Allekirjoittaneen ja Emmin yhteinen projektin Final
Fantasy -pelisarjan 30-vuotisen taipaleen kunniaksi saa jatkoa. Julkaisemme aina
maanantaisin yhden ficin yhdestä pääsarjan pelistä. Viimeinen ilmestyy
pelisarjan syntymäpäivänä 18.12.
Neljäs ficci on Final Fantasy IV:stä ja se on allekirjoittaneen käsialaa.
Kirjoittanut: Afeni
Beta: Emmi
Ikäraja: K-13
Vastuunvapaus: Square Enix omistaa hahmot. En saa tästä rahaa.
Kuninkaan pahe
Rydia havahtui hereille.
Huoneessa oli pimeää eikä aamuaurinko edes kurkistellut verhojen raosta. Hän ei
tiennyt, miksi oli herännyt keskellä yötä, kunnes kuuli uudestaan hiljaisen
koputuksen, jonka tuttu rytmi sai hänen sydämensä värähtämään. Hän heitti peiton
päältään ja hiipi varpaillaan ulos pienestä makuuhuoneestaan kohti ulko-ovea.
Hän sieppasi ovensuussa roikkuvan viitan harteilleen ja pujahti ulos toivoen,
ettei Cuore ollut ehtinyt havahtua ääniin.
Ovella seisoi niin ikään viittaan
pukeutunut hahmo, jonka piirteitä ei voinut pimeydessä erottaa. Rydia kuitenkin
tunnisti vartalon asennon, painon, joka nojasi tasaisesti molemmille jaloille
ja ryhdikkäät hartiat. Hän tunnisti metsäisen tuoksun, joka aina tarttui miehen
vaatteisiin, kun tämä livahti reissuilleen.
”Sinulla on yhä valtakuntasi
hallittavana”, Rydia koki velvollisuudekseen sanoa. Totuus oli, että hän oli jo
aika päivää sitten lakannut välittämästä. Hänellä oli velvollisuutensa, Edgellä
oli omansa, mutta niiden rinnalla olivat varastetut hetket, jotka olivat
vapaita kaikista kahleista.
”Valtakunta pärjää yhden yön
ilman minua”, Edgen tumma ääni vastasi viitan syövereistä. ”Etkö päästäisi
minua kupposelle kuumaa?”
”Ei nyt. En halua herättää
Cuorea. Mennään mieluummin majataloon.”
Edgen olemuksesta näki, ettei hän
ollut tyytyväinen vastaukseen, mutta Rydia ei välittänyt. Hän ohitti miehen ja
suuntasi askeleensa majatalolle. Vaikka Cuore oli jo liki kymmenenvuotiaan
tasolla, ei Rydia halunnut hänen vielä kuulevan vahingossa, mitä kerrottavaa
hänellä oli Edgelle. Kun hän pohti tilannetta, hänen sydämensä kiihtyi niin,
että jokainen lyönti kuului kuminana hänen korvissaan. Hän oli tiennyt riskit
ryhtyessään leikkiin, johon oli antanut levottoman kuninkaan itsensä vietellä.
Hän oli tiennyt, mitä siitä voisi seurata ja silti antautunut. Hän oli vihdoin
halunnut jotain itselleen, ja nyt oli aika kantaa vastuu. Varastettu aika oli
käytetty loppuun.
Majatalossa oli hiljaista. Tiskin
takana istuva mies kohotti kättään Rydialle tervehdykseksi ja kantoi pariskunnan
valitsemaan nurkkapöytään kaksi höyryävää tuoppia kuumaa kaakaota. Mies ei
kysellyt vaan palasi työhönsä. Rydia tiesi varsin hyvin hänen salaisuutensa
olevan julkinen.
Rydia ei ehtinyt nostaa tuoppia
huulilleen, kun Edgen viileät sormet tarttuivat hänen käsiinsä. Miehen piirteet
olivat vanhentuneet enemmän kuin hänen itsensä, mutta tämän silmät tuikkivat
yhä, hopeiset hiukset suorastaan huusivat sormien pujottamista niiden lomaan ja
komeus oli yhä tunnistettavissa.
”Olisin kaivannut tänä iltana
muutakin kuin istuskelua kapakan nurkassa”, Edge sanoi ja kohotti Rydian kädet
vasten huuliaan. Suudelma oli kepeä mutta lämmitti Rydian rinta-alaa. Hän oli
vähällä syöksähtää pystyyn ja kiskoa Edgen takaisin kotiinsa. Mitä piinaa
olikaan odottaa miehen vierailuja, joiden väli venyi toisinaan pitkäksikin, jos
asiat Eblanissa vaativat Edgen kaiken huomion. Vaikka Rydia oli ensin voinut
keskittyä Usvan kylän jälleenrakentamiseen ja sittemmin Cuoren koulutukseen,
mikään ei vienyt öistä kaipuuta hänen kupeiltaan.
”Ei tänä iltana”, Rydia kuiskasi
vastauksensa. ”En sano, ettenkö olisi kaivannut sinua, mutta meidän on
puhuttava.”
Edgen kulmien väliin ilmestyi
ryppy, joka kuitenkin silisi nopeasti. Silti Rydia huomasi juonteen, joka jäi
rypyn kadottua. Se syvenisi vuosi vuodelta, kunnes ryppy ei enää koskaan
siliäisi.
”Kuuntelen kyllä, mitä tahansa
sinulla onkaan sanottavanasi”, Edge vastasi.
Rydia irrotti kätensä miehen
otteesta ja hörppäsi vihdoin kaakaotaan. Se valui lämpöisenä vatsaan ja sai
hänet rentoutumaan. Hän ei ollut odottanut Edgeä vielä, hän ei ollut
valmistautunut. Hän ei tiennyt, mitkä sanat hänen olisi pitänyt valita ja
paniikki uhkasi kuroa hänen kurkkunsa umpeen. Kun hän kertoisi totuuden, voisi
kaikki olla menetetty. Ihana, piinaava leikki ei voisi enää jatkua samoin kuin
kuluneiden neljän vuoden ajan.
”Olen sinulle anteeksipyynnön
velkaa”, Rydia sanoi vihdoin. Edgen tuoppi kolahti pöytää vasten ja mies
nielaisi kuuluvasti. Jos Rydia ei nähnyt väärin, oli Edge yhtäkkiä käynyt
astetta kalpeammaksi.
”Onko Usvan kylään muuttanut joku
hurmuri, joka on vihdoin varastanut sydämesi?” Edgen naurahdus oli kolkko, jopa
surullinen. ”Oletko kyllästynyt yhteisiin hetkiimme? Olet vaikuttanut
etäiseltä…”
Edge oli oikeassa. Epäilys oli
hiipinyt Rydian mieleen jo muutamia viikkoja aiemmin. Hän oli pitänyt Edgen
käsivarren mitan päässä ja pohtinut tilannettaan. Cuore oli yhä nuori ja hänen
koulutuksensa oli kesken, Cuore tarvitsisi Rydiaa vielä kauan. Usvan kyläkin
oli hänen vastuullaan eikä hän voinut luistaa velvollisuuksistaan. Mutta silti…
vastuu oli kannettava kaikista teoista, ei vain osasta. Jokin keino oli
löydettävä. Hetken Rydia oli miettinyt peittelevänsä totuuden, syöttävänsä
Edgelle kasan valheita, joilla ajaisi miehen pois, mutta sydämessään hän tiesi,
ettei koskaan voisi tehdä niin. Hän oli totuuden Edgelle velkaa. Totuuden ja
anteeksipyynnön.
”Minä olen pahoillani…” Rydia
aloitti. Sanat takertuivat kielelle. Mielessään hän jo näki, kuinka Edge
nousisi pöydän äärestä ja kävelisi yöhön eikä kenties koskaan palaisi. Rydia ei
ollut vain vaikeuttanut omaa elämäänsä, hän oli sotkemassa Edgen valtakunnan
asiat. Jos totuus vuotaisi tästä pöydästä – ja ennemmin tai myöhemmin se
vuotaisi – ei mikään olisi ennallaan. Skandaali. Se tämä tilanne oli.
Hiljaisuus pisteli neuloja
korvakäytäviin. Edge nojautui vasten tuolin selkämystä kuin ottaakseen
etäisyyttä Rydiaan jo valmiiksi. Miehen kasvojen yleensä kuriton ja poikamainen
ilme kävi sulkeutuneeksi.
”Rydia, olen kuningas. Kestän
kyllä sen, mitä sinulla on kerrottavanasi. Et voi kertoa mitään niin pahaa,
etten olisi kuullut pahempaa aikaisemmin.”
Rydia nyökkäsi. Hän siemaisi
vielä kerran tuopistaan, laski sen pöydälle ja suoristautui. Hän kohotti
katseensa ja katsoi Edgeä suoraan silmiin. Sydän vääntyi hetkessä solmuun ja
henki salpautui. Rydia oli pakahtua yhden katseen tähden. Katseen, joka
muistutti jokaisesta pienestä hetkestä, joka heillä oli vuosien varrella ollut.
”Minä… huomasin, että… Luulin,
että kokemukseni olisivat tehneet sen mahdottomaksi, että olisin liian vanha,
ettei näin voisi käydä. Tiesin kyllä riskit, mutten aidosti uskonut niihin…”
Rydia yritti selittää. Ymmärtäisikö Edge vai syyttäisikö mies häntä? Tämän
katse oli kummeksuva, kulmakarvat kipusivat kohti hiusrajaa. Rydia laski pöydän
alla käden vatsalleen. ”Minä odotan… minä odotan lasta. Sinun lastasi.”
Sanat jäivät roikkumaan ilmaan.
Kaikki pysähtyi. Kuului vain kellon hiljainen tikutus seinältä.
Yhtäkkiä Edgen tuoli kaatui
kolahtaen lattialle, ja Rydia henkäisi valmistautuen pahimpaan, kun mies syöksyi
pystyyn. Hänen hämmästyksekseen Edge ei kuitenkaan rynnännyt ovelle vaan
suorastaan juoksi pöydän toiselle puolelle ja kiskaisi hänet ylös. Miehen kädet
kiertyivät Rydian ympärille ja nostivat hänet ilmaan. Ne pyöräyttivät häntä
kerran ja rutistivat sitten vasten villakankaista viittaa.
”Minä luulin, että olit
kyllästynyt salaisuuteemme, että halusit lopettaa kaiken”, Edge henkäisi Rydian
korvaan. Hänen kätensä silitti Rydian vihreää tukkaa hellemmin kuin koskaan.
Rydia tunsi silmiensä kostuvan nojatessaan päätään miehen olkaa vasten.
”Neuvonantajani ovat patistaneet minua ottamaan vaimon ja hankkimaan
perillisen. Tiedän, että sinulla on velvollisuutesi kylääsi kohtaan ja Cuorea
kohtaan, mutta minä en halua ketään muuta. Olen varma, että voimme järjestää
kaiken, löytyy jokin keino. Minä lupaan, että Eblan tekee kaikkensa Usvan kylän
tukemisessa ja että Cuore saa kutsujan koulutuksen lisäksi parhaan mahdollisen
opin, jonka valtakunta voi tarjota.”
Rydia henkäisi. Hän painoi
kätensä Edgen rintaa vasten ja suoristautui, ennen kuin kohotti kostean
katseensa. Hiljalleen miehen sanat iskostuivat hänen mieleensä. Edge ei
sanonut, että hän oli tuhonnut Eblanin kantamalla kuninkaan äpärää sydämensä
alla. Edge sanoi, että asiat voisivat järjestyä.
Edge tarttui jälleen Rydian
käsiin ja laskeutui toisen polvensa varaan hänen eteensä. Rydia oli varma, että
pyörtyisi siihen paikkaan. Niin kovaa hänen korvissaan kohisi ja niin heikoilta
hänen polvensa alkoivat tuntua.
”Usvan Rydia, tuletko vaimokseni
ja kuningattarekseni? Kuninkaan ei pidä polvistua kenenkään edessä, mutta en
voisi olla polvistumatta sinulle. Sydämeni on kuulunut sinulle, ja vain
sinulle, kaikki nämä vuodet”, Edge lausui sanat, joita Rydia ei ollut koskaan
uskonut kuulevansa. Kyyneleet virtasivat hänen poskilleen ja hänen jalkansa
antoivat periksi. Edgen vahvat kädet kuitenkin saivat hänet kiinni, ennen kuin
hän iskeytyi lattiaan.
”Onko tuo myöntävä vastaus?” Edge
kysyi.
Rydia nyökkäsi. Kaikki
järjestyisi.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!