Close

Sävel elämälle: Luku 10

Fandom: Final Fantasy IX

 Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

 Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Sävel elämälle


Luku 10




Kiskoilla kulkeva auto saapuisi pian asemalle. Ritari Steiner kääntyi puhumaan prinsessa Garnetille.
”Olemme pian perillä prin - ” hän aloitti, ”siis neiti Dagger”. Mutta prinsessa ei kuullut. Hän oli vaipunut uneen matkan aikana. Steiner päätti antaa väsyneen tytön nukkua, kunnes he olisivat perillä. Olihan tämä kokenut kovia viime päivien aikana. Tyttö oli saanut kuulla järkyttäviä asioita omasta äidistään, kuningatar Brahnesta. Prinsessa uskoo kuulemaansa, mutta kuningatar Brahne ei voisi koskaan aloittaa sotaa… Kaikki on väärinkäsitystä. Prinsessa ymmärtää sen kyllä, kunhan puhuu kuningattaren kanssa, Steiner ajatteli. Mutta minun ei tarvitse huolehtia siitä. Minun ainoa tehtäväni on suojella prinsessaa.

***

Kaapeliauto hidasti vauhtiaan ja saapui asemalle. Prinsessa Garnet havahtui unestaan auton pysähtyessä. Hymyillen hän nousi penkiltä ja astui ulos autosta kiittäen kuljettajaa. Steiner kolisteli ulos hänen perässään.

Parivaljakko oli saapunut kaapeliautoasemalle, joka sijaitsi Aerbsin vuorten huipulla. Prinsessa Garnet juoksi välittömästi katselemaan Alexandrian puoleista näkymää. Maisema avautui kauniina ja aurinkoisena heidän edessään. Alhaalla laaksossa niityt loistivat vihreinä ja joki kiemurteli kimmeltävänsinisenä. Garnet huokaisi ihastuksissaan. Hän oli lähempänä kotiaan kuin oli ollut moneen päivään.
”Olemme kotona… mutta en silti voi nähdä linnaa”, hän sanoi hieman pettyneellä äänellä.
”Prinsessa, Alexandria saattaa merkitä pelkkää linnaa teille, mutta -” Steiner alkoi selostaa isällisellä äänellä.
”Pidätkö minua naiivina?” Garnet kivahti.
”En tietenkään…” Steiner korjaili hätäisesti.
”Hyvä. Mennään sitten”, prinsessa sanoi hymyillen ja suuntasi askeleensa kohti suurta, kivistä asemarakennusta.

Garnet ja Steiner astuivat sisälle rakennukseen. Siellä oli vain yksi suuri huone. Huoneen keskellä oli pieni ryhmä pöytiä, joiden ääressä istui muutama ihminen. Vasemmassa nurkassa oli pieni kioski, josta saattoi ostaa erilaisia herkkuja joko paikan päällä syötäviksi tai matkaevääksi. Oikeassa nurkassa oli tavarakauppa, josta pystyi hankkimaan yleisimpiä lääkkeitä sekä muutamia aseita. Kahden oviaukon välissä taas oli pieni koppi, jossa istui neuvonantaja. Garnet käveli tämän luokse kysymään, koska lähtisi seuraava auto Alexandriaan. Mies kertoi, että se saapuisi hyvin pian ja lähtisi sitten takaisin vain hetkeä myöhemmin.

Samassa omituinen kirskuva ääni halkoi ilmaa. Ääni sai Garnetin hätkähtämään.
”Mikä se oli?”
”Lindblumin auto lähti juuri”, mies vastasi ystävällisesti.

Ulkoa asemalta kantautui sisälle Garnetille hyvin tuttu miehen ääni.
”Myöhästyin autostani!” se huudahti. Garnetin sydän hypähti yhden lyönnin liikaa, ja hän juoksi ulos asemarakennuksesta sen oikean puoleisesta ovesta. Ulkona hän näki Marcuksen ja Cinnan seisovan toisen sisäänkäynnin luona.
”Myöhästyin autostani! Mitä minä nyt teen?” Cinna raivosi Marcukselle.
”Mistä hitosta minun se pitäisi tietää? Sinä se halusit katsella maisemia samalla, kun söimme South Gaten kuuluisaa kakkua”, Marcus vastasi hieman ärtyneisyyttä äänessään.
”Myöhästyn Lindblumiin palaamisesta…” Cinna mutisi itsekseen.
”Emme voi tehdä mitään. Minä en kerro pomolle”, Marcus vastasi hänen mutinaansa.
”Kiitos kamu, mennään hakemaan vielä toiset kakut!” Marcus ja Cinna astelivat sisälle asemarakennukseen. Garnet ryntäsi myös takaisin sisälle toisesta ovesta.

Kun hän astui sisälle, hän näki Steinerin läksyttävän kahta tantaluslaista. Näitä moinen käytös näytti lähinnä naurattavan.
”Te lurjukset! Oletteko täällä siepataksenne prinsessan?”
”Kuka tuo ylisuuri säilykepurkki on?” Cinna kysyi kummastellen.
”MITÄ!? Kuinka sinä kehtaat!” Steiner raivosi naama tulipunaisena.
”Hän on Pluton ritareiden kapteeni”, Marcus vastasi.
”Tosiaan se järkyttävän huono näyttelijä.”
”Eikö sinulla ole lainkaan kunnioitusta!” Steiner ärähti raivoissaan.

Keskustelua sivusta seurannut Garnet astui nyt paikalle ja kääntyi puhumaan Marcukselle. Hän halusi tietää, miksi tämä oli asemalla.
”Prinsessa!? Mitä TE teette täällä?” Marcus huudahti vastaamatta kysymykseen.
”Kappas prinsessa”, Cinna totesi hämmästyneenä.
”Me pakenimme Evil Forestista - -” Marcus aikoi viimein vastata kysymykseen, mutta Steiner keskeytti hänet.
”Prinsessa, teidän ei pitäisi tuhlata aikaanne rikollisiin”, hän huomautti, mutta Garnet ei välittänyt hänen sanoistaan vaan kääntyi uudestaan Marcuksen puoleen.
”Prinsessa!” Steiner sanoi varoittavalla äänellä.

Garnet käännähti ympäri silmät salamoiden. Hän raivosi Steinerille, että halusi puhua rauhassa ystäviensä kanssa. Steiner ei voinut uskoa korviaan. Nuo rikollisetko muka olisivat prinsessan ystäviä?
”Adelbert Steiner!” prinsessa Garnet karjaisi äänellä, joka teki tälle viimein selväksi, että vastaväitteitä oli parempi olla esittämättä.

Marcus ja Cinna katsoivat parivaljakkoa vaikuttuneina. Steiner oli totaalisen tyrmistynyt, ja prinsessa tuijotti tätä uhmakkaasti. Marcusta ja Cinnaa nauratti Steinerin täydellinen nöyryytys julkisella paikalla.

Samassa ulkoa kuului kirskuvaa ääntä. Mies neuvonantotiskin takana kuulutti Alexandrian kaapeliauton saapuneeksi.
”Se saapui”, Cinna totesi.
”Sinähän olet menossa Lindblumiin”, Marcus katsoi ystäväänsä yllättyneenä.
”Niin, mutta sinä menet Alexandriaan”, tämä vastasi.
”Aivan, olen menossa Trenoon”, Marcus hymähti. Sitten hän ja Cinna poistuivat asemarakennuksesta.

Garnet tuijotti heidän peräänsä iloisena ja kääntyi sitten katsomaan Steineria.
”Marcuskin menee Trenoon. Tule, Steiner mennään”, hän sanoi, mutta mies ei liikkunut vaan nökötti paikallaan murjottavan pikkulapsenlailla. ”Oletko sinä vihainen minulle, Steiner?”
”En neiti, minä tulen mukaan”, tämä vastasi ja seurasi viimein Garnetia asemalle.

Alexandrian kaapeliauto odotti valmiina lähtemään. Steiner, Garnet ja Marcus astuivat sisään Cinnan toivotellessa Marcukselle onnea matkaan.
”Kiitos, minä pelastan veljemme!” Marcus huikkasi takaisin.

Garnet vilkaisi kummissaan Marcusta kaapeliautossa ja kysyi, miksi tämä oli matkalla Trenoon. Tämä selitti, että hän oli menossa pelastamaan veljeään.
”Kenet?” prinsessa uteli. Marcus vastasi naurahduksella ja kertoi, että maailmassa oli vain yksi mies, jota hän saattoi kutsua veljeksi, ja se oli Blank.

Garnet muisti hyvin Blankin, joka oli auttanut Zidanea pelastamaan hänet Evil Forestista jättiläiskasvin kynsistä ja sitten jäänyt itse loukkuun metsän muuttuessa kiveksi. Hän tunsi syyllisyyden piston sydämessään. Ilman häntä tämä ei kenties olisi kivettyneenä keskellä metsää.

Marcus kertoi, että hän oli selvittänyt, miten kivettymisen voi poistaa turvallisesti. Hän oli menossa hankkimaan Supersoft-nimistä ainetta Trenosta, sillä sen avulla hän saattoi pelastaa Blankin. Cinna puolestaan oli matkalla Lindblumiin kertomaan hyvät uutiset muille teatteriryhmä Tantaluksen jäsenille.
”Mutta nyt on minun vuoroni kysellä”, hän sanoi. ”Missä Zidane on?”

Garnet katsoi hitusen vaivautuneesti Marcusta, mutta vastasi tälle kuitenkin:
”Me erosimme Lindblumissa.”
”Hankkiuduit siis hänestä eroon heti, kun se oli mahdollista”, Marcus totesi.
”Kuinka voit sanoa noin!” Garnet kivahti, ”Se johtui vain siitä, että hän piti minua pikkulapsena… Minä en välitä hänestä!”
”Hyvä on. Sitten minä en tiedä mitään”, Marcus sanoi rauhallisesti ja käänsi selkänsä tytölle.

Garnet katseli Marcuksen selkää, ja kivettynyt Blank palasi hänen mieleensä. Hän ei voinut olla ajattelematta olevansa syyllinen tämän kohtaloon. Vaikka häntä hieman loukkasikin Marcuksen käytös, hän päätti niellä ylpeytensä.
”Tuota… Marcus… Voisinko minä auttaa mitenkään?” hän kysyi miehen selältä.
”Auttaa missä asiassa?”
”No, minä olen tavallaan vastuussa siitä, mitä tapahtui…”
”Ei kiitos, pärjäämme hyvin omillamme”, Marcus totesi.
”Niin, mutta voisi olla parempi jos - -” Garnet alkoi väittää vastaan, kun kaapeliauto pysähtyi yhtäkkiä.

Kuljettaja kääntyi katsomaan matkalaisia rauhoitteleva ilme kasvoillaan. Hän sanoi, että kyseessä olisi luultavasti pieni ongelma moottorissa. Hän ilmoitti menevänsä tutkimaan asian ja palaavansa pian. Hän astui ulos auton ovesta, mutta ryntäsi takaisin sisään välittömästi. Enää hänen kasvojensa ilme ei ollut rauhallinen vaan kauhistunut ja järkyttynyt. Hän ei kyennyt sanomaan sanaakaan. Kun hän viimein sai suunsa auki, hän suorastaan huusi:
”Demoni! Hiippalakkinen demoni!”

Steiner ja Prinsessa vilkaisivat toisiinsa ja juoksivat ulos autosta. Marcus seurasi välittömästi heidän perässään. Ulkona heitä kohden vaelsi hitaanpuoleisesti Black Waltz, jonka Steiner tunnisti samaksi, jonka kanssa oli joutunut ottamaan yhteen ilmalaivalla matkalla Lindblumiin. Olennon silmät salamoivat, kun se lähestyi heitä. He saattoivat kuulla sen käheän äänen:
”Tehtävä… palauttaa… prinsessa… takaisin… elävänä…” se hoki yhä uudestaan kuin shokissa. Sitten se tuntui yhtäkkiä havahtuvan ja nosti vartalonsa pystympään asentoon.
”Tuhoa… KAIKKI!” se huusi ja hyökkäsi kolmikon kimppuun.

Steiner vetäisi välittömästi miekkansa esille ja iski sillä olentoa. Marcus kohotti myös miekkansa ja riensi ritarin avuksi. Garnet valmistautui käyttämään parannusloitsua välittömästi, jos jompikumpi sattuisi loukkaantumaan. Steinerin ja Marcuksen miekat tekivät kuitenkin tehtävänsä varsin nopeasti, sillä olento oli heikossa kunnossa edellisen taistelun jäljiltä. Hyvin pian Steinerin onnistui murtaa sen suojaus ja iskeä miekkansa suoraan läpi sen vartalon. Olento pääsi tärykalvoja värisyttävän tuskanhuudon ja alkoi häilyä kadoten lopulta kokonaan.

Garnet tuijotti järkyttyneenä kohtaan, jossa olento oli vain hetkeä aiemmin ollut.
”Miksi?” hän kysyi enemmän itseltään kuin muilta. ”Miksi se halusi napata minut?”. Steiner käveli kolisten hänen luokseen ja painoi kätensä hänen olalleen isällisesti.
”Prinsessa…” hän sanoi tietämättä, miten jatkaa. Ei hänelläkään ollut vastausta tytön kysymykseen.
”Burmeciaan hyökkäsi mustia maageja”, Marcus puuttui puheeseen.
”Tiedän…” Garnet sanoi voimattomasti.
”Nuo mustat maagit tappoivat lähes kaikki burmecialaiset”, Marcus jatkoi. Prinsessa ei vastannut, tuijotti vain eteensä tyhjin ilmein.
”Kuka voisi tehdä sellaista?” Steiner kysyi hämillään.
”Oletko tosissasi? Kuinka hyväuskoinen oikein voit olla?” Marcus huudahti melkein vihaisesti.
”Mitä oikein tarkoitat?” Steiner kysyi yhtä ärtyneellä äänellä. Häntä ei huvittanut pätkääkään sietää tuon varkaan hyppimistä hänen nenilleen.

Garnet havahtui masentavista ajatuksistaan kuullessaan Steinerin vihaisen äänen:
”Lopeta Steiner… Minä tiedän, kuka sen teki”, hän sanoi tuskin kuuluvasti ja loi surullisen katseen ritariin.
”Prinsessa…” Steiner sanoi huolta äänessään.
”Olemme melkein Alexandriassa. Minun täytyy mennä linnaan ja puhua äidilleni… hän kuuntelee minua”, Garnet totesi hiljaa ja käveli takaisin kaapeliautoon.

***

Garnet nousi paikaltaan ja käveli kaapeliauton toiselle puolelle istumaan Marcusta vastapäätä. Hetken hän katseli miehen arpisia kasvoja sanomatta mitään. Mies oli kyselemättä auttanut häntä ja Steineria Black Waltzin kukistamisessa.
”Luulen, että olemme kohta perillä”, hän aloitti keskustelun.
”Sinä siis tiesit jo hyökkäyksestä Burmeciaan?” Marcus kysyi katsellen prinsessaa tutkivasti.
”Tietenkin. Minä en ole samanlainen kuin Steiner”, Garnet vastasi hitusen loukkaantuneella äänellä.

Marcus katseli prinsessaa edelleen. Tässä oli jotakin outoa, jotakin uutta, jota hän ei ollut huomannut ainakaan heidän edellisen kerran tavatessaan. Siitä ei ollut kovinkaan kauan, mutta silti hänestä tuntui, että prinsessa oli jollain tavalla muuttunut. Tämä ei ollut enää sama pikkutyttö kuin aiemmin. Hän huomauttikin tälle muutoksesta.
”Minäkö? Tarkoitatko sitä, miten puhun?” Garnet kysyi yllättyneenä.
”En vain sitä…” Marcus vastasi miettivästi. Hän ei vieläkään saanut päähänsä, mikä prinsessassa oikein oli erilaista.
”No, on tapahtunut paljon kaikenlaista… Josta tulikin mieleeni”, Garnet sanoi hymyillen oudosti, ”Olen ollut todella monissa taisteluissa. Olen nykyään lähes ammattilainen.”
”Mistä sinä oikein puhut?” Marcus kysyi epäillen.

Garnet pääsi vihdoin siihen, mihin oli pyrkinytkin. Syyllisyys painoi raskaana hänen hartioillaan, mutta hän päätti olla näyttämättä sitä Marcukselle.
”Meidän täytyy löytää Supersoft pelastaaksemme Blankin?” hän aloitti.
”Olenko oikeassa, sinä aiot tulla mukaan, vaikka kieltäisinkin?”
”Tietenkin aion. Tämä kaikki on niin jännittävää. Maltan tuskin odottaa, että näen Trenon upeat rakennukset!” Garnet intoili.

Marcus katsoi prinsessaa kulmiensa alta. Hän huomasi erehtyneensä. Tämä ei ollutkaan muuttunut niin paljon kuin hän oli ajatellut. Tämä oli sittenkin yhtä lapsellinen kuin aiemminkin.

***

Kaapeliauto saapui asemalle, ja matkustajat nousivat kyydistä. He olivat jälleen South Gatella, mutta tällä kertaa Alexandrian puolella. Aurinko paistoi yhä, mutta se alkoi jo lähestyä länttä. Asemalla oli vain muutamia ihmisiä. Kaikkialla vallitsi jokseenkin rauhallinen tunnelma verrattuna Lindblumin puoleen.

Garnet, Steiner ja Marcus eivät kuitenkaan jääneet ihailemaan maisemia ja rauhallisuutta vaan suuntasivat askeleensa Trenon puoleiselle portille. Portteja oli kaksi, toinen johti Dalin kylään ja toinen Trenoon. Portinvartija pyysi saada nähdä porttipassin ja avasi sitten raskaan kalterioven. Hän varoitti vielä matkalaisia siitä, että yö saattaisi ehtiä yllättämään heidät ennen Trenoa, eikä yöllä ollut kovin turvallista kulkea.

Kolmikko otti varoitukset vastaan nyökkäillen, mutta ei kuitenkaan luopunut aikeistaan. He suuntasivat askeleensa vuoren rinteellä olevalle tasangolle, jolla Treno sijaitsi.

***

”Tämä on Treno, aatelisten kaupunki”, Steiner esitteli Garnetille välittömästi, kun he olivat astuneet sisään Trenon suurista rautaporteista. Prinsessan silmien eteen avautui upea näky. Kaupunki ei muistuttanut lainkaan muita suuria kaupunkeja, Alexandriaa ja Lindblumia, jotka hän oli aiemmin nähnyt.

Yö oli jo laskeutunut, mutta Trenossa ei todellakaan ollut pimeää. Joka puolella tuikki pieniä ja suuria valonlähteitä. Kaupunki näytti valtavalta ja sen rakennukset näyttivät olevan marmoria tai jotain muuta kaunista, valkoista kiveä. Alexandriassa ja Lindblumissa suurin osa rakennuksista oli tehty puusta, oikeastaan vain linnat olivat siellä kiveä, mutta Trenossa ei näkynyt, ainakaan ensisilmäyksellä, ainuttakaan puurakennusta.
”Meidän täytyy saada selville, kenellä aatelisista on Supersoft”, Garnet totesi katsellessaan edessään avautuvaa kaupunkia.
”Ei täällä ole kovin monia aatelisia. Yöt ovat pitkiä. Tämä on loistava paikka varkaille”, Marcus sanoi.

Kommenttinsa ansiosta Marcus sai jälleen murhaavan katseen Steinerilta, joka ei tiennyt, kuinka kauan hänen kärsivällisyytensä mahtaisi kestää tuota mahtailevaa pikku nilkkiä.
”Sinunlaisesi ihmiset ovat muuttaneet tämän paikan slummiksi”, hän sanoi halveksuen.
”Varastetaan Supersoft, että saamme hoidettua tämän pois alta…” Marcus sanoi välittämättä Steinerin kommentista lainkaan.
”Varastaa!? Kuinka sinä kehtaat!” Steiner raivosi, ”En salli sinun suorittavan minkäänlaista rikosta minun silmieni alla!”
”Miten muuten me muka saamme Supersoftin”, Marcus kysyi turhautuneena.
”Hiljaa! En salli moista häpeällistä käytöstä!”
”En pyytänyt sinua mukaan missään vaiheessa! Lopeta valittaminen!” Marcus sanoi tyynen rauhallisesti saaden Steinerin ärsyyntymään entistä enemmän.

Garnet katseli vierestä miesten riitaa. Tätä menoa he eivät saisi ikinä hankittua Supersoftia. Hän päätti lähteä ominpäin etsimään sitä. Marcus huomasi hänen lähtönsä, mutta Steiner oli niin keskittynyt läksyttämään tätä, ettei huomannut oikeastaan mitään, mitä hänen ympärillään tapahtui.
”Älä sano minulle mitään! Ensinnäkin -” Steiner alkoi taas raivota.
”Ohhoh…” Marcus hämmästeli huomatessaan prinsessan livahtavan sivukadulle.
”Äläkä keskeytä minua -”
”Katso taaksesi!” Marcus huomautti välittämättä Steinerin raivoamisesta.

Vihaisena Steiner kääntyi ympäri huomauttaakseen prinsessalle, ettei tämä saisi aiheuttaa hankaluuksia. Mutta prinsessa ei enää ollutkaan hänen takanaan vaan oli kadonnut jonnekin. Hirveä pelko valtasi Steinerin mielen. Prinsessa oli livahtanut yksin suurkaupungin yöhön. Mitä tahansa saattaisi tapahtua. Jos prinsessalle sattuisi jotain, hän ei antaisi ikinä anteeksi itselleen.

Steinerin kääntäessä selkänsä Marcus käytti tilaisuuden hyväkseen ja hiippaili näkymättömiin sivukadulle. Hän kyllä löytäisi Supersoftin yksinkin. Hän ei tarvitsisi siihen karjuvaa ruosteista ritaria tai lapsellisesti käyttäytyvää pikkuprinsessaa. Hän sukelsi Trenon yöhön tutuille kaduille.

Steiner käännähti ympäri aikoen määrätä Marcuksen etsimään kanssaan prinsessaa, mutta tämäkin oli kadonnut jonnekin. No, minä olen palvellut kuningatarta jo 18 vuotta. En tarvitse varasta avukseni, hän ajatteli. Hän marssi edessään näkyvälle kadulle löytääkseen prinsessan. Tämä ei ollut voinut ehtiä vielä kovin kauas.

***

Garnet käveli melko kapealla, matalan kivisen seinämän reunustamalla kujalla. Juuri kun hän aikoi kääntyä alemmas kaupunkiin vieville portaille, joku ryntäsi portaita ylös ja kaatoi hänet maahan. Seuraavassa hetkessä tämä joku oli jo tiessään. Garnet nousi ylös puhdistellen vaatteitaan. Samalla hänen kätensä osui taskuun, jossa olisi pitänyt olla hänen rahansa, mutta ne olivat kadonneet.
”Hei, tule takaisin!” hän huusi tyhjälle kadulle. Varas oli jo poissa mukanaan 1000 Gilliä rahaa.

Vihaisena itselleen siitä, että oli antanut varkaan yllättää hänet, hän jatkoi matkaansa portaita alaspäin. Hän saapui kanavan rannalle. Kivinen polku kulki ensin kanavan viertä ja kääntyi sitten kulkemaan sen yli. Hän seuraili polkua katsellen ihmisiä, joista suurin osa oli pukeutunut mitä hienoimpiin vaatteisiin. Monella naisella oli yllään pitsein ja röyhelöin koristeltu asu, miehillä taas oli hienot ja tyylikkäät puvut.

Toisaalta joukkoon mahtui myös hyvin epäilyttävän näköisiä henkilöitä. Toisilla näistä oli varmastikin mukanaan aseena vähintäänkin puukko, ja he näyttivät suorastaan vaarallisilta. Marcus oli ollut oikeassa siinä, mitä hän oli sanonut varkaista aiemmin.

Tämä ei ole kovin mukava kaupunki. Parasta etsiä Supersoft nopeasti ja palata Alexandriaan, Garnet ajatteli nähdessään nikottelevan juopon istumassa seinää vasten viskipullo kourassaan.

Prinsessa kiersi juopottelevan miehen ja lähti kulkemaan uusia portaita ylöspäin. Häntä vastaan tuli vanha, mutta hienostuneelta näyttävä mies. Hänelle on varmaankin turvallista puhua.
”Anteeksi, oletteko kuulleet esineestä nimeltä Supersoft?” hän kysyi varovaisesti.
”Minun vaimoni?” mies vastasi, ”Hän kuoli kolme vuotta sitten”. Garnet katsoi miestä oudosti. Kenties tällä oli huono kuulo. Hän päätti puhua hieman kovemmalla äänellä.
”Ei, olen etsimässä parannusta kivettymiseen…”
”Todellako? Minä voin hyvin, kiitos kysymästä. Saatan olla vanha, mutta olen silti terve”, mies hymyili Garnetille hymyä, josta puuttui muutama hammas.
”Hmmm, kiitos todella paljon”, Garnet sanoi ystävällisesti, vaikka olikin pettynyt. Hän jätti vanhan miehen yksin ja jatkoi matkaansa. Hetken päästä hän kuuli tämän vielä huutavan takanaan:
”Sinä olet vielä nuori! Älä anna periksi! Onnea!”

***

Marcus saapasteli sisään paikalliseen majataloon ja tervehti isäntää. Tämä näytti ilahtuvan suuresti nähdessään hänet. Eihän hän ollutkaan käynyt Trenossa pitkään aikaan. Isäntä piti Marcuksesta aivan erityisesti, ja usein tämän ollessa käymässä kaupungissa he saattoivat istua läpi yön majatalon baarissa jutellen. Yleensä Marcus joi tuopin ja toisenkin ollutta ja vaihtoi mielellään kuulumisia isännän kanssa, mutta nyt hänellä ei ollut siihen aikaa.
”Sinua odottaa mies”, isäntä sanoi ja viittasi alakertaan vieviin portaisiin.

Marcus nyökkäsi ja käveli narisevat puuportaat alas. Baku istui pöydän ääressä odottamassa häntä kärsimättömänä.
”Olet myöhässä”, hän huomautti.
”Paljon tapahtui. Olen melkoisen väsynyt”, Marcus vastasi lyhyesti.
”Ei mitään tekosyitä. Sinä olet valmis matkaan”, Baku sanoi kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.
”Sinä löysit sen? Löysit Supersoftin?” Marcus huudahti selvästi piristyneenä.
”Se on eräässä herraskartanossa. Sinä menet sinne veneellä kaupungin alapuolisia kanavia pitkin tänä yönä ja murtaudut sisään”, Baku selosti.

***

Garnet astui suurista avonaisista ovista sisään erääseen rakennukseen. Hänen edessään avautui suuri huone, joka oli täynnä ihmisiä. Huoneen takaosassa oli koroke, jolla seisoi hännystakkiin pukeutunut mies. Mies esitteli juuri jotain esinettä, jota Garnet ei tunnistanut. Ihmiset huusivat kilpaa tarjouksia esineestä.

Tämän täytyy olla huutokauppa. Ehkä löydän Supersoftin täältä, hän ajatteli tyytyväisenä ja alkoi katsella tarkemmin ympärilleen. Hän antoi katseensa kiertää ensin huoneessa ja kohotti sen sitten ylemmäs. Huoneessa näytti olevan parvi.

Yhtäkkiä parvelle käveli mies, joka näytti Garnetista etäisesti tutulta. Miehellä oli hyvin pitkät hopeanvaaleat hiukset ja hyvin leveäkauluksinen paita, jossa oli alaspäin levenevät hihat. Paita oli hyvin lyhyt. Se jätti miehen vatsan paljaaksi. Miehen kasvot olivat naisellisen kapeat ja siroluiset, ja hänen huulensa kaartuivat kauniisti hymyyn, joka oli ehkä hitusen ivallinen. Garnet yritti kiivaasti miettiä, kuka mies oikein oli.

Steiner asteli sisään huutokauppaan ja näki prinsessa Garnetin seisovan keskellä huonetta tuijotellen jonnekin ylös.
”Prinsessa! Luojan kiitos, että löysin teidät! Olin niin huolissani” hän huudahti keskeyttäen Garnetin ajatukset. Tämä näytti vihaiselta, sillä salaperäisen miehen nimi oli juuri ollut palautumassa hänen mieleensä, se oli ollut aivan kielen päällä.
”Kuinka voin löytää Supersoftin, jos minun pitää koko ajan kuunnella sinun valituksiasi?” hän kivahti vihaisesti.
”Niin kovia sanoja…” Steiner mutisi itsekseen.
”No, en usko, että se on täällä kuitenkaan”, Garnet sanoi rauhallisemmin. ” Missä Marcus on?”
”En tiedä”, vastasi Steiner. Eikä juuri kiinnosta, hän lisäsi mielessään.
”Ehkä hän on jo löytänyt sen. Tuletko sinä? Minä menen nyt, joko ilman sinua tai sinun kanssasi”, Garnet sanoi kärsimättömästi.

Steiner ilmoitti seuraavansa, hän ei halunnut enää kadottaa prinsessaa silmistään. Tämä ei todellakaan ollut sopiva paikka antaa nuoren ja kauniin tytön liikuskella yksinään. Hän käveli ulos huutokaupasta. Garnet vilkaisi vielä kerran hopeahiuksista miestä ja seurasi sitten Steineria. Minä olen nähnyt hänet jossain.

***

Kuljeskeltuaan pitkään ympäriinsä Trenossa etsimässä Marcusta Steiner ja Garnet saapuivat majatalolle. He päättivät mennä sinne hetkeksi levähtämään ja tiedustella isännältä, oliko tämä kenties nähnyt ketään, joka olisi näyttänyt Marcukselta. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut kysellä mitään, sillä Marcus istui kaikessa rauhassa majatalossa kuin olisi odottanut heitä.
”Olemme jo löytäneet Supersoftin”, Marcus sanoi ensitöikseen nähdessään heidät.
”Todellako? Voimme siis vihdoin pelastaa Blankin! Koska voimme lähteä?” Garnet kysyi tyytyväisenä.
”Voimme lähteä välittömästi, mikäli te olette valmiina”, Marcus vastasi. Garnet nyökkäsi:
”Mennään sitten.”

Steiner ei kuitenkaan pitänyt tapahtumien kulusta. Hän pyysi prinsessaa odottamaan. Hän halusi neuvotella tämän kanssa pahaisen varkaan seuraamisesta.
”Pomo odottaa jo kannella”, Marcus huomautti.
”Pomo? Sinä tarkoitat…” Garnet sanoi kysyvästi.
”Jep, on vain yksi mies, jota kutsumme ’pomoksi’”, Marcus nyökkäili arvaten, ketä prinsessa oli tarkoittanut.

Garnet seurasi Marcusta reippaasti ulos ovesta ja portaita alas kaupungin alla oleville kanaaleille. Kauhistunut Steiner jäi huutamaan hänen peräänsä:
”Odottakaa! Se voi olla ansa! Te ette voi luottaa rikollisiin! Ajatelkaa seurauksia! Te olette prinsessa! Mitä kuningatarkin sanoo, kun kuulee tästä…” Mutta hän sai huutaa turhaan. Mikään, mitä hän sanoi, ei kääntänyt prinsessan päätä. Hädissään Steinerkin ryntäsi alas portaita toivoen vielä tavoittavansa tämän.

Marcus ja Garnet tapasivat Bakun alhaalla kanavien luona. Tämä seisoi laiturilla, jonka vierellä kellui kapea puuvene. Steiner kolisteli portaissa tullen heidän luokseen vain hetkeä myöhemmin. Baku kääntyi puhumaan Garnetille:
”Tiedättehän, prinsessa, että murtautuminen on rikos?”
”Haluan varmistaa, ettette te varasta mitään muuta”, Garnet vastasi itsevarmasti.

Marcus halusi jo päästä lähtemään ja hyppäsi veneeseen. Garnet seurasi heti hänen perässään. Steiner näytti yhä järkyttyneeltä, mutta seurasi sitten prinsessaansa.
”Minä tulen mukaan. Minun velvollisuuteni on suojella prinsessaa”, hän sanoi töykeästi Marcukselle. Tämä vain kohautti olkapäitään ja työnsi veneen irti laiturista.

***

Huutokauppa oli suljettu. Tavaroita kaupannut mies puhui nyt hopeahiuksisen miehen kanssa kahden kesken.
”Miten meni Burmeciassa?”
”Ei hullummin… paremmin olisi mennyt ilman niitä syöpäläisiä ja rumaa elefanttileidiä”, Kuja sanoi kylmällä äänellä. ”He loukkaavat minun älyäni.”
”Sinun täytyy olla väsynyt”, myyjä totesi.
”Se ei ole ohi vielä. Loputkin syöpäläiset täytyy hoidella.”
”Suuntaatko sitten Cleyraan?”
”Kyllä. Luotan sinuun, että toimitat ne…” Kuja sanoi katsoen miestä jäätävillä silmillään.
”Tietenkin. Menenkin valmistautumaan nyt…” myyjä nöyristeli ja aikoi lähteä, mutta Kuja keskeytti hänet ennen kuin hän ehti poistua paikalta.
”Muuten näitkö sitä kaunista nuorta naista täällä tänään?”
”Kaunista nuorta naista? Järjestänkö teille tapaamisen?” myyjä kysyi välittömästi. Hän tekisi Kujan puolesta aivan mitä tahansa, tosin vain säilyttääkseen oman henkensä.
”Se ei ole tarpeen. Se kanarialintu, jonka haluan… Hän tulee lentämään häkkiini aivan omasta tahdostaan”, Kuja sanoi äänessään outoa kiihtymystä. En olisi koskaan uskonut sinun tulevan tällaiseen paikkaan. Sen täytyy olla kohtalo. Mutta sinä et voi lepuuttaa siipiäsi vielä… Lennä kotiisi äitisi luokse, pieni kanarialintuni.

***

Vene lipui hitaasti maanalaisessa kanavassa eteenpäin Marcuksen ohjauksessa. Oli hiljaista, kuului vain veden ääni, kun se löi venettä vasten. Kukaan ei puhunut mitään. Steiner oli mennyt istumaan veneen keulaan ja tuijotti suoraan eteensä.

Mitä ihmettä minä olen tekemässä, hän pohti vaivautuneena, autan varkaita tekemään rikoksen. Ei, minun täytyy olla kärsivällinen… Minun täytyy suojella prinsessaa, toimittaa hänet takaisin linnaan… Keskity velvollisuuksiisi! hän kehotti itseään. Luota kuningattareen. Hän ei ikinä voisi suorittaa hirmutekoja. Tähän täytyy olla hyvä syy, Steinerin ajatukset ajautuivat eteenpäin kuin huomaamatta. Mahtavatko nämä olla omia ajatuksiani vai jonkun muun? hän kysyi itseltään. Hän kuitenkin puisteli päätään. Ei hänen kaltainen hidasjärkinen voinut ymmärtää korkea-arvoisen kuningattaren ajatusmaailmaa, eikä hänellä ollut mitään syytä pohtia joidenkin rikollisten väitteitä. Hän ei tulisi näkemään tätä rikollisjoukkoa enää koskaan. Zidane on pelkkä mitätön rikollinen, joka vain halusi vetää prinsessan mukaan juonitteluihinsa, Steiner totesi itselleen.

Garnetin mielessä velloivat sekavat tunteet, kun hän käpertyi istumaan veneen perälle. Aiemmin päivällä hänellä ei ollut ollut aikaa ajatella, mutta nyt, oudon rauhallisena hetkenä, kaikki ajatukset tuntuivat suorastaan syöksyvän hänen aivoihinsa. Se oli sinun vikasi Zidane. Jos vain et olisi kohdellut minua kuin lasta… en olisi täällä nyt jahtaamassa Supersoftia yhden ystäväsi kanssa, hän ajatteli vihaisesti. Hän olisi oikeastaan halunnut olla Burmeciassa, mutta Zidanen käytös oli saanut hänet lähtemäänkin takaisin Alexandriaan. Miksi minä oikein teen tämän? hän kysyi itseltään. Koska Blank pelasti minut. Niin, hän pelasti minut. Vähintä, mitä voin tehdä, on vastapalvelus, hän vakuutteli itselleen. Hänestä oli hyvin outo tuntea tällä tavoin. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut tällaisia asioita. Hänen elämänsä oli ollut turvattua. Kaikki oli ollut hyvin ennen hänen isänsä kuolemaa, mutta sen jälkeen kaikki oli muuttunut. Hänen äitinsä oli alkanut käyttäytyä omituisesti ja tapailla jotain salaperäistä miestä. Perusturvallisuudelta oli viety pohja.

Kuitenkin Garnetin elämä oli muuttunut vielä enemmän, kun hän oli paennut linnasta. Hän oli nähnyt maailmaa ja tutustunut ihmisiin, jotka eivät katsoneet häntä ylöspäin vaan pitivät vertaisenaan. Ihmisiä, jotka olivat opettaneet hänelle uusia asioita. Zidanen kuva nousi hymyilevänä prinsessan mieleen, mutta hän pyyhkäisi sen vihaisena pois. Zidane ei arvostanut häntä. Tämä piti häntä naiivina pikkutyttönä.

***

Steiner, Marcus ja Garnet hiipivät hiljaa herraskartanon kellariin. Kellari oli täynnä korkeita laatikkopinoja ja kummallisia esineitä.
”Miten me voimme muka ikinä löytää Supersoftin tästä tavaravuoresta?” Steiner tuhahti halveksuvasti.
”Etsi nyt vain”, Marcus vastasi kärsimättömästi.

Kaikki kolme hajaantuivat eri puolille huonetta etsimään Supersoftia. Jokainen penkoi laatikoita kovalla kiireellä, mutta mahdollisimman hiljaa. Steiner ei halunnut edes ajatella, mitä tapahtuisi, jos he jäisivät kiinni. Pluton ritareiden kapteeni ja Alexsandrian prinsessa varkaissa, se olisi katastrofi. Kuningatar erottaisi hänet varmasti, jos saisi tietää.

Garnet penkoi juuri kolmatta laatikkoaan, kun hän yhtäkkiä kuuli askelia portaista. Hän kohotti katseensa laatikon uumenista ja etsi Marcusta ja Steineria. Huomattuaan, että nämä eivät olleet kuulleet mitään, hän kuiskasi nopeasti:
”Joku on tulossa!” Marcus vilkaisi nopeasti portaisiin, joista kajasti nyt selvää kynttilänvaloa ja erottui lähestyvä varjo. Nopeasti kolmikko piiloutui laatikkopinojen taakse yrittäen hengittääkin äänettömästi.

Tulija oli vanhahko mies, jolla oli valtavankokoinen terävä nenä. Hän käveli huojuen hitusen puolelta toiselle.
”En voi uskoa, että lähdin ulos tällaisena yönä. Minun täytyy löytää lisää mustetta nopeasti ja mennä takaisin observatoriolle”, mies mutisi itsekseen.

Marcus vilkaisi prinsessaa, jonka kasvoilla oli outo ilme.
”Pitäisikö minun hoidella hänet?” hän kysyi tytöltä kuiskaten äärimmäisen hiljaa. Prinsessa katsoi häneen tummin silmin ja puisteli päätään.
”Odota”, tämä kuiskasi ja ryntäsi esiin laatikkopinojen takaa ennen kuin kumpikaan miehistä ehti estää tätä.

Isonenäinen mies tuijotti prinsessaa hämillään. Hän ei voinut uskoa silmiään. Niiden oli pakko valehdella, tai sitten hän itse kuvitteli. Ehkä hän näki vain unta.
”Sinä olet…” hän aloitti varovaisesti. Samalla hetkellä tytön kasvoille kohosi lämmin ja kaipaava hymy ja tämän silmät alkoivat säihkyä.
”Hauska nähdä teitä, tohtori Tot”, tyttö kuiskasi äänellä, joka oli täynnä tunnetta.
”Pri- prinsessa? Prinsessa Garnet?” tohtori Tot kysyi kykenemättä uskomaan silmiään ja korviaan. Tyttö näytti aivan prinsessalta ja kuulostikin tältä, mutta miten prinsessa voisi olla Trenossa aatelismiehen kellarissa keskellä yötä.

Steiner, joka oli hädissään kurkistellut laatikkopinojen takaa tapahtumia, astui nyt esiin ryhdikkäänä ja ilahtuneena:
”Tohtori Tot”, hän sanoi tervehtivällä äänellä.
”Sinä tunnet hänet?” Marcus kysyi ihmeissään ja puisteli päätään pelkästä hämmästyksestä.
”Tohtori Tot on korkeasti kunnioitettu tiedemies, joka on opettanut prinsessaa”, Steiner sanoi ylpeästi.
”Aivan, mestari Steiner”, tohtori Tot nyökkäili. ”Teidän täytyy olla hiljaa, muuten herätettä kaupanpitäjän”, hän varoitteli ja kääntyi sitten katsomaan prinsessaa uudestaan:
”Mutta mitä ihmettä te teette täällä, prinsessa?”

Garnetin sydän täyttyi ilolla ja lämmöllä. Tämä oli varmasti viimeinen tilanne ja paikka, jossa hän olisi voinut kuvitella tapaavansa rakkaan tohtori Totin. Hän katsoi miestä suoraan silmiin:
”Se on pitkä juttu, mutta juuri nyt me olemme etsimässä Supersoftia”, hän sanoi tälle.
”Tälle kaikelle on hyvä syy. Me emme ole täällä varastamassa, emmekä suorittamassa minkäänlaista rikosta -” Steiner alkoi selittää hätääntyneenä melkoisen kovalla äänellä.

Samassa yläkerrasta alkoi kuulua askelia. Joku oli tulossa portaita alas.
”Onko siellä joku?” kaikui huuto portaikosta alas. Tohtori Tot kääntyi kiireesti kolmikon puoleen:
”Juoskaa jo! Minä annan teille Supersoftin myöhemmin. Menkää Trenon porteille ja jatkaa siitä vasemmalle kunnes tulette suuren tornin luokse. Torni on minun kotini. Se on lukittuna, mutta minä jätän oven auki teitä varten”, hän kuiskutti työntäen prinsessaa matkaan.
”Hyvä on, mennään takaisin! Kiitos, tohtori Tot! Me näemme myöhemmin!” Garnet kuiskasi vielä ja juoksi sitten Marcuksen ja Steinerin kanssa kiireesti takaisin veneelle.

Kaupanpitäjä saapui kynttelikkö kädessään alas kellariin. Huomatessaan tohtori Totin hänen ilmeensä muuttui helpottuneeksi.
”Ai se olettekin te, tohtori Tot”, hän totesi.
”Hyvä ajoitus”, Tot sanoi, ”Minulta loppui muste”
”Sinun olisi pitänyt pyytää minua. Minä saan huudot, jos tavaraluettelomme on väärässä”, kauppias sanoi.

***

Baku ja Marcus keskustelivat majatalossa. Bakun ilme oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Häntä asioiden saama käänne ei miellyttänyt lainkaan, mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se.
”Siis tämä Tootsie antaa meille Supersoftin?” hän kysyi kireästi.
”Se on Tot”, Marcus korjasi.
”Miten vain. En voi uskoa, että Tantalus joutuu turvautumaan jonkun vanhan miehen apuun”, Baku sadatteli, ”Luulenpa, että joudumme edelleen olemaan lapsenvahteina prinsessalle.”
”Edelleen?” Marcus kummasteli.
”Ei hän anna sinulle Supersoftia ellet ole prinsessan seurassa”, Baku totesi ja kääntyi sitten keskustelua sivusta seuranneen Garnetin puoleen, ”Se on sovittu, prinsessa. Pyydän teitä viemään Marcuksen tämän Tootin luokse”.
”… se on Tot”, Marcus sanoi jälleen.
”Levätkää hieman ennen kuin lähdette”, Baku jatkoi välittämättä Marcuksesta, ”Olen varma, että Ted tarvitsee aikaa valmistautumiseen”.
”Se on Tot”, Marcus mutisi turhautuneena.

***

Marcus ja Garnet kävelivät reippaasti Trenon porteille Steinerin laahautuessa yhä ärtyneenä. Tämä olisi hyvin mielellään mennyt tohtori Totin luokse ilman limaista varasta, mutta eihän se tietenkään kävisi päinsä.

Porteilta kolmikko suunnisti vasemmalle kääntyvälle kadulle. Garnet tunnisti kadun samaksi, jolla varas oli aiemmin yllättänyt hänet. Tällä kertaa he kuitenkin jatkoivat matkaansa suoraan, eivätkä kääntyneet alas vieviin portaisiin. He kulkivat kymmenisen minuuttia eteenpäin tyhjää tietä sanomatta sanaakaan toisilleen. Sitten he näkivät pikkutytön leikkimässä koiran kanssa suuren tornin luona. He olivat tulleet perille.

Marcus, Garnet ja Steiner kiskoivat tornin painavan puuoven auki ja sulkivat sen perässään. Tornin alakerrasta lähtivät loputtomilta näyttävät kierreportaat suoraan ylöspäin. Kolmikko lähti kapuamaan hitaasti niitä pitkin ylöspäin. Steinerin haarniska narisi aavemaisesti kivisessä tornissa.

Kävellessään Garnet vilkuili ulos tornin kapeista ikkunoista. Torni oli korkealla kaupungin yläpuolella ja sieltä saattoi erottaa helposti jokaisen rakennuksen, tai oikeastaan niiden katot. Ylhäältä katsottuna kaupunki näytti rauhalliselta, mutta hän tiesi, ettei se ollut sitä. Kaupunki oli vilkas ja sen keskusta täynnä liikettä, vaikka kello oli reilusti yli puolen yön. Hän muisti tohtori Totin kertoneen joskus, ettei Trenossa ollut eroa päivällä ja yöllä. Se oli aina täynnä elämää, kaupunki, joka ei koskaan nukkunut.

Garnet nosti katseensa kaupungista taivaalle. Tähdet tuikkivat kirkkaasti. Yhtään pilveä ei näkynyt, eikä usvaakaan. Treno sijaitsi niin korkealla tasanteella, ettei usva noussut sinne asti. Taivaalla loisti tähtien lisäksi myös valtava täysikuu. Se näytti melkein hymyilevän hänelle. Yhtäkkiä kuun peitti kuitenkin varjo, joka sai prinsessan vetäisemään syvään henkeä. Se oli kuin lohikäärme. Jotakin suurta se oli. Se liisi kohti kuuta. Hän räpytteli silmiään hämmentyneenä, ja se oli poissa. Ehkä minä vain kuvittelin, hän totesi mielessään. Olen yhä väsynyt, vaikka lepäsimmekin majatalossa. Luultavasti se oli vain mielikuvituksen tuotetta.

Viimein portaat loppuivat, ja he saapuivat korkeaan pyöreään huoneeseen, jonka keskelle oli asetettu jättimäinen pallokartta. Tohtori Tot seisoi mietteliäänä sen vierellä. Prinsessa riensi tervehtimään rakasta vanhusta.
”Prinsessa, kiitos kun tulitte! Tervetuloa matalaan majaani”, Tot tervehti prinsessaa hymyillen.
”Onko tämä sinun kotisi?” Garnet kysyi hämmästyneenä. Kuinka kukaan mahtui asumaan noin suuren pallokartan kanssa samassa huoneessa?
”Matkustelin pitkään tehden tutkimuksiani ennen kuin asetuin Alexandriaan. Viimein löysin kodin täältä Trenosta”, Tot selitti lempeällä äänellä ja katsoi prinsessaa ihaillen, ”Teistä on kasvanut hieno nuori nainen. Olen iloinen nähdessäni teidät jälleen”.

Steiner astui nyt myös esiin katseltuaan aikansa pyöreää huonetta.
”Tohtori Tot, te näytätte voivan mainiosti”, hän kehaisi.
”Ahaa, mestari Steiner. Saatatte prinsessaa?” Tot totesi tyytyväisenä.

Steiner nyökkäili hänelle ja alkoi välittömästi selittää, kuinka katui aiempia tekojansa. Murtautuminen kartanoon oli ollut väärin, eikä hän ollut ajatellut tarpeeksi tarkasti, kun oli suostunut moiseen. Tohtori ei kuitenkaan näyttänyt juuri välittävän siitä.
”Teillä oli varmasti syynne, enkä aio kysellä niitä. Löydätte Supersoftin tuosta laatikosta”, hän sanoi näyttäen puista arkkua Marcuksen takana. Tämä avasi arkun ja nappasi sieltä Supersoftin käteensä.
”Eikö sinulla ole lainkaan tapoja? Etkö aio kiittää tohtoria?” Steiner ärjäisi välittömästi.
”Ei se mitään, mestari Steiner”, Tot sanoi hymyillen oudosti.

Garnet katseli valtavaa pallokarttaa suurella kunnioituksella. Oli hän toki nähnyt niitä aiemminkin, mutta ei ainuttakaan noin suurta.
”Onko tuo Gaia, tohtori Tot?” hän kysyi kääntäen katseensa takaisin vanhukseen.
”Kyllä, se on planeettamme, Gaia”, tämä vastasi.
”Muistan sinun oppituntisi”, prinsessa sanoi kaivaten.
”Sinä muistat vanhan hölmön tarinoinnit…”Tot mutisi vajoten ajatuksiinsa.

Hän seisoskeli suuressa kirjastossa painava kirja kädessään pohtien asioita. Pieni prinsessa Garnet juoksenteli ympäri kirjastoa. Tohtori Tot luki kirjaa ajatuksissaan:
”Nuo sanonnat ovat tavallisesti löydettävissä vähintään 500 vuotta vanhoista teoksista…” hän selaili tekstiä eteenpäin.
”Yksi on ”jalokivi”. Toinen on ”summonerien heimo”. Mutta 500 vuotta sitten sanonnat yhtäkkiä katosivat keskuudestamme… Arkeologi Frederick Ashin teorian mukaan ”jalokivi” tarkoittaa riipusta, johon perustuu Alexandrian hallitsijan valta. Mutta riipus on liian pieni ollakseen sama ”jalokivi” - -. Muiden tutkimuksien mukaan voidaan osoittaa selvä suhde Eidolonien ja maagisten kivien välillä…”
”Tohtori Tot?” keskeytti sievä tytön ääni miehen ajatukset.
”Prinsessa.”
”Luetko sinä taas isoa kirjaa?” pikku prinsessa kysyi uteliaana.
”Ha ha…” tohtori naureskeli, ”Minä olen jo lukenut kaikki tämän kirjaston kirjat, mutta minusta tuntuu paremmalta, kun olen kirjojen ympäröimänä”.
”Niinkö? Minä en pidä kirjoista”, prinsessa sanoi.
”Sinä olet arvovaltainen persoona. On tärkeää, että opiskelet kovasti”, tohtori sanoi toruen prinsessaa lempeästi.
”Tiedetään…” tämä vastasi kyllästyneesti, mutta sitten tämän ruskeiden silmien katse kirkastui, ”Olin melko otettu kirjasta, jonka annoit minulle. Mikä sen nimi olikaan? Se oli…”
”Se oli Lord Avonin näytelmä ’I want to be your canary’”, tohtori vastasi tyytyväisenä.
”Sehän se olikin. Siinä on kirja, josta pidän loppujen lopuksi”, prinsessa sanoi väläyttäen suloisen lapsen hymynsä.

Pikku prinsessan katse kiersi huoneessa ja osui pöydälle asetettuun pallokarttaan.
”Tohtori Tot, mikä tuo on?” hän kysyi.
”Se on Gaian pallokartta. Malli meidän planeetastamme”, tämä vastasi.
”Gaiapallo? En tiennytkään, että linnamme on pallolla”

Tohtori Tot naureskeli hiljaa mielessään lapsen hassuille ajatuksille, jotka toisaalta pitivät paikkansakin.
”Elämä on pinnallista, prinsessa”, hän sanoi, ”Tähdet, ne inspiroivat teorioita kivistä ja Eidoloneista, siksi - …Anteeksi, eksyin taas asiasta.”
”Ei se mitään”, hymyili pikku Garnet, ”Missä minun huoneeni on tällä pallolla?”
”Voi, sinun huoneesi on liian pieni piste…”
”Entä sitten linna?” Garnet jatkoi kyselemistä.

Tohtori Tot havahtui ajatuksistaan huomattuaan, että oli kiivennyt prinsessa Garnetin kanssa pallokarttaa reunustavalle kapealle levylle. Pallokartta ei ollut täysin ehjä, mutta siitä saattoi helposti erottaa Usvamantereen kokonaisuudessaan. Tot kertoi löytäneensä karttapallon. Häntä ei haitannut, vaikka se olikin rikki. Hän oli asettanut kaukoputkensa sen sisään ja saattoi siten tutkia taivasta Gaian sisäpuolelta, mikä oli sinänsä varsin huvittava ajatus.
”Prinsessa, en tahdo sekaantua teidän asioihinne, mutta minä olen teidän puolellanne nyt ja aina. Jos vain on jotain, mitä voin tehdä, niin kertokaa se minulle”, hän sanoi yhtäkkiä.

Garnet huomasi, että vanhaan tohtoriin saattoi edelleen luottaa samoin kuin ennenkin. Ennen hänen ongelmansa olivat tosin olleet pienempiä. Keittiöpoikaan ihastuminen oli pientä verrattuna nykyiseen tilanteeseen, mutta hän päätti kertoa tohtorille kaiken. He istuivat alas ja juttelivat pitkän tovin kuningatar Brahnesta ja niistä kauheuksista, joita tämä oli saanut aikaan.
”Kuningatar Brahnesta on siis tullut jo aika voimakas”, tohtori pohti, ”Hyvä on sitten. Se saattaa olla vaarallista, mutta autan teitä pääsemään Alexandriaan”.
”Miten?” Garnet kysyi.
”Minulla on vanha kuljetustapa käytössäni hätätapauksien varalta”, Tot sanoi ja viittasi sekä prinsessaa että tämän seuralaisia seuraamaan itseään.

Steiner näytti auringolta kuullessaan tohtori Totin sanat. Hän ei pystynyt salaamaan leveää virnettään.
”Palaamme vihdoin Alexandriaan”, hän sanoi tyytyväisenä.
”Minä tulen mukaanne”, Marcus rikkoi Steinerin täydellisen tyytyväisyyden tunteen hetkessä.
”Mitä? Miksi?” ritari karjaisi.
”Voin pelastaa Blankin paljon helpommin Alexandriasta käsin”, Marcus vastasi.
”Todellakin, tule mukaamme Marcus”, Garnet sanoi, ”Eihän se haittaa, Steiner?”

Steinerin ilme kertoi, että se todellakin haittasi, mutta hän ei sanonut mitään, mutisi vain itsekseen jotain, mistä kukaan ei saanut selvää.
”Mennään pelastamaan Blank! Ja palautetaan äiti entiselleen!” Garnet hihkaisi iloisesti ja seurasi tohtori Totia lattialuukun kautta hyvin pitkiin tikkaisiin.

***

Tikkaat päättyivät viimein. Garnet, Marcus ja Steiner laskeutuivat pyöreään huoneeseen, josta lähti kaksi käytävää. Huone oli suuri, ja sen seinät oli rakennettu kellertävästä kivestä. Sen täytyi olla todella vanha. Huoneesta johti pois kaksi oviaukkoa.

Tohtori Tot katseli kolmikkoa vakavasti ja kertoi sitten, että paikka oli Gargant kaivos, muinainen tunneli, joka kulki Trenon ja Alexandrian välillä. Sitä ei oltu käytetty enää aikoihin, mutta jättimäiset hyönteiset, garganit, kulkivat yhä vaunuja kuljettaen tunnelia pitkin. Tot ohjasi prinsessan seuralaisineen vasemmanpuoleisesta ovesta ulos. He tulivat kapealla kiviselle laiturille, jonka vierestä kulki tunneli. Se katosi kummassakin suunnassa pimeyteen.

Tot nousi laiturin päässä olevalle korokkeelle ja veti katosta roikkuvasta vivusta. Kuului korviavihlovaa kirskuntaan ja hetken päästä kuulosti siltä kuin joku olisi juossut kattoa pitkin. Kaikki kääntyivät katsomaan tunnelia. Vasemmalta syöksyi ruskeakuorinen, kuusijalkainen hyönteinen, jolla oli pituutta ainakin viisi metriä. Se roikkui pää alaspäin katosta ja sen selkään oli kiinnitetty jonkinlaiset vaunut.
”Pitäkää kiirettä! Se ei pysy kauan paikoillaan”, tohtori Tot huudahti ja auttoi prinsessan vaunuihin. Marcus seurasi tyttöä ja asettui istumaan mukavasti. Steiner kääntyi vielä kiittämään tohtoria avusta. Tohtori kehotti häntä pitämään hyvää huolta nuoresta prinsessasta ja komensi hänetkin nopeasti vaunuihin.

Gargant lähti etenemään tunnelissa verkkaista vauhtia. Tunnelin pohjalla leijaili usvaa ja siellä oli melko pimeää, mutta muuten reitti vaikutti vaarattomalta. Alle puolessa tunnissa Garnet, Marcus ja Steiner näkivät edessään toisen laiturin. Gargant pysähtyi sen kohdalle ja päästi matkalaiset pois kyydistään. Prinsessa Garnet katseli harmaita kivisiä seiniä. Hänen mieleensä juolahti jotain.
”Minä tiedän tämän paikan. Tohtori Tot kertoi minulle, että - ” hän aloitti, mutta Steiner keskeytti hänet.
”Me ehdimme kuunnella tarinoitanne myöhemminkin, prinsessa. Nyt meidän tulisi kiirehtiä kuningattaren luokse”, tämä totesi ja käveli ensimmäisenä oviaukosta sisälle Alexandrian linnan kellareihin. Garnet ja Marcus kiirehtivät hänen perässään korkeaan huoneeseen, jonka toisella puolella näkyivät kiviset portaat.

Steiner oli juuri astumassa portaille, kun lattiasta yhtäkkiä nousivat kolmisen metriä korkeat kalterit. Reitti oli tukittu. Nähdessään, mitä tapahtui, Garnet kääntyi nopeasti ympäri aikoen juosta takaisin Gargant kaivokseen, mutta oviaukon eteen nousivat samanlaiset kalterit kuin portaidenkin. Steiner kääntyi raivoissaan Marcukseen päin.
”Mitä temppuilua tämä nyt on?” hän huusi.
”Minä en tehnyt yhtään mitään”, Marcus vastasi yhä vihaisesti.
”Etkö sinä tosiaan tehnyt mitään?” Steiner tivasi.
”Etkö muka usko minua!”

Uhkaavan riidan keskeytti heidän yläpuoleltaan kuuluva nenäkäs ääni.
”He menivät siihen!” ylhäältä kurkkiva Zorn käkätti.
”Menivät siihen he!” naureskeli Thorn toiselta puolelta huonetta.
”Zorn! Thorn! Minä olen Pluton ritareiden kapteeni Adelbert Steiner. Olen palannut! Päästäkää meidät heti ulos täältä!” Steiner huusi hovinarreille.
”Paha juttu se on”, Zorn sanoi ilkkuen.
”Teidät on pidätetty”, jatkoi Thorn

Nyt prinsessa Garnet kääntyi katsomaan hovinarreja ja selitti näille palanneensa kotiin ja haluavansa puhua äitinsä kanssa.
”Viekää minut hänen luokseen!” hän sanoi.
”Kyllä me viemme sinut kuningatar Brahnen luokse, pidit siitä tai et” , Zorn vastasi epäkohteliaasti.
”’Napatkaa prinsessa Garnet’ kuningatar Brahne sanoi. Käski meitä, niin teki”, Thorn vahvisti.
”Mitä?” Garnet huudahti hämmästyneenä.
”Valheita!” Steiner raivosi ja näytti siltä kuin olisi voinut räjähtää.

 
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , ,
loading..

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)