersi hänen taakseen ja ripusti korun hänen kaulaansa.
”Haluan, että pidät sitä aina mukanasi.”
”En voi ottaa sitä, koru on sinun”, Mitoki kuiskasi, kun punapää kiersi takaapäin kädet hänen ympärilleen ja nojasi hänen olkapäähänsä.
”Nyt se on sinun. Siten olen aina mukanasi, minne sitten menetkin”, Chiaki nyyhkäisi.
”Minulla ei ole mitään, mitä voisin antaa sinulle…”
”Minulla on muistot. Kaikki tunteet, mitä olet ikinä tuntenut. Sellainen ei unohdu.”

Mitoki purskahti hervottomaan itkuun. Kaikki tuntui niin lopulliselta, niin lohduttomalta. Hän tiesi lähtevänsä etsimään onneaan, hän tiesi, että voisi tuntea olonsa hyväksi vain jättämällä kaiken taakseen. Silti lähteminen oli vaikein asia, jonka hän tähänastisessa elämässään joutuisi tekemään.

Vanhempi tyttö tunsi itsensä avuttomaksi. Hän oli aina kokenut olevansa heistä kahdesta vahvempi, mutta nyt hän mureni palasiksi Chiakin pidellessä hänestä kiinni. Olisi luullut, että nuorempi olisi ennemmin hajonnut kokiessaan heidän molempien tunteet. Ehkä tämä oli oppinut kontrolloimaan kykyään paremmin tai ainakin kestämään muiden tunteita.

”En tiedä, tapaammeko enää koskaan, mutta toivon sitä”, punapää kuiskasi. ”Minä puhun Kakashille. En voi luvata mitään, mutta kenties jonain päivänä voitte palata Konohaan yhdessä. Ehkä sitten sinäkin voit olla onnellinen siellä.”

Mitoki nyökkäsi. Hän ei uskonut, että niin voisi koskaan käydä. Vaikka vanhimmat ja hokage antaisivat Itachin ja hänen rikokset anteeksi, eivät tavalliset kansalaiset ymmärtäisi koskaan. He olisivat ikuisesti hylkiöitä, joitain asioita ei voinut muuttaa. Hetken tyttö leikitteli ajatuksella, että he voisivat kaikki neljä elää turvallista ja tasaista elämää Konohassa. Saattoihan sitä unelmoida.

”Jos pystyn, lähetän sinulle viestin aina silloin tällöin”, Mitoki lupasi.
”Jos se on liian vaarallista, älä lähetä”, Chiaki nyyhkäisi hänen olkaansa vasten. ”Haluan, että olet turvassa.”

Vanhempi tyttö kääntyi ja kietaisi kätensä vielä kerran ystävänsä ympärille. Hän ei olisi halunnut koskaan päästää irti.
”Minä rakastan sinua, Chia. En koskaan unohda sinua”, Mitoki kuiskasi nuoremman hiuksiin.
”Tiedän. Minäkin rakastan sinua”, punapää vastasi itkuisella äänellä.

”Meidän on aika mennä”, Itachin ääni tunkeutui Mitokin tajuntaan. Hän rutisti Chiakia oikein lujaa ja päästi sitten irti. Nuoremman tytön kasvot olivat laikukkaat itkemisestä, ja vanhempi oli varma, että näytti itse samalta. Toipuisiko heistä kumpikaan koskaan?

Chiaki ojensi kätensä ja Mitoki tarttui siihen. Tytöt seisoivat hetken hiljaa paikoillaan ja vain tuijottivat toisiaan. Ei ollut enää mitään sanottavaa, kumpikaan heistä ei halunnut kuiskata mitään liian lopullista. Hyvästit eivät olleet heitä varten, mutta jos he olisivat sanoneet näkemiin, se olisi saattanut olla valhetta. Oli vain parempi olla hiljaa.

”Minä vien Chiaki-sanin lähelle konohalaisia ja palaan sitten harhauttamaan Tobia”, Deidara ilmoitti. ”Mitoki-chanin takia toivon, ettemme enää tapaa, Itachi, mutta jos kohtaamme, en lupaa säästää henkeäsi, un.”

Mitoki näki Itachin luovan pitkän katseen blondiin, mutta korppihiuksinen ei sanonut mitään. Tämä oli aina ollut hyvä vaikenemisessa.

Itachi nosti Mitokin reppuselkäänsä eikä tyttö vaivautunut vastustelemaan. Hän tiesi olevansa liian väsynyt juoksemaan, joten tällä tavoin matkustaminen oli ainoa keino ehtiä tarpeeksi pitkälle.

”Hyvästi, Mitoki-chan”, Deidara hymähti. ”Lupaan pitää huolta ystävästäsi, kunnes hän on turvassa, un.”
”Luotan sinun sanaasi. Hyvästi Deidara”, Mitoki vastasi. Hän käänsi katseensa Chiakiin, joka hymyili heikosti. Yhtäkkiä punapää katosi hänen näköpiiristään ja hänen oli takerruttava Itachiin, jottei olisi pudonnut kyydistä. Mies oli käsittämättömän nopea.

~o~

Chiaki näki Uchihan katoavan yöhön Mitoki mukanaan. Punapään sydän tuntui painuvan kasaan ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Kaikki tuntui lopulliselta, pysähtyneeltä. Hän pelkäsi Mitokin puolesta, mutta hän saattoi vain toivoa, että Uchiha huolehtisi tytöstä.

”Aletaan painua, un”, Deidara puuskahti ja lähti kävelemään metsään. Chiaki kiirehti miehen rinnalle, mutta hänen askeleensa olivat raskaat. Sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei hän voisi hymyillä koskaan. Hän oli joutunut maksamaan liian kalliin hinnan kesälomareissustaan.

”Aiotko tappaa Uchiha-sanin?” punapää kysyi blondilta. Hän ei ehkä ollut vieläkään oppinut hyväksymään Mitokin valittua, mutta nyt hän toivoi tämän säilyvän hengissä, sillä ilman miestä Mitoki ei selviäisi.
”Tekisin sen enemmän kuin mielelläni, un”, Deidara vastasi. ”Valitettavasti Mitoki-chan lähti hänen mukaansa, joten…”
”Toivottavasti sinulle ei tule vaikeuksia heidän paostaan”, Chiaki sanoi. Hän ei pitänyt blondista miehestä, mutta tämä oli joka tapauksessa auttanut heitä. Hän oli tällä kiitollisuudenvelassa.

Deidara ei vastannut. Tyttö ja mies kulkivat hiljaa metsän halki, kunnes mies lopulta pysähtyi.
”En tule tämän pidemmälle, muuten he havaitsevat minut”, blondi ilmoitti. ”Jatka suoraan eteenpäin, un. Hyvästi.”

Chiaki ei ehtinyt vastata, kun mies oli jo poissa. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja lähti kävelemään eteenpäin. Koko ajan hän odotti, että joku iskisi kunain hänen selkäänsä tai sieppaisi hänet. Häntä pelotti, että hän joutuisi uudestaan Akatsukin vangiksi, ennen kuin ehtisi turvaan.

Jokin törmäsi tyttöön valtavalla vauhdilla ja lennätti hänet selälleen. Hän kirkaisi ja työnsi painoa pois päältään.
”Dattebayo, sainpas sinut!” tuttu ääni karjaisi.
”Ääliö, se olen minä!” Chiaki sai huudettua takaisin.

Paino siirtyi tytön päältä. ”Chia-a-chan?!” Naruto kummasteli ja kiskoi tytön pystyyn. Chiaki muksaisi poikaa käsivarteen ja pyyhälsi tämän ohitse. Jos Naruto oli täällä, Kakashinkin täytyi olla.

”Hei, mitä tapahtui? Miten sinä pakenit? Käytitkö Akatsukiin superjekkukykyjäsi?” Naruto kyseli. ”Missä Mito-chan on?”
”Hän lähti pois”, Chiaki vastasi.
”Mitä?!”
”En tiedä minne, enkä haluakaan tietää. Mitä vähemmän tiedän, sitä paremmassa turvassa hän on kaikilta”, punapää selitti.
”Mutta meidän pitää hakea hänet turvaan!” Naruto protestoi.

Chiaki ei välittänyt pojan sanoista vaan jatkoi matkaansa. Naruto oli viimeinen ihminen, jonka kanssa hän halusi keskustella aiheesta. Hän pelkäsi alkavansa itkeä uudestaan eikä se olisi ollut sopivaa muiden edessä. Tämä suru hänen olisi kannettava yksin, sillä oli hänen syytään, että Mitoki oli päätynyt Uchihan syliin. Jos hän ei olisi jättänyt vanhempaa tyttöä oman onnensa nojaan Konohassa, tämä olisi saattanut kotiutua sinne eikä olisi koskaan joutunut vaikeuksiin.

”Kakashi-sensei! Ero-sennin! Chia-a-chan on tullut takaisin!” Naruto kailotti, kun he lähestyivät leiripaikkaa.

Yhtäkkiä kaikki näyttivät olevan Chiakin ympärillä esittämässä kysymyksiä ja halaamassa häntä. Hänet toivotettiin tervetulleeksi takaisin.

”Mitoki-san jäi sitten Akatsukien luokse?” Sasuke töksäytti, kun suurin häly oli laskeutunut.
”Ei, hän seurasi sydäntään ties minne”, Chiaki vastasi. ”Toivottavasti sinäkin teet saman ja päästät irti tuosta vihastasi. Se kalvaa minua.”
”Jätä minun tunteeni rauhaan”, poika tuhahti.
”Jättäisin, jos ne jättäisivät minut”, punapää sanoi takaisin. Sasuke tuhahti ja marssi pois paikalta. Tytölle jäi ikävä tunne, että pojasta aiheutuisi hankaluuksia vielä jonain päivänä.
”Chiaki-san, minun on kerrottava sinulle jotain”, Jiraiya ilmoitti. ”Puhumme huomenna.”

Chiaki nyökkäsi, vaikkei vieläkään tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua omituiseen vanhukseen. Tämän suunnalta hehkui kuitenkin lämpimiä tunteita, ei perverssejä, kuten olisi voinut olettaa, joten ehkä tähän saattoi luottaa.
”Luulen, että Kakashilla on sinulle kuitenkin tärkeämpää asiaa”, Jiraiya jatkoi. ”Naruto, Sakura, minulla on teille jotain näytettävää.”
”Hän?! Tähän aikaan yöstä? Ja Chia-a-chan tuli juuri takaisin, minä en ole…” Naruto aloitti, mutta Sakura tarttui poikaa käsivarresta ja lähti raahaamaan tätä kauemmas. ”Sakura-chan, mitä sinä nyt?!”
”Miksi sinun pitää olla aina tuollainen idiootti?!” Sakura karjui pojalle takaisin.

Lopulta äänet hiljenivät, ja Chiaki jäi seisomaan kahdestaan Kakashin kanssa. Miehen harmaa silmä tuikki, kun tämä katsoi häntä.
”Olen pahoillani, ettei pelastusoperaatio sujunut niin kuin piti”, Kakashi sanoi.
”Luulen, että kaikki tapahtui niin kuin kohtalo oli määrännyt”, Chiaki vastasi. ”Mito ei olisi ollut onnellinen, jos olisimme raahanneet hänet takaisin Konohaan.”
”Mitä tapahtui?” Kakashi halusi tietää.
”Hän on rakastunut Uchihaan, mutta älä kerro Sasukelle. En usko, että hän pystyy käsittelemään asiaa… ainakaan vielä.”
”Uchiha Itachi on siis paennut Akatsukista Mitoki-san mukanaan?” mies varmisti.
”Kyllä. En tiedä, minne he menivät, mutta toivon, ettei kukaan löydä heitä koskaan”, Chiaki vastasi.

He seisoivat pitkään hiljaa. Chiaki tunsi taakkansa keventyneen, kun oli saanut kerrottua Kakashille. Silti hän tiesi, ettei suru koskaan katoaisi, se vainoaisi häntä loputtomiin. Se tuntui rajuna nyt, mutta jonain päivänä se olisi vain piikki sydämessä. Aina pistävä, mutta siedettävä. Eikä Chiaki edes halunnut unohtaa, oli tärkeää, että hän muistaisi kaiken. Sillä tavoin Mitoki eläisi hänen sydämessään, vaikka mitä tapahtuisi.

”Sinä olet ollut urhea”, Kakashi sanoi viimein. Chiaki katsoi miestä, muttei vastannut. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. ”Voisinpa sanoa itsestäni samaa. Olen viettänyt monta unetonta yötä miettiessäni, oletko edes hengissä.”
”Nyt tiedät”, tyttö sai köhistyä.

Chiaki kohotti kätensä ja tarttui Kakashin maskin reunasta. Mies ei vastustellut, kun hän kiskoi maskin tämän kaulalle ja painoi huulensa tämän huulia vasten. Hän oli tullut kotiin.

Älä kysy hintaa: Luku 35

Luku 35


Chiaki nielaisi kuuluvasti, kun hän tunnisti hahmon. Hän nousi pikaisesti pystyyn ja lähti juoksemaan takaisin tulosuuntaansa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt muutamaa askelta pidemmälle, kun mies oli jo taas hänen edessään. Tämä tarttui hänestä kiinni molemmin käsin eikä päästänyt mihinkään.

”Älä huuda, pahennat vain tilannetta, un”, Mitokin vaaleahiuksinen tuttava totesi. Deidarako tämän nimi oli? Kauhu tulvi Chiakin mieleen, kun hän tajusi saattaneensa heidän pakonsa vaaraan. Akatsukit olivat löytäneet heidät. Tyttö ei halunnut palata Sademaahan, hän ei menisi enää takaisin.
”Päästä minut!” tyttö kiljaisi. Mies kiepsautti hänet selkä rintaansa vasten ja painoi käden hänen suulleen.
”Ole nyt hiljaa, jos haluat yhä jatkaa pakoasi, un”, tämä ärähti.

Chiaki oli melko varma, että tunsi suun suutaan vasten, mutta ehkä hän vain kuvitteli. Hän yritti saada tolkkua miehen sanoihin. Oliko tämä tullut auttamaan heitä? Kyllä, Deidaralla oli jonkinlainen tunneside Mitokiin, joten tämä saattaisi pettää työtoverinsa. Silti punapään oli vaikea luottaa blondiin, tässä oli jotain äärimmäisen epäilyttävää.

”Kuuntele, konohalaiset ovat vain viiden kilometrin päässä. He ovat leiriytyneet yöksi”, Deidara selosti. ”Akatsuki on hajaantunut jokaiseen ilmansuuntaan etsimään teitä. Itachi ja Mitoki-chan ovat saaneet kuolemantuomion, un. Heidät tulee tappaa nähtäessä. Henkilökohtaisesti en välitä, mitä Itachille tapahtuu, mutta en halua Mitoki-chanin kärsivän.”

Chiaki räpytteli silmiään, jottei olisi alkanut itkeä. Hän oli jo ehtinyt toivoa, että he kaikki pelastuisivat, että kaikki kääntyisi hyväksi. Nyt hänen pelastuksensa oli vain muutaman kilometrin päässä, mutta Uchihaa jahtasi koko maailma ja Mitoki oli myös vaarassa. Konohasta oli turha anoa turvapaikkaa Uchihalle, ja Chiaki tiesi jo, ettei Mitoki aikonut palata sinne. Kuinka kauan nämä saisivat edes elää?

”Missä he ovat?” Deidara kysyi ja siirsi kätensä pois Chiakin suulta. Kauhukseen tyttö ehti huomata, että miehen kädessä todellakin oli suu. Kuinka friikkiä, kuinka ällöttävää!
”Mistä tiedän, ettet itse tapa heitä, jos kerron missä he ovat?” tyttö sihahti. Hänellä ei ollut mitään syytä luottaa blondiin mieheen, tämä oli vihollinen. Hän yritti epätoivoisesti tunkeutua tämän tunne-elämään, mutta mies osasi suojautua häneltä. Vastassa oli pelkkä muuri, jonka murtamiseen Chiaki olisi joutunut käyttämään ikuisuuden. Mitä järkeä oli omistaa kyky, jota vastaan suurin osa todellisista vihollisista osasi suojautua?

”Minulla ei ole syytä tappaa Mitoki-chania, un”, Deidara vastasi.
”Mutta Uchihan tappaisit mieluusti?” Chiaki varmisti.
”Jos se olisi minun käsissäni”, blondi tuhahti eikä vaivautunut selvittämään asiaa tarkemmin. Chiaki arvioi, että Uchiha oli Deidaraa vahvempi, blondi häviäisi, jos kävisi tämän kimppuun. Siinä tapauksessa saattoi olla turvallista johdattaa blondi kahden muun luokse. Toisaalta Chiaki voisi myös palata yksin ja kertoa uutiset, ei siihen Deidaraa tarvittu.

Mutta silloin hän joutuisi palaamaan. Pari ei ollut välttämättä vielä lopettanut puuhiaan, uusi likaisuuden aalto pyyhkäisi punapään mielen ylitse. Hän ei halunnut päätyä uudestaan todistamaan tilannetta. Hän halusi vain unohtaa koko jutun. Ehkä olisi parempi lähettää Deidara edeltä keskeyttämään kaksikon puuhat ja seurata itse perässä.

”Päästä minut irti, niin näytän tietä”, tyttö mutisi. Hänen hämmästyksekseen Deidara todellakin irrotti otteensa ja lähti kiltisti kävelemään hänen vierellään.
”Miksi autat meitä?” Chiaki kysyi. Hänestä mies oli joka tapauksessa edelleen epäilyttävä.
”Mitoki-chanin takia, un”, Deidara vastasi.
”Rakastatko sinä häntä?” tyttö tiedusteli. Oli outoa joutua kysymään, sillä normaalisti hän olisi voinut vain tutkia asian omin päin. Tällaista tavallisten ihmisten elämä oli, ei mitään kunnollista tietoa toisten tunteista, saattoi ainoastaan luottaa siihen, mitä nämä sanoivat.

Tyttö vilkaisi miestä ja näki tämän puistelevan päätään. Deidaran kasvoilla oli hetken ajan kummallisen surullinen ilme.
”Miksi sitten?” Chiaki ei voinut uteliaisuudelleen mitään.
”Koska hän on vuosiin ensimmäinen ihminen, joka on todella kuunnellut minua”, mies tuhahti. ”Minä en keskustele tästä mielelläni, un.”

Niin no, kukapa rikollinen halusi myöntää omia herkkiä puoliaan. Mies luultavasti puhui totta, sillä Chiaki tiesi, että Mitokilla oli suuri sydän. Vanhempi tyttö oli todennäköisesti hyvin pian sivuuttanut sen faktan, että kyseessä oli rikollinen ja murhaaja ja suostunut kuuntelemaan tämän kaikki murheet. Näkihän sen siitäkin, että Mitoki oli lääpällään Uchihaan, joka sattumoisin oli myös murhaaja. Huono miesmaku, se vanhemmalla tytöllä oli aina ollut. Nyt tämä oli vain onnistunut ylittämään kaikki rajat.

Kaksikko lähestyi paikkaa, johon karkulaiset olivat leiriytyneet. Chiaki pysähtyi, hänestä tuntui, ettei hän voinut ottaa enää askeltakaan.
”Mitä nyt, un?” Deidara kysyi.
”Mene sinä edeltä.”
”Miksi? Yritätkö ohjata minut ansaan, un?”
”Miten minä voisin? Törmäsin sinuun sattumalta!” punapää kivahti. ”Mene nyt. Minä odotan tässä.”

Deidara otti vain yhden askeleen, ja samassa Uchiha hypähti alas puusta silmät punaisina loistaen. Chiaki uikahti hiljaa, mies näytti erittäin vaaralliselta, vaikka vaikutti siltä, että tämä oli häthätää kiskonut housut jalkaansa. Paita lojui edelleen maassa, samoin Mitokin rintaliivit. Uchihan hiukset olivat sekaisin. Näky oli hämmentävä, Chiaki oli tuntenut miehen vasta hetken, mutta tämä oli aina näyttänyt huolitellulta.

”Deidara-san”, Uchiha puuskahti. Mies ei totisesti näyttänyt olevan oma itsensä.
”Hän tuli auttamaan!” Chiaki kiirehti sanomaan. Hän pelkäsi miesten käyvän toistensa kimppuun ja hälyttävän jonkun muunkin vahingossa paikalle. ”Teistä kahdesta on annettu tappokäsky. Meidän on jatkettava pakoa.”
”Konohalaiset ovat vähän matkan päässä. Jätä tytöt heidän hoiviinsa, jotta voimme hoidella sinut myöhemmin, un”, Deidara ilmoitti. ”En halua satuttaa heitä.”

Uchiha painoi silmänsä kiinni ja avasi ne uudestaan. Ihme kyllä tämä näytti uskovan blondia, vaikka antoi olemuksellaan ymmärtää, ettei pitänyt miehestä.

”Kuinka paljon saan etumatkaa?” Uchiha kysyi.
”Päivän, korkeintaan kaksi. Tobi on idiootti, mutta häntäkään ei voi hämätä lopullisesti”, Deidara vastasi. ”Muut ovat toisaalla… vielä.”
”Itachi, mitä siellä tapahtuu?” Mitokin ääni kantautui puusta.

Uchiha katseli hetken ympärilleen, nappasi rintaliivit maasta ja hyppäsi sitten takaisin puuhun.
”Tuon takia sinä et halunnut tulla tänne”, Deidara kommentoi Chiakille. ”Sinä pystyt aistimaan heidän touhunsa.”
”Kyllä”, Chiaki mutisi.
”Aika likaista tirkistelyä”, blondi nauroi. ”Haluatko lainata kykyäsi joskus, un?”

Chiaki tuhahti miehelle. Häntä ei naurattanut ollenkaan, hänen kyvystään oli toisinaan pelkkää haittaa. Ilman sitä hän olisi ollut paljon onnellisempi, mitään pahaa ei olisi tapahtunut Mitokille, heitä kumpaakaan ei olisi siepattu. Kaikki oli hänen kykynsä, hänen synnyinlahjansa syytä. Jos hän olisi voinut, hän olisi lahjoittanut sen Deidaralle saman tien. Siinähän mies oppisi, ettei toisten tunteiden tuntemisessa ollut mitään kivaa.

Tyttö huokaisi raskaasti. Hän ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Luonnollisesti hän palaisi konohalaisten luokse, mutta Mitokin kohtalo oli edelleen arvoitus. Kai vanhempi tyttö tajusi, ettei voinut näissä olosuhteissa lähteä Uchihan mukaan? Tytöllä ei ollut minkäänlaisia kykyjä, joilla puolustaa itseään. Tämä olisi hengenvaarassa, kuolemaantuomittu.

Toisaalta Chiaki tiesi, millaista kärsimystä hänelle itselleen oli ollut olla erossa Kakashista. Kaipaus raastoi hänen sisintään koko ajan. Kyse oli varmasti osittain tasapainotussuhteesta, mutta yhtä paljon mukana oli aitoja tunteita, jotka eivät johtuneet mistään mystisestä yliluonnollisesta syystä. Mitokin täytyi tuntea samoin Uchihaa kohtaan, muuten tämän yön tapahtumia ei olisi tapahtunut. Niin Chiaki ainakin halusi uskoa ystävästään.

Pystyisikö Mitoki elämään ilman Uchihaa? Entä jos tämä karkaisi taas? Ilman Uchihaa tämä olisi vieläkin suuremmassa vaarassa tulla tapetuksi. Tuska raastoi Chiakin sydäntä, kun hän pohti vaihtoehtoja. Kaikki vaikuttivat yhtä huonoilta, pelastusta ei tainnut olla olevan olemassakaan.

~o~

Mitoki otti vastaan Itachin ojentamat rintaliivit ja laittoi ne päälleen. Hän kurotti paitansa oksan päältä ja veti sen päänsä ylitse. Jotain oli tekeillä. Itachi oli sanonut, että joku oli astunut suojarajan ylitse ja kiskonut housut takaisin päälleen. Seuraavassa sekunnissa mies oli jo hypännyt alas puusta.

Nyt tämä oli palannut mukanaan Mitokin pudonneet rintaliivit. Tyttö tuijotteli Itachin paljasta rintakehää eikä tiennyt, mitä sanoa. Hän pystyi aistimaan, että jokin oli vialla, vaikkei välitöntä vaaraa tainnutkaan olla. Häntä pelotti katsoa Itachia silmiin, sillä hän tiennyt, mitä näkisi toisen katseessa. Tuskin ainakaan samanlaista himoa kuin hetki sitten.

”Se oli Deidara-san”, Itachi kertoi.
”Onko hänet laitettu jäljittämään meitä?” Mitoki kysyi suoraan. Hän ei uskonut, että Deidara vahingoittaisi häntä tai Chiakia, mutta Itachin kimppuun blondi saattaisi käydä.
”Kyllä, mutta hän ei aio ilmiantaa meitä. Hän lupasi minulle maksimissaan kahden päivän etumatkan, sitten hän tulee Tobin kanssa perääni”, mies tarkensi.
”Puhut yksikössä”, tyttö sai todettua. Äskeinen lämpö valui pois ja sen tilalle tuli kylmyys. Itachi aikoi jättää hänet. Kuinka monta kertaa aiemmin olikaan tapahtunut näin? Mies sai haluamansa ja lähti kävelemään.

Hyvä on, Mitoki tiesi, ettei Itachin kohdalla voinut ajatella samoin kuin muiden. Silti tämä oli jättämässä hänet ja se oli kaikki, mitä tyttö pystyi ajattelemaan. Hän oli rohkaissut mielensä, toiminut halujensa mukaan… ja se oli osoittautunut virheeksi. Hän oli hävinnyt, menettänyt arvokkuutensa. Jälleen kerran hän oli töpännyt samalla tavalla kuin aiemmin. Eikö hän ollut oppinut mitään?

”Konohalaiset ovat lähistöllä. He suojelevat teitä”, Itachi jatkoi. ”Akatsuki voi hyökätä, mutta Konohassa olette turvassa. Parhaat tuntemani ninjat tulevat siitä kylästä.”
”Minä en jää sinne”, Mitoki sanoi, vaikka tiesi olevansa typerä. ”Sen kun jätät minut nyt, kun sait, mitä halusit! Minä en jää Konohaan!”
”Tiedät, ettei ole kyse siitä”, Itachi huomautti. ”Se on turvallisinta. Jos tulet mukaani, vaarannat henkesi. Deidara-san on jäljillämme, hän ei voi loputtomiin lykätä hyökkäystä. Minä pärjään kyllä hänelle, mutta sinulla ei ole mahdollisuuksia. En voi ottaa riskiä, että kuolet taistelussa.”
”Joten minun on parempi kuolla Konohassa?” Mitoki ärähti.
”Et sinä siellä kuole. Kakashi-san voi helposti sanoa sinun olleen illuusion vallassa, mikä on tottakin. Sinut todetaan syyttömäksi”, mies huoahti. ”Kuuntele nyt, et voi lähteä mukaani.”
”Sitten lähden yksin jonnekin”, tyttö jatkoi itsepäisesti. Kyllä hän tajusi, mikä oli turvallisinta ja viisainta, mutta hän ei vain voinut palata Konohaan. Se kylä ei ollut häntä varten, hän ei kestäisi olla siellä. Hän tiesi, että joutuisi odottamaan Itachia ikuisesti eikä mies koskaan tulisi. Väliaikaisena ratkaisuna Konoha olisi voinut mennä, mutta ei pysyvänä. Hänen paikkansa oli Itachin rinnalla, minne hän sitten joutuisikin matkaamaan. Tai sitten yksin. Konoha oli yksinkertaisesti liian ahdistava paikka.

”Älä ole typerä, tapatat itsesi”, Itachi ärähti. Miehen kärsivällisyys alkoi loppua.
”Minä olen päätökseni tehnyt. Tee sinä omasi”, Mitoki tokaisi takaisin. Hän ei aikonut nyt luovuttaa.
”Tiedät, että voin pakottaa sinut kävelemään Konohaan”, mies muistutti.
”Ja minä tiedän sinun tietävän, että karkaisin sieltä ensitilassa”, tyttö puuskahti. Oli tosin luultavaa, että häntä vartioitaisiin hyvin, mutta ei sitä jatkuisi loputtomiin. Konoha olisi hänelle vain vankila, samanlainen kuin Akatsukin päämaja Sademaassa. Hän ei voisi olla onnellinen siellä.

Itachi huokaisi raskaasti. Mitoki tuijotti miestä eikä suostunut antamaan tuumaakaan periksi. Hän tiesi, että mies saattaisi käyttää taitojaan häneen, mutta hän oli valmis ottamaan riskin. Hän ei enää suostuisi pompoteltavaksi.

”Me pakenemme ja piiloudumme. Sinä leikkaat hiuksesi ja värjäät ne, tuo sävy herättää liikaa huomiota”, mies totesi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Itse asiassa saat leikata ne saman tien, jos olet tosissasi.”

Mies veti kunain esiin kotelosta ja ojensi sen tytölle. Mitoki tarttui siihen tärisevin käsin. Hän rakasti pitkiä hiuksiaan, hän oli käyttänyt vuosia niiden kasvattamiseen, ne olivat suorastaan osa hänen persoonaansa. Ajatus hiuksista luopumisesta tuntui vaikealta, mutta jos hän saisi siten Itachin uskomaan itseään… hänen oli tehtävä se.

Mitoki tarttui toisella kädellä hiuksistaan ja puristi toisella kunaita rystyset valkeina. Hitaasti hän vei käden niskaansa ja nirhaisi hiuksiaan veitsellä. Tuppo sinisiä karvoja jäi hänen käteensä. Hän päästi ne putoamaan ja leikkasi uudestaan, kunnes ei enää saanut kunnolla otetta lyhyeksi nirhitystä kampauksesta.

”Entä sinä?” tyttö kuiskasi. Kunai tärisi hänen kädessään, hän ei voinut uskoa, että oli juuri pilannut rakkaudella hankkimansa kampauksen.
”Minä pystyn tarvittaessa muuttamaan ulkonäköäni muilla keinoin. Sinä et ole ninja, joten sinun on tehtävä muutos oikeasti”, Itachi vastasi. ”Tuo näyttää oikein suloiselta. Älä näytä noin synkältä.” Mies pörrötti tytön lyhyitä hiuksia rohkaisevasti, mutta Mitoki oli aivan varma, että kampaus oli typerän näköinen. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, ennen kuin hän pääsisi oikealle kampaajalle korjauttamaan tuhot.

Tyttö pakotti surun pois mielestään. Hiukset olisivat pieni hinta elämästä. Joskaan hän ei ollut varma, auttaisiko hiusten leikkaaminen mitään, mutta hän saattoi vain yrittää. Pienimpäänkin toivonhippuseen oli pakko ripustautua.

Itachi poimi kunain Mitokin kädestä ja työnsi sen takaisin koteloon. Tyttö hymyili miehelle, mutta hymy oli väkinäinen. Häntä pelotti ajatus tulevasta, hän ei tiennyt täysin, mihin oli ryhtymässä. Koko ikänsä hän oli elänyt hyvin suojattua elämää, kaikki paha oli aina tapahtunut muille. Tai siis olihan hänellekin tapahtunut pahoja asioita, mutta ei tämän todellisuuden mittapuulla.

”Meidän on lähdettävä mahdollisimman pian”, mies huomautti. ”Emme voi hukata hetkeäkään.”
”Entä Chia?” Mitoki kuiskasi.
”Hän ei voi tulla mukaamme.”

No, tuskin punapää olisi halunnutkaan. Tämä kaipasi takaisin Kakashin luokse, sen Mitoki pystyi kertomaan ilman empaatin kykyä. Chiaki olisi onnellinen miehen kanssa Konohassa, tämä oli löytänyt oikean kotinsa. Tuntui silti raskaalta erota tytöstä. Saattaisi olla, etteivät he kohtaisi enää koskaan, saattaisi olla, että Mitoki kuolisi yrittäessään paeta Akatsukia yhdessä Itachin kanssa.

”Ei hän tule”, Mitoki vastasi miehelle. ”Hän haluaa jäädä Konohaan.”
”Se olisi sinullekin parempi vaihtoehto”, Itachi huomautti.

Mitoki ojensi kätensä ja kietoi ne miehen kaulaan. Tämän hiukset olivat hien kostuttamat ja takertuivat hänen sormiinsa.
”Sinä et voi päättää kaikesta”, tyttö sanoi.
”Se on miehen tehtävä”, mies totesi.
”Ei siellä, mistä minä tulen. Siellä naiset osallistuvat tasa-arvoisina päätöksentekoon, tekevät omat ratkaisunsa”, Mitoki väitti.
”Entä jos joku ei ymmärrä omaa parastaan?”
”Silloin hänen annetaan tehdä omat virheensä ja oppia niistä.”
”Vaikka hän vaarantaisi henkensä?”

Mitoki ei vastannut. Luultavasti hän olisi estänyt lähimmäisiään, jos nämä olisivat toimillaan saattaneet itsensä kuolemanvaaraan, mutta sitä hän ei voinut sanoa Itachille. Hän vain tuijotti miestä anovana. Hän tiesi olevansa typerys, naisen ei koskaan pitänyt ripustautua mieheen tällä tavoin vaan vaalia itsenäisyyttään viimeiseen asti. Silti hänen sydämensä käski seurata Itachia. Hän tiesi katuvansa, jos ei tarttuisi tilaisuuteen ja lähtisi tämän matkaan. Hän saattaisi myöhemmin katua sitäkin valintaa, mutta ainakin hän katuisi silloin elettyä elämää eikä tekemättömiä tekoja.

”Sinä teet minusta idiootin, tuot pahimmat puoleni esille”, Itachi sanoi ja sipaisi tytön poskea.
”Jos olen tähän asti tehnyt niin, odotan sitä hetkeä, kun saan nähdä parhaimmat puolesi”, Mitoki naurahti.

Itachi nosti tytön syliinsä ja painoi hänet tiukasti rintaansa vasten. Mitoki piti tiukasti kiinni miehen kaulasta.
”Sinun on aika sanoa hyvästit ystävällesi”, mies huokaisi ja hyppäsi alas puusta.