Featured Slider

Viettelys: Luku 17

Kirjoittajan huomiot: Jostain syystä tämä luku on yksi suosikeistani, vaikken koskaan kuvitellut kirjoittavani mitään perhedraamaa. Tosin ei FFVII:n maailmasta tietysti mitään täysin tavallista perhedraamaa synny, joten ehkä se on se juttu, mikä tässä vetää.

Luvun myötä haluan taas toivottaa sinulle hyvää viikonloppua ja mukavia lukuhetkiä!


Luku 17

Turkien tarjoilut


Torstai-iltapäivä oli hiljainen. Tifa järjesteli pulloja hyllyyn ja pyyhki baaritiskiä, kun Denzel saapui koulusta Marlenen kanssa. Barret oli joutunut pari päivää sitten lähtemään Kosmokanjonin suunnalle työtehtävän takia, joten Marlene oli jälleen hoidossa Tifan hoteissa. Tavallaan se oli mukavaa, sillä lapset pitivät mielen ja kädet kiireisinä, mutta samaan aikaan Tifa olisi kaivannut vain hiljaista hetkeä, mahdollisuutta vajota sohvan pohjalle eikä nousta koskaan.

Tifa ehti juuri tarjoilla ruoan lapsille, kun puhelin alkoi soida hänen taskussaan. Sydän hyppäsi kurkkuun, mutta hän haparoi luurin silti esille. Reeve. Sydämen lyönnit tasaantuivat.

”Syökää nätisti”, Tifa sanoi ja karkasi takaovesta ulos. ”Hei Reeve, mitä kuuluu?”

”Deepground-tapaus pitää kiireisenä, mutten soittanut sen takia. Miten sinä voit?”

Tifa istahti aitaa vasten asetetulle penkille ja jäi katselemaan Denzelin pyörää, joka makasi hylättynä keskellä pihaa. Siitä olisi pitänyt taas sanoa, mutta ehkä oli parempi olla naputtamatta jokaisesta pikkuasiasta ja keskittyä niihin hyviin hetkiin, joita Denzelin kanssa oli jäljellä. Kuka tiesi, mihin tilanne vielä kehittyisi? Ehkä Denzel päätyisi Cloudin kanssa jonnekin muualle, ja Tifa jäisi yksin 7th Heaveniin, jos asiat menisivät pahasti pieleen.

”Ihan hyvin”, Tifa vastasi Reevelle.

”Äänensävysi ei varsinaisesti vakuuta. Kenties olet jo kuullut jotain?”

Sydänalassa jysähti. Tifa veti syvään henkeä ja sulki silmänsä hetkeksi. Juuri nyt hän ei kestäisi yhtään onnetonta sattumusta enempää.

”En ole. Onko jotain tapahtunut?”

”Sain juuri sinun ja Cloudin testitulokset, ja valitettavasti ne tukevat aiempaa teoriaa siitä, että Jenova-solut tekevät ihmisen… tuota noin… hedelmättömäksi”, Reeve sanoi. ”Ehkä minun olisi pitänyt tulla tapaamaan sinua, mutta halusin ottaa heti yhteyttä, enkä pääse tänään lähtemään toimistolta ennen kuin myöhään.”

”Tietääkö Cloud jo?”

”Ei. En tavoittanut häntä. Tohtori Clemens yrittää soittaa hänelle myöhemmin.”

Tifa natusti alahuultaan ja yritti sisäistää kuulemansa. Reeve ei voinut puhua totta, ei vain voinut. Vaikka deittihuume olisi vaikuttanut Tifan ehkäisyyn, hän ei ollut maannut muiden kuin Cloudin ja Ruden kanssa.

Sormet alkoivat nyplätä hameen helmaa. Voisiko sittenkin olla, että Johnny oli ehtinyt tehdä jotain, mitä Tifa ei vain muistanut?

”Oletko siellä vielä, Tifa?” Reeve kysyi.

”Olen –”

”Anna ne takaisin!”

Marlenen kiljaisu katkaisi Tifan lauseen. Denzel juoksi ulos jotain kiiltävää kädessään, ja Marlene tuli hänen perässään parkuen täyttä kurkkua.

”Minun pitää lopettaa. Soitan kohta takaisin”, Tifa sanoi ja tyrkkäsi puhelimen penkille.

Tifa säntäsi juoksuun ja nappasi Denzelin kiinni. Marlene säntäsi paikalle ja kirkui omaisuutensa perään. Kun Tifa sai otteen Denzelin kädestä, hän näki pienet sakset, jotka oli jo kertaalleen takavarikoinut Marlenelta. Eikö hän ollut heittänyt niitä vieläkään pois?

”Mistä sinä nämä otit?” hän kysyi Denzeliltä.

”En mistään”, Denzel sanoi.

”Sinun laukusta! Denzel otti ne sinun laukusta!” Marlene huusi ja pomppi ylös alas yrittäen napata sakset itselleen.

Tifa veti sakset Denzelin otteesta ja loi pitkän katseen poikaan, jonka kasvoille hiipi nolostunut ilme.

”Kehtaatkin kiusata Marlene tuolla tavoin”, Tifa sanoi.

”Denzel otti sieltä myös jotain muuta. Se on hänen taskussa”, Marlene sanoi.

Tifa päästi irti Denzelistä ja ojensi kätensä. Denzel kiemurteli kuin hänellä olisi ollut muurahaisia pöksyissään. Tifa suoristautui ja jäi odottamaan samalla, kun Marlene tarrautui hänen jalkaansa ja tuijotti Denzeliä silmät salamoiden.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Denzel vei käden taskuunsa ja veti esille pienen, rapisevan esineen, jonka laski Tifan kämmenelle. Jotain kylmää valahti Tifan vatsanpohjalle, kun hän jäi tuijottamaan esinettä.

”Halusin vaan maistaa aikuisten karkkeja”, Denzel sanoi.

”Denzel, toisten tavaroita ei saa penkoa. Olen hyvin pettynyt sinuun”, Tifa sanoi ja puristi kondomin käteensä. ”Ensi kerralla, jos haluat jotain, tulet puhumaan minulle tai Cloudille. Eikö niin?”

Denzelin katse kääntyi kohti varpaita, kun hän nyökkäsi.

”Etkä kiusaa Marlenea”, Tifa jatkoi.

”Saanko minä ne sakset nyt?” Marlene kysyi.

”Et. Teidän piti syödä nätisti. Nyt kumpikin takaisin ruokapöytään.”

Marlene avasi suunsa, mutta Tifa loi tyttöön samanlaisen tiukan katseen kuin aiemmin Denzeliin. Suu napsahti kiinni, ja Marlene kipitti takaisin takaovelle. Denzel maleksi hitaammin perässä. Kun lapset olivat kadonneet sisälle, Tifa avasi kämmenensä ja tuijotti kondomipakkausta sekä saksia. Pakkaus oli rikkoutunut. Oli mahdollista, että se oli hajonnut Denzelin käsissä, mutta toisaalta sakset olivat pyörineet laukussa jo ties kuinka kauan.

Tifa puristi nyrkkinsä uudestaan kiinni ja marssi sisälle lasten perässä. Hän heitti kondomin ja sakset roskikseen ennen kuin tarttui laukkuunsa ja veti esille kaksi vielä jäljellä olevaa kondomia. Kummankin pakkaus oli puhjennut, joten kaiketi oli mahdollista, että myös muut olivat rikkoutuneet.

Oli pakko ottaa tukea tiskipöydästä ja vetää henkeä. Tifan päässä humisi niin, että silmät olivat sumentua. Kyyneleet puskivat ulos silmänurkista, vaikka hän yritti pakottaa ne pysymään sisällään. Tämä ei ollut todellista. Näin ei voinut tapahtua.

Kahdet pienet kädet kiertyivät Tifan ympärille. Denzel painoi päänsä vasten hänen vasenta kylkeään ja Marlene oikeaa.

”Anteeksi, Tifa”, Denzel sanoi.

”Älä itke, me ollaan loppupäivä ihan kiltisti”, Marlene sanoi.

~o~

Yuffie pölähti illaksi 7th Heaveniin. Tifa hääri tiskin takana, mutta ilta oli onneksi rauhallinen. Myös Cloud oli ilmestynyt työkeikaltaan yllättävän aikaisin. Mistään ei voinut päätellä, että kukaan olisi ehtinyt soittaa hänelle, mutta Tifa tiesi, että asia oli otettava puheeksi. Oli parempi, että Cloud kuulisi totuuden hänen suustaan kuin jonkun toisen.

”Vincent ja Reeve jaksavat väännellä teorioita loputtomiin, mutta minä haluaisin suoraan sanottuna jo kunnon toimintaa. Tämä toimistossa kökkiminen tekee minut hulluksi”, Yuffie sanoi tiskiltä.

Tifa nyökytteli ja yritti vaikuttaa siltä, että kuunteli aidosti. Oli niin vaikea pitää ajatuksia kasassa. Mitä ihmettä hän nyt tekisi? Jos Cloud lähtisi, hän jäisi lasten kanssa yksin. Rude tuskin haluaisi nähdä häntä enää koskaan, eikä sellaista edes voinut pyytää.

”Neiti Lockhart? Oluttoimitus saapui”, miesääni tunkeutui Tifan tajuntaan.

Tifa tuijotti kuljetuspalvelun asuun pukeutunutta miestä hetken tajuamatta kunnolla, mitä tämä oli sanonut. Hän otti vastaan kirjoitusalustan ja tyrkkäsi nimensä paperin alalaitaan.

”Voit viedä ne takatilaan”, hän sanoi.

”Valitan. Tähän tilaukseen ei sisälly kuin toimitus ovelle.”

”Tähän asti –”

”Tiedän, mutta palveluehtomme muuttuivat hiljattain. Jatkamalla tilausta olette hyväksyneet uudet ehdot.”

Tifa huokaisi ja pyyhkäisi käsiään esiliinaan.

”Voitko katsoa baaria hetken, Yuffie?”

Odottamatta vastausta Tifa suuntasi ovesta ulos muttei ehtinyt miehen perään, kun Cloud pysäytti hänet. Kosketus sai hänet säpsähtämään, mutta Cloudin silmissä oli ystävällinen katse.

”Ota rauhallisesti, kuten Reeve on kehottanut. Minä kannan ne kaljat ja laitan kylmään.”

Cloud tarttui Tifaa hartioista ja tyrkkäsi hänet takaisin tiskin suuntaan ennen kuin suuntasi ulos. Kun Tifa ehti palata työhönsä, Cloud kantoi jo ensimmäistä laatikkoa sisälle. Tifa ei edes muistanut, oliko vastaavaa tapahtunut aikaisemmin. Kauppakasseja Cloud oli kantanut pyynnöstä, mutta ei hän ollut aikaisemmin baarissa tarjoutunut auttamaan.

”Vau”, Yuffie sanoi, kun tuijotti Cloudin menoa. ”Mikä Cloudia vaivaa?”

”Ehkä hänellä on vain tylsää, kun kaikki muut ovat jossain”, Tifa vastasi ja iski silmää.

Yuffie nauroi ja jatkoi sitten töistään valittamista. Ilmeisesti Deepground-tapaukseen liittyi paljon pohdittavaa, mutta Tifa ei saanut selkoa, mistä tarkalleen ottaen oli kyse. Sen sijaan Yuffie kuvaili laveasti Reeven ilmeettömyyttä ja Vincentin pieniä eleitä, joita oli havainnoinut pitkien palaverien aikana. Hän mainitsi myös, että Mark oli alkanut olla hieman tavallista etäisempi. Tifa jatkoi nyökyttelyään ja antoi puheen valua toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Onneksi Yuffie ei yleensä kaivannut suurempia välikommentteja.

Ilta soljui eteenpäin. Tuopit siirtyivät Tifan käsistä parempiin suihin. Yuffie karkasi paikalta iltakymmenen jälkeen ja kanta-asiakkaat puolenyön tietämissä. Vain muutama asiakas notkui paikalla vielä puoli kahdelta, kun Tifa nytkäytti valot pikaisesti pois päältä ja laittoi ne takaisin. Ennen kahta viimeinenkin asiakas oli poistunut paikalta.

Cloud oli kadonnut baarin puolelta jo alkuillasta. Tifa ei ollut aivan varma, oliko hän saanut taas äkillisen työkeikan vai ainoastaan livahtanut yläkertaan omaan rauhaansa. Yuffie ja asiakkaat olivat pitäneet riittävän kiireisenä, jottei murheita ollut ehtinyt ajatella tai Cloudin perään ihmetellä.

Nyt Tifa ripusti esiliinansa naulaan ja hiipi keittiön puolelle. Vatsassa kurisi siihen malliin, ettei nukkumisesta tulisi mitään, ellei hän saisi ensin pientä yöpalaa. Kun hän laittoi keittiön valot päälle, pöydän äärestä häntä tuijotti synkeä katse.

Cloud istui ruokapöydässä kahvikuppi edessään. Tifa käsi jäi valokatkaisimelle, ja hän oli varma, että tällä kertaa hänen sydämensä jätti yhden lyönnin välistä.

”Tohtori Clemens soitti minulle”, Cloud sanoi ja nousi pöydästä.

”Mitä hän sanoi?”

”Hän oli hyvin pettynyt. Näytteeni osoittivat aiemman Jenova-teorian oikeaksi.”

Tifa ei vastannut. Hän ei ollut soittanut Reevelle takaisin ja kieltänyt puhumasta Cloudille vielä mitään. Minne hänen puhelimensa oli edes joutunut? Hän tavoitteli sitä taskustaan muttei löytänyt. Nyt oli kuitenkin liian myöhäistä. Cloud tiesi totuuden.

”Kuka?” Cloud kysyi. ”Johnnyko? Jos se oli hän, minä…”

”Ei se ollut Johnny”, Tifa sanoi.

Cloudin katse lukittautui Tifan silmiin. Sitä oli mahdotonta lukea, se oli samanlainen kuin Aerithin kuoleman jälkeen, läpitunkematon. Mitä ikinä Cloudin mielessä liikkui, Tifa ei pystynyt hänen ajatuksiaan tavoittamaan.

”Kuka sitten?”

Kysymys sai sydämen kylmenemään ja posket kuumenemaan. Cloudin kädet puristuivat nyrkkiin, ja Tifa painautui ovea vasten. Nyrkki iskeytyi kuitenkin tiskipöytään ja jätti siihen lommon.

”Ei sillä ole väliä”, Tifa sanoi.

”On minulle! Sinä olet minun paras ystäväni. En salli, että kukaan satuttaa sinua!”

Tifa nielaisi. Cloudin silmissä paloi nyt ennennäkemätön tuli, joka oli valmis korventamaan kaiken tieltään. Silti reaktio oli odottamaton. Mitään tuollaista Tifa ei ollut osannut aavistaa.

”Rude…”

Vastaus oli pelkkä kuiskaus, mutta sai Cloudin kasvot vääntymään. Nyrkki pamahti tiskipöytään uudestaan.

”Minä… Menen sinne nyt ja näytän hänelle, mitä… Ei naisia…”

Cloud lähti kohti takaovea. Tifa singahti liikkeelle ja tarttui hänen käsivarteensa. Cloudin katse kohosi, tunkeutui jälleen suoraan silmistä läpi ja aina sieluun saakka. Silmäkulmat kimmelsivät.

”Ei sillä tavoin. Hän ei… satuttanut. Se ei ollut… vastentahtoista.”

Keittiön ilmaa olisi voinut leikata Cloudin miekalla, kun se sakeutui sanojen myötä. Cloud nykäisi kätensä Tifan otteesta muttei pyrkinyt enää ovesta ulos. Sen sijaan hän jäi tuijottamaan Tifaa kuin ei olisi täysin ymmärtänyt sanojen merkitystä. Hyytävä kylmyys nousi lattiasta ja pyyhkäisi Tifan ylitse niin, ettei hän voinut kuin väristä Cloudin katseen alla.

”Minä en voi saada lapsia, ja sinä menet vapaaehtoisesti…” Cloudin lauseen loppu jäi roikkumaan ilmaan. ”Ja vielä kehtaat väittää minua isäksi!”

”Cloud, minä oikeasti luulin…”

”Olet syöttänyt päähäni omaa unelmaasi ja yrität viedä sen loppuun valheilla!”

”Ei, minä vain –”

”Minä oikeasti yritin uskoa! Päätin, että teen kaikkeni, olen hyvä isä, suoriudun velvollisuuksista. Ja koko ajan sinä vain valehtelit!”

Teen kaikkeni. Suoriudun velvollisuuksista. Sitäkö Tifa Cloudille oli? Velvollisuus? Jos tuo oli totuus, heidän koko yhteinen elämänsä perustui ääneen lausumattomille valheille, joiden pohja ropisi nyt lattialle.

”Ei minun ollut tarkoitus…” Tifa sanoi.

”Sinä tiesit, että pidän lapsista! Tiesit, että voisin haluta omia joskus. Ja käytit sitä hyväksesi, saadaksesi minut ansaan!”

”Cloud, ei. Minä oikeasti luulin, että sinä olet isä. Anna minulle anteeksi.”

Cloud pyyhkäisi silmäkulmiaan melkein väkivaltaisella eleellä, joka sai Tifan perääntymään kauemmas. Sinivihreät makosilmät eivät olleet koskaan katsoneet häntä yhtä kylmästi. Jää hyökyi Cloudista Tifaa kohti, ja jos hänellä olisi sillä hetkellä ollut jäämateria käsissään, olisi keittiö todennäköisesti muuttunut talven ihmemaaksi.

”Lähden Renon luokse täksi yöksi”, Cloud sanoi ja marssi takaovelle.

”Renon?” Tifa kysyi, kun Cloudin käsi oli jo ovenkahvalla.

Renon. Ei Ruden. Tifa tuijotti Cloudia eikä ymmärtänyt enää yhtään mitään. Hän olisi halunnut sanoa sata asiaa, mutta mitään järkevää ei tullut mieleen. Oikeat sanat olivat kateissa ja pelkkiä vääriä pyrki tarjolle.

”Kyllähän sinä tiedät, että Turkeilla on paremmat tarjoilut”, Cloud sanoi, nykäisi oven auki ja paineli ulos.

Tifa seisoi yhä keittiössä, kun moottoripyörä pärähti käyntiin takapihalla. Mitä ihmettä hän nyt tekisi?

Toimeksianto: Luku 16

Väärä vai oikea?


Puutarhassa tihutti vettä. Maakin oli niin märkää, että vettä tirskahti varpaille jokaisella askeleella. Tunsin hiuksieni liiskaantuvan päänahkaani ärsyttävästi. Ja silti ulkona oli huomattavasti parempi olla kuin sisällä. Seinät kaatuivat päälleni. Täällä ainakin pystyin hetkittäin kuvittelemaan olevani vapaa.

Nojasin selkäni suurta puuta vasten. Ainakin lehvästö suojasi sateelta jonkin verran. Ihmettelin suuresti sitä, että puutarhassa kasvoi ylipäätään mitään. Kasvit eivät juurikaan saaneet aurinkoa ja maaperä oli aivan liian vetinen muille kuin vesikasveille. Lisäksi korkeat muurit varjostivat jo ennestään hämärää tilaa.

Korkeat muurit.

Vankila. Se tämä paikka oli. Minut oli suljettu tähän valtavaan taloon ja sen suureen puutarhaan. Olin jo paremmassa kunnossa, mutta en ollut silti edes harkinnut pakenemista. Kukaan ei ollut kertonut sitä minulle, mutta olin sivulauseista päätellyt, että tässä maassa satoi, koska Akatsukin johtaja tarvitsi sadetta johonkin. Sateella oli merkitystä. Uskoin sen olevan jonkinlainen keino hallita maata. En ymmärtänyt sitä, mutta tajusin varsin hyvin, että jostain syvällisemmästä oli kyse.

Tällainen yhteen paikkaan suljettuna oleminen oli jopa pahempaa kuin mieleni sisäinen vankila. Minua ahdisti. Halusin päästä pois.

Pamautin takaraivoni puuta vasten. Se ei tuntunut kivalta, mutta fyysinen tuska helpotti henkistä pahaa oloani ainakin hetkellisesti. Olisi ollut niin helppo kiivetä puuhun, hypätä muurille ja siltä alas. Saattaisin ehtiä melkein kaupungin laidalle, ennen kuin mitään tapahtuisi. Sitten olisin luultavasti kuollut. Johtaja ottaisi karkaamisen kieltävänä vastauksena kysymykseensä.

Mutta halusinko minä edes vastata myöntävästi?

Itachi oli kyllä moneen otteeseen perustellut, miksi Akatsukiin kannatti kuulua.  Siis muustakin syystä kuin siitä, ettei minulla ollut vaihtoehtoja. Hän ei kuitenkaan ollut kyennyt vakuuttamaan minua täysin. Hän oli viisas, eikä häntä höynäytetty helposti. Silti olin melkoisen varma, että tällä kertaa hän oli erehtynyt. Akatsukin aikomukset eivät voineet olla hyvät.

Huokaisin hiljaa. En halunnut kuolla. Ehkä olisi vain parempi suostua liittymään Akatsukiin ja paeta myöhemmin. Mutta liittyminen tarkoitti sitä, että joutuisin jatkuvasti olemaan tekemisissä Deidaran kanssa, enkä todellakaan halunnut sitä. En tiennyt, mikä siinä miehessä oli, mutta hän oli yhtä aikaa sekä raivostuttavan ärsyttävä että ärsyttävän himoittava. En halunnut häntä sekoittamaan päätäni enää entisestään. Tilanteeni oli tarpeeksi paha ilmankin.

Lisäksi oli Itachi. Olimme tavanneet pari kertaa salaa keskellä yötä, mutta emme voineet tehdä sitä usein. Joku olisi saattanut huomata. Olin hyvin nopeasti tajunnut, että jokin painoi Itachin mieltä. Hän ei kuitenkaan puhunut minulle. Luultavasti hän ei halunnut huolestuttaa minua. Hän oli aina ollut raivostuttavan ylisuojeleva minua kohtaan.

Minä olin idiootti. Olin omistanut elämäni työlleni ja unohtanut kaikenlaiset ihmissuhteet. Nyt kun olin vihdoin päättänyt muuttaa tapojani, olin sotkenut koko elämäni hetkessä. Olin niin syvällä suossa, etten enää päässyt nousemaan. Tein mitä hyvänsä silmäke imaisisi minut syvyyksiin. Olin tuhonnut kaiken, aivan kaiken.

Annoin luomieni painua kiinni. Minulla oli vielä kaksi vuorokautta aikaa. Ehkä keksisin jonkin ratkaisun, jota en ollut vielä tullut ajatelleeksi. Ehkä voisin pelastautua ja saada onneni, jota olin jo vuosia kaivannut. En vain ollut vielä ajatellut tilannetta loppuun saakka. Jotain oli jäänyt huomaamatta. Jokin pakotie.

”Shi-san.”

Sävähdin ääntä ja räväytin silmäni auki. Puhe oli kuulunut jostain läheltä, mutta edessäni ja sivuillani ei näkynyt ketään. Vasta henkäys kasvoilleni sai minut nostamaan katseeni ylöspäin. Tiesin näkemättänikin naamani vääntyvän järkyttyneeseen irveeseen.

Mies oli työntynyt osittain ulos puusta. Hänen päänsä molemmin puolin kasvoi jotain vihreää. Järkytykseltäni en pystynyt tunnistamaan, mistä kasvista oli kyse. Lisäksi hänen kasvonsa näyttivät siltä kuin ne olisivat jakautuneet kahtia värillisesti. Nielaisin kuuluvasti ja peräännyin kauemmas puun luota.

Kyseessä oli selkeästi joku Akatsukin jäsenistä, jota en ollut vielä tavannut. Ja hän tiesi nimeni. Se oli etulyöntiasema, jota en olisi mieluusti suonut kenellekään.

Aloin hiljalleen tajuta, millaiseen seuraan olin joutunut. Saatoin olla maailmankuulu salamurhaaja, mutta Akatsukin rinnalla olin pelkkä mitättömyys. Pikkutyttö, joka leikki aikuisten leikkejä. Tuossa oli taas sellainen kyky, johon en ollut varautunut lainkaan.

”Likka pelkää”, mies totesi itsekseen, mutta nyt hänen äänensä oli erilainen kuin aiemmin.
”Paskat”, tuhahdin hiljaa.
”Olisi ehkä syytä”, mies ärähti. Hän karmi minua. Saatoin vähän pelätäkin, mutta en koskaan olisi myöntänyt sellaista kenellekään, varsinkaan tuntemattomalle viholliselle. ”Olet sotkenut paljon. Akatsuki ei kaipaa riesoja.”
”Tekemiseni eivät kuulu sinulle.” Yritin kuulostaa itsevarmalta samalla, kun pohdin, mihin voimani riittäisivät. Olin pari viimeistä päivää tuntenut oloni jo melko hyväksi, mutta vajaan parin viikon sängynpohjalla makaaminen ei silti ollut tehnyt hyvää lihaksilleni. Onneksi en ollut sairastanut pidempää.

”Mutta minulle ne kuuluvat”, tutumpi ääni kuului selkäni takaa. Kirosin itseni alimpaan helvettiin. Olin kiinnittänyt liikaa huomiota kasvikaveriin ja unohtanut tarkkailla selustaani. Automaattisesti hapuilin aseitani, kunnes tajusin, etten ollut saanut niitä takaisin. Saisin ne vasta tehtyäni päätökseni. Johtaja oli kaiketi halunnut varmistaa, etten yrittäisi taistella tietäni ulos kylästä. Vähänpä hän tiesi minusta. Olin vaarallinen aseettakin.

Tosin Tobin naamio oli ongelma.

”Itse asiassa eivät kuulu sinullekaan”, sanoin mahdollisimman rauhallisesti ja vilkaisin naamiokaveria. Hänen mielentilastaan oli mahdotonta sanoa. En ollut nähnyt häntä päiväkausiin eikä kukaan ollut kertonut minulle mitään. Itachi ja Deidara olivat molemmat jättäneet mainitsematta paljon asioita. Kumpikin oli lähinnä keskittynyt käännyttämään päätäni liittymisen suhteen.

”Meillä oli sopimus”, Tobi muistutti minua.
”En ole rikkonut sitä. Aikaa on kulunut vasta kuukausi”, huomautin varsin asiallisesti.
”Sinä annoit minut ilmi”, mies syytti.

Silmäni laajenivat järkytyksestä. Kyllä, olin kertonut Itachille Tobin aikeista, mutta en ollut puhunut kenellekään muulle. En voinut uskoa, että Itachi oli tällä tavoin pettänyt minut.

Toisaalta, enkö minäkin ollut petturi? Olinhan suostunut Tobin tarjoamaan sopimukseen. Olin luvannut tappaa entisen rakastettuni. Se oli melkoinen petos se. Ehkä Itachi oli tällä tavoin halunnut kostaa.

Jotenkin en vain voinut uskoa sitä. Olimme viime päivinä päässeet lähemmäs toisiamme kuin aikoihin. Tietenkin olimme olleet varovaisia ja ajoittain vetäytyneet kauemmas toisistamme. En tiennyt, pystyisinkö koskaan antamaan hänelle anteeksi, mutta rakastin häntä kaikesta tuskasta huolimatta. Olin melkoisen varma, että hän tunsi samoin.

Tai olin ainakin ollut tähän hetkeen asti.. Miksi hän oli kavaltanut minut? Tahtoiko hän, että joutuisin taistelemaan Tobia vastaan, ennen kuin minun olisi tehtävä päätökseni? Ehkä kyseessä oli juoni. Jos voittaisin Tobin, Akatsukissa olisi paikka auki. Paikka minulle.

”Sinä olet paljon mitättömämpi kuin luulin. Minä uskoin, että sinusta olisi enempään”, Tobi alkoi saarnata. Hän kuulosti enemmän pettyneeltä kuin vihaiselta. En ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse.

Naamiomies lähti marssimaan edestakaisin märän maan litistessä hänen jalkojensa alla. Kuulin kasvikaverin liikahtavan. Kun vilkaisin hänen suuntaansa, hän ikään kuin imeytyi takaisin puun sisään mutisten samalla tarkkailevansa ympäristöä. En halunnut tietää, miten tarkkailu tapahtui.

”Itachi oli lopulta pettymys”, Tobi huomautti yllättäen ja jatkoi marssimistaan tuijotellen omia varpaitaan. ”Hän vaikutti kaikin puolin lupaavalta, mutta..”

Jäin tuijottamaan miestä kunnolla. En tajunnut, mitä hän yritti selittää. Aivan kuin hän olisi tuntenut Itachin hyvin kauan.

”Hänessä oli yksi paha vika. Hänellä on ikävä tapa kiintyä ihmisiin. Minun oli tarkoitus tappaa sinut, mutten ehtinyt viedä aikeitani loppuun. Ajattelin, että ilman sinua hänestä tulisi vahvempi”, mies jatkoi sekavaa selostustaan.
”Tappaa minut? Milloin?” ähkäisin. Tobi ei ollut kertaakaan uhannut minua kunnolla.
”Vuosia sitten. Olit vasta liittynyt ANBUun. Uskon, että muistat kyllä”, kuului naurahdus naamion takaa.

Vaistomaisesti vein käteni vatsalleni. Arven saattoi helposti tuntea ohuen ja märän kankaan läpi. Tobi? En voinut uskoa sitä, mutta sen oli pakko olla totta. Muuten hän ei voisi mitenkään tietää tapahtuneesta.
”No, se ei onnistunut, kuten hyvin muistat. Itachi kuitenkin tajusi asian oikean laidan ja alkoi toimia toivomallani tavalla ilman, että tein asian eteen mitään”, Tobi jatkoi. ”Tosin minun täytyi hieman auttaa häntä. Äitisi kiljui kiitettävästi, kun..”

Puristin käteni nyrkkiin, vaikka olisin halunnut painaa ne korvilleni ja juosta pois. Mykkänä kuitenkin kuuntelin, kun Tobi kertoi yksityiskohtaisesti, mitä oli tehnyt perheelleni. Räiskyvä viha syttyi sisälleni. Tobi oli tappanut heidät. Tobi, ei Itachi, vaikkei rakkaanikaan täysin syytön ollut.

”Sinua en kuitenkaan löytänyt. Vuosia myöhemmin minulle selvisi Itachin heikkouden todellinen suuruus. Sinä olit elossa”, Tobi murahti tarinansa päätteeksi. Tuijotin häntä silmät leimuten. Punaiset silmät leimuten. Halusin tappaa hänet, sillä hän oli hyvin suurelta osin syyllinen kärsimykseeni.

Tobi pysähtyi ja kääntyi hetkeksi katsomaan minua, ennen kuin jatkoi taas litisevää marssimistaan. Minä seisoin jähmettyneenä paikoilleni. Olin niin vihainen, etten välittänyt vihmovasta sateesta, joka kasteli minut täysin. Konan-sama oli varoittanut minua olemasta ulkona liian pitkään, ettei kuumeeni nousisi uudestaan, mutta juuri tuolla hetkellä en osannut ajatella terveyttäni. Ajattelin vain tappamista. Hidasta ja äärimmäisen kivuliasta tappamista.

”Seurasin uraasi sivusta ja kehitin uuden suunnitelman. Itachi oli osoittautunut heikoksi, mutta sinä näytit sellaista vahvuutta, jota hänellä ei ollut. Olin hyvin tyytyväinen sinuun. En ole tutkinut asiaa, mutta voisin uskoa, että olet suoraan alenevassa polvessa sukua Madaralle”, Tobi selosti. En jaksanut vastata. Joku klaanimme perustajaesi-isä ei voinut kiinnostaa minua enää yhtään vähemmän. ”Minä totisesti luulin, että sinun avullasi pääsisin eroon Itachista. Luulin, että sinusta totisesti olisi johonkin, mutta oletkin yhtä heikko kuin Itachi. Surkea tapaus. Mikä teitä kakaroita riivaa?”

Viimeiset sanat tulivat ulos epätoivoisena huudahduksena. Kohotin kulmiani hämmästyneenä, sillä en ollut odottanut tuollaista purkausta. Vihani ei silti laantunut edelleenkään. En tiennyt, kuka Tobi oikein oli tai luuli olevansa, mutta hän oli leikitellyt sekä minulla että Itachilla ja pilannut meidän kummankin elämämme. Hän oli syyllinen, jota olin etsinyt.

”Oikeastaan on onni, että Itachi jätti myös Sasuken eloon. Hän vaikuttaa lupaavalta. Hän ei ole samanlainen säälittävä mato kuin te kaksi”, Tobi tuhahti kuin olisimme olleet hänen mielestään täysin mitättömiä. Ehkä olimmekin. Hän halusi itselleen täydellisiä tappokoneita, sen ymmärsin jo kyllä, emmekä me olleet sellaisia. Saatoimme vaikuttaa tunteettomilta tappajilta, mutta se oli kaikkea muuta kuin totuus.

En silti voinut uskoa, että Sasuke olisi jotenkin erilainen. Muistin hänet herkkänä pikkupoikana, joka oli välittänyt syvästi läheisistään. Se asia oli tuskin muuttunut miksikään. Tobi tulisi pettymään katkerasti, jos luulisi saavansa Sasukesta työkalun itselleen.. mitä hän sitten ikinä olikaan tekemässä.

”Johtaja haluaa, että jäät henkiin”, naamiomies vaihtoi yllättäen puheenaihetta. ”Olisin mieluusti tappanut sinut siitä hyvästä, ettet kykene pitämään omaa puoltasi sopimuksesta, mutta johtaja uskoo, että sinusta on enemmän hyötyä elävänä.”

”Olisit tappanut vain”, murahdin yhteen purtujen hampaideni välistä. Tobi sai vapaasti yrittää. Jos hän tulisi yhtään lähemmäs, repisin naamion hänen kasvoiltaan ja tuhoaisin hänen mielensä illuusioilla, kunnes hän olisi pelkkä koomassa makaava ihmisraunio. Tuolla hetkellä uskoin kykeneväni mihin tahansa, sillä sisälläni kupliva raivo sai minut miltei tärisemään.

”Kaikki aikanaan”, Tobi hymähti. ”Minä saan lopulta tahtoni läpi.”
”Katsotaan. Voit kertoa johtajalle, etten liity ja aion taistella tieni vapauteen. Haluan taistella sinun kanssasi”, sanoin ääni vakaana. Yhtäkkiä päätös oli minulle täysin selvä.
”Johtaja on jo päättänyt itse käydä sinua vastaan. Kerroin hänelle, kuka sinä oikeasti olet. Hän haluaa testata, miten rinnegan ja sharingan toimivat toisiaan vastaan, joten sinä olet oivallinen kohde”, Tobi valaisi minua.

Hän tiesi sharinganistakin? Niin no, tietysti hän tiesi, koska hän tiesi Uchihoista. Tobi oli raivostuttavin mies maailmassa.. heti Deidaran jälkeen, mutta blondi oli tyystin eri tavalla raivostuttava.

”Kuka helvetti sinä oikein olet?” ärähdin ääneen. Kysymys poltteli jo liian tuskaisena sisälläni. Minun oli saatava tietää totuus.

Tobi pysähtyi ja tarttui naamioonsa. Tuijotin, kun hän laski sen hitaasti. Tunsin nuo kasvot, olin nähnyt ne monissa kuvissa. En silti voinut uskoa silmiäni.
”Uchiha Madara.”
”Älä kuseta, sinun pitäisi olla kuollut!” kirkaisin ja peräännyin askeleen verran. Jos hän puhui totta, minun oli turha yrittää vangita häntä illuusioon silmilläni nyt, kun naamio oli poissa. En pärjännyt edes Itachille, miten olisin voinut pärjätä klaanimme perustajalle.
”Todella vahvat eivät kuole koskaan. Siinä on asia, joka sinun ja Itachin pitäisi ymmärtää. Te olisitte voineet saavuttaa niin paljon, tulla kaltaisikseni. Tai no Itachi olisi voinut. Sinulla ei ole enää sitä mahdollisuutta, koska pikkusiskosi on mädäntynyt haudassa jo vuosia. Silti sinustakin olisi voinut tulla hyvin vahva. Täytit melkeinpä kaikki edellytykset. Mutta ei, te kaksi valitsitte rakkauden voiman ja vallan sijaan. Te typerykset. Ansaitsette todella toisenne.”

Puistelin päätäni epäuskoisena. Oli kyse jostain minua suuremmasta. Jostain, mitä en ollut koskaan osannut ajatella. Jotenkin Madara oli edelleen hengissä ja erittäin kostonhimoisena vielä.

”Ei sillä, että ehtisitte nauttia toistenne löytämisestä pitkään”, Tobi murahti vielä ja painoi naamion takaisin kasvoilleen. Hän käänsi minulle selkänsä ja lähti kävelemään pois. ”Tee valintasi. Voit taistella ja kuolla parin päivän päästä tai liittyä ja kuolla hieman myöhemmin. Joka tapauksessa ruumiisi jää Akatsukin käyttöön, Uchiha Saede.”

Katselin miehen poistumista kykenemättömänä liikkumaan. Tärisin raivosta ja kylmästä. Olin yhä enemmän pihalla siitä, mitä minun tulisi tehdä, mutta nyt en kyennyt edes ajattelemaan tyynesti. Viha täytti jokaisen soluni. Halusin vain tappaa Tobin tai kuka hän sitten ikinä olikaan. Halusin kostaa läheisteni kuoleman nyt, kun minulla oli vihdoin joku, jota saatoin syyttää täysillä. Itachille en olisi koskaan pystynyt kostamaan samalla tavalla.

Oli tietysti helpotus tajuta, ettei Itachi ollut surmannut perhettäni. Toisaalta tämä uusi, avuton raivo oli vaikea kestää. En ollut vielä koskaan kokenut sellaista itsehillinnän vaikeutta kuin juuri nyt. Tajusin kuitenkin, ettei Tobille kannattanut yrittää kostaa suoralla hyökkäyksellä. Hänen tappamisensa vaati oveluutta ja taitoa, koska osaamiseni ja voimani eivät taatusti ylittäneet hänen kykyjään.

”Shi!”

Käännähdin ympäri. Juuri nyt en olisi kaivannut ketään, kaikkein viimeisimmäksi blondia, joka lähestyi minua puolijuoksua.

”Ei nyt”, ärähdin.
”Sinä olet läpimärkä”, Deidara huomautti. Hän riisui kaapunsa ja laski sen hartioilleni. Kieltämättä se lämmitti mukavasti, mutta ei kuitenkaan saanut levotonta mieltäni rauhoittumaan. ”Sinun ei pitäisi seisoskella sateessa. Voit sairastua uudestaan”, mies kertoi minulle aivan kuin en olisi itse tiennyt. En vaivautunut vastaamaan, mutta lähdin kävelemään takaisin talolle päin hänen kehottavasta kädenliikkeestään.

”Mikä on?” mies kysyi. Vilkaisin häntä syrjäsilmällä. Sininen silmä tuijotti minua huolestuneena. Tuo niin hämäsi minua. Deidara oli käyttäytynyt aina ajoittain kuin herrasmies, vaikka aiemmin hän oli ollut vain rääväsuinen idiootti. Hän juonitteli taatusti jotain. Vaikkapa.. pidin kyllä herrasmiespuolesta huomattavasti enemmän. Tosin sänkyyn se ei olisi sopinut..

Ja minun ei olisi todellakaan kuulunut ajatella tuota.

”Ei mikään”, tuhahdin miehelle ja muistutin itselleni, että seksielämäni tai sen puutteen pohtiminen oli totisesti syytä jättää toiseen ajankohtaan.
”Aina naiset vastaavat noin. Se on raivostuttavaa. Kilometrin päähän näkee, että jotain on vialla, mutta miesten pitäisi olla ajatustenlukijoita ja tietää kaikki. Miksette te vain voi sanoa suoraan?”

Riuhtaisin takaoven auki ja mulkaisin miestä pahasti. ”Minun ongelmani eivät kuulu sinulle. Jos vastaan ’ei mikään’ se tarkoittaa ’ei mikään, mikä olisi sinun asiasi, saatanan idiootti’”, ärähdin ja livahdin sisälle. Deidara seurasi aivan kannoillani.
”Tuo ei tehoa”, hän ilmoitti yllättäen. Vilkaisin pikaisesti taakseni. Hän ei näyttänyt niin suuttuneelta kuin normaalisti silloin, kun nimittelin häntä. Jotain oli totisesti tekeillä. En vain olisi kaivannut enää yhtään enempää juonitteluja elämääni.
”Olisi parempi tehota”, uhkasin.
”Mitä Tobi sanoi sinulle? Haluaako hän yhä, että tapat Itachin?” blondi vaihtoi puheenaihetta ilmeisesti toivoen lepyttävänsä minut. Valitettavasti hänen yrityksensä meni täysin metsään.

”Ei kuulu sinulle”, puuskahdin ja lähdin marssimaan syvemmälle taloon. Halusin paeta omaan huoneeseeni ja mököttää siellä yksin loppupäivän.
”Kuuluu se.  On varsin oleellista, kenen tilalle liityt Akatsukiin jonain päivänä”, Deidara huomautti. ”Jos tapat Itachin, Kisamesta tulee partnerisi.”
”Ihan kuin minua kiinnostaisi..”

Jätin Deidaran seisomaan käytävälle ja pakenin kiireesti portaikkoon. Syöksyin portaat ylös ja juoksin käytävää pitkin, kunnes pääsin minulle varattuun huoneeseen, joka ei enää onneksi muistuttanut sairaalaa. Paiskasin oven kiinni perässäni ja heittäydyin sängylle epätoivoisena.

Pitikö minun liittyä vai olla liittymättä? Miten voisin tappaa Tobin? Ja mitä helvettiä tekisin Deidaran ja Itachin suhteen?

Elämäni oli muuttunut yhdeksi suureksi kaaokseksi ja minusta alkoi tuntua, etten hallinnut sitä enää. En edes tiennyt, mitä itse halusin.

Ylläni oleva Akatsukin kaapu tuoksui kevyesti mangolle.