Ficcikirjasto

Kohtaaminen

Serah pyöräytti kaksi kirjaa Bodhumin pääkirjaston itsepalveluautomaatissa. Kesäloma oli juuri alkanut, mutta se oli paras hetki lukaista ensimmäisen kerran Edenin yliopiston historian linjan pääsykoekirjat: Cocoonin historian aikakaudet ja Omavaltaisuuden sota – näkemyksiä cocoonlaisuudesta. Toki pääsykokeet olisivat vasta alkuvuodesta, mutta lukeminen oli hyvä aloittaa ajoissa. Serah todellakin aikoi päästä yliopistoon.

Kirjat sujahtivat olkalaukkuun, ja Serah asteli Bodhumin kirkkaaseen, kuumaan päivään hyvin ilmastoidusta kirjastosta. Pulsen jäännös piirtyi pienen kaupungin ylle ja sai Serah’n sydämen jälleen sykähtämään pari ylimääräistä lyöntiä. Jonain päivänä hän selvittäisi sen salaisuudet. Hän opiskelisi Edenissä kaiken, mitä historiasta saattoi tietää ja erikoistuisi Pulsen jäännöksiin.

Kuin varkain Serah’n askeleet kääntyivät tuttuun suuntaan ja kuljettivat hänet kaupungin halki. Joka puolella oli turisteja, kuten aina tähän aikaan vuodesta. Serah puikkelehti ihmisten lomassa, kunnes pääsi metsittyneeseen rinteeseen ja lähti kapuamaan kohti valtavaa, tornimaista jäännöstä.

Vuosisatojen aikana kukaan ei ollut onnistunut pääsemään sisälle jäännökseen. Serah oli kiertänyt sen lukuisia kertoja, tutkinut jokaisen millin seinämästä niin korkealta kuin oli ilman apuvälineitä pystynyt. Silti hän ei ollut löytänyt mitään mekanismia tai vihjettä siitä, miten jäännökseen pääsisi sisään. Olisi kai ollut omahyväistä kuvitella, että juuri hän sellaisen löytäisi, mutta silti hän oli kerran, jos toisenkin leikitellyt ajatuksella, jossa nimenomaan hän asteli ensimmäisenä cocoonlaisena jäännöksen sisälle.

Vaikka Serah’n omavaltaiset tutkimukset eivät toistaiseksi olleet edistyneet, jäännös ei lakannut kiehtomasta häntä. Nytkin hän antoi sormiensa vaeltaa sen pinnalla ja saattoi miltei tuntea sen sykkivän voiman. Se oli todellinen pala historiaa, linkki menneisyyteen ja avain Pulsen salaisuuksia piilottelevaan oveen. Serah tiesi, ettei jäännös ollut vain rakennus. Se oli jotain enemmän.

Yhtäkkiä metsä Serah’n takana kahahti. Hän vilkaisi olkansa ylitse, muttei nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Hän kääntyi jälleen tutkimaan seinämää, jonka jokaisen painauman osasi jo ulkoa. Välittömästi hänen takaansa kuului uusi kahahdus, ja kylmät väreet kiisivät pitkin hänen paljaita käsivarsiaan. Hän kiristi otettaan olkalaukkunsa hihnasta ja pyörähti ympäri.

Edelleenkään metsässä ei näkynyt mitään erikoista, mutta Serah kuuli matalan murahduksen. Yhtäkkiä pusikko heilahti ja esille syöksyi kissamainen, torahampainen peto. Serah ehti väistää viime hetkellä, ja otus iski päänsä Pulsen jäännökseen kovan kumahduksen saattelemana.

Serah ei jäänyt tarkistamaan, miten pedolle oli käynyt, vaan pinkaisi juoksuun. Vain hetkeä myöhemmin hän kuuli raskaat tassujen tömähdykset perässään. Hän kiihdytti askeliaan, mutta pensaikot ja puiden juuret takertuivat nilkkoihin ja tekivät kaikkensa, jotta hän olisi kaatunut. Työllä ja tuskalla Serah sai pidettyä itsensä pystyssä ja juostua eteenpäin, vaikka sydän jyskytti kurkussa ja hengitys muuttui raskaaksi puuskutukseksi. Pedon karjahdukset ja tassujen takominen saivat paniikin puristumaan palloksi kurkunpäähän.

Vihdoin Serah syöksähti ulos metsiköstä Bodhumin hiekkarannikolle sille alueelle, jolle turistit eivät koskaan eksyneet eivätkä paikalliset vaivautuneet. Silti Serah onnistui rynnistämään suoraan jonkun syliin. Voimakkaat kädet tarttuivat häneen, ja myskisen partaveden tuoksu tulvahti nenään.

”Hei, hei, hei! Mikä hätänä?”

Miehen ääni oli yhtä voimakas kuin hänen käsivartensa. Serah uskaltautui kohottamaan kasvonsa ja kohtasi jäänsinisen katseen, joka sopi täydellisesti yhteen komeiden piirteiden ja vaalean, hieman ylikasvaneen tukan kanssa. Miehen sängen saattoi juuri ja juuri erottaa vahvasta leuasta, ja hän oli kietaissut mustan huivin päänsä ympärille. Yhdessä rantahiekanruskean takin kanssa vaikutelma oli tyylikkään rento.

”Peto…” Serah sai soperrettua juuri ennen kuin metsästä kajahti uusi murahdus. Mies tyrkkäsi hänet selkänsä taakse ja jysäytti oikean nyrkkinsä vasten vasenta kämmentään.

”Ei hätää, neiti. Sankari on täällä pelastamassa päivän.”

Kissapeto syöksähti metsästä ja iskeytyi miestä vasten. Serah kiljaisi ja kaatui takamukselleen rantahiekkaan. Hän saattoi vain tuijottaa villiä painia, jossa miehen kädet takoivat kissapedon kylkiä ja otuksen terävät hampaat kävivät vaarallisen lähellä miehen kaulan suuria suonia. Serah puri omaa nyrkkiään eikä voinut estää kyyneleitä valumasta poskilleen. Hän ei kyennyt liikkumaan tai katsomaan muualle. Hänen oli vain pakko tuijottaa, kuinka tuntematon uhrautui hänen puolestaan pedon armoille.

Yhtäkkiä kuului iljettävä rusahdus, ja kissapeto vinkaisi. Se otti jalat alleen ja pakeni takaisin metsän suojiin. Mies kohottautui maasta ja pyyhki hiekkaa housuistaan, mutta jäi sitten hetkeksi nojaamaan käsiä polviinsa ja tasaamaan hengitystään. Serah uskaltautui nousemaan hiekalta. Hän käveli miehen luokse ja hipaisi leveää hartiaa.

”Kiitos”, hän kuiskasi.

Mies suoristautui ja kääntyi. Hänen siniset silmänsä tuikkivat, ja se oli kauneinta, mitä Serah oli koskaan nähnyt.

”NORA on aina valmis auttamaan pulassa olevia”, mies vastasi.

Nora? Oliko se miehen nimi? Se kuulosti enemmän naisen nimeltä, mutta Serah ei ollut täysin varma, joten hän hymyili ja pyyhkäisi viimeisetkin kyyneleet poskiltaan.

”Sinä todella olet sankari”, hän sanoi muistaen miehen aiemman kommentin. Mies vastasi hänen hymyynsä ja ojensi kätensä. Se oli karhea ja lämmin, kun Serah tarttui siihen.

”Snow Villiers palveluksessasi.”

”Serah Farron.” Nora oli siis jotain muuta kuin miehen nimi, mutta yhtäkkiä Serah’lla oli tunne, että hän saisi vielä joskus tietää sanan todellisen merkityksen sitä kysymättä. Juuri nyt hän kuitenkin upposi sinisten silmien mereen.

”Voinko tarjota sankarille kahvin kiitokseksi pelastamisestani?” hän huomasi kysyvänsä.

Snow’n kasvoille levisi hymy, joka sai kirkkaan päivän entistäkin kirkkaammaksi.

”Tiedän hyvän paikan tässä lähellä”, Snow vastasi. Ennen kuin Serah ehti tajutakaan, Snow oli jo tarttunut hänen käteensä ja lähtenyt johdattamaan heitä kohti rannan vilkkaampia alueita. Juuri silloin kaikki oli oikein, ja Serah’n askeleet leijailivat valkoisen hiekan yllä. Hänen sydämensä löi askelten tahtiin, ja hän tiesi, että jotain merkityksellistä oli alkamassa.