Author: Afeni
Beta: Soulsucker
Fandom: Final Fantasy IX
Rating: K-11
Disclaimer: En omista hahmoja
enkä maailmaa, halusin vain täydentää Eikon tarinaa.
Summary: Eiko on
viisivuotias, kun hänen isoisänsä lähtee viimeiselle matkalleen. Hän jää asumaan
rauniokylään yhdessä mooglejen kanssa. Jokaisen on tehtävä osansa pienessä joukkiossa
ja pian Eiko löytää tavan kantaa kortensa kekoon.
A/N: Halusin kirjoittaa
jotain Final Fantasy IX:stä. Päädyin tähän aiheeseen, koska Eiko ansaitsee
enemmän rakkautta. Ideointiavusta kiitoksia Emmille!
Selviytyjä
“Koska ukki tulee takaisin,
Mog?” Eiko tuijotti mooglejen kasaamaa kivikekoa, jonka alle ukki oli
piilotettu. He olivat usein leikkineet piilosta ukin kanssa. Ainoana sääntönä
oli ollut, ettei kylän ulkopuolelle saanut lähteä. Jotenkin ukki oli aina
keksinyt Eikon piilot, mutta Eikolta oli mennyt kauan ukin löytämiseen. Nyt hän
tiesi, minne ukki oli piiloutunut, joten oli epäreilua, ettei hän saanut
siirtää kiviä.
”Kupo kupokuppo, kupo”, Mog
vastasi Eikon puseron sisältä. Hän tunsi mooglen lämpöisenä keränä rintaansa
vasten.
”Kuuleeko ukki sen, jos
soitan hänelle huilulla?”
”Kupo!”
Eiko piteli huilua selkänsä
takana ja keinutti itseään kivikasan ääressä. Lopulta hän istahti muista
erillään olevan kiven päälle ja nosti huilun huulilleen. Hän osasi soittaa
hyvin ikäisekseen, niin ukki ainakin oli usein sanonut.
Morrison, Chimomo, Mocha,
Mimoza ja Momatose lennähtivät kaikki paikalle ja asettuivat Eikon ympärille
kuuntelemaan kivistä kimmahtelevaa sävelmää. Kun aurinko vajosi vuorten taakse
hiljalleen ja värjäsi eidolonmuurin oranssinpunaisella valollaan, oli kuin
liekit olisivat nuolleet muuria ja tanssahdelleet sen pinnalla.
Eiko soitti niin kauan, että
aurinko oli kadonnut kokonaan näkyvistä ja sen tilalle olivat nousseet kaksi
kuuta, sininen ja punainen. Hän puhalsi viimeiset sävelet huilustaan ja laski
sen syliinsä. Vatsa kurlahti vaisusti, kuin sekin olisi kaivannut ukkia. Eiko
puhahti itsekseen ja lähti tallustamaan kohti kotitaloa.
Ovenkahva oli niin korkealla,
että Eiko yletti siihen juuri ja juuri. Ovi itsessään oli painava, mutta hän
jaksoi kuitenkin vetää sen auki. Mooglet pyrähtivät hänen perässään sisälle
pimeään taloon. Eiko kulki pyöreästä ruokailuhuoneesta keittiöön, jonka
vierellä kohisi lähes suoraan mereen laskeva vesiputous. Kaksi seinistä olivat
romahtaneet lähes täysin ja osa katostakin puuttui. Onneksi Madain Sarissa
satoi vain äärimmäisen harvoin, joten suurimman osan aikaa keittiössä oli
mukava puuhastella. Eiko tosin muisti ukin muutaman kerran levittäneen valtavan
kankaan pöydän ja tuolien suojaksi, kun huono sää oli iskenyt. Itse hän ei
jaksanut edes nostaa suurta kangasvyyhtiä.
Eiko kurkotti kattilan
liedeltä, sen pohjalla oli yhä hieman kylmää keittoa. Se ei ollut kovin
herkullista enää, mutta hän kaatoi sen tahmaiselle lautaselle ja nappasi
pöydällä lojuneen lusikan. Sanaakaan sanomatta hän lusikoi viimeiset
keitonjämät suuhunsa. Sattumia liemessä oli enää muutamia ja huomiseksi jäi
vain pala kuivahtanutta leipää. Ukki oli lähtenyt salaperäiselle matkalleen jo
useampi päivä sitten.
Kattila, lautanen ja lusikka
saivat jäädä keittiönpöydälle. Eiko tallusti portaat alas laiturille ja pujahti
kallion sisään kaiverrettuun huoneeseen. Oman sänkynsä sijaan hän kampesi itsensä
ukin vuoteeseen, potki kengät jaloistaan lattialle ja hivuttautui peiton alle.
Hän ei laskenut päätään tyynylle vaan kietoi kätensä se ympärille. Tyynyssä oli
yhä ukin hieman savuinen tuoksu. Ukki oli tavannut poltella piippua iltaisin.
Kun Eiko nuuhkaisi tyynyä, hänen mieleensä piirtyi kuva ukista istumassa ongen
kanssa laiturin nokassa piippu suupielestä roikkuen. Hän nyyhkäisi hiljaa ja
hautasi kasvonsa tyynyyn. Miksi ukin piti piiloutua?
~o~
”Ruoka on loppu, kupo!” Mochi
huuteli keittiöstä.
”Minä yritän kalastaa, kupo.
Kun sinä huudat, kalat karkaavat, kupo”, Morrison vastasi istuessaan laiturin
nokassa ukin onki kädessä. Eiko näpräsi huiluaan ja katseli mooglejen puuhia.
Hän ei ollut varma, kuinka kauan siitä oli, kun ukki oli piiloutunut. Mog sanoi
ukin kuolleen. Kaikki kuulemma kuolivat joskus, mutta sitä ei tarvinnut pelätä.
Kuolleilla oli hyvä olla.
Miksei Eikolla sitten ollut?
”Me tarvitsemme muutakin
ruokaa kuin kalaa, kupo”, Chimomo huomautti.
”Kupo, eikä enää yhtään
oglopia!” Mimoza lisäsi.
”Minä voin etsiä metsästä
sieniä ja kasviksia, kupo”, Momatose tarjoutui.
”Se on hyvä ajatus, kupo,
minä tulen mukaasi”, Chimomo päätti. ”Jää sinä siivoamaan taloa, Mimoza-kupo.”
Mimoza nyökäytti päätään ja
pyrähti makuuhuoneen puolelle. Mochi kolisteli edelleen keittiössä, kun
Momatose ja Chimomo lennähtivät pois paikalta. Eiko nojasi poskeaan käteen ja
huokaisi. Ehkä hänkin voisi tehdä jotain.
Eiko nousi paikaltaan ja
kipusi portaat ylös. Mooglet eivät kiinnittäneet häneen huomiota, kun hän
poistui talosta. Oli tavallista, että hän liikuskeli ympäri Madain Saria pitkin
päivää. Tällä kertaa Eiko aikoi kuitenkin tehdä jotain erilaista. Hän oli jo
kiertänyt kaikki rauniotalot moneen kertaan. Hän oli toki tehnyt niin jo ukin
kanssa, mutta tämän piiloutumisen jälkeen vielä uudestaan. Missään ei ollut
ruokaa. Jäljellä oli vain joitain vanhoja vaatteita ja erilaisia
käyttöesineitä, mutta ei mitään syötävää.
Astuessaan ulos kylän
portista Eiko tunsin Mogin pyörähtävän paitansa sisällä. Moogle pyrähti esiin,
kierähti ilmassa ja kasvoi kokoa moittiva ilme kasvoillaan.
”Kupopo kuppo kupo, Eiko!
Kukupo kupo, kupo”, Mog huomautti.
”Mutta…” Eiko mutisi. Mogin
mainitsema lupaus puristi kahleena nilkassa. Ukki oli vaatinut häntä lupaamaan,
ettei hän poistuisi Madain Sarista, ennen kuin täyttäisi kuusitoista vuotta. Eikolla
oli tällä hetkellä ikää yhden käden sormien ja puolikkaan pikkurillin verran.
Hän tiesi, että kuusitoista vuotta oli yhtä kuin kahden käden sormet, yhden
jalan varpaat ja yksi varvas toisesta jalasta päälle. Niin pitkä aika, että sen
kuluttua hän olisi aikuinen. Se oli ikuisuus!
Eiko istahti kylän portin
viereen ja tuijotti kauempana keinuvaa merta. Ei hän halunnut matkustaa sen
taakse, ei hänen tarvinnut tietää, mitä oli kaukaisuudessa. Hän halusi vain
tehdä osansa, jotta kaikki saisivat ruokaa. Oli kamalaa mennä nukkumaan, kun
vatsa mylvi kuin Bahamut.
”Me kävimme ukin kanssa
Iifa-puulla”, Eiko sanoi. ”Ja ukki kävi vuoristopolun toisella puolella olevassa
kylässä. Me odotimme sillalla. Muistatko Mog?”
”Kupo”, Mog myönsi pienellä
äänellä.
”Eli voisi sanoa, että kylä
ja Iifa-puu ovat melkein Madain Saria”, Eiko päätteli.
”Kupoo…”
”Ei ukki halua, että meillä
on nälkä.”
”Kupopo.”
”Sitten se on päätetty!” Eiko
ilahtui ja ponnahti takaisin jaloilleen. Ennen kuin Mog ehti kupottaa enempää,
hän oli jo kipittänyt ulos kylästä ja kohti vuoristopolkua, joka vei salaperäiseen
kylään ja valtavalle Iifa-puulle.
Iifa-puu oli hieno näky,
mutta tällä kertaa se ei kiinnostanut Eikoa. Hän oli käynyt puulla monet kerrat
ukin kanssa, kun ukki oli opettanut hänelle kutsujien historiaa. Nyt hän
kuitenkin suuntasi askeleensa toisaalle, kylään, jonne ukki ei ollut häntä
koskaan vienyt perille asti. Eiko kuitenkin tiesi, että kylässä oli ruokaa,
koska siellä asui väkeä. Siitä ruoasta varmasti liikenisi vähän hänelle ja
moogleillekin.
Vähän sen jälkeen, kun Eiko
oli kääntynyt vuoristopolun ensimmäisestä risteyksestä, hän kuuli karmaisevan
korahduksen, joka sai pensaat taipumaan ja maan tärisemään.
”Mitä ihmettä?” hän sihahti
perässään lentävälle Mogille.
”Kupooh!!” Mog piippasi
kauhistunut ilme kasvoillaan. Eiko nielaisi. Hän oli unohtanut koko
jättiläisen, joka vaani vuoristopolulla. Ukkia hirvitys oli varonut, sillä ukki
oli ollut taitava kutsuja ja pystynyt helposti taistelemaan sitä vastaan. Jätti
oli tiennyt sen eikä haastanut riitaa, mutta Eiko oli vasta yhden käden sormien
ikäinen. Hän ei pärjäisi jättiä vastaan.
”Kupopoo!” Mog vaati.
”Ei. Minä en halua olla
nälkäinen!” Eiko kirahti. Vaikka hänen koko vartalonsa tärisi, hän lähti
hiippailemaan eteenpäin.
Mutkan takana jättiläinen jo
odottikin, mutta se oli käpertynyt päivänokosille kivenkumparetta tyynynään
pitäen. Eiko tuijotti näkyä silmät laajenneina. Jätti veti henkeä niin lujaa,
että oli imaista sekä Eikon että Mogin luokseen. Eiko tarttui moogleen ja puristi
sen rintaansa vasten.
”Kupoo…” Mog uikahti.
”Ei hätää!” Eiko vastasi ja
piteli kiinni läheisestä puskasta. Kun jätti puuskautti ilman taas ulos, Eikon
jalat irtosivat maasta.
Pienen hetken oli
rauhallista, sitten sama tapahtui uudestaan. Eiko keräsi kaiken rohkeutensa ja
päästi pusikosta irti seuraavan tyynen hetken aikana ja singahti kohti
seuraavaa pusikkoa. Hän sai juuri ja juuri ajoissa kiinni oksasta. Mog vinkui
koko ajan hänen puseronsa alla, jonne oli piiloutunut heti tilaisuuden tullen. Lopulta
hän pääsi pujahtamaan pois jättiläisen valtaamalta alueelta ja kapusi
puutikkaita turvaan korkeammalle vuoristopolulla.
Mog jurputti koko matkan
kylään vievälle sillalle asti, mutta Eiko ei enää välittänyt mooglen
valituksista. Hän oli ensimmäistä kertaa koskaan matkustanut näin pitkälle
ilman ukkia. Kylä kohosi sillan toisella puolella valtavana rakennelmana. Se ei
muistuttanut lainkaan Madain Saria, joka koostui useista erillisistä
rakennuksista – tosin raunioituneista, mutta Eiko oli tottunut näkymään. Tämä
kylä oli yksi suuri rakennus, mutta ukki oli kertonut, että tuon rakennuksen
sisällä perheillä oli omat kotinsa samalla tavoin kuin Madain Sarissakin.
Eiko kipitti siltaa pitkin
sydän pamppaillen riemusta. Kun hän tuli kylän lähelle, hän siirtyi pois
polulta ja piiloutui sitä reunustavien pensaiden joukkoon. Sen jälkeen, kun
muut kutsujat olivat lähteneet viimeiselle matkalle, Eiko ei ollut puhunut kuin
mooglejen ja ukin kanssa. Itse asiassa hän ei edes muistanut muita kutsujia
kunnolla. Hänellä ei ollut aavistustakaan, millaista väkeä tässä kylässä asui.
Ukki oli kertonut vain sen verran, että kutsujia he eivät olleet.
Eiko hipsutteli pensaikon
halki niin lähelle kylää kuin suinkin uskalsi. Aivan kylän edustalla oli kaksi
tiskiä, joille oli aseteltu erilaisia esineitä, suurin osa sellaisia, joita
Eiko ei osannut nimetä. Kummankin tiskin takana istui joku. Nämä kaksi olivat
väriltään vihreitä ja lähes yhtä lyhyitä kuin Eiko itse. Eiko päätti kuitenkin
jäädä pensaaseen istumaan ja tarkkailemaan. Ukki ei ollut halunnut, että hän
puhuisi vieraille, ennen kuin hän olisi aikuinen.
”Ralli-hou!” Paikalle
ilmestyi kolmas vihreä, pienikokoinen mies. Tämä marssi Eikoa lähempänä olevan
tiskin luokse.
”Ralli-hou! Mittee sie
tiellä?” tiskin takana istuva mies tiedusteli. Eiko höristi korviaan ja yritti
saada keskustelusta selvää.
”Miun miekka män katkeemaan.
Tarttis vissiin uus hommata”, toinen vastasi ja puisteli päätään. ”Mie mänin
sammakkoi metsästämään suolle, mutta siel hyökkäskin valtavva krapuhirviö ja
miun miekka ei kestänykkään.”
”Siul on käynä huon tuuri.”
”Älä sie muuta virka.”
Eiko puisteli päätään.
Vihreiden miesten puhe kuulosti omituiselta. Vaikka hän puhui erinomaisesti
kutsujien kieltä sekä mooglea, hän ei pystynyt täysin ymmärtämään vihreitä
pikkumiehiä. Nämä puhuivat melkein samalla tavalla kuin ukki, mutteivät
kuitenkaan.
Kun toisen tiskin takana
istuva mieskin liittyi keskusteluun miekoista, Eiko ei enää jaksanut kuunnella.
Sen sijaan hän lähti hivuttautumaan eteenpäin kohti kylän sisempiä osia.
Kummankin tiskin taakse oli laitettu hyllykkö. Niiden ja muurin väliin jäi
juuri pikkutytön mentävä rakonen, joten Eiko pääsi livahtamaan miesten ohitse
ilman, että nämä huomasivat mitään.
Eikon onnistui lipsahtaa
valtavaan rakennukseen sisälle. Välillä hän joutui pysähtelemään esineiden ja
huonekalujen taakse, jotta hän pysyi näkymättömissä. Hänen matkansa pysähtyi
suureen varastohuoneeseen. Hän ei ollut varmasti koskaan nähnyt niin paljon
purkkeja ja purnukoita erilaisista kasviksista puhumattakaan. Hän ei edes
tiennyt kaikkien noiden kirkkaanväristen kasvisten ja hedelmien nimiä.
Vihreillä miehillä totisesti oli ruokaa. Sitä oli niin paljon, etteivät nämä
varmasti edes huomaisi, jos Eiko nappaisi vähän mukaansa.
Eikolla ei ollut reppua tai
kassia, joten hän kasasi syliinsä kaiken, minkä pystyi kantamaan riittävän
hiljaa ulos varastosta. Hitaasti hän hipsutteli kantamuksiensa kanssa kylästä
samaa reittiä kuin oli tullutkin. Päivä oli jo kääntynyt iltaan, kun hän seisoi
taas sillan toisella puolella ja katseli vihreiden miesten kylää.
”Kaikki hyvin, Mog. Nyt voimme
mennä kotiin”, Eiko kuiskasi paitansa sisään. Hänellä oli vielä pitkä matka ja
jättiläinenkin ohitettavana, mutta tänä iltana pöydässä olisi ruokaa enemmän
kuin pitkään aikaan.
~o~
Eiko lähestyi jälleen tutuksi
käynyttä siltaa. Tällä kertaa pensaikko sen toisesta päästä oli raivattu kokonaan
pois. Rakennuksen sivulta nousevat portaat saattoi nähdä jo kaukaa eikä
seinustoilla kasvanut enää mitään. Isoimman ongelman kuitenkin aiheuttivat
kaksi vihreää miestä, jotka seisoivat selin sillalle. Nämä olivat olleet
paikalla jo usealla ruoanhakuretkellä, mutta Eiko oli onnistunut kiertämään
kaksikon pensaikon kautta. Enää se ei ollut mahdollista.
”Kupopoo kupo popo kupo, kupo”,
Mog ehdotti. Eiko nyökkäsi mooglelle, joka leijui hänen vieressään. He olivat
tehneet samanlaisen retken jo niin monta kertaa, etteivät Eikon sormet ja
varpaat riittäneet laskemiseen. Enää Mog ei valittanut vaan osallistui retkien
suunnitteluun innolla. Lisäksi he olivat oppineet yhä paremmin välttelemään
polulla vaanivaa jättiläistä.
”Se on hyvä ajatus”, Eiko
myönsi ja noukki maasta muutaman pikkukiven. ”Jos lennät heidän yläpuoleltaan
portaisiin ja heittelet nämä, he juoksevat varmasti katsomaan, mitä tapahtuu.”
”Kupo!” Mog vastasi ja otti
Eikon ojentamat kivet vastaan.
”Hyvä, sitten minä livahdan
sisälle varastoon. Sinun täytyy vain olla nopea ja tulla perässä.”
”Kupopopo.”
Kun suunnitelma oli laadittu,
Eiko ja Mog lähtivät liikkeelle. Eiko hiipi varpaillaan niin hiljaa kuin ikinä
pystyi, Mogin oli helppo lentää äänettömästi hänen vierellään. Kun he olivat jo
melkein perillä, Eiko kyyristyi portaiden juurelle ja jäi odottamaan, että Mog
pääsisi liihottelemaan eteenpäin.
Vihreät miehet juttelivat
keskenään. Nyt Eiko ymmärsi näiden puhetta jo paremmin. Nämä käänsivät ja
väänsivät sanoja omituisesti, mutta loppujen lopuksi puhe ei eronnut kovin
paljon Eikon ja ukin käyttämästä kielestä.
Yhtäkkiä ylempää kuului
rytinää. Mog oli singonnut kivet ja onnistunut samalla pudottamaan ruukun.
Vihreät miehet vilkaisivat toisiaan.
”Kuulit sie? Varas on tiellä!”
toinen kajautti.
”Kuulin mie, männään nappaa
se!” toinenkin innostui, eikä aikaakaan, kun molemmat olivat rynnänneet äänen
suuntaan. Siinä välissä Mog oli jo lentänyt takaisin ja sujahtanut Eikon paidan
alle.
”Hölmöläiset”, Eiko kihersi
sännätessään tuttua reittiä kohti varastoa. Hän ehti juuri ja juuri sujahtaa
sinne, ennen kuin tuli nähdyksi. Varaston viereiseen ruokailutilaan asteli
nimittäin samalla hetkellä seurue, jota hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt.
Eiko jäi kurkistelemaan hetkeksi ovenraosta, mutta päätteli sitten, että
vieraiden aiheuttama hämmennys oli paras käyttää hyödyksi ja ryhtyi tutkimaan,
mitä herkkua löytäisi tällä kertaa kotiin viemiseksi.
Eiko sai kerrankin tutkia
varastoa huoletta. Hän löysi purkin täynnä värikkäitä rakeita eikä voinut
vastustaa kiusausta vaan kiersi korkin auki. Sisältä lehahti tuoksu, joka sai
hänen suunsa kostumaan välittömästi. Hän nappasi punaisen rakeen ja tunki sen
suuhunsa. Se oli parasta, mitä hän oli hetkeen maistanut, se suorastaan suli
kielen päälle! Nopeasti hän tonki esille myös keltaisen ja vihreän. Nekin
olivat herkullisia, mutta punaiset maistuivat parhaimmilta.
Mog lennähti Eikon syliin ja
nappasi myös purkista rakeen.
”Kupooh!” moogle innostui.
”En… tiedä… mitä nämä… ovat…
mutta otetaan… ne… mukaan”, Eiko mutisi suu täynnä rakeita. Hän olisi voinut
elää pelkästään niillä. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt napata ruokatarpeet
ja kiirehtiä ulos, mutta hänen oli vielä pakko syödä yksi värirae. Ne olivat
niin hyviä!
Samassa varaston ovi narahti
auki. Eiko työnsi kourallisen rakeita suuhunsa ja kääntyi katsomaan. Nainen
violetissa mekossa tuijotti häntä niin järkyttyneenä, että tämän silmät
näyttivät pian pullahtavan ulos päästä.
”Varas!” nainen kiljaisi.
Eiko kapsahti pystyyn ja purkki putosi hänen sylistään. Se helähti lattialle ja
pienet rakeet levisivät kaikkialle. Eiko oli liukastua niihin, kun säntäsi
naisen ohitse ulos varastosta.
”Pidä kiirettä, Mog!” hän
huikkasi peräänsä.
”Kupo!” Mooglea ei tarvinnut
kahdesti käskeä.
Eiko juoksi nopeammin kuin
koskaan ja oli miltei törmätä kaksikkoon, joka seisoi keskustelemassa vartijamiesten
kanssa. Eiko pani etäisesti merkille, etteivät nämä olleet vihreitä ja olivat
pidempiä kuin kyläläiset, vähintään yhtä pitkiä kuin ukki, ja muistuttivat
muutenkin kutsujia olemukseltaan. Hän ei kuitenkaan voinut jäädä ihmettelemään
kaksikkoa, koska ei halunnut jäädä kiinni.
Eiko kuuli vartijoiden huudot
perässään, mutta pinkoi sillan yli niin kovaa kuin jalat suinkin kantoivat.
Onnekseen hän tiesi, etteivät vihreät miehet koskaan seuranneet kovin pitkälle
hänen ja Mogin perässä.
Hämmästyksekseen Eiko
kuitenkin kuuli askeleiden seuraavan tällä kertaa. Hän vilkaisi taakseen ja
näki joukon tuntemattomia tulevan kannoillaan. Hädissään hän kiristi yhä
tahtia, muttei katsonut tarkkaan, minne oikein juoksi. Yhtäkkiä maa katosi
hänen altaan. Hän puristi silmänsä kiinni ja odotti kauhuissaan iskeytymistään
kallioon, mutta tunsikin nykäisyn selässään. Hän oli jäänyt henkseleistään
kiinni seinämästä töröttävään puunjuureen.
”Kupopo!!” Mog kiljaisi ja
lenteli hädissään Eikon edessä.
”Pidä kiirettä, Mog, ennen
kuin jäämme kiinni”, Eiko aneli mooglea. Tämän täytyi saada hänet irti.
”Kupo!” Mog huudahti
uudestaan ja näytti kauhistuneelta.
”Mikä hätänä, Mog?” Eiko
kysyi. Olivatko tuntemattomat saavuttaneet heidät jo, vaikka heillä oli ollut
etumatkaa?
”K-kupo!” Mog säntäsi
eteenpäin vuoristopolulla ja katosi pian mutkan taakse. Eiko tuijotti tämän
perään järkyttyneenä, ensimmäistä kertaa koskaan Mog oli jättänyt hänet yksin.
”O-odota! Älä jätä minua
tänne!”
Mog ei kuitenkaan kuunnellut.
Eiko puri huultaan surkeana. ”Jumissa juurakossa oman mooglen pettämänä… Näinkö
kaikki loppuu?” hän mutisi itsekseen. Tämänkertainen ruoanhakureissu ei
totisesti ollut mennyt suunnitelmien mukaan. Hän ei ollut saanut kylästä
mitään, joten hänellä oli nyt matkassa vain oglop, jonka hän oli napannut
kiinni sinne mennessä. Ja nyt hän kaiken lisäksi roikkui juurakossa pääsemättä
alas omin voimin. ”Mog, minä vainoan sinua ikuisesti, jos kuolen tähän!” Eiko
kiljui.
Samassa Eiko huomasi jonkun
seisovan alapuolellaan. Se oli poika, jolla oli häntä. Tuota yksityiskohtaa
lukuun ottamatta tämä muistutti kovasti kutsujia… paitsi, ettei tällä ollut
sarvea otsassaan. Miten se oli mahdollista? Kaikilla oli sarvi, paitsi
moogleilla ja kylän vihreillä asukkailla!
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!