Ficcikirjasto

Kirjoittanut: Afeni

Beta: Emmi

Ikäraja: K-15

Vastuunvapaus: Square Enix omistaa, en saa tästä rahaa.

Omistettu Laughing Manille.

Limsa Lominsan yössä

V’kebbe kiristi uutta vihreää bandanaansa ja otti vastaan miltei läikkyvän täyden tuopin ja valtavan korin täynnä leivitettyjä dodon leikkeitä liekkiperunoiden kera. Hän purjehti läpi Hukkuvan Hutsun ja valloitti vielä vapaana olevan nurkkapöydän. Oli aika juhlia ja kunnolla olikin.

”Anteeksi, onko tässä tilaa? Muut pöydät ovat täynnä”, naisääni kysyi miltei heti sen jälkeen, kun V’kebbe oli asemoinut itsensä pöydän ääreen ja annoksen eteensä. Hän kohotti katseensa dodokorista ja näki valkohiuksisen, suurin piirtein itsensä ikäisen miqo’te-naisen katsovan häntä kysyvästi. Nainen oli pukeutunut valkoiseen tunikaan ja tiukkoihin sinisiin housuihin, ja kannatteli kädessään lasillista Ala Mhigon punaista. Toisessa kädessä oli loppupullo samaista juomaa.

V’kebbe ei varsinaisesti kaivannut seuraa, mutta hän tiesi, miten hankala naisen oli Limsa Lominsassa liikkua yksin, joten hän nyökkäsi. Nainen vaikutti joka tapauksessa harmittomalta eikä näyttänyt ollenkaan hullummalta.

Nainen laski pullon pöydälle ja istui V’kebbeä vastapäätä. V’kebbe haukkasi palan dodoa ja huuhtoi sen alas oluella. Makuelämys oli täydellinen kaikessa rasvaisuudessaan ja oluen täyteläisyys vain korosti lihan mehukkuutta.

”Y’shtola”, vieras nainen esitteli itsensä ja siemaisi lasistaan.

”V’kebbe”, V’kebbe vastasi nielaistuaan suunsa tyhjäksi. Juuri tämän takia hän ei olisi kaivannut seuraa; hän halusi keskittyä pelkästään ruokaan eikä katkaista makunautintoa puhumalla tyhjänpäiväisiä. Sen takia yksin syöminen oli parhaita asioita maailmassa.

Yllättävää kyllä, Y’shtola ei sanonut enempää vaan keskittyi tarkkailemaan kapakan menoa viinilasi kädessään V’kebben tyhjentäessä dodokoriaan kaikessa rauhassa. Aivan liian pian viimeinenkin muru oli kadonnut korista ja vaikka vatsa suorastaan huusi pinkeyttään, V’kebbe oli surullinen, että syöminen oli päättynyt. Niin kävi aina, mutta koskaan tunteeseen ei tottunut.

”Oletko sinä ryöväreiden killan jäsen?” Y’shtola kysyi, kun V’kebbe työnsi korin keskemmälle pöytää ja tarttui uudestaan oluttuoppiinsa. Hymy nousi V’kebben huulille, ja hän nyökkäsi.

”Pääsin tänään vihdoin liittymään ja sain ensimmäiset tikarini”, hän paljasti. Hän oli lapsesta asti tiennyt haluavansa ryöväriksi ja sen takia saapunut jo pari vuotta sitten Limsa Lominsaan, jossa ainoa tunnettu ryövärien kilta toimi. Hän oli joutunut ahdistelemaan killanjohtajaa hyvän tovin, ennen kuin tämä oli vihdoin tänään sallinut hänen osallistua testiin. V’kebbe oli läpäissyt – tietenkin – ja saanut oman vihreän bandanansa. Hän oli nyt virallisesti killan jäsen, ja huomenna alkaisi salaisten ryöväritaitojen ja -tekniikoiden opiskelu. Hän malttoi tuskin odottaa.

”Onnitteluni!” Y’shtola sanoi ja kuulosti aidon ilahtuneelta, vaikkeivät he olleet tunteneet kuin hetken. ”Vain tovi sitten pääsin itsekin liittymään velhojen kiltaan, joten tiedän tunteen.”

V’kebbe kohotti tuoppiaan Y’shtolalle ja vastasi suloiseen hymyyn. Hän piti naisesta koko ajan enemmän.

”Mikä tuo sinut La Nosceaan?” Eikös velhojen kilta ole Gridaniassa?”

”Olet oikeassa”, Y’shtola vastasi. ”Kilta lähetti minut tänne toimittamaan erästä asiaa. Olen pahoillani, mutten voi kertoa enempää.”

”Ymmärrän kyllä”, V’kebbe sanoi. Vaikka hän oli vasta päässyt ryöväreiden kiltaan, hänkin tiesi, ettei killan asioita saanut paljastaa ulkopuolisille. Epäilemättä myös muut killat varjelivat salaisuuksiaan.

V’kebbe nousi pöydän äärestä ja ilmoitti hakevansa toisen tuopillisen. Y’shtola jäi pöytään istumaan ja näkyi täyttävän oman lasinsa. V’kebbe ei perustanut punaviinistä, mutta sen sijaan Aleportin tumma olut sopi hänen suuhunsa erinomaisesti. Sen rikas maku helli kieltä vielä pitkään nielaisemisen jälkeenkin.

Täytettyään tuoppinsa V’kebbe suuntasi takaisin nurkkapöytään. Häipyminen oli käväissyt hänen mielessään, mutta saman tien hän oli todennut olevansa haluton päättämään iltaa lyhyeen. Hän voisi aivan hyvin juoda vielä tuopillisen tai pari ja nauttia seurasta nyt, kun ruoka oli joka tapauksessa syöty.

Y’shtola osoittautui yllättävän hyväksi seuraksi, varsinkin parin viinilasillisen jälkeen. Hän kertoi, että oli saanut alun perin oppinsa noidalta, mutta päätynyt hakeutumaan velhojen kiltaan saadakseen virallisen tunnustuksen osaamiselleen.

”Sitten he antavat minulle suoritettavaksi yksinkertaisia juoksupoikatehtäviä, vaikka pystyisin paljon enempäänkin”, Y’shtola päätti kertomuksensa.

”Sellaisiin minäkin saan varmasti varautua huomisillasta eteenpäin”, V’kebbe vastasi. Hän kuitenkin tunsi jännityksen pistelevän ihoaan. Hän tekisi mitä vain menestyäkseen killassa.

V’kebbe nosti katseensa oluttuopin syövereistä ja huomasi Y’shtolan sinivihreiden silmien tuikkivan pöydälle asetetun kynttilän valossa. Naisen korvat olivat kääntyneet loivasti V’kebbeä kohti. Ele, jota juuri muut kuin miqo’tet eivät huomanneet, mutta joka paljasti Y’shtolan kuuntelevan aidosti, mitä V’kebbellä oli sanottavanaan. V’kebbe ei ollut tottunut sellaiseen ystävällisyyteen, ja lämpö läikähti hänen rinnassaan.

Y’shtolan hymy oli kutsuva. Se viipyili hänen huulillaan vielä silloinkin, kun hän kumosi viimeiset pisarat pullon pohjalta lasiinsa. V’kebbe ajelehti jo oluen tuomassa suloisessa usvassa ja tiesi aamun lankeavan harmaana. Oli kuitenkin mahdotonta välittää seuraamuksista juuri nyt. Hän kumosi viimeisen tuoppinsa ja kumautti sen pöytään. Haukotus pyrki huulille ja lihakset kaipasivat venyttelyä. Taisi olla aika suunnata kotiin. Lähteminen vain tuntui… mahdottomalta? V’kebbe ei saanut nostettua takamustaan puisesta penkistä, vaikka pakaroita kivisti liian pitkästä istumisesta.

”Yövytkö Hukkuvan Hutsun majatalossa?” hän huomasi kysyvänsä ja viittasi toiselle puolelle laajaa salia. Siellä oli majatalon tiski, jonka takaa lähti portaikko yöpymiskerrokseen. V’kebbe oli itsekin asunut majatalossa ennen kuin oli saanut vuokrattua pienen ullakkohuoneen Kalastajanpohjasta läheltä kalastajien killan tiloja. Huone oli mukava, mutta jos ikkunan avasi, tunki sisälle pistävä kalan lemu. Vuokra oli kuitenkin edullinen Limsa Lominsan mittakaavassa.

”Minun on tarkoitus vuokrata täältä huone”, Y’shtola vastasi. ”Voisin kuitenkin käydä ensin haukkaamassa raitista yöilmaa. Haluatko liittyä seuraan? Tämä on ensimmäinen vierailuni Limsa Lominsassa enkä haluaisi heti eksyä.”

”Mikäpä siinä”, V’kebbe sanoi. Yllättäen penkistä nouseminen olikin helpompaa kuin voin hetkeä aiemmin. He astelivat yhdessä Y’shtolan kanssa portaita Alakansille. Aetheriitti-aukiolla oli tungosta kuten tavallista. Edes yöaikaan meno ei tuntunut rauhoittuvan, mutta juuri sellaisena V’kebbe Limsa Lominsaa rakasti: vilkkaana ja elävänä.

Myös kauppapaikalla riitti edelleen asiakkaita ja markkinataulun ilmoitukset lepattivat yöllisessä merituulessa, kun V’kebbe kuljetti Y’shtolaa alueen halki. Vaistomaisesti hänen jalkansa veivät kohti Kalastajanpohjaa ja pian hän huomasi esittelevänsä sataman uljaita laivoja, joista hän ei ollut koskaan aiemmin edes piitannut erityisemmin. Oli vain mukava nojailla sillankaiteeseen ja katsella laivoja sekä niiden takaa avautuvaa tähtikirkasta merimaisemaa.

V’kebbe maistoi suolaisen tuulen huulillaan, kun se pöllytti hänen pitkiä punaisia suortuviaan. Y’shtola oli hyvin lähellä. Hänen vaniljainen tuoksuvetensä sekoittui suolaiseen tuuleen ja kietoutui V’kebben ympärille. Hän vilkaisi toista naista syrjäsilmällä ja liikahti vielä hieman lähemmäs. Niin lähelle, että kummankin hiha sipaisi toista. V’kebbe veti syvään henkeä ja nautti yöllisestä raikkaudesta, vaikka siihen sekoittui tuttuakin tutumpi kalanhaju. Öisin se ei kutienkaan ollut yhtä voimakas kuin kuumimpina päivinä, ja sitä paitsi siihenkin tottui.

V’kebbe epäröi. Hän ei ollut kertaakaan Limsa Lominsassa asuessaan tuonut ketään edes lähelle kotiaan. Muutaman kerran kapakkareissu oli päättynyt yöllisiin seikkailuihin, mutta V’kebbe oli aina pitänyt huolen, että hetkelliset seuralaiset asuivat Yläkansilla. Hän ei halunnut turhia sitoumuksia, ja jokainen hänen seuralaisistaan oli sen myös tiennyt. Y’shtola vaikutti kuitenkin erilaiselta. Hän oli rauhallinen ja vakava, vaikkakin hyvin sievä. Hänen yllään myös leijaili viattomuuden aura, vaikka ilmeisesti velhona hänelle oli ehtinyt jo kokemusta kertyä. Joka tapauksessa Y’shtola saattaisi kuvitella liikoja, eikä ollut oikein ruokkia kuvitelmia.

Ja juuri niin V’kebbe halusi kuitenkin tehdä. Hän halusi irrottaa metalliset pompulat Y’shtolan tukasta ja työntää sormensa valkoisten hiusten sekaan. Hän halusi kuiskailla tämän korviin sanoja, jotka eivät todellisuudessa merkinneet mitään, ja tutkia jokaisen ohuen vaatekerroksen alta löytyvän ihosentin sormillaan. Eikä V’kebbe edes tiennyt, halusiko Y’shtola samaa vai oliko kaikki vain hänen humaltuneen mielensä kuvitelmaa.

Kun V’kebbe kääntyi vihdoin katsomaan Y’shtolaa, hän näki naisen hymyn ulottuvan silmiin saakka. Se ei ollut viattoman tyttösen hymy vaan aikuisen naisen. Naisen, joka oli varma itsestään ja tiesi, mitä halusi. Se oli hymy, joka vaati ja salli samaan aikaan. Kuumotus V’kebben alavatsalla heräsi ja sai matalan kehräyksen nousemaan kohti kurkunpäätä. Yleensä hän hoiti aloitteiden teon, mutta jokin Y’shtolan katseessa sai hänet antautumaan. Hän oli valmis katsomaan, minne merivirrat hänet kuljettaisivat.

”Sinähän sanoit, että kotisi on täällä Kalastajanpohjassa”, Y’shtola kuiskasi. ”Olen kuullut, ettei öisessä Limsa Lominsassa kannata vaeltaa yksin, varsinkaan Alakansilla. Pohdiskelin tässä, ettei minun ole kenties turvallista palata yksin Hukkuvaan Hutsuun…”

Y’shtolan hymy sai V’kebben polvet notkahtamaan. Ei tämän näin päin kuulunut mennä! Ja silti kaikki tuntui menevän juuri oikein.

”Olet oikeassa. Täällä on syytä varoa, ettei esimerkiksi tule ryöstetyksi”, V’kebbe vastasi. ”Asun itse asiassa tuossa talossa, aivan kalastajien killan tuntumassa. Kotini on pieni, mutta jos se kelpaa täksi yöksi…”

”Emmeköhän me mahdu. Näytä tietä.”

V’kebbe kääntyi, muttei ehtinyt ottaa askeltakaan, kun lämmin käsi tarttui hänen ranteeseensa. Y’shtolan sormet olivat pehmoiset, kun ne kiertyivät ranteen ympärille ja nykäisivät kättä. V’kebbe antoi naisen pyöräyttää hänet ympäri ja kohtasi sinivihreiden silmien katseen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt keskittyä silmien kauneuteen, kun pehmoiset huulet jo painuivat hänen omiaan vasten. Niillä maistui yhä Ala Mhigon punainen, ja yhtäkkiä V’kebbe piti viinistä paljon enemmän kuin koskaan aiemmin.