Featured Slider

Tähtiin kirjoitettu hymy

Fandom: Ikemen Sengoku
Kuvaus: Sasuke on palannut nykyaikaan ilman Maita, joka jäi sengoku-kaudelle Masamunen kanssa. Kohtalo vei heidät 500 vuoden päähän toisistaan mutta niin kuului ollakin.
 
 

 
Tämä ficci on kirjoitettu tilaustyönä Emmille. Mikäli haluat oman tarinan, rakkausrunon tai kirjeen suosikkihahmoltasi, tsekkaa tämä sivu
 
 

Tähtiin kirjoitettu hymy

 
Aoban linnanrauniot piirtyivät valkoisina vasten taivasta. Sasuke varjosti kädellä silmiään, kun aurinko pistävä paahde iskeytyi linsseihin ja yritti sokaista. Tänä vuonna hän ei ollut palannut enää Honnojin muistomerkille vuosipäivän kunniaksi, vaikka madonreikätutkimus olisi saattanut antaa aiheen retkeen. Ei, oli aika katsoa eteenpäin. Kohtalo oli tuonut hänet tähän hetkeen, kuten myös moneen muuhun, joten oli syytä tarttua siihen, mitä se hänelle tarjoili.
 
Silti menneisyys piti kiinni takin liepeestä. Ei kipeänä mutta tiukasti kuitenkin. Niinpä kerran vuodessa tästä eteenpäin Sasuke oli päättänyt tehdä matkan kaikkiin paikkoihin, joiden loistoa hän oli todistanut 500 vuotta sitten. Tällä kertaa myös paikkaan, jossa hän ei koskaan ehtinyt vierailla mutta jonka merkitystä ei voinut kiistää. Astellessaan oppaan perässä linnan käytävillä hän hengitti historiaa, joka oli joskus ollut todellisuutta. Hänen todellisuuttaan neljän vuoden ajan, Main todellisuutta yhä… jos niin saattoi ajatella.
 
”Date Masamune oli tunnettu muun muassa…”
 
Oppaan sanat valuivat Sasuken korvista sisään paljastamatta mitään uutta. Hän oli elänyt samassa ajassa Date Masamunen kanssa, ja sitä ennen kuullut lukuisia tarinoita vanhemmiltaan. Hän oli tiennyt, ettei tämä retki toisi yllätyksiä, mutta silti sen merkitystä ei voinut kiistää. Se oli kunnianosoitus miehelle, jonka määrätietoisuutta oli pakko ihailla. Ei vain sotaherrana vaan Main sydämenhaltijana.
 
”Sanotaan, että tämä huone kuului Date Masamunen vaimolle, joka tunnettiin taitavana ja intohimoisena ompelijattarena. Lukuisat neidot matkustivat Sendain prefektuuriin tilatakseen Maihimen valmistaman kimonon.”
 
Tällä kertaa oppaan sanat pysäyttivät. Jysäyttivät jotain sydämen tienoilla, värähdyttivät niin, ettei hetkeen voinut edes hengittää. Mai.
 
Sasuke katsoi huonetta tarkemmin. Sen tatamimattoja, jotka eivät kuitenkaan todennäköisesti olleet 500 vuoden takaa. Mai ei ollut astellut noilla matoilla, mutta kimono, joka oli ripustettu esille, näytti samalta, jossa Sasuke oli Main kerran nähnyt. Samantyyliseltä vähintään.
 
”Maihimen tarina on säilynyt salaisuutena, eikä ainutkaan historiantutkija ole onnistunut selvittämään, kuka hän todella oli. Hänen uskotaan olleen hyvästä suvusta, jolla oli liittolaisuuksia Daten klaanin kanssa. Toiset tarinat viittaavat siihen, että Maihimellä saattoi olla yhteyksiä Odan klaaniin, mutta varmuutta ei ole löytynyt.”
 
Ilmekään ei värähtänyt Sasuken kasvoilla, mutta hän ei voinut mitään sisäiselle hykerrykselleen. Hänellä oli vastaukset kaikkiin kysymyksiin, joita historioitsijat olivat Maihimen salaisuuksia tutkiessaan pyöritelleet. Silti Sasuke ei kertoisi. Hän säilyttäisi Main salaisuuden ja jokaisen muukin tiedonjyväsen, joka sengoku-ajan sotaherroista oli jäänyt historioitsijoilta piiloon. Kaikki asiat eivät olleet tarkoitettu julkisuuteen, ja ninjan – jos kenen – oli osattava pitää kiinni salaisuuksistaan. Vaikkei nykyajassa ninjataidoista ollut enää juuri hyötyä, tietyistä asioista saattoi yhä pitää kiinni. 500 vuotta ei pyyhkinyt kaikkea mennessään.
 
”Masamune ja Maihime saivat useita poikia…”
 
Mai oli siis elänyt hyvän elämän. Sasuke antoi jälleen oppaan puheen ajelehtia ja seurasi ryhmän mukana toiseen huoneeseen. Vaelsi halki koko kierroksen ja keskittyi näkemään yksityiskohdat, jotka linnassa olivat vielä havaittavissa.
 
Näin oli hyvä. Mai oli saanut kulkea näitä käytäviä, ommella ja elää rakastamansa miehen rinnalla. Ajatus tuntui oikealta. Kohtalo oli vienyt sekä Sasuken että Main menneisyyteen ja kietonut nyörinsä heidän ympärilleen. Main osana oli ollut jäädä palaksi historiaa prinsessana, joka vangitsi kuuluisan sotaherran sydämen täydellisesti.  Sasuken osana oli ollut palata. Niin oli kirjoitettu tähtiin, jotka loistivat taivaalla 500 vuotta sitten ja yhä tänä päivänä.
 
Kaikki oli mennyt juuri niin kuin pitikin.
 
Aurinko oli kaartanut linnanraunioiden toiselle puolelle, kun Sasuke astui jälleen paahteeseen. Hän kääntyi katsomaan uudestaan hohtelevan valkoisia rakennuksia, joiden kauneutta ei voinut kiistää. Samassa hänen korviinsa kantautui kuitenkin tasainen, kepeä tömähtely. Rytmi, jonka hän oli viime kuukausina niin hyvin jo oppinut tuntemaan.
 
”Anteeksi, etten ehtinyt aiemmin!” heleän soinnikas, hitusen nasaali ääni tanssahteli Sasuken korviin jo ennen kuin hän ehti tavoittaa naista katseellaan. Käsi tarttui hänen hihaansa ja nykäisi.
 
”Emi?”
 
Kun Sasuke käännähti, hänen sylinsä oli täynnä hentoa kehoa ja olkapäille rönsyävää tummaa tukkaa. Silmälasien sangat tuuppasivat hänen leukaansa, kun Emi hautasi kasvot vasten hänen kaulaansa.
 
”Piditkö linnakierroksesta?” Emi kysyi vetäytyessään halauksesta. Hymy säihkyi hänen huulillaan.
 
Se oli kaunis. Unohtumaton. Tähtiin kirjoitettu hymy.
Sasuken kohtalona oli ollut palata tähän aikaan, koska muuten tuo hymy ei olisi koskaan löytänyt häntä.
 


Älä kysy hintaa: Epilogi

Epilogi


”Mito, mitä sinä olet tehnyt?!” Chiaki kiljaisi, kun Itachi oli ehtinyt laskeutua puusta. Mitoki katsoi ystäväänsä eikä tiennyt, mitä sanoa. Hän olisi halunnut vilkaista peiliin, mutta ehkä oli parempi, ettei hän näkisi kampaustaan hetkeen. Hänellä oli suurempiakin murheita.

”Chia, Itachi kertoi konohalaisten olevan lähelle”, vanhempi tyttö sanoi. Hän ei halunnut keskustella hiuksistaan ystävänsä kanssa. ”Sinun on aika palata Kakashin luokse.”
”Ja sinä tulet mukaani”, punapää totesi. Tämä ei aikonut tehdä tilanteesta helppoa.
”Ei, en tule.”

Chiaki mureni Mitokin silmien edessä. He olivat olleet ystäviä jo pitkään, viettäneet lähes kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Tuntui mahdottomalta erota taas. Ajatus raastoi Mitokin sisintä, mutta hän tiesi alkavansa vihata ystäväänsä, jos jäisi tämän takia paikkaan, johon ei halunnut jäädä. Siitä ei olisi hyötyä heille. Oli parempi olla erossa, rakastaa ja kaivata. Ehkä he vielä jonain päivänä kohtaisivat.

Punapää ryntäsi Mitokin luokse ja halasi tätä lujasti. Myös Mitoki kietoi kätensä ystävänsä ympärille. Chiakin hiukset tuoksuivat samalta kuin aina, kun ne kutittelivat karheina vanhemman poskea. Pala nousi Mitokin kurkkuun, suru oli raastava, ja hän tiesi myös Chiakin tuntevan sen.

”Deidara-san, minulla on sinulle asiaa”, Itachi kuului huomauttavan. Miehet kävelivät pois paikalta, kenties kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Mitoki tunsi välittömästi olonsa huomattavasti suojattomammaksi, mutta toisaalta oli hyvä, että miehet olivat lähteneet. Tämä hetki oli tarkoitettu vain hänelle ja Chiakille.

Tytöt halasivat toisiaan pitkään. Kyyneleet valuivat Mitokin poskille, ja hän kuuli myös Chiakin itkevän.

”Minä en halua erota sinusta!” punapää nyyhkäisi.
”En minäkään sinusta, mutta minun on pakko mennä”, Mitoki vastasi. Hänen äänensä oli käheä ja kurkku tuntui karhealta. Hän irrottautui halauksesta ja painoi kätensä vasten Chiakin poskia. ”En olisi halunnut, että näin käy, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja.”
”Voisit tulla Konohaan.”
”Ja sinä voisit lähteä mukaamme”, Mitoki huomautti. ”Tiedämme molemmat, ettei kumpikaan ole mahdollista.”

Seurasi pitkä hiljaisuus, kun tytöt vain tuijottivat toisiaan. Oli uskomatonta, että tähän oli tultu.

Chiaki vei käden taskuunsa ja veti jotain esille. Mitoki tunnisti esineen kaulakoruksi, jota punapää oli kantanut vuosia. Se oli vasta hiljattain vaihtunut uuteen, kenties nuorempi oli saanut lahjan Kakashilta.

Punapää ojensi kättään Mitokille. Vanhempi ei voinut kuin tuijottaa, hän ei kyennyt liikkumaan. Kun hän itsepäisesti pysytteli paikoillaan, Chiaki kiersi hänen taakseen ja ripusti korun hänen kaulaansa.
”Haluan, että pidät sitä aina mukanasi.”
”En voi ottaa sitä, koru on sinun”, Mitoki kuiskasi, kun punapää kiersi takaapäin kädet hänen ympärilleen ja nojasi hänen olkapäähänsä.
”Nyt se on sinun. Siten olen aina mukanasi, minne sitten menetkin”, Chiaki nyyhkäisi.
”Minulla ei ole mitään, mitä voisin antaa sinulle…”
”Minulla on muistot. Kaikki tunteet, mitä olet ikinä tuntenut. Sellainen ei unohdu.”

Mitoki purskahti hervottomaan itkuun. Kaikki tuntui niin lopulliselta, niin lohduttomalta. Hän tiesi lähtevänsä etsimään onneaan, hän tiesi, että voisi tuntea olonsa hyväksi vain jättämällä kaiken taakseen. Silti lähteminen oli vaikein asia, jonka hän tähänastisessa elämässään joutuisi tekemään.

Vanhempi tyttö tunsi itsensä avuttomaksi. Hän oli aina kokenut olevansa heistä kahdesta vahvempi, mutta nyt hän mureni palasiksi Chiakin pidellessä hänestä kiinni. Olisi luullut, että nuorempi olisi ennemmin hajonnut kokiessaan heidän molempien tunteet. Ehkä tämä oli oppinut kontrolloimaan kykyään paremmin tai ainakin kestämään muiden tunteita.

”En tiedä, tapaammeko enää koskaan, mutta toivon sitä”, punapää kuiskasi. ”Minä puhun Kakashille. En voi luvata mitään, mutta kenties jonain päivänä voitte palata Konohaan yhdessä. Ehkä sitten sinäkin voit olla onnellinen siellä.”

Mitoki nyökkäsi. Hän ei uskonut, että niin voisi koskaan käydä. Vaikka vanhimmat ja hokage antaisivat Itachin ja hänen rikokset anteeksi, eivät tavalliset kansalaiset ymmärtäisi koskaan. He olisivat ikuisesti hylkiöitä, joitain asioita ei voinut muuttaa. Hetken tyttö leikitteli ajatuksella, että he voisivat kaikki neljä elää turvallista ja tasaista elämää Konohassa. Saattoihan sitä unelmoida.

”Jos pystyn, lähetän sinulle viestin aina silloin tällöin”, Mitoki lupasi.
”Jos se on liian vaarallista, älä lähetä”, Chiaki nyyhkäisi hänen olkaansa vasten. ”Haluan, että olet turvassa.”

Vanhempi tyttö kääntyi ja kietaisi kätensä vielä kerran ystävänsä ympärille. Hän ei olisi halunnut koskaan päästää irti.
”Minä rakastan sinua, Chia. En koskaan unohda sinua”, Mitoki kuiskasi nuoremman hiuksiin.
”Tiedän. Minäkin rakastan sinua”, punapää vastasi itkuisella äänellä.

”Meidän on aika mennä”, Itachin ääni tunkeutui Mitokin tajuntaan. Hän rutisti Chiakia oikein lujaa ja päästi sitten irti. Nuoremman tytön kasvot olivat laikukkaat itkemisestä, ja vanhempi oli varma, että näytti itse samalta. Toipuisiko heistä kumpikaan koskaan?

Chiaki ojensi kätensä ja Mitoki tarttui siihen. Tytöt seisoivat hetken hiljaa paikoillaan ja vain tuijottivat toisiaan. Ei ollut enää mitään sanottavaa, kumpikaan heistä ei halunnut kuiskata mitään liian lopullista. Hyvästit eivät olleet heitä varten, mutta jos he olisivat sanoneet näkemiin, se olisi saattanut olla valhetta. Oli vain parempi olla hiljaa.

”Minä vien Chiaki-sanin lähelle konohalaisia ja palaan sitten harhauttamaan Tobia”, Deidara ilmoitti. ”Mitoki-chanin takia toivon, ettemme enää tapaa, Itachi, mutta jos kohtaamme, en lupaa säästää henkeäsi, un.”

Mitoki näki Itachin luovan pitkän katseen blondiin, mutta korppihiuksinen ei sanonut mitään. Tämä oli aina ollut hyvä vaikenemisessa.

Itachi nosti Mitokin reppuselkäänsä eikä tyttö vaivautunut vastustelemaan. Hän tiesi olevansa liian väsynyt juoksemaan, joten tällä tavoin matkustaminen oli ainoa keino ehtiä tarpeeksi pitkälle.

”Hyvästi, Mitoki-chan”, Deidara hymähti. ”Lupaan pitää huolta ystävästäsi, kunnes hän on turvassa, un.”
”Luotan sinun sanaasi. Hyvästi Deidara”, Mitoki vastasi. Hän käänsi katseensa Chiakiin, joka hymyili heikosti. Yhtäkkiä punapää katosi hänen näköpiiristään ja hänen oli takerruttava Itachiin, jottei olisi pudonnut kyydistä. Mies oli käsittämättömän nopea.

~o~

Chiaki näki Uchihan katoavan yöhön Mitoki mukanaan. Punapään sydän tuntui painuvan kasaan ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Kaikki tuntui lopulliselta, pysähtyneeltä. Hän pelkäsi Mitokin puolesta, mutta hän saattoi vain toivoa, että Uchiha huolehtisi tytöstä.

”Aletaan painua, un”, Deidara puuskahti ja lähti kävelemään metsään. Chiaki kiirehti miehen rinnalle, mutta hänen askeleensa olivat raskaat. Sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei hän voisi hymyillä koskaan. Hän oli joutunut maksamaan liian kalliin hinnan kesälomareissustaan.

”Aiotko tappaa Uchiha-sanin?” punapää kysyi blondilta. Hän ei ehkä ollut vieläkään oppinut hyväksymään Mitokin valittua, mutta nyt hän toivoi tämän säilyvän hengissä, sillä ilman miestä Mitoki ei selviäisi.
”Tekisin sen enemmän kuin mielelläni, un”, Deidara vastasi. ”Valitettavasti Mitoki-chan lähti hänen mukaansa, joten…”
”Toivottavasti sinulle ei tule vaikeuksia heidän paostaan”, Chiaki sanoi. Hän ei pitänyt blondista miehestä, mutta tämä oli joka tapauksessa auttanut heitä. Hän oli tällä kiitollisuudenvelassa.

Deidara ei vastannut. Tyttö ja mies kulkivat hiljaa metsän halki, kunnes mies lopulta pysähtyi.
”En tule tämän pidemmälle, muuten he havaitsevat minut”, blondi ilmoitti. ”Jatka suoraan eteenpäin, un. Hyvästi.”

Chiaki ei ehtinyt vastata, kun mies oli jo poissa. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja lähti kävelemään eteenpäin. Koko ajan hän odotti, että joku iskisi kunain hänen selkäänsä tai sieppaisi hänet. Häntä pelotti, että hän joutuisi uudestaan Akatsukin vangiksi, ennen kuin ehtisi turvaan.

Jokin törmäsi tyttöön valtavalla vauhdilla ja lennätti hänet selälleen. Hän kirkaisi ja työnsi painoa pois päältään.
”Dattebayo, sainpas sinut!” tuttu ääni karjaisi.
”Ääliö, se olen minä!” Chiaki sai huudettua takaisin.

Paino siirtyi tytön päältä. ”Chia-a-chan?!” Naruto kummasteli ja kiskoi tytön pystyyn. Chiaki muksaisi poikaa käsivarteen ja pyyhälsi tämän ohitse. Jos Naruto oli täällä, Kakashinkin täytyi olla.

”Hei, mitä tapahtui? Miten sinä pakenit? Käytitkö Akatsukiin superjekkukykyjäsi?” Naruto kyseli. ”Missä Mito-chan on?”
”Hän lähti pois”, Chiaki vastasi.
”Mitä?!”
”En tiedä minne, enkä haluakaan tietää. Mitä vähemmän tiedän, sitä paremmassa turvassa hän on kaikilta”, punapää selitti.
”Mutta meidän pitää hakea hänet turvaan!” Naruto protestoi.

Chiaki ei välittänyt pojan sanoista vaan jatkoi matkaansa. Naruto oli viimeinen ihminen, jonka kanssa hän halusi keskustella aiheesta. Hän pelkäsi alkavansa itkeä uudestaan eikä se olisi ollut sopivaa muiden edessä. Tämä suru hänen olisi kannettava yksin, sillä oli hänen syytään, että Mitoki oli päätynyt Uchihan syliin. Jos hän ei olisi jättänyt vanhempaa tyttöä oman onnensa nojaan Konohassa, tämä olisi saattanut kotiutua sinne eikä olisi koskaan joutunut vaikeuksiin.

”Kakashi-sensei! Ero-sennin! Chia-a-chan on tullut takaisin!” Naruto kailotti, kun he lähestyivät leiripaikkaa.

Yhtäkkiä kaikki näyttivät olevan Chiakin ympärillä esittämässä kysymyksiä ja halaamassa häntä. Hänet toivotettiin tervetulleeksi takaisin.

”Mitoki-san jäi sitten Akatsukien luokse?” Sasuke töksäytti, kun suurin häly oli laskeutunut.
”Ei, hän seurasi sydäntään ties minne”, Chiaki vastasi. ”Toivottavasti sinäkin teet saman ja päästät irti tuosta vihastasi. Se kalvaa minua.”
”Jätä minun tunteeni rauhaan”, poika tuhahti.
”Jättäisin, jos ne jättäisivät minut”, punapää sanoi takaisin. Sasuke tuhahti ja marssi pois paikalta. Tytölle jäi ikävä tunne, että pojasta aiheutuisi hankaluuksia vielä jonain päivänä.
”Chiaki-san, minun on kerrottava sinulle jotain”, Jiraiya ilmoitti. ”Puhumme huomenna.”

Chiaki nyökkäsi, vaikkei vieläkään tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua omituiseen vanhukseen. Tämän suunnalta hehkui kuitenkin lämpimiä tunteita, ei perverssejä, kuten olisi voinut olettaa, joten ehkä tähän saattoi luottaa.
”Luulen, että Kakashilla on sinulle kuitenkin tärkeämpää asiaa”, Jiraiya jatkoi. ”Naruto, Sakura, minulla on teille jotain näytettävää.”
”Hän?! Tähän aikaan yöstä? Ja Chia-a-chan tuli juuri takaisin, minä en ole…” Naruto aloitti, mutta Sakura tarttui poikaa käsivarresta ja lähti raahaamaan tätä kauemmas. ”Sakura-chan, mitä sinä nyt?!”
”Miksi sinun pitää olla aina tuollainen idiootti?!” Sakura karjui pojalle takaisin.

Lopulta äänet hiljenivät, ja Chiaki jäi seisomaan kahdestaan Kakashin kanssa. Miehen harmaa silmä tuikki, kun tämä katsoi häntä.
”Olen pahoillani, ettei pelastusoperaatio sujunut niin kuin piti”, Kakashi sanoi.
”Luulen, että kaikki tapahtui niin kuin kohtalo oli määrännyt”, Chiaki vastasi. ”Mito ei olisi ollut onnellinen, jos olisimme raahanneet hänet takaisin Konohaan.”
”Mitä tapahtui?” Kakashi halusi tietää.
”Hän on rakastunut Uchihaan, mutta älä kerro Sasukelle. En usko, että hän pystyy käsittelemään asiaa… ainakaan vielä.”
”Uchiha Itachi on siis paennut Akatsukista Mitoki-san mukanaan?” mies varmisti.
”Kyllä. En tiedä, minne he menivät, mutta toivon, ettei kukaan löydä heitä koskaan”, Chiaki vastasi.

He seisoivat pitkään hiljaa. Chiaki tunsi taakkansa keventyneen, kun oli saanut kerrottua Kakashille. Silti hän tiesi, ettei suru koskaan katoaisi, se vainoaisi häntä loputtomiin. Se tuntui rajuna nyt, mutta jonain päivänä se olisi vain piikki sydämessä. Aina pistävä, mutta siedettävä. Eikä Chiaki edes halunnut unohtaa, oli tärkeää, että hän muistaisi kaiken. Sillä tavoin Mitoki eläisi hänen sydämessään, vaikka mitä tapahtuisi.

”Sinä olet ollut urhea”, Kakashi sanoi viimein. Chiaki katsoi miestä, muttei vastannut. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. ”Voisinpa sanoa itsestäni samaa. Olen viettänyt monta unetonta yötä miettiessäni, oletko edes hengissä.”
”Nyt tiedät”, tyttö sai köhistyä.

Chiaki kohotti kätensä ja tarttui Kakashin maskin reunasta. Mies ei vastustellut, kun hän kiskoi maskin tämän kaulalle ja painoi huulensa tämän huulia vasten. Hän oli tullut kotiin.