Featured Slider

Viettelys: Luku 2

Kirjoittajan huomioita: Olen edelleen hämmentynyt siitä, että päädyin kirjoittamaan pitkää ficciä, mutta aion totisesti ottaa tilanteesta kaiken irti. Tämä projekti on ollut eräänlainen lomareissu lomattomana kesänä. Jotain kepeää vakavampien kirjoitusprojektien välissä.

Haluan myös huomauttaa, että tarina on tosiaan suunnattu aikuisille ja sisältää tapahtumia ja kuvauksia, jotka eivät välttämättä ole jokaisen lukijan makuun. Tässä ei ole korkeaa ikärajaa tyhjän takia.

PS. Kommentit on tietenkin aina kivoja!


Luku 2

Päiväkahvit ja yömyssy


Tifan vatsaa väänsi, kun hän jätti Shelken 7th Heaveniin maanantaina. Denzel oli jo muutama tunti aiemmin lähtenyt kouluun, Cloud oli ollut sunnuntai-illasta asti työkeikalla. Olisi ollut siis erinomainen tilaisuus viettää aikaa Shelken kanssa ja yrittää auttaa tyttöä eteenpäin elämässään. Sen sijaan Tifa käveli kohti syrjäistä kahvilaa, jonne oli sopinut tapaamisen Ruden kanssa.

Tapaamisen, josta Tifa ei ollut maininnut kenellekään. Ei edes Yuffielle, joka oli piipahtanut baarissa lauantai-iltana. Ei sillä, että Tifa olisi juuri ehtinyt kertoilla omia kuulumisiaan väliin, kun Yuffie oli selostanut pestistään WRO:n tiedusteluosaston päällikkönä. Häntä ei näyttänyt haittaavan se, että osastolla oli töissä hänen lisäkseen vain yksi tietokoneasiantuntija, jonka nimi ei ollut jäänyt Tifan mieleen. Yuffien mukaan miehen sotkuinen tukka toi mieleen Cloudin mutta muuten noilla kahdella ei ollut mitään yhteistä.

Cloudin ajatteleminen aiheutti uuden kouraisun vatsanpohjassa. Tifa ei ollut kertonut tapaamisesta hänellekään. Olisi varmaan pitänyt, mutta eipä Cloud edes kysynyt, mihin hän aikansa käytti silloin, kun tämä ei ollut kotona. Sitä paitsi Cloud olisi voinut syyttä suotta pahastua Ruden tapaamisesta. Mitään syytähän asiasta ei ollut hermostua, koska kyseessä oli vain…

Tifa puisteli päätään. Mistä tässä oli kyse? Olivatko he ystäviä? Varmasti nyt oli hyvä hetki haudata vanhat kaunat. Juuri sitä hän oli menossa tekemään. Hän kääntäisi uuden lehden elämässään ja toivottaisi myös Turkit osaksi sitä. Avalanche oli jo tehnyt yhteistyötä Turkien kanssa, mutta välejä olivat hiertäneet aiemmat tapahtumat. Ehkä nyt kaiken voisi puhua selväksi ja katsoa asioita uusin silmin.

Tapaamisessa ei siis ollut kerrassaan mitään epäilyttävää. Tifan oli turha kantaa siitä huonoa omaatuntoa. Hän vain loi uusia suhteita ja parantaisi siten Avalanchen asemaa Edgessä. Cloud ymmärtäisi kyllä, kun Tifa kertoisi hänelle myöhemmin. Ehkä jopa silloin, kun Cloud tulisi seuraavan kerran kotiin. Kyllä, se olisi hyvä ajankohta. Tifa vain mainitsisi asian ohimennen ja sitten kaikki olisi selvää.

Rude seisoi kahvilan edessä odottamassa aurinkolasit silmillä, totta kai. Tifa veti syvään henkeä, puristi hetkeksi kätensä nyrkkiin ja vapautti sitten sormet. Ihan rennosti nyt. Kaikki oli hyvin. Rude oli ehkä vuosia sitten napauttanut häneltä tajun kankaalle, mutta tilanne oli tänään toinen. Ajat muuttuneet ja niin edelleen.

”Hei!” Tifa sanoi.

Rude kääntyi katsomaan Tifaa. Huulet nytkähtivät. Oliko tuo hymy? Tifan odottaessa Rude nosti jälleen lasit pois ja katsoi suoraan silmiin. Vatsanpohjalle valui lämmintä kiisseliä. Koska Cloud oli viimeksi katsonut Tifaa tuolla tavoin? Rehellisesti ja suoraan.

”Hei Tifa”, Rude vastasi.

”Jouduitko odottamaan pitkään?”

”Tulin juuri.”

Tifa hymyili ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän sipaisi tummanruskean suortuvan korvansa taakse. Vatsassa oli edelleen jotain lämmintä, ja iho kihelmöi. Aurinko paahtoi täydeltä taivaalta, mutta hänen käsivartensa uhkasivat nousta nyppylöille.

”Pitäisikö meidän mennä sisälle?” hän kysyi, kun hiljaisuus alkoi venyä pitkäksi.

”Aivan.”

Ruden vastaus oli pelkkä töksäytys, mutta äänensävy siveli korvia kuin kepeä kosketus. Se säteili keväisen päivänpaahteen lämpöä. Rude tarttui kahvilan ovenkahvaan ja nykäisi oven auki. Tifa puolittain odotti hänen marssivan ensimmäisenä sisään, mutta sen sijaan hän astui sivummalle ja päästi Tifan edelleen. Herrasmies ja Turk eivät Tifan mielessä mahtuneet samaan lauseeseen, mutta kenties hänen oli aika päivittää käsityksiään. Sitä vartenhan hän oli tänne tullutkin.

Paikka ei ollut erityisen hieno. Se oli niitä kahviloita, joissa ei koskaan tarjoiltu pöytiin, mutta Tifa oli valinnut sen, koska se oli tuttu ja turvallinen. Nyt kun tiskin takana seisova tyttö silmäili Rudea selkeän pelokkaasti, hän katui valintaansa. Toivoa saattoi, ettei huhumylly lähtisi pyörimään väärään suuntaan.

Tytön ääni värisi, kun hän kysyi tilausta. Rude kääntyi katsomaan Tifaa, jonka vatsaa nipisteli. Mikä tuossa katseessa oikein oli? Ehkä olisi pitänyt sanoa Rudelle, että aurinkolasien käyttö oli sittenkin erittäin okei.

”Mitä sinä haluaisit, Tifa?” Rude kysyi.

”Tuota… ottaisin ison latten”, Tifa sanoi, ja sai Rudelta nyökkäyksen.

”Iso latte, tuplaespresso ja kaksi palaa talon omenapiirakkaa vaniljajäätelöllä.”

Kun tyttö alkoi tärisevin käsin valmistaa tilausta, Tifa tarttui laukkuunsa ja oli jo näpräämässä sen auki. Homma sujui hankalasti paketoidun sormen kanssa. Olisi pitänyt valita jokin toinen veska, mutta nyt oli myöhäistä katua. Hän ei ehtinyt ujuttaa lompakkoaan ulos, kun lämpöinen käsi laskeutui hänen omansa päälle.

Tifa hädin tuskin uskalsi kohottaa katsettaan. Odottamaton kuumotus kipusi poskille kuin tilanteessa olisi ollut jotain sopimatonta. Hänen teki mieli nykäistä kätensä kauemmas, mutta jokin sai hänet pysyttelemään paikoillaan.

”Minä kutsuin sinut, joten maksan myös”, Rude sanoi ja irrotti otteensa.

Tifa yritti vetää henkeä mahdollisimman äänettömästi ja tyytyi nyökkäämään vastaukseksi.

”Minä maksan sitten seuraavalla kerralla”, hän huomasi sanovansa ja olisi voinut saman tien läimäistä itseään. Tuohan oli käytännössä lupaus toisesta tapaamisesta.

”Katsotaan sitä sitten”, Rude sanoi ja vilautti luottokorttiaan kahvilan maksupäätteelle. Hän nosti tarjottimen, jolle tarjoilija oli saanut kasattua tilauksen, ja lähti kuljettamaan sitä kahvilan syrjäisimpään nurkkaan.

Tifa olisi ehkä istunut mieluummin ikkunan viereen auringonvaloon mutta hän seurasi Ruden perässä nurkkaukseen, joka oli katseilta suojassa isojen ruukkukasvien ansiosta. Paikalliset teinit kutsuivat sitä kuhertelunurkaksi, mutta Rude ei tainnut tietää sitä. Toivottavasti ei tiennyt!

Rude laski tarjottimen pöydälle ja veti Tifalle tuolin. Tifa ei voinut muuta kuin istua ja hetkeä myöhemmin hänen eteensä oli nostettu latte ja omenapiirakka, jonka päällä vaniljajäätelö suli. Hän tuijotti tovin, kuinka se valui pitkin piirakkaa ja kohti lautasen reunoja. Jos Rude jatkaisi samalla tavalla, Tifa muuttuisi tuoksi jäätelöksi. Koska Cloud availi ovia tai veti tuolin istuttavaksi? Ruokaostoksista Cloud sentään maksoi säännöllisesti muttei vienyt koskaan ulos syömään tai edes kahville.

Jälleen Tifa halusi läpsäyttää itseään. Oli epäreilua verrata Cloudia Rudeen. Kyse oli aivan erilaisesta ihmissuhteesta. Cloudin kanssa oli ehkä nyt vähän vaikeaa, mutta asiat muuttuisivat, kun niille antoi aikaa. Rude oli kohtelias, koska halusi jostain syystä parantaa välejään Avalancheen, sillä siitähän tässä tapaamisessa oli kyse.

”Onko kotona mennyt yhtään paremmin?” Rude kysyi.

Tifa pyöritteli lusikkaa lattessaan ja nojasi selkänsä vasten tuolia. Tässä nurkkauksessa oli hämärää, vaikka ulkona oli kirkasta. Katosta roikkuvasta lampusta virtasi kellertävää valoa, mutta sekin oli säädetty himmeäksi.

”Aika samalla tavalla kuin perjantainakin”, Tifa vastasi, ja huokaus purkautui hänen huuliltaan ennen kuin hän ehti estää itseään.

”Tuo ei kuulosta hyvältä.”

”Anteeksi. Ei ole minun tapaistani tällainen…”

”Tarkoitin vain, että voit puhua siitä, jos haluat.”

Ruden katse oli vilpitön. Mutta oliko se esitystä? Turkit varmasti opettelivat pitämään ilmeensä kurissa oli tilanne mikä hyvänsä. Pitäisi ehkä joskus uskaltautua kysymään Vincentiltä heidän koulutuksestaan, vaikka mies ei mieluusti puhunut menneisyydestään. Yhtäkkiä Tifa oli kuitenkin erittäin utelias. Hän tajusi, miten vähän tiesi Turkeista.

”Denzel haluaisi käyttää kaiken ajan videopeleihin ja kavereiden kanssa ulkoiluun. Olen yrittänyt saada häntä kuriin, mutta hän ei kuuntele minua”, Tifa sanoi. ”Puhuin siitä Cloudille, mutta hän ei kuuntele sen enempää. Välttelee suorastaan. Se turhauttaa minua joskus todella paljon, vaikka ymmärränhän minä, että hänellä on hankalaa itsensä kanssa. Hän ei ole vieläkään toipunut siitä, mitä Aerithille tapahtui, saati Sephirothin paluusta. Tunnen hänen varjonsa, mutten voi mitään sille, että haluaisin tulla nähdyksi ja kuulluksi…”

”Se, mitä tapahtui Aerithille oli kamala tragedia”, Rude sanoi. ”Me kaikki välitimme hänestä syvästi.”

Tifa kohotti katseensa lattestaan. Nyt Ruden silmissä häivähti tunne, suru, jos Tifa tulkitsi oikein.

”Te jahtasitte häntä. Tseng sieppasi hänet”, hän ei voinut olla sanomatta.

”Joskus joutuu tekemään työkseen asioita, jotka sotivat omaa moraalia vastaan. Valintamme eivät aina ole omiamme.”

”Entä nyt? Ovatko valintasi nyt omiasi?”

”Ehkä, mutten voi tehdä päätöksiä yksin”, Rude sanoi ja tarttui lusikkaan. Hän lohkaisi palan omasta omenapiirakastaan ja metsästi sekaan jäätelöä. ”Tarkoitin kuitenkin sanoa, että vaikka Aerithin kuolema oli kamala tragedia, joka jätti jälkensä meihin kaikkiin, emme saa jäädä sen vangeiksi.”

”Toivoisin, että myös Cloud näkisi asian noin.”

Tifa seurasi Ruden esimerkkiä ja maistoi omaa piirakkaansa. Vaikka hän oli käynyt Sheran kanssa tässä samaisessa kahvilassa, hän ei ollut koskaan syönyt täällä mitään. Omenan, kanelin ja vaniljajäätelön yhdistelmä levisi kielelle ja suli suuhun. Juuri sopivan täyteläistä, kylmää ja lämmintä yhtä aikaa. Elämän maku.

”Hän ei taida ymmärtää, mitä menettää, jos vain rypee menneisyydessä.”

”Sanopa muuta. Joskus epäilen, että jaksamiseni loppuu. Kuinka kauan minun pitää odottaa, että hän toipuu ja voimme elää normaalia elämää?”

Rudelle oli helppo puhua, vaikka pelkkä ajatuskin tuntui naurettavalta. Vuodattaa nyt tuntojaan Turkille kuin parhaalle ystävälle. Mutta Rude nojasi kyynärpäänsä pöytään ja keskittyi kuuntelemaan, vaikka siemaili samalla kahvia ja nautti omenapiirakkaa. Hän ei näprännyt puhelintaan kuin Yuffie tai selittänyt uusimmasta projektistaan väliin samalla tavalla kuin Shera. Tifa rakasti ystäviään, mutta joskus hänestä tuntui, että hän oli ainoa, joka vaivautui kuuntelemaan muita.

”Millaista se normaali elämä olisi?” Rude kysyi.

Tifa laski lusikan lautasen reunalle ja pysähtyi pohtimaan. Hänen mieleensä maalautui kuva pienestä asunnosta, joka ei ollut baarin yläkerrassa vaan oikea koti. Makuuhuoneesta, jossa oli sänkyjä kahden sijasta yksi. Ehkä myös huone Denzelille sekä lapselle, yhteiselle, ei vain sijaishuollossa olevalle. Totta kai Tifa rakasti Denzeliä, mutta jonain päivänä hän halusi ainakin yhden oman lapsen rakastamansa miehen kanssa. He eläisivät tavallista arkea. Kävisivät töissä, laittaisivat ruokaa, riitelisivät joskus ja sopisivat jälleen. Tifa johtaisi 7th Heavenia muttei tekisi enää kaikkia iltavuoroja vaan huolehtisi enemmänkin kirjanpidosta ja juoksevista asioista.

”Mikä estää sinua saamasta kaikkea tuota?” Rude kysyi.

Tifa tarttui jälleen lusikkaan ja pyöritteli sitä sormissaan. Hän lohkaisi palan piirakasta ja tunki sen suuhunsa. Niin, mikä häntä esti?

”Ei Cloud ole valmis siihen. 7th Heaven tuottaa niin hyvin, että pystyin palkkaamaan työntekijän, olin pohtinut sitä jo hetken, mutta ei meillä ole varaa erilliseen kotiin”, Tifa sanoi. Sitä paitsi Cloud oli täysin tyytyväinen nykyiseen järjestelyyn, jossa hän marhasi pitkin maailmaa pakettien kanssa, ja Tifa työskenteli baarissa, pyöritti yksin arkea. Cloud oli jopa kerran sanonut, ettei kaivannut elämäänsä muutoksia vaan kaikki oli hyvin juuri näin. Silloin, kun Tifa oli saanut hänestä mielipiteen kiskottua ulos.

”Aiotko odottaa loppuikäsi, että Strife on valmis toteuttamaan unelmasi vai pitäisikö sinun ottaa itse niistä vastuu?” Rude kysyi.

Jälleen kerran Tifa säpsähti. Sitä sattui Ruden seurassa hälyttävän usein siihen nähden, että tämä oli heidän kolmas tapaamisensa kahden kesken. Valitettavasti Rude oli myös oikeassa. Ei Tifa voinut sälyttää omia toiveitaan Cloudin hartioille, sellainen oli epäreilua. Aikuinen otti vastuun omasta elämästään, eli parisuhteessa tai ei. Toisaalta oli myös itsekästä vaatia Cloudia ryhdistäytymään ja toimimaan, lopettamaan menneessä kieriskely. Ei Tifa voinut sellaista sanoa. Ja niin ympyrä jatkaisi pyörimistään.

”Anteeksi, se oli asiaton kysymys”, Rude sanoi ja nosti kahvikupin huulilleen.

Tifa ei voinut olla kiinnittämättä huomiota eleeseen, joka oli tarkka ja huolellinen kuin Rude olisi ollut koko ajan tietoinen liikkeistään ja aistinut ympäristönsä tapahtumat jokaisella solullaan. Tifa ei ollut samanlainen, hän oli huolettomampi. Toki kokemukset olivat opettaneet kuulostelemaan takana väijyviä askelia tai ylhäältä niskaan pudottautuvia vihollisia, mutta hän ei osannut olla tuolla tavoin valpas keskellä päivää kahvilassa. Jostain syystä Ruden valppaus sai lämmön kiertymään hänen ympärilleen.

”Ei se mitään. Varmasti tilanteeni herättää ihmetystä”, Tifa vastasi ja hymyili.

Rude vastasi hymyyn. ”Auttaisin mielelläni mutten tiedä, mitä voisin tehdä.”

”En tiedä, voiko kukaan tehdä puolestani mitään.”

”Jotkin valinnat jokaisen on vain tehtävä itse, siinä olet oikeassa.” Rude söi viimeiset palat omenapiirakastaan, ja lusikka kolahti vasten lautasta. ”Olen kuitenkin mielelläni kuuntelevana korvana.”

”Kiitos.”

Tifa ei tiennyt, mitä muuta olisi voinut sanoa. Tarjous tuli odottamattomasta suunnasta. Kaksi aiempaa tapaamista hän pystyi selittämään sillä, että Rude oli ollut Cloudin perässä… Ei, ei pystyisi. Se päti ainoastaan ensimmäiseen tapaamiseen. Toisella kerralla Rude oli tiennyt, ettei Cloud ollut paikalla, mutta oli silti saapunut 7th Heaveniin. Hän oli tullut tarkoituksella tapaamaan Tifaa juuri silloin. Tavallaan Tifa ei ollut yllättynyt, että Turkit pyrkivät yhä olemaan perillä Avalanchen jäsenten liikkeistä, mutta häntä huolestutti se, miten vähän havainto häntä karmaisi. Pikemminkin se nosti hymyn huulille. Eivät Turkit ja heidän urkkimisensa yleisesti ottaen, mutta se, miten tarkkaan Rude oli selvittänyt, koska oli hyvä hetki saapua.

Mutta miksi oli hyvä hetki tulla paikalle, kun Cloud oli poissa? Tifan ei olisi edes pitänyt ajatella noin ja silti huomio oli lipsahtanut hänen mieleensä. Hän tunsi pistoksen kylkiluidensa välissä ja päätti parantaa tapansa. Oli huomioitava Cloudia enemmän silloin, kun hän oli paikalla. Oli harhailtava haaveissa vähemmän.

Kenties Ruden seura voisi silti olla avuksi. Ei Tifa aikonut kieltäytyä, jos joku oli valmis kuuntelemaan myös häntä. Rude ei sanonut, ettei häntä kiinnostanut tai että Tifa osaisi kyllä kaiken paremmin eikä keskustelulle siksi ollut tarvetta. Ei, sen sijaan Rude keskittyi aidosti kuulemaan, mitä sanottavaa Tifalla oli ja esitti tarkentavia kysymyksiä, jotka herättivät ajatuksia. Juuri sitä Tifa tällä hetkellä tarvitsi. Uutta ystävää.

”Arvostan tätä todella paljon”, Tifa sanoi. ”Toivoisin vain, että myös minulla olisi jotain annettavaa sinulle.”

Ruden pinta murtui hetkeksi. Silmissä käväisi jotain, joka sai Tifan sydämen jättämään yhden lyönnin välistä. Naamio laskeutui kuitenkin nopeasti takaisin, vaikka hymy jäi häilymään suupieliin.

”Usko pois, päivääni piristää ihan vain jo se, että voin keskustella jonkun muunkin kuin Renon kanssa”, Rude sanoi.

”Eivätkös Tseng ja Elena ole yhä Turkeissa myös?” Tifa kysyi, mutta nauru pyrki hänen huulilleen. Hän saattoi vain kuvitella, miten rasittavaa seuraa Reno osasi halutessaan olla.

”Ovat, mutta heillä on… omia järjestelyjä, joista en niin välitä tietää”, Rude sanoi. ”Ehkä elämä alkaa käydä liian rauhalliseksi, kun meillä on aikaa ajatella myös muuta kuin työtä.”

”Minusta rauhallinen on hyvä”, Tifa sanoi.

”Sitten se sopii myös minulle.”

Tifa ei ollut varma, mitä Rude tarkoitti, mutta hymyili silti. Miten oli mahdollista, että Turkin seurassa oli näin luontevaa istua? Rude oli itse asiassa jäyhyydestään huolimatta erinomaista seuraa, hieman samanlaista kuin Vincent, joka ei hänkään avautunut helposti. Kun ovea sitten sai raotettua, pääsi kurkistamaan mielenkiintoiseen maailmaan.

”Kerrohan, millaisia nämä sinun rauhalliset työpäiväsi ovat”, Tifa sanoi ja otti paremman asennon tuolissaan.

”Tiedäthän, että monet asiat ovat yhä salassa pidettäviä”, Rude sanoi.

”Totta kai, mutta voit varmasti kertoa, miten Reno huvittaa itseään, kun töissä on tylsää.”

Ja kyllä, niitä kertomuksia Rudella riitti. Jälkikäteen Tifa joutui myöntämään, että hänen kävi ehkä hieman toisia Turkeja sääliksi, sillä Reno ei totisesti päästänyt muita vähällä, jos sattui pitkästymään. Samalla Tifa sai myös väläyksen Tsengin ja Elenan järjestelyistä, jotka olivat ensimmäisenä paljastuneet, kenellekös muullekaan kuin, Renolle. Yllätyksenä ei tullut, että Reno oli ottanut tilanteesta kaiken irti.

”Epäilen, että Renolla itsellään on jokin salainen kuvio menossa”, Rude sanoi ja naurahti. ”Hän on ottanut paljon aikaa itsenäisille työtehtäville.”

”Paras tapa hämätä muita on keskittää huomio pois itsestä ja osoittaa toisten tekemisiä”, Tifa sanoi.

Rude nyökkäsi.

”Haluatko toisen kupin kahvia?” hän kysyi.

Tifa vastasi myöntävästi. Hänellä oli vielä hetki aikaa, ennen kuin Denzel palaisi koulusta. Oli ollut hyvä ajatus lähteä päiväkahveille, sillä mikään ei ollut piristänyt hänen mieltään viime aikoina yhtä paljon. Kukapa olisi arvannut, miten mielenkiintoista Ruden kanssa oli keskustella.

~o~

Suihku kohisi vielä. Denzelin ja Shelken huoneista ei sen sijaan kuulunut pihaustakaan, sillä kello tikitti jo yli puolen yön. Tifa penkoi vaatekaapin perukoilta mustat pitsiset alushousut ja niihin sopivat rintaliivit. Pitsi hiersi nivusia, mutta hän kestäisi sen kyllä. Tilanne vaati jotain muuta kuin mukavaa puuvillasekoitetta.

Tifa tarkisti ulkonäkönsä peilistä ja sipaisi hiukset toisen olkansa ylitse, sillä silloin ne eivät peittäneet takamusta, jota alushousut myötäilivät niin tiukasti, että se oli hieman epämiellyttävää. Nännit kuulsivat läpi pitsistä, joka sai ihon näyttämään erittäin vaalealta. Vielä kattolamppu pois päältä ja yöpöydän pienempi valaisin sen tilalle. Sen valo oli kellertävämpää, himmeämpää ja kaikin tavoin miellyttävämpää.

Edellisestä kerrasta oli pitkään. Liian pitkään. Välillä Tifa jopa ajatteli, että dumppasi turhaan hormoneja kehoonsa, kun makuuhuoneosastolla tapahtui niin vähän. Toisinaan napit meinasivat jopa unohtua, mutta toistaiseksi hän oli aina jossain kohtaa päivää sentään muistanut ne. Eipä sillä, näin harvoilla kerroilla vahingon osuminen kohdalle oli äärimmäisen epätodennäköistä.

Makuuhuoneen ovi kävi, ja Tifa kääntyi ympäri. Cloud käveli sisälle ja hankasi yhä tukkaansa pyyhkeeseen. Hän oli pukenut ylleen vain löysät kotiverkkarit, ei edes t-paitaa. Yhä lihaksikas ja hyvännäköinen, vaikka tukka sojotti joka suuntaan kastumisesta huolimatta. Tifa antoi katseensa kulkea pitkin paljasta rintakehää ja nosti sormen huulilleen.

”Mitä?” Cloud kysyi.

Tifa kohotti katseensa ja kohtasi sinivihreät, yhä makohehkuiset, silmät, jotka tuijottivat häntä. Cloud hylkäsi pyyhkeen sänkynsä päätyyn, vaikka Tifa oli varmasti tuhat kertaa pyytänyt häntä jättämään märät pyyhkeet kylpyhuoneen puolelle. Nyt ei ollut aika huomauttaa asiasta. Jos siitä sanoisi, kaikki menisi pieleen.

Sanomisen sijaan Tifa astui eteenpäin ja keinautti lanteitaan jokaisella askeleella. Cloudin katse vaelsi pitkin hänen kehoaan ja silmiin syttyi ymmärrys. Pitkään siihen oli mennytkin. Tifa käveli Cloudin eteen ja sipaisi sormellaan miehen rintaa. Se oli yhä kostea ja lämmin suihkun jäljiltä. Tifan sormi kulki rintalihasten välistä kohti napaa, jonka alta alkoi vaalea karvavana. Se jatkui löysien housujen alle, ja Tifa seurasi sitä, kunnes tavoitti housujen vyötärön. Hän kohotti katseensa.

Cloud murahti epämääräisesti ja tarttui Tifaa lantiolta. Hän käänsi Tifan ympäri ja painautui selkää vasten. Tifa antoi hymyn nousta huulilleen, juuri näin. Vihdoin Cloud tarttui tarjoukseen, ymmärsi, mitä sai, kun oli kotona. Oli vain ajan kysymys, koska asiat asettuisivat uomiinsa ja elämä muuttui siksi, mistä Tifa oli jo kauan haaveillut.

Tifa keinutti lantiotaan edestakaisin, ja tunsi, kuinka Cloud painautui hänen pakaroidensa väliin. Alushousujen kangas hinkkasi entistä ikävämmin, mutta Tifa ei suostunut välittämään. Ei nyt. Ei hänen tarvitsisi sitä kauaa kestää, sillä Cloud tuntui enemmän kuin valmiilta. Olisi vain voinut edes vähän hyväillä Tifaa eikä tyytyä pelkästään ottamaan vastaan.

Vaikka ajatus kouraisi vatsasta, Tifa ei lopettanut vaan jatkoi kiusoittelua. Cloudin hengitys kävi raskaammaksi ja raskaammaksi. Kädet puristivat Tifan lantiota melkein kivuliaasti.

Cloud lähti liikkeelle ja työnsi Tifan sänkyä kohti. Liike oli niin voimakas, että Tifan oli pakko ottaa käsillä vastaan. Kämmenet upposivat peittoon, kun Cloud töytäisi häntä eteenpäin. Kädet riuhtoivat pitsihirvitykset pois jalasta ja puristivat lantiolta jälleen. Tifa nosti jalkojaan vuoron perään sen verran, että sai keploteltua housut lattialle. Hän oli odottanut jotain hellempää mutta ottaisi sen, mitä saisi. Cloudia ei pitäisi nyt painostaa, jos aikoi saada yhtään mitään. Sen Tifa oli vuosien vieriessä oppinut.

Cloudin toinen käsi liukui pitkin Tifan alaselkää ja pakotti hänet alemmas. Tifa laskeutui puolittain sängylle, mutta Cloud kiskoi hänen lantiotaan ylemmäs samalla, kun kuoriutui verkkareistaan, jotka hipaisivat Tifan nilkkoja pudotessaan lattialle.

Toinen käsi puristi edelleen Tifan lantiota, toinen katosi johonkin, mutta hyvin pian Cloud painui jälleen Tifan takapuolta vasten. Hän hieroi itseään pakaroiden väliin kuin olisi halunnut pyrkiä johonkin, mitä Tifa ei ollut valmis tarjoamaan. Tifa kohotti takamustaan ja yritti siten ohjata Cloudia oikeaan suuntaan, vaikkei kokenut, että oli vielä täysin valmis etenemään tähän vaiheeseen. Eikö Cloud nyt oikeasti olisi voinut vähän edes lämmitellä?

Ilmeisesti ei, sillä vihdoin Cloud löysi oikean suunnan ja survaisi itsensä sisään sellaisella voimalla, että kirahdus karkasi Tifan huulilta. Tifa yritti aina pysytellä mahdollisimman hiljaa, ettei Denzel kuulisi heitä, joten nyt hän upotti kasvonsa vasten sänkyä. Cloudin edestakainen liike hankasi ensin ikävästi, mutta pian Tifa tunsi oman kehonsa pääsevän rytmiin mukaan. Toinenkin käsi löysi hänen lanteensa jälleen, ja Cloud kiihdytti tahtiaan.

Tifan mielessä välähtivät ruskeat silmät ja niiden lempeä katse, joka oli tarkkaillut häntä kahvikupin ylitse. Ei, ei nyt. Tämä oli täysin väärän hetki näille ajatuksille. Hän yritti miettiä Cloudia. Sinivihreitä silmiä. Vaaleaa sotkuista tukkaa. Kroppaa, jonka tunsi niin hyvin. Käsiä, jotka puristivat lantiota. Kalua, joka työntyi häneen yhä nopeampaa tahtia. Entä, jos nuo kädet olisivat toiset? Miltä tuntuisi, jos…

Ei. Ei. Ja vielä kerran ei. Ei missään nimessä.

Jos joku koskettaisi kunnolla… Hyväilisi ensin katseella pitkin iltaa, sitten veisi käsin kohti täydellistä nautintoa. Suutelisi kunnolla jokaista mahdollista kohtaa. Ei vain syöksyisi sisään ja ulos, kunnes olisi valmis, vaan antaisi Tifan herätä hekumaan hitaasti. Karhea parta raapisi ihoa…

Ei!

Cloudin liikkeet kiihtyivät kiihtymistään, kunnes hän pysähtyi kokonaan. Sormet kaivautuivat Tifan lantion ihoon, kun tahmea neste syöksyi hänen sisälleen ja purskahti lopulta reisille, kun Cloud nykäisi itsensä kauemmas ja vetäytyi lopulta kokonaan. Sormien ote irtosi.

”Käyn uudestaan suihkussa. Voit mennä minun jälkeeni”, Cloud sanoi.

Askeleet läpsyivät pois makuuhuoneesta ja ovi kolahti kiinni Cloudin perässä. Tifa valui polvilleen lattialle ja painoi yhä kasvojaan vasten peittoa. Reittä pitkin valui tahmea, lämmin vana, joka uhkasi saavuttaa lattian. Tifa kohottautui ja haparoi pitsihirvitykset käsiinsä. Hän pyyhkäisi niillä tahmavanaa ennen kuin työnsi itsensä jaloilleen.

Cloud tuli käytävässä vastaan pelkissä kalsareissa ja nyökkäsi.

”Käyn jo nukkumaan. Hyvää yötä valmiiksi”, hän sanoi ja katosi makuuhuoneeseen, kun Tifa maleksi suihkuun.

Tifa heivasi alusvaatteet pyykkikoriin ja väänsi suihkun kuumalle. Hän astui veden alle silmät suljettuina. Reidet tuntuivat yhä tahmeilta, mutta sisällä sykki tarve, joka ei ollut päässyt purkautumaan. Tifa nojasi vasten kaakeleita ja antoi käsiensä vaeltaa omalle iholleen. Nännit vastasivat kosketukseen kohoamalla paremmin pystyyn. Kunpa Cloud olisi edes hipaissut niitä, mieluiten suudellut. Tifa ei muistanut, koska niin oli viimeksi tapahtunut. Ehkä silloin kerran, kun hän oli erikseen pyytänyt, mutta sitä oli kestänyt vain pienen hetken. Cloudilla oli aina niin kiire.

Toinen käsi jäi leikittelemään nännillä samalla, kun toinen kulki vatsaa pitkin alas. Tifa liu’utti omat sormensa pitkin alavatsaansa, kunnes tavoitti karvat. Hän vilisti niiden ylitse ja antoi etusormensa upota hänen ja Cloudin yhdessä muodostamaan kosteuteen. Pieni nypykkä sykki hänen sormeaan vasten, janosi kosketusta, jota ei ollut saanut ikuisuuksiin.

Tifa nojasi tiiviimmin kaakeleita vasten ja nautti niiden viileydestä ihollaan. Hänen sormensa pyöritti nyppylää tutussa rytmissä, jonka hän oli oppinut jo aikoja sitten. Mieleen nousi kuitenkin jälleen kuva kasvoista, jotka hän yritti sivuuttaa. Oli korvattava ruskeat silmät sinivihreillä. Vieraat huulet tutuilla. Ei saanut antaa ajatusten ajautua luvattomille teille. Silti hän ei voinut olla pohtimatta, miltä nuo vieraat huulet olisivat tuntuneet hänen kaulallaan. Entä rinnoilla? Tai alempana? Ei kai ajatusleikeissä ollut mitään vaarallista. Ainahan sitä pohtia sai, kun ei vain toteuttanut kaikkia ajatuksiaan.

Tifa päästi mielikuvituksensa vaeltamaan vapaasti. Hän ei ollut yksin tässä suihkussa vaan hänen kanssaan oli toinen, joka kyykistyi hänen eteensä ja nosti hänen vasemman jalkansa olkansa ylitse. Lämmin kieli liukui hänen herkimmillä paikoillaan ja piinasi… piinasi… kiusoitteli… leikitteli… ei antanut armoa…

Voihke purkautui Tifan huulilta. Hänen oli pakko purra alahuultaan, ettei ääni olisi kantanut kylpyhuoneen ulkopuolelle. Hänen jalkansa tärisivät, kun paine vihdoin hellitti. Koko hänen vartalonsa sykki hänen oman huohotuksensa tahdissa.

Tifa valui lattialle istumaan ja nojasi päänsä seinään. Tämän kerran eikä enää koskaan. Enää koskaan hän ei ajattelisi kiellettyjä asioita. Seuraavalla kerralla hän puhuisi Cloudin kanssa. Kertoisi kunnolla, mitä halusi.

Kun Tifa vihdoin kampesi itsensä ylös viileältä lattialta, hänen mielessään välähti jälleen tumma katse. Hän läpsäytti itseään poskelle. Ei nyt. Hän kuivaisi itsensä ja kömpisi omaan sänkyyn. Aamulla hassutukset olisivat poissa ja arki jatkuisi. Mielikuvitusleikit saisivat jäädä omaan arvoonsa.

Dum spiro, spero: Luku 16

Dum spiro, spero

Luku 16


Kaikki oli oikein.

Ja silti kaikki oli aivan väärin.

Kaikki tuntui soljuvan eteenpäin mukavasti. Mikään ei ollut erityisemmin muuttunut Vanillen sanojen myötä. Ehkä Take oli alkanut suhtautua häneen entistä suojelevaisemmin, mutta poika ei harrastanut julkisia hellyydenosoituksia, joten muiden silmissä kaikki oli ennallaan.

Punapää kuitenkin pohti, että hänen pitäisi kertoa Momille mahdollisimman pian. Ehkä tämä sitten vihdoin lakkaisi painostamasta Fangin suhteen. Blondi tajuaisi, että Vanillella oli nyt jotain tärkeämpää, jotain, mikä vaati keskittymistä. Samanlainen juttu kuin Momilla ja Bladella… vaikka tytön oli kyllä vaikea ajatella itseään kuhertelemassa sillä tavoin Taken kanssa. Momi ja Blade olivat niin avoimia, jos vain Take loisti poissaolollaan. Pojalta nämä edelleen salailivat suhdettaan.

”Huomenta”, Astara huoahti omasta sängystään. Vanille kohotti katseensa kirjasta, jota oli omallaan lukenut.
”Huomenta”, punapää vastasi.
”Joko Momi on herännyt?” vanhempi tiedusteli.
”Ei tainnut tulla kotiin ollenkaan”, nuorempi kuittasi.
”Sellainen juttu.”
”Joo, tämä alkaa olla hankalaa. Take epäilee koko ajan enemmän.”
”Onko hän puhunut sinulle jotain?”
”On, mutta en tiedä, saako siitä kertoa.”
”Älä sitten kerro. Ei ole hyvä jakaa toisten salaisuuksia.”
”Ei niin. Take kertoo sitten itse.”

Tyttöjen välille laskeutui hiljaisuus. Vanille selasi kirjaa eteenpäin. Pian hänen olisi hankittava lisää luettavaa. Hän alkoi osata Lavenderin kasvikirjan jo ulkoa. Tätä menoa hän pystyisi oikeasti keväällä osallistumaan kokeisiin. Ehkä hänestä tulisi parantaja vielä jonain päivänä.

”Sinä sitten päädyit kuitenkin poikiin”, Astara jatkoi. Vanille tunsi epämääräisen kuumotuksen nousevan poskilleen.
”Mitä sinä tarkoitat?” tyttö kysyi. Hänen sydämensä hakkasi nyt niin lujaa rintaa vasten, että oli vaikea saada henkeä.
”Take mainitsi, että te olette nyt yhdessä”, vanhempi totesi. ”Käski kertoa Fangille sellaisia terveisiä.”
”Ai”, Vanille töksäytti. Yhtäkkiä hänellä oli kuvottava olo, hän olisi voinut oksentaa. ”Kerroitko sinä?”
”En vielä. Tapaamme tänään, enkä tiedä, mitä minun pitäisi sanoa”, Astara myönsi. ”Onko sinulla ehdotuksia?”
”Ei kai. Voit sanoa mitä haluat.”

Vanille halusi haudata päänsä tyynyn alle ja kirkua. Kyllä, olisi hyvä, että Fang kuulisi hänen olevan Taken kanssa. Silloin toinen ehkä antaisi hänelle anteeksi typerän lähentely-yrityksen ja tajuaisi, ettei hän ollutkaan sellainen friikki kuin sen perusteella olisi voinut päätellä. Tietysti suhde Takeen ei muuttaisi tapahtunutta, mutta saattaisihan Fang uskoa niin.

Silti… vaikka Vanille kuinka yritti selittää asiaa parhainpäin mielessään, hänestä tuntui, että maailma loppuisi, kun Fang saisi tietää hänen uusista kuvioistaan.

”Olen pahoillani, että kävi näin”, Astara lisäsi ja nousi sängystä. ”Fang on ollut viime aikoina melko yksinäinen. Siitä Taken serkun jutusta lähtien. Jotenkin toivoin, että tilanne muuttuisi sinun ansiostasi.”
”Minäkin olen pahoillani, etten osannut auttaa siinä asiassa”, Vanille sanoi. ”Joillekin asioille ei kai vain voi mitään.”
”Niin, onhan se niinkin. Jokainen on, mitä on. Ihminen ei voi pakottaa itseään toisenlaiseksi eikä voi määrätä kenestä tykkää. Ymmärrän sen kyllä. Silti minua surettaa Fangin puolesta.”
”Totta”, punapää vastasi. Hänestä tuntui, että hän putosi yhä useammin kärryiltä muiden puheista, mutta hän ei kehdannut esittää tarkentavia kysymyksiä. Kaikki olettivat Fangin olevan hänen paras ystävänsä, joten hänen olisi pitänyt tietää, missä mentiin.

”Toivotaan, että valintasi on oikea. Itse olen tuntenut Taken vuosia eikä hän olisi ensimmäinen valintani”, Astara jatkoi.
”Ymmärrän. Sinä kaipaat serkkuani, eikö niin? Thymeä siis”, Vanille totesi.
”Oliko se niin läpinäkyvää?”
”Oli se. Välillä minun kävi sääliksi Lunaa.”
”Lunaa?”

Vanille sulki kirjan ja nousi istumaan sängyltä. Noin, keskustelu oli käännetty väljemmille vesille. Hänestä alkoi tulla hyvä ikävien puheenaiheiden välttelemisessä.

”Luna oli minun hyvä ystäväni. Hän kuoli, kun cocoonlaiset hyökkäsivät”, tyttö kertoi. ”Hän oli tosi pihkassa Thymeen, mutta ei tainnut saada vastakaikua. En sanonut hänelle koskaan mitään, mutta voin nyt sanoa sinulle. Luulen, että Thyme tykkäsi sinusta oikeasti tosi paljon.”
”Yhm, minä luulen niin myös. Hän ei sanonut sitä koskaan, mutta jotenkin aina uskoin niin. Fang oli samaa mieltä”, Astara huokaisi.
”Olen pahoillani, että annoin hänen kuolla”, Vanille kuiskasi. ”Se oli minun vikani… kun he ampuivat hänet. Jos olisin ollut nopeampi… ehkä olisin voinut vielä…”

Astara istahti Vanillen vierelle sängylle ja kietoi kätensä nuoremman ympärille. ”Ei se ollut sinun vikasi. Kukaan ei olisi voinut tehdä mitään.”
”Mutta…”
”Hyss, Thyme halusi itse lähteä taisteluun. Hän tiesi riskit ja kuoli puolustaessaan kaikkea tärkeää. Minunkin on vaikea hyväksyä sitä”, vanhempi kuiskaili. Vanille kohotti katseensa ja näki kyyneliä toisen silmissä. Astara oli viimeinen ihminen, jonka hän saattoi kuvitella itkevän. ”Minä kuitenkin vaalin hänen muistoaan. Kannan sitä sydämessäni.”
”Myös minä teen niin”, Vanille vastasi. ”Thyme varmasti haluaisi, että sinä olet onnellinen ja löydät jonkun sopivan.”
”Se päivä tulee, kun olen surrut suruni”, vanhempi totesi. ”Ja voisin sanoa samaa sinulle. Thyme huolehti sinusta paljon. Hän sanoi, että sinä olit erityinen hänen kaikista serkuistaan, kuin pikkusisko. Hän haluaisi sinun onneasi. Hän haluaisi, että teet valintasi rohkeasti ja uskaltaudut ottamaan riskejä, vaikka välillä pelottaisi. Hän sanoi aina, että tärkeintä on seurata sydämen ääntä, vaikka se kuiskisi jotain muiden mielestä sopimatonta. Minusta hän oli oikeassa.”
”Entä jos sydän kuiskii jotain, mikä on väärin?” Vanille henkäisi.

Astara pyyhkäisi silmäkulmaansa ja hymyili nuoremmalle kummallisesti. Tämä halasi Vanillea lujasti.
”Sydän ei ole koskaan väärässä. Vaikka kaikki muut ympärilläsi valehtelisivat, sydämesi kertoo totuuden”, vanhempi tyttö hymähti. ”Sydän ei pysty valehtelemaan.”

Vanille ei vastannut mitään. Hän ei enää tiennyt, mitä hänen sydämensä sanoi. Hänen maailmansa oli mullistanut yksi ainoa suudelma, jota hän ei koskaan unohtaisi. Hän oli kuitenkin valintansa tehnyt ja hänen pitäisi elää sen mukaan. Mikä oli oikein ja mikä väärin? Siihen ei kukaan osannut vastata, ei edes hänen sydämensä.

”Mennään tekemään aamupalaa, ennen kuin aletaan molemmat pillittää”, Astara naurahti ja nousi. Vanhempi tyttö venytteli ja suunnisti sitten keittiöön. Vanille kiirehti tämän perään. Hän oli aina pitänyt Astaraa hieman ihailtavana, mutta kuitenkin etäisenä. Yhtäkkiä tämä vaikutti paljon läheisemmältä. Hän ymmärsi hyvin, miksi Fang viihtyi tämän seurassa niin hyvin. Kovan kuorensa alla Astara oli yhtä herkkä kuin muutkin.  Tämä kantoi sisällään yhtä syvää surua kuin Vanille.

Tytöt ryhtyivät järjestelemään aamiaistarvikkeita pöytään. Poikien makuuhuoneen ovi oli yhä kiinni, mutta nämä nukkuivatkin vapaapäivinä usein hyvin pitkään. Myös Vanille piti pitkistä aamu-unista, mutta viime aikoina hänellä oli ollut vaikeuksia nukkua. Kaiken muun lisäksi hänen unirytminsäkin tuntui olevan sekaisin.

Eteisestä kuului kolinaa, ja hetken päästä Momi ilmestyi keittiöön. Blondin tytön pitkähköt hiukset olivat sekaisin ja tämä näytti muutenkin vastaheränneeltä, vaikka oli täysissä pukeissa.

”Ei kai Take ole vielä ylhäällä?” tämä kuiskasi ja vilkaisi poikien huoneen suuntaan.
”No, älä nyt naurata”, Astara hymähti puurokattilan luota.
”Missäs sinä olit?” Vanille kysäisi.
”Bladen luona”, Momi mutisi. ”Minun kyllä piti tulla kotiin, mutta sitten nukahdin ja yhtäkkiä oli aamu.”
”Eivätkö hänen vanhempansa sano mitään?” punapää kummasteli. Hän ei olisi ikinä kehdannut yöpyä kenenkään luona tuolla tavoin. Johan kaikki arvaisivat, mitä suljettujen ovien takana tapahtui… tai pahimmassa tapauksessa pelkän verhon. Kaikilla perheillä ei ollut erillisiä makuuhuoneita.
”Hmmm, eivät. Itse asiassa luulen, että he pitävät minusta”, Momi kertoi. ”He ovat tosi mukavia, melkein toivoisin, että he olisivat minun vanhempiani.”
”No, tuota menoa he ovat kohta appivanhempiasi”, Astara nauroi ja nosti samalla puurokattilan liedeltä.

Vanille ryhtyi laittamaan lautasia pöydälle. Momi puolestaan istahti omalle paikalleen. Vaikka blondi väitti nukahtaneensa, tämä näytti pikemminkin siltä, että oli ollut koko yön hereillä.

”Niin… mistäs sitä tietää”, tämä mutisi.
”Joko Blade on kysynyt kysymyksen?” Astara tiedusteli.
”Jumalatar sentään, ei!” Momi huudahti. ”Vastahan me ollaan hetki kuljettu yhdessä.”
”No, alat olla jo sen ikäinen, että sitäkin on hyvä miettiä”, vanhempi tuumasi.
”Olen minä miettinyt”, blondi kommentoi.
”Ja?” Vanille uteli.
”En tiedä. Me ollaan… tai siis… no kun…”

Sekä Astara että Vanille kääntyivät tuijottamaan blondia, joka kiemurteli tuolissaan. Punapäästä näytti siltä, että toisella oli jotain mielensä päällä, mutta tämä ei saanut asiaa kakistettua ulos.

”Kerro nyt”, Vanille pyysi.
”Ei se mitään ole. Pikku juttu”, Momi väitti, mutta tämän ilme kertoi muuta. Kyse oli jostain isommasta. Vanille huomasi olevansa äärimmäisen utelias, hän halusi tietää tarkemmin ystävänsä kuulumisista. Tämä oli viettänyt niin paljon aikaa Bladen kanssa, ettei heillä ollut ollut aikaa höpistä samalla tavalla kuin aiemmin.

”Mikä on pikku juttu?” Matsun ääni kuului ovelta. Poika hieroi silmiään ja marssi keittiöön. Tämä lysähti pöydän ääreen ja ryhtyi mättämään puuroa lautaselleen kyselemättä. Take ja Nobu seurasivat esimerkkiä. Vanille vilkaisi kolmikkoa ja totesi mielessään, että nämä olivat ehkä oppineet liian hyvän päälle.

”Ei mikään”, Momi kiirehti sanomaan. ”Minä vain kompuroin eilen ja teloin jalkani.”
”Et kai sinä taas ollut huvittelemassa?” Take puuskahti.
”No, en ollut! Liukastuin vain”, Momi ärähti.
”Sinun pitäisi katsoa tarkemmin, mihin astut”, Matsu huomautti.
”Olet kyllä ollut aika paljon pois kotoa”, Take sanoi. ”Sinun pitäisi ottaa oppia Vanillesta. Hän opiskelee ja käy töissä eikä tee paljon muuta. Hän toimii niin kuin pitääkin.”
”Ja sehän sopii sinulle”, Momi tuhahti. ”Kaikki erilainen on sinulle kirosana.”
”Mitä oikein vihjailet?”
”Sitä, että sinä olet suvaitsematon juntti!”
”Momi!” Vanille huudahti. Ei tuolla tavoin puhuttu kenellekään, oli rumaa sanoa toisesta noin. Take ei ehkä ollut maailman suvaitsevaisin ihminen, mutta noin ei silti saanut sanoa.
”Jonkun pitäisi opettaa sinulle tapoja”, Take ärähti.
”Momi hei, sinun kyllä pitäisi muistaa paikkasi”, Matsukin huomautti. ”Klaanin miehille ei puhuta noin.”
”Behemothit minä niistä! Me emme elä missään klaanissa enää, meillä on omat säännöt”, Momi ärähti takaisin.
”Sinä olet silti Noctusin klaanin jäsen”, Take väitti. Poika oli tietenkin oikeassa. Myös Vanille oli edelleen Dian klaanin jäsen, vaikka kaikki muut olivat kuolleet. Häntä sitoivat klaanin perinteet joka tapauksessa. Jos Noctusin klaanissa miehet olivat johdossa, asiaa ei käynyt kiistäminen, vaikkei elänytkään klaanin piirissä. Tosin joskus Vanille mietti, olivatko klaanien säädökset liian vanhanaikaisia. Hän ei kuitenkaan ollut oikea ihminen päättämään asiasta, sellaiset jutut kuuluivat vanhimmille.

Momi kauhoi puuroa lautaselleen ja ryhtyi mättämään sitä suuhunsa sanomatta mitään. Tytön kasvoilla oli kuitenkin kiukkuinen ilme. Vanille uskoi, että tämän ärtymys johtui lähinnä salailusta. Tämä ei uskonut saavansa Taken ja Matsun hyväksyntää suhteelleen, joten tämä oli jo valmiiksi puolustuskannalla. Vanille sen sijaan ei uskonut, että asiasta tulisi isoa ongelmaa. Take ei tosin ollut hyväksynyt serkkunsa seurustelua Fangin kanssa, mutta jos Vanille oli oikein ymmärtänyt, oli jutussa muutakin kuin klaanien välisiä kiistoja. Blade oli hyvä poika, joka tienasi itse rahansa. Takella ei olisi pitänyt olla valittamista tästä.

”Onneksi edes osa porukasta ymmärtää paikkansa”, Take mutisi ja ryhtyi myös syömään. Vanille tarttui vuorostaan kauhaan ja lappoi ruokaa lautaselleen. Joskus hänestä tuntui, että Take oli liian tiukka, mutta hän nieli kommenttinsa. Ei ollut hänen asiansa arvostella toisten klaanien tapoja.

”Minä arvostan itsenäistä ajattelua”, Astara huomautti ottaessaan kauhan Vanillelta. Take loi pitkän silmäyksen tyttöön, muttei sanonut mitään. Kaikki söivät aamiaisensa hiljaisuuden vallitessa. Vanille toivoi, että heidän pienessä perheessään olisi vallinnut sopu, mutta toisinaan vaikutti siltä, että pinnan alla kyti liikaa. Asiat olisi vain pitänyt nostaa pöydälle ja käsitellä. Sen sijaan kaikilla tuntui olevan salaisuuksia.

~o~

Astara oli lähtenyt viettämään iltaa Fangin kanssa. Valitettavasti Vanille oli kateellinen vanhemmalle tytölle. Hän ei ollut nähnyt Fangia aikoihin ja huomasi ikävöivänsä tätä yhä enemmän. Hän olisi antanut paljon, jos olisi vain voinut jutella tämän kanssa. Kuitenkin tämän kohtaaminen tuntui päivä päivältä yhä mahdottomalta. Nyt kun Astara vielä kertoisi terveisensä… no, Vanillesta tuntui, ettei hän voisi koskaan enää katsoa Fangia silmiin, jos he sattuisivat törmäämään toisiinsa.

Momi oli puolestaan häipynyt pitämään hauskaa Bladen kanssa. Tämä ei ollut vieläkään kertonut Takella, vaikka molemmat, Vanille ja Astara, olivat yrittäneet painostaa tätä. Momi ei uskonut, että kertomisesta oli mitään hyötyä. Tämä oli vain sanonut, että kertoisi, kun aika oli oikea.

Myös Nebu oli tyttöystävänsä kanssa. Kyseisestä suhteesta Take oli sentään selvillä, mutta poika ei ollut vielä suostunut siihen, että tyttö muuttaisi heidän asuntoonsa. Asiaa voitiin kuulemma harkita, kun suhde olisi tarpeeksi vakavalla pohjalla.

Mitä taas Matsuun tuli… No, Vanille ei edes tiennyt, mitä tämä oli tekemässä. Kotona tämä ei kuitenkaan ollut. Punapää sai siis lueskella jälleen ihan rauhassa keittiössä. Valitettavasti hän joutui uudestaan toteamaan, että tarvitsi uuden kirjan. Hän alkoi jo osata Lavenderin opuksen sanasta sanaan ulkoa.

Vanille harkitsi jo kirjastoon lähtemistä, mutta hän ei ehtinyt nousta pöydän äärestä, kun Take ilmestyi keittiöön. Poika vilkaisi tiskivuorta, muttei sanonut mitään. Silti punapää ehti tuntea omatunnonpistoksen, kun ei ollut tehnyt sille mitään. Ei ollut hänen tiskivuoronsa, mutta toisaalta kaikilla muilla oli jotain menoa ja hän vain istui joutilaana kotona.

”Sinulla on ilmeisesti kiirettä”, Take huomautti ja sai Vanillen omatunnon huutamaan entistä kovemmin.
”No, olen yrittänyt opiskella”, tyttö totesi puolustukseen ja näytti kirjaansa.
”Hmmm, mitä sinä opiskelet?” poika kysäisi.
”Yrttejä ja niiden käyttömahdollisuuksia”, punapää kertoi.

Take istahti pöydän ääreen Vanillen viereen ja ryhtyi selailemaan tytön kirjaa. Poika ei kuitenkaan keskittynyt yhteenkään sivuun niin pitkäksi aikaa, että olisi ehtinyt omaksua tarjotut tiedot.

”Tämä on arvokasta tietoa kaikki”, Take totesi. ”Jokaisen naisen on hyvä tietää parantavista yrteistä, sillä lapset tapaavat sairastaa paljon.”
”Totta”, Vanille myönsi, vaikkei ollut ajatellut asiaa tuolta kannalta. Tietysti lapset sairastivat useammin kuin aikuiset, mutta Vanille oli jotenkin ajatellut, että voisi käyttää taitojaan – tulevia sellaisia – hyödyksi, jos syttyisi uusi sota Cocoonia vastaan. Hän voisi huolehtia taistelevista sotilaista, jottei Gran Pulse kärsisi enää niin suurista menetyksistä kuin aiemmin.
”Van?” Take keskeytti tytön pohdinnan.
”Niin?”
”Minusta on hienoa, että jaksat panostaa tähän aiheeseen. Sinusta tulee vielä hyvä vaimo”, poika kertoi.
”Kiitos.” Jälleen kerran Vanille tunsi jäävänsä sanattomaksi. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt olla iloinen kehuista, mutta hän ei vain osannut suhtautua niihin oikein. Silti hän hymyili pojalle vakuuttaakseen olevansa otettu tämän sanoista.

Take tarttui tytön käsiin ja hyväili tämän sormia omillaan. Vanille tunsi vaistomaista halua nykäistä kätensä pois pojan otteesta, mutta pakotti itsensä pysymään paikoillaan. Tämä oli normaalia pariskuntien kanssakäymistä, ja hän halusi ennen kaikkea olla normaali.

”Sinä olet sellainen tyttö, jollaisen olen aina halunnut rinnalleni”, poika kuiskasi.
”Niinkö?”
”Kyllä. Olet kaunis, hyvästä suvusta ja tiedät, miten asioiden kuuluu olla.”

Niin juuri. Vanille tiesi liiankin hyvin, miten asioiden piti olla. Hän myös pyrki käyttäytymään niin, mutta välillä tuntui, että hän teki jatkuvasti virheitä. Hän ei kokenut täyttävänsä muiden odotuksia yrityksistä huolimatta. Onneksi Take ei kuitenkaan ollut huomannut sitä.

Take kumartui lähemmäs Vanillea. Pojan silmissä oli kysyvä katse, mutta tyttö sulki silmänsä, ettei olisi joutunut kohtaamaan sitä. Ilmeisesti Take tulkitsi sen merkiksi, sillä tämä painoi huulensa Vanillen huulia vasten. Suudelma oli pehmoisen lämmin, ei varsinaisesti epämiellyttävä, muttei erityisen miellyttäväkään. Se ei herättänyt kaipausta tai kiherrystä, jota sen olisi pitänyt herättää.

Silti Vanille vastasi suudelmaan. Hän tiesi, että niin kuului tehdä. Niin oli oikein, kaikki olisivat toimineet niin. Hän oli onnekas, koska Take halusi juuri hänet. Hänen vanhempansa olisivat pitäneet poikaa oikein sopivana.

Taken käsi löysi tiensä Vanillen selän taakse. Se painoi tytön lähemmäs poikaa. Vanille ei vastustellut vaan antoi virran viedä mukanaan. Hän kiersi kätensä pojan kaulaan ja keskittyi hetkeen kaikella huomiollaan. Taken suuteleminen menetteli, poika ei kuolannut hänen naamalleen, vaan hallitsi homman ja otti muutenkin tilanteen haltuunsa. Vanillen tarvitsi vain seurata mukana.

Hyvin pian Vanille huomasi siirtyneensä omalta tuoliltaan Taken syliin. Hänellä oli ajoittain tunne, että hän tarkkaili tapahtumia itsensä ulkopuolelta, toimi, muttei kuitenkaan ollut henkisesti läsnä. Silti hän ei tehnyt elettäkään estääkseen poikaa, kun tämän kädet hieroivat hänen selkäänsä ja etsivät tietään puseron alle.

Tytön vatsa kipristeli jännityksestä, kun hän ymmärsi, mitä oli tapahtumassa. Hän tunsi olonsa epävarmemmaksi kuin koskaan aiemmin. Hän olisi halunnut nousta ja rynnätä makuuhuoneeseen piiloon lukitun oven taakse, mutta silti hän vain jatkoi Taken suutelemista. Näin kuului olla, tämä oli oikein. Nyt hän toimi niin kuin normaalin tytön kuului toimia.

Take irrottautui suudelmasta ja veti henkeä. Vanille avasi silmänsä ja antoi hymyn nousta huulilleen, mutta vältteli pojan katsetta. Hänen hengityksensä oli tihentynyt ja sydän hakkasi rintaa vasten, mutta hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla iloinen reaktiostaan vai ei.

”Sinua taitaa ujostuttaa”, Take hymähti ja veti kätensä pois tytön paidan alta. ”Onko sinulla vielä ollut ketään?”

Vanille muisti varsin hyvin Momin sanat. Pojat halusivat olla ensimmäisiä, joten näille ei saanut paljastaa aiempia kokemuksiaan. Ei sillä Vanille ei olisi muutenkaan kertonut kenellekään, ketä oli ehtinyt suudella ennen Takea. Jumalatar häntä siunatkoon, ettei kukaan saisi koskaan tietää.

Tyttö puisteli päätään katse alas luotuna. Take kuitenkin tarttui hänen leukaansa ja kohotti hänen kasvojaan.
”Sinä todella olet sellainen kuin naisen kuuluu ollakin”, poika totesi ja soi Vanillelle tyytyväisen hymyn.
”Kiitos”, Vanille mutisi. Hän hymyili aidosti, hän oli päässyt tavoitteeseensa. Hän oli muiden silmissä sellainen kuin hänen kuuluikin olla. Kunpa hänen sisimpänsäkin voisi muuttua oikeanlaiseksi. Kuinka kauan siihen menisi?

Take siirsi Vanillen pois sylistään ja nousi tuolista. Tämä venytteli lihaksiaan ja vilkaisi eteisen suuntaan.
”Osaatko sanoa, missä kaikki muut ovat?” poika tiedusteli.
”Tapaamassa ystäviään kai”, Vanille vastasi epämääräisesti. Hän ei voinut kertoa, missä Momi luuhasi eikä Astarankaan menoista kannattanut sanoa. Nebun puuhat puolestaan olivat päivänselviä kaikille, sen verran Matsu oli poikaa piikitellyt rysän päältä kiinni jäämisestä.
”No, sitten voisi kuvitella, etteivät he ihan heti tule kotiin… huomenna on kuitenkin vapaapäivä”, Take pohdiskeli ääneen. Vanille nyökkäsi pojalle, tämä oli oikeassa. Momi ei välttämättä tulisi koko yönä, mutta sitä punapää ei sanonut Takelle.

”Se tarkoittaa, että saamme viettää aikaa ihan kahdestaan”, Take huomautti ja virnisti. Vanillen vatsassa muljahti, kun sanat upposivat hänen tajuntaansa. Poika oli oikeassa, heillä oli paljon aikaa. Kukaan ei häiritsisi heitä. Tytön sydän alkoi jyskyttää uudestaan. Hän oli ansaan ajettu eläin vailla pakokeinoa.

”Ei kai sinua pelota?” Take kysäisi ja sipaisi tuttuun tapaansa hiukset pois otsaltaan.
”Ei”, Vanille vastasi ja hymyili.
”Kaikkia yleensä jännittää ensimmäisellä kerralla”, poika jatkoi, eikä Vanille voinut olla miettimättä, monenko tytön neitsyyden tämä oli ehtinyt viedä, jos tiesi noin tarkkaan kaikkien jännittävän. ”Meidän ei kuitenkaan tarvitse tehdä mitään, mitä sinä et halua, ja minä lupaan olla varovainen. En koskaan voisi satuttaa sinua.”

Kyllä voisit, Vanille huomasi ajattelevansa, mutta tunsi saman tien omatunnonpistoksen. Take oli pyytänyt anteeksi, tämä ei ollut tarkoittanut tehdä niin. Oli väärin syyttää toista enää, kun asia oli jo sovittu.

”Tiedän sen”, tyttö huomasi sanovansa.

Take ojensi kätensä. Vanille epäröi hetken, mutta tarttui siihen kuitenkin. Hän seurasi kiltisti poikien makuuhuoneeseen, vaikka hänen sydämessään jysähti, kun ovi painui kiinni. Hän tiesi, mikä oli oikein ja miten kuului elää.

~o~

Taken käsi painoi raskaana Vanillen vyötäröä. Tyttö kampesi sen pois päältään ja livahti sängystä. Nopeasti hän kiskoi puseron ja hameen ylleen ja kasasi muut vaatteensa mytyksi kainaloonsa. Hyvin hiljaa hän sipsutteli ulos makuuhuoneesta keittiön läpi tyttöjen puolelle. Astaran sängyssä näkyi epämääräinen möykky, mutta Momin oli edelleen sijattu. Blondi oli jäänyt taas kerran Bladen luokse. Eikö tämä tajunnut, että tuolla tavoin salailemisesta tuli yhä vain vaikeampaa?

Vanille huokaisi ja ryhtyi vaihtamaan yövaatteita päälleen. Hetken kuluttua hän makasi jo omassa sängyssään turvallisesti oman peittonsa alla. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Jotenkin hän oli kuvitellut, että… että Taken kanssa oleminen muuttaisi hänet, että asiat alkaisivat tuntua oikeilta ja hyviltä.

Ei voinut sanoa, että tytöstä olisi varsinaisesti tuntunut pahalta. Hyvä on, Momi oli puhunut totta, kun oli sanonut, että se sattuisi vähän. Oli se sattunut, hetken aika paljonkin. Sitten jokin oli antanut periksi, eikä kipu ollut tuntunut ihan yhtä pahalta. Jossain kohtaa se oli lakannut jopa kokonaan, mutta erityisen nautinnollista touhu ei ollut tosiaan ollut.

No, jos Momi tiesi, mistä puhui – ja niin voitiin kyllä olettaa – seuraavan kerran ei pitäisi enää sattua. Vanille ei vain ollut aivan varma, halusiko kokea seuraavaa kertaa. Hän oli aina kuvitellut, että kokemus olisi jotenkin todella huumaa ja tajunnanräjäyttävä, sellainen kuin hyvissä tarinoissa. Sen sijaan hän ei ollut oikein tiennyt, mitä vaatteiden riisumisen jälkeen olisi kuulunut tehdä tai jos oli jotain tiennytkin, niin ei ollut uskaltanut kokeilla.

Vanille ei osannut sanoa, oliko Takella aiempaa kokemusta. Pojan puheista olisi voinut päätellä niin, mutta eikö koko jutun olisi silloin pitänyt tuntua paremmalta? Olihan poika ollut innokas koskettelemaan Vanillea sieltä sun täältä, mutta jotenkin tytölle oli jäänyt päällimmäiseksi tunne kiireestä.

Tyttö kääntyi kyljelleen ja rutisti tyynyn kainaloonsa. Hän oli avannut oven uuteen maailmaan ja pelkäsi nyt, ettei voinut sulkea sitä enää. Kun oli kerran suostunut, täytyi suostua toisenkin kerran. Niinhän se meni? Kaikki olisi ollut paljon yksinkertaisempaa, jos hän ei olisi antanut tilanteen kehittyä niin pitkälle. Hänen olisi pitänyt odottaa pidempää. Take oli kuitenkin vakuutellut, että kaikki menisi hyvin… ja periaatteessa poika oli puhunut totta. Vanillessa vain oli jotain vikaa.