Keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Vincent
silitteli Yuffien hiuksia, kun tämä nojasi hänen paljasta rintaansa vasten.
Peitto oli karannut sängyn jalkopäähän ja tyynytkin lojuivat missä sattuivat.
Yuffien kapea käsivarsi oli kiertynyt Vincentin ympärille ja toinen jalka
makasi hänen jalkojensa päällä. Viileä huoneilma nipisteli ihoa sopivasti,
muttei liikaa.
Vincent
nappasi Yuffien vasemman käden omaansa ja pyöritteli sormusta tämän vasemmassa
nimettömässä. Hänen oli ollut tarkoitus kosia vasta aatonaaton aamuna, mutta
jotenkin tilanne oli lipsahtanut käsistä, kun Yuffie oli marssinut eteiseen.
Vincent ei ollut enää ajatellut vaan toiminut. Sellainen oli harvinaista
hänelle, mutta kenties pitkä kävely oli avannut jonkin lukon hänen sisällään.
Yöpöydän
kello oli vierähtänyt aamukahden ylitse, mutta Vincentiä ei nukuttanut. Hän tiesi,
että hänen olisi pitänyt katua muutaman viimeisen tunnin tapahtumia. He olivat
sortuneet taas toistensa syleilyyn vailla lisäsuojausta. Jostain syystä synti
ei kuitenkaan juuri nyt painanut niin raskaana kuin yleensä. Yuffien lämmin
vartalo Vincentin omaa vasten sai hykerryttävän onnentunteen leviämään
jokaiseen soluun ja turrutti järkevät, jopa syyttelevät, ajatukset lähes
täysin. Pelkkä ajatus siitä, että Yuffie oli vain joitain tunteja sitten
lupautunut hänen omakseen loppuiäkseen, sai Vincentin melkein pakahtumaan. Hän
ei tiennyt voivansa kokea tällaista onnea.
Yuffie
ynähti hiljaa ja vaihtoi hieman asentoa. Vincent hapuili peittoa varpaillaan,
kunnes löysi sen. Hänen onnistui keplotella se ylemmäs, mutta hänen oli pakko
kohottautua saadakseen otteen siitä. Yuffie protestoi tiukalla mutinalla,
muttei havahtunut. Vincent laskeutui takaisin selälleen ja kiskoi yhdellä
kädellä peiton jotenkuten heidän päälleen. Vaikkei nyt vielä palellutkaan,
hekuman lämpö ehti yön aikana kaikota eikä ollut mukava herätä kaikki raajat
kohmeessa.
Vincent
sulki silmänsä ja keskittyi kuuntelemaan tasaista tuhinaa sylissään. Oli ollut
aika, jolloin hän ei ollut halunnut elää. Nykyisin hän ei enää halunnut olla
elämättä. Kerran hän oli kokenut elävänsä vain kärsiäkseen, mutta synkkyyteen
oli saapunut pieni valonsäde, kun hänen nykyiset ystävänsä olivat raottaneet
hänen arkkunsa kantta. Tuo säde oli kasvanut nousevaksi auringoksi, joka nyt
lämmitti hänen päivänsä ja yönsä. Vincent ei halunnut päästää irti onnesta,
joka hänelle oli jostain käsittämättömästä sattuman oikusta ojennettu.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!