Punainen aamunkoitto
Luku 2
Yume
kirkui kovempaan kuin koskaan. Hän puristi laukkuaan toisella kädellä ja toisen
käden sormet hän kaivoi miehen takin selkämykseen. Maa vilisi hänen silmissään,
kun mies hyppelehti jonnekin. Yumella ei ollut selkeää mielikuvaa siitä, minne
oltiin menossa. Ympäristö muuttui sekavaksi hänen silmissään ja paniikki käänsi
vatsan ympäri. Nuori nainen pelkäsi oksentavansa.
Matka
jatkui jatkumistaan. Sen verran Yume pystyi analysoimaan ympäristöään, että
tajusi kaupungin jääneen taakse. Lähiöt muuttuivat maaseuduksi ja lopulta
tiheäksi metsäksi. Mies hyppelehti pitkin puita kuin olisi ollut apina eikä
ihminen. Yume pelkäsi kuollakseen lyövänsä päänsä johonkin tai putoavansa
maahan, vaikka miehen ote oli luja.
”Minne
sinä minua viet?” Yume huusi, kun matkanteko ei tuntunut päättyvän koskaan.
”Kielsin
kyselemästä”, mies tyytyi vastaamaan. Yume ei voinut käsittää, miten tämän ääni
oli niinkin viettelevän pehmeä. Aivan selkeästi mies oli jonkin sortin kaheli,
sieppaaja, rikollinen ja ehdottomasti vaarallinen. Ja silti hän kuulosti niin
kohteliaalta, täydelliseltä herrasmieheltä. Ei sellainen ollut mahdollista. Se
oli luonnonlakien vastaista. Rikollisten tuli näyttää julmilta, ei olla
kauniita. Heidän piti kuulostaa karskeilta, ei herrasmiehiltä. Täytyihän
maailmassa olla jotain, mihin saattoi luottaa!
Yume
voi pahoin, kun mies viimein hyppäsi alas puusta. Nainen ei sitä nähnyt, mutta
mies kohotti kätensä kuin näkymätöntä seinämää vasten. Ilma värjyi hetken aikaa
ja paljasti sitten metsän keskeltä yksinkertaisen puutalon. Kun mies astui sen
pihapiiriin, ilma värjyi hänen takanaan uudestaan. Kukaan ulkopuolinen ei olisi
nähnyt paikalla enää mitään muuta kuin metsää.
Vaiteliaana
mies kantoi Yumen pihan poikki ja aina sisälle taloon saakka. Suljettuaan oven
hän laski naisen eteiseen ja käski tämän riisua kenkänsä. Mies riisui omansa ja
asetti ne huolellisesti vierekkäin kenkätelineeseen. Yume seurasi esimerkkiä ja
koetti saada huminan päässään loppumaan. Hän tunsi hoippuvansa, sillä pitkän
matkan aikana veri oli pakkautunut päähän.
Mies
ripusti takkinsa naulaan ja jälleen Yume teki samoin, vaikka tunsi olonsa
typeräksi. Aivan kuin hän olisi tullut vieraaksi, eikä joutunut siepatuksi.
Lopulta
mies talutti naisen olohuoneeseen ja istutti tämän pöydän ääreen tyynyn päälle.
Yume puristi laukkuaan rintaansa vasten ja tuijotti, kun mies istui
rauhallisena pöydän toiselle puolelle.
”Kuka
sinä olet?” mies kysyi.
”Etkö
muka tiedä?”
”Toivoisin
tietäväni.”
Yume
katsoi miestä kuin tämä olisi vähäjärkinen. No, tietysti oli mahdollista, ettei
mies tosiaan ollut selvillä hänen henkilöllisyydestään. Ehkä mies oli vain
seurannut häntä baarista kotiin, koska hän oli nähnyt tämän kasvot turhankin
selvästi. Toisaalta talon nimitaulussa ja Yumen asunnon ovessa nimi oli
selvästi luettavissa. Ellei mies sitten ollut kavunnut parvekkeen kautta
sisälle. Ajatus vain tuntui täysin epärealistiselta.. huolimatta siitä, että
mies oli häipynyt asunnosta sitä kautta.
”Aikiwa
Yume”, nainen vastasi ääni vavisten.
”Hauska
tutustua, Yume-chan”, mies totesi ja nyökkäsi hänelle. ”Nyt.. mistä minä tunnen
sinut?”
Kysymys
tuli vielä enemmän puun takaa kuin edellinen. Kyllä, Yumesta miehessä oli
jotain etäisesti tuttua, mutta hän ei kuitenkaan voinut sanoa tuntevansa tätä.
Ei, hän ei ollut koskaan tavannutkaan miestä, jos välikohtausta baarissa ei
laskettu.
”Me
emme tunne toisiamme”, nainen mutisi ja vilkuili samalla ympärilleen. Asunto
oli kalustettu askeettisesti. Huonekaluja oli mahdollisimman vähän.
Olohuoneessa oli ainoastaan pöytä ja kirjahylly, jossa oli liuta kirjoja ja
kääröjä. Näytti siltä kuin kaikki olisi haluttu pitää mahdollisimman
yksinkertaisena. Kyseessä oli ehdottomasti poikamiesasunto.. keskellä metsää.
Yumen
katse palasi tummasilmäiseen mieheen, sillä hän tunsi tämän tuijottavan
itseään. Miehen kasvojen ilme ei kuvastanut minkäänlaista tunnetta.
”Olen
varma, että olemme tavanneet”, mies väitti.
”Ehkä,
jos kertoisit nimesi, voisin muistaa sinut paremmin”, Yume ehdotti. Hän ei
vieläkään voinut käsittää, mitä miehen mielessä mahtoi liikkua. Tämän nimi oli
kuitenkin hyvä tietää, sillä sen voisi ilmoittaa myöhemmin poliisille.
”Ei.”
”Miksi
sinä sieppasit minut?” nainen kysyi rohkeasti. Pakkohan asia olisi selvittää
ennemmin tai myöhemmin.
Mies
pudisti päätään ja tuijotti naista. Yume tunsi olonsa kiusaantuneeksi. Sillä
hetkellä häntä ei pelottanut, sillä miehestä ei näyttänyt olevan välitöntä
uhkaa. Tilanne ei silti ollut paras mahdollinen. Yumen oli joko puhuttava mies
vapauttamaan hänet tai karattava. Hän vain epäili vahvasti, ettei osaisi kulkea
metsästä ihmisten ilmoille.
”Pysy
tässä huoneessa”, mies komensi yllättäen ja nousi pöydän äärestä. Hän poistui
jonnekin muualle taloon jättäen Yumen yksin. Nainen oli yhä enemmän kummissaan.
Hän jätti laukkunsa tyynyn vierelle, nousi ja käveli kirjahyllylle
vilkaistakseen sen sisältöä. Kääröt näyttivät niin ikivanhoilta, ettei hän
uskaltanut koskea niihin, mutta kirjat olivat uudempia. Miltei jokainen teos
käsitteli jotain itsepuolustuslajia, chakraa sekä henkisiä voimavaroja. Yume
sipaisi mustahiuskiehkuran korvansa taakse ja jäi katselemaan erään kirjan
kantta. Se poikkesi muista kirjoista huomattavasti olemalla selvästikin
kaunokirjallinen teos. Oranssissa kannessa juoksivat mies ja nainen. Sekä
kirjailija että teos olivat Yumelle tuntemattomia.
Nainen
vilkaisi nopeasti olohuoneen ovelle. Kaunista miestä ei näkynyt ja koko talo
oli hiljainen, joten nainen avasi kirjan satunnaisesta kohdasta ja ryhtyi
lukemaan. Hyvin pian vaalea puna hiipi hänen poskilleen. Kyllä, hän oli
ennenkin lukenut tämäntyyppistä tekstiä, muttei kuitenkaan mitään.. No, tämä
kirja oli ilmiselvästi suunnattu miehille. Sen näki tavasta, jolla asiat
ilmaistiin. Naisille suunnatussa tekstissä käytettiin huomattavasti kauniimpia
kiertoilmaisuja. Yume tarkisti asian ja totesi kirjailijan tosiaan olevan mies.
Tekstissä
oli jotain koukuttavaa. Vaikka ilmaisut saivat Yumen punastelemaan ja tuntemaan
olonsa hitusen noloksi, hän tunsi pakottavaa tarvetta saada tietää, mitä
seuraavaksi mahtaisi tapahtua. Hän päätti ostaa kirjan itselleen heti, kun vain
pääsisi kotiin.
Niin,
kotiin. Kuinka kauan menisi, ennen kuin hänen katoamisensa huomattaisiin?
Toimistolla joku reagoisi varmasti pian, sillä hän ei ollut pitänyt koko
kaksivuotisen työuransa aikana ainuttakaan sairaslomapäivää ja lomiltakin hän
oli palannut aina ajoissa. Ylitöitä hän ei ottanut vapaina koskaan. Hänen
peräänsä alettaisiin soitella ennen seuraavaa iltaa.
Ja jos
toimistolla ei osattaisi kaivata, Megumi-sama pitäisi viimeistään huolen siitä,
että Yumea alettaisiin etsiä. Se nainen oli laittoman hyvin selvillä naapuriensa
toimista, joten kun Yume ei aamulla poistuisikaan kotoaan, Megumi-sama
huolestuisi ja kävisi soittelemassa ovikelloa. Parissa päivässä nainen
ilmoittaisi Noriko-äidille sekä poliisille.
Yume
nyökkäsi itsekseen. Kyllä, kuluisi korkeintaan kaksi tai kolme päivää ja sitten
hänestä tehtäisiin katoamisilmoitus. Poliisilla oli jo entuudestaan hänen
tietonsa baaritapauksen takia ja ehkäpä joku osaisi yhdistää nämä kaksi asiaa
toisiinsa. Silloin häntä saatettaisiin alkaa etsiä jopa oikeasta paikasta.
Varmasti Yumen sieppaaja ja tämän toveri olivat vanhoja tuttuja poliisille.
Eihän kukaan varmasti ensimmäisenä rikoksenaan ketään sieppaisi. Eihän?
Nainen
silmäili kirjaa ajatuksissaan. Hän olisi voinut hiipiä omaan petiinsä ja
lueskella sitä salaa, mutta koskaan hän ei olisi sitä myöntänyt kenellekään.
Valitettavasti hänen tilanteensa ei ollut sellainen, että hän olisi voinut edes
toivoa tekevänsä niin. Tällä hetkellä olisi melkein voinut sanoa, että hänen
elämänsä oli katkolla. Yksikin väärä liike ja hän saattaisi huomata olevansa
hengiltä. Jokin tuossa kauniissa miehessä huokui vaaraa. Näytti melkein siltä,
että kaksi voimaa, hyvä ja paha, taistelivat miehessä. Hän oli yhtäällä
täydellinen herrasmies ja toisaalla mieleltään sairas rikollinen.
Siis
mahdollisesti. Yume ei ollut lukenut psykologiaa, joten hän ei ollut oikea
ihminen tekemään johtopäätöksiä kenenkään mielentilasta, varsinkaan reilun tunninmittaisen
tuntemisen jälkeen.
Samassa
nainen tunsi jonkun tarttuvan puristavalla otteella häntä käsivarresta. Yhdellä
liikkeellä hänet oli riuhtaistu ympäri. Kirja putosi hänen kädestään ja
kirkaisu karkasi hänen huuliltaan, kun hän näki kauniin miehen toverin
edessään.
Mies
puristi Yumen käsivartta niin lujaa, että se teki kipeää. Nainen pelkäsi
luidensa murtuvan tämän otteessa. Kipua pelottavampaa olivat kuitenkin miehen
kasvot, jotka paljastuivat nyt huomattavasti paremmin kuin baarin hämäryydessä.
Miehen kasvot olivat todellakin harmaat. Hänen silmänsä olivat melko pienet ja
pyöreät ja kummankin alapuolella näkyi kolme viiltoa.
Oliko
tuo nyt edes ihminen?
Miehen
toinen käsi pusertui Yumen kaulan ympärille, kun hän nosti naisen vaivattomasti
seinälle. Hän oli raivoissaan, sen Yume tiesi ilman, että kukaan sitä tuli
hänelle kertomaan.
”Kuka
helvetti sinä olet?!” mies ärjyi.
Yume ei
saanut sanaa suustaan. Hänen kurkkuaan puristi liikaa ja hän oli aivan liian
paniikissa. Hän potki jaloillaan seinää ja yritti käsillään riuhtoa miehen
otetta irti. Tähänkö hän nyt kuolisi? Kohtaisiko hän loppunsa kuristettuna
hengiltä?
”Kisame,
laske hänet alas”, tutuksi käynyt ääni totesi. Yumen silmät olivat siinä määrin
sumentuneet, ettei hän nähnyt puhujaa, mutta arveli äänen tulevan huoneen oven
suunnalta.
Pelottavampi
miehistä urahti ja päästi Yumesta irti. Nainen rojahti polvilleen lattialle ja
jäi haukkomaan henkeä. Hiljalleen aistit tuntuivat palautuvan normaaleiksi ja
puristava pelko palasi naisen tietoisuuteen. Väliaikainen turvallisuus oli
ollut pelkkä harha. Todellisuudessa hän oli pahemmassa vaarassa kuin osasi edes
kuvitella.
”Ei
vieraita sovi kohdella tuolla tavoin”, lyhyempi miehistä moitti toista.
Vieraita? Yume ei voinut uskoa korviaan. Jos hän oli vieras, miehellä oli kovin
erikoinen tapa esittää kyläilykutsunsa. Ilmeisesti suuri karpaasi oli samaa
mieltä.
”Vieraita?
Koska täällä on alkanut käydä tytönheitukoita vieraina?” Kisameksi kutsuttu
epäsikiö vaati saada tietää. Hänen äänessään oli närkästystä, mutta myös
hämmennystä. Ilmeisesti tällaiset sieppaukset eivät kuuluneet parivaljakon
vakiotoimiin.
Yume
yskäisi ja pakotti silmänsä auki. Hänestä alkoi tuntua, että hän oli saanut
yhdelle illalle liikaa järkytyksiä osakseen. Vaikka hän oli nuori, hän epäili
vahvasti, että tällä menolla hänen sydämensä sanoisi hyvin pian sopimuksensa
irti.
Lyhyempi
mies käveli Yumen luokse ja ojensi naiselle oikean kätensä. Hyvin epävarmasti
Yume tarttui siihen ja antoi miehen vetää hänet pystyyn.
”Olen
pahoillani ystäväni käytöksestä, hän on vain tarkka turvallisuudesta”, mies
sanoi ja soi Yumelle jopa pienen hymyn. Nainen ei vastannut siihen, vaan tyytyi
nyökkäämään silmät suurina kauhusta. ”Olet varmasti väsynyt ja järkyttynyt,
joten on parasta, että menet nyt lepäämään.”
Kysymättä
Yumen mielipidettä asiaan mies johdatti naisen ulos olohuoneesta napaten
sulavasti tämän laukun mukaansa. Hän kuljetti Yumen käytävää pitkin pieneen
huoneeseen, jonka ainoa ikkuna oli pienen pieni ja katon rajassa. Huoneessa oli
yksi kaappi, kirjoituspöytä, tuoli sekä futoni. Mies laski Yumen laukun pöydälle
ja viittaisi sitten futoniin päin.
Tärisevänä
Yume istahti futonille ja kietoi kätensä polviensa ympärille. Mies nyökkäsi
hänelle ja palasi huoneen ovelle.
”Joudun
valitettavasti lukitsemaan oven, mutta huuda, jos tarvitset jotain”, hän sanoi.
Ovi painui kiinni, ja Yume kuuli, kuinka avain kääntyi lukossa. Miehen
aiemmista sanoista huolimatta hän tiesi olevansa vanki, ei vieras.
”Itachi,
mitä helvettiä tämä merkitsee? Sinäkö sen tytön tänne toit?” karskimman miehen
ääni kantautui selvästi seinien läpi.
”Minä.”
”Miksi?
Taloon ei tule päästää ulkopuolisia, sanoit niin itse. Tässä vaiheessa ei
kannata ottaa turhia riskejä, eikä vaarantaa mitään. Olet painottanut sitä koko
ajan minulle. Ja nyt itse tuot jonkun tuntemattoman heitukan tänne.”
”Ensinnäkään
en ole ottanut turhia riskejä. Yume-chan ei pysty poistumaan talosta. Toiseksi
hän ei ole tuntematon.”
”Eikö?”
”Ei. En
vain vielä tiedä, mistä tunnen hänet. Minun on selvitettävä asioita.”
”Minusta
tämä haiskahtaa silti.”
”Usko
pois, hänestä on vielä hyötyä. Hänessä on jotain, näin sen jo siinä kurjassa
kapakassa. Hän oli ainoa, joka kiinnitti huomioni, sillä hän erosi tympeästä
massasta.”
”En
ymmärrä, mitä tarkoitat.”
Eikä
ymmärtänyt Yumekaan. Miesten äänet loittonivat, kun he kävelivät kauemmas
ovesta. Nainen keinui hiljalleen futonilla ja yritti saada itseään
rauhoittumaan. Hän oli saanut ainakin vähän tietoa. Iso mies oli Kisame ja
lyhyempi Itachi – miten täydellisen sopiva nimi. Yume oli kaapattu, koska hän
erosi jollain tavalla keski-ikäisistä liikemiehistä ja lanteitaan musiikin
tahdissa keikuttavista sihteeritytöistä. Ja lisäksi tämä Itachi-heppu uskoi
tuntevansa Yumen.
Valitettavasti
Yume ei kyennyt muistamaan, oliko tavannut Itachin joskus aiemmin. Toisaalta
hän oli varma, että muistaisi sellaisen tapaamisen. Kaikesta huolimatta
miehessä oli jotain. Yume ei osannut määritellä sitä. Jotain oli kuitenkin
tapahtunut, kun heidän katseensa olivat kohdanneet baaritiskin tuntumassa.
Epämääräinen tuttuuden tunne oli saanut Yumen vatsan kipristymään ja miehen
kurtistamaan kulmiaan. Heidän välillään oli jokin yhteys, oli varmasti.
Sinä
vain tapasit Sen Oikean, Yume kuuli ystävänsä Hitomin äänen mielessään. Hitomi
oli yksi tytöistä, jotka keskittivät kaiken tarmonsa sopivan aviomiehen
löytämiseen. Valitettavasti hänellä riitti tarmoa myös Yumen puolesta. Hitomi
ihastui vähintään kahdesti kuussa ja kuvasi tunnetta muun muassa vatsassa
tuntuvana kipristelynä. Hän uskoi vakaasti, että kun nainen kohtaisi Oikean
miehen, heidän välilleen syntyi välittömästi side, jonka kumpikin aisti.
Valitettavasti Hitomi ei ollut vain vielä törmännyt tällaiseen mieheen.
Yume
puisteli päätään ja karkotti Hitomin hupsuttelut mielestään. Toisin kuin
ystävänsä Yume ei ollut sitä naistyyppiä, joka ihastui jokaiseen tai edes joka
toiseen vastaantulijaan. Hän oli seurustellut muutamaan otteeseen, mutta
mistään jutusta ei ollut kehittynyt mitään pysyvää. Osasyynä saattoi olla se,
että hän halusi säilyttää uransa perheen kustannuksella. Toisaalta kukaan
miehistä ei ollut herättänyt hänessä parin ensimmäisen viikon jälkeen mitään
kovin vahvoja tunteita, eikä Yume nähnyt syytä elää suhteessa, jossa ei ollut
sitä jotain.
Nyt ei
kuitenkaan ollut oikea hetki pohtia pieleen menneitä miessuhteita. Yumen
tilanne oli kaikkea muuta kuin hyvä. Hän tiesi varmuudella, että häntä
alettaisiin etsiä, mutta ei ollut mitään takeita, kuinka kauan etsijöille
menisi. Itachin ja Kisamen piilopaikka oli jossain metsän keskellä, eikä puissa
hyppivää miestä ollut varmastikaan helppo jäljittää.
Huokaisten
nainen nousi futonilta. Hän katseli hetken ympärilleen ja asteli sitten
kirjoituspöydän vierelle. Hänen oli ainakin yritettävä, sillä muuten hän ei
voisi antaa itselleen anteeksi. Kohtaloon alistuminen ei ollut koskaan kuulunut
hänen tapoihinsa, eikä hyviä tapoja ollut syytä muuttaa vain siksi, että
olosuhteet olivat vaikeat.
Nainen
keräsi voimansa ja ryhtyi siirtämään raskasta pöytää. Se kirskahti lattiaa
vasten ilkeästi. Yume pysähtyi ja jäi kuuntelemaan ääniä talosta. Oli
hiljaista. Lähestyviä askelia ei kuulunut, joten ilmeisesti miehet olivat sen
verran kaukana, etteivät kuulleet, mitä huoneessa tapahtui. Helpottuneena Yume
jatkoi pöydän siirtämistä, kunnes oli saanut sen ikkunaseinää vasten.
Yume
kaappasi laukkunsa lattialta ja nosti sen olkapäälleen. Hän tiesi, että ulkona
olisi kirpeän kylmää, eikä metsässä olisi helppo liikkua sukkasillaan. Kengistä
oli nyt kuitenkin turha unelmoida, takista puhumattakaan.
Päästyään
pöydän päälle Yume kurottautui kohti pientä ikkunaa. Hän ei ollut kovin pitkä,
eikä isokokoinen, joten hän ylettyi ikkunalle vain juuri ja juuri. Pienuudesta
oli kuitenkin hyötyäkin, sillä hän uskoi mahtuvansa ikkunasta ulos.
Haparoiden
nainen tutki ikkunan reunat, muttei löytänyt saranoita, eikä kahvaa. Ikkunaa ei
selvästikään ollut tarkoitettu avattavaksi. Nainen nojasi selkänsä seinään ja
huokaisi raskaasti. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hajottaa ikkuna. Lasia ei
kuitenkaan voinut rikkoa aiheuttamatta meteliä. Lisäksi talossa saattoi olla
murtohälytin, joka pärähtäisi soimaan välittömästi ikkunan rikkouduttua.
Hänelle jäisi pahimmassa tapauksessa vain muutama minuutti aikaa kiivetä ulos
ja paeta metsään, ennen kuin miehet lähtisivät hänen peräänsä. Osaisiko hän
piiloutua riittävän hyvin? Yume ei unelmoinutkaan, että olisi kyennyt
juoksemaan miehiä nopeammin.
Yume
ryhtyi penkomaan laukkuaan. Huoneessa ei ollut oikeastaan mitään, millä ikkunan
olisi voinut hajottaa. Tuolin jalkaa olisi ehkä voinut käyttää, mutta Yume ei
uskonut, että olisi pystynyt iskemään tuolilla riittävän voimakkaasti. Se oli
yksinkertaisesti liian suuri.
Muutamat
sukat ja alushousut putosivat lattialle parin paidan ja yksien housujen kanssa,
kun Yume tyhjensi laukkuaan kiireellä. Pikkuesineet pyörivät hänen käsissään.
Mitä ihmettä hän olisi voinut käyttää? Hammasharjalla oli turha yrittää
murtautua ulos yhtään mistään.
Lopulta
naisen käsiin osui vaaleanpunainen ladyshaver. Yume kohotti sen ja katseli sitä
hetken aikaa. Hän voisi kyllä ostaa uuden, mikäli laite hajoaisi. Sitä paitsi
tavalliset höylät olivat joskus jopa parempi vaihtoehto. Kyllä vain, se oli
ainoa käteen sopiva ja riittävän kova esine, joka naisen laukusta löytyi. Sillä
voisi ainakin yrittää hakata ikkunan rikki.
Yume
kääntyi uudestaan ikkunaan päin ja kohotti kätensä. Toisella kädellään hän
tutkaili hetken ikkunan pintaa, muttei löytänyt siitä yhtään säröä tai
murtumaa. Se oli sääli, koska silloin ikkuna olisi hajonnut huomattavasti helpommin.
Kun sopivaa kohtaa ei löytynyt, Yume painoi vasemman kätensä seinää vasten
tueksi ja iski oikealle niin kovaa kuin suinkin pystyi.
Ääni
halkoi pientä huonetta ja ladyshaver tärähti Yumen kädessä. Isku tuntui
ilkeälle, mutta ikkuna vain värähti. Yume puri huultaan ja iski uudestaan. Hän
hakkasi kaikin voimin, vaikkei ikkuna näyttänyt murtuvan millään. Epätoivon
kyyneleet valuivat naisen poskille, mutta hän ei voinut lopettaa hakkaamista.
Hänen oli pakko päästä pakoon. Hän ei voinut jäädä tähän taloon, ei kahden
psykopaatin seuraan. Näin ei vain voinut käydä.
”Olen
hyvin pettynyt sinuun, Yume-chan”, pehmeä ääni sanoi naisen takaa.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!