Lumeen piirtyneet jäljet
21. joulukuuta 1809
Eiko pyöritteli hiuskiehkuraa sormensa ympärille ja
tuijotteli salia, joka oli täynnä ihmisiä. Kaikilla näytti olevan hauskaa.
Ruokaa ja juomaa oli tarjolla riittämiin, musiikki soi ja suuri sisälle
kannettu puu oli koristeltu upeaksi. Keskitalvenjuhla oli yksi vuoden
suurimmista ja myös monen suosikki. Lapsena Eiko oli rakastanut sitä – ja
erityisesti saamiaan lahjoja – mutta nyt hänellä ei ollut hippustakaan
juhlamieltä.
Tytön mielessä pyöri paria päivää aiemmin linnassa vieraillut
henkilö. Tästä ei ollut kuulunut sen illan jälkeen, mutta palvelusväen tiloihin
oli varmuuden vuoksi lisätty vartijoita. Kaupungilta ei ollut prinsessan
helpotukseksi kantautunut huhua, että joku olisi tappanut itsensä hyppäämällä
linnan parvekkeelta, mutta aina oli mahdollista, ettei tällaisia juoruja vain
kerrottu hänelle.
Miksi ihmeessä hän välitti? Ei yhdellä varkaalla olisi
pitänyt olla väliä. Silti hänen vatsassaan kiersi epämiellyttävä tunne, jossa
oli ripaus syyllisyyttä. Kuinka todennäköistä oli, että tunkeilija oli ollut
Xioni? Kaiken järjen mukaan tunkeilija olisi saattanut olla kuka tahansa, mutta
Eikon oli vaikea uskoa, että kyse olisi ollut satunnaisesta varkaasta. Hän oli
lähtenyt nuorukaisen luota varsin vihaisissa merkeissä, ehkä tämä oli halunnut
sovitella.
Tai sitten ei. Xioni oli huonotapainen ääliö, jolla oli aivan
liian terävä kieli. Eiko ei edes pitänyt tämän seurasta. Hän oli vain halunnut
hieman seikkailla, ei mitään sen enempää. Kyllähän nuorukaisenkin oli täytynyt
tajuta, ettei kyse ollut mistään vakavammasta, ei mistään, mitä olisi
kannattanut jäädä ajattelemaan. Sitä paitsi Xioni liehitteli varmasti jokaista
eteensä sattuvaa tyttöä. Tuskin Eiko oli ollut erityinen, joten prinsessa
saattoi aivan hyvin unohtaa murehtimisen ja yrittää nauttia juhlista.
”Enpä ole nähnyt sinua noin synkkänä koskaan”, tuttu ääni
huomautti tytön viereltä. Eiko kohotti katseensa helmoistaan ja hymyili
Zidanelle, joka nojasi seinään ja virnisti leveästi. Tämän rennosta olemuksesta
oli lähes mahdotonta päätellä, että tämä oli Alexandrian kuningattaren
prinssipuoliso.
”Tylsät juhlat”, Eiko kuittasi.
”Pitäisikö niitä piristää jotenkin?” mies tiedusteli ja
kyyristyi hieman. Tämän häntä heilui leikkisästi, kuten aina, kun tämä innostui
jostain. Toisinaan Eiko mietti, miksi mies käytti tuollaisia eleitä. Joku
saattaisi tulkita asennon hyökkäykseksi. Miten ihmeessä Zidane selvisi
käyttäytymissääntöjen rajaamassa maailmassa? Tämän koko olemus huusi, että tämä
oli enemmän tavallinen kaduntallaaja kuin kuninkaallinen.
”Ehkä on parempi, ettei kumpikaan meistä aiheuta nyt
pahennusta. Dagger ja äiti ovat niin innoissaan näistä juhlista”, Eiko totesi,
vaikka olisi mieluusti nähnyt, miten mies olisi tuonut juhliin eloa.
Zidane palasi entiseen asentoonsa ja jäi nojailemaan etiketin
vastaisesti seinää vasten. ”Olet oikeassa. Tällainen hienostelu… No, joskus
kaipaan niitä aikoja, kun juhlittiin Tantaluksen kanssa oikein kunnolla. Kävin
päämajassa pari päivää sitten, kaikki oli ennallaan.”
”Kävitkö?” Eiko innostui. ”Ketkä kaikki sinä tapasit?”
”Lähes kaikki”, Zidane vastasi. ”Rubyn, Blankin, Cinnan ja
Marcuksen. Pomokin oli siellä ja pari uutta kaveria.”
”Yhmm.” Eiko ei oikein tiennyt, miten olisi voinut kysyä Xionista.
Hän olisi mieluusti halunnut tietää Zidanen mielipiteen nuorukaisesta, mutta
kysymyksen muotoilu tuntui mahdottomalta.
”Ruby sanoi, että sinäkin olet käynyt siellä”, Zidane jatkoi
yllättäen.
Eiko tunsi värin pakenevan kasvoiltaan. Hänen salaisuutensa
oli paljastunut, nyt hän olisi pulassa, jos Zidane avaisi suunsa väärässä
paikassa.
”En minä kellekään kertonut”, mies sanoi prinsessan
helpotukseksi. ”Olet kyllä yhtä huimapäinen kuin Dagger. Tiesitkö, ettei
teatterialue ole kaikkein turvallisin… varsinkaan prinsessalle?”
”Siksi en esiintynyt omana itsenäni”, Eiko huomautti.
”Niin, niinhän Ruby taisi sanoa. Olit väittänyt olevasi
Erin”, Zidane naurahti. ”Sinun olisi pitänyt nähdä sen valkopäisen hepun ilme,
kun hän kuuli Rubyn sanat. Olet tainnut saada ihailijan.”
Shivan tähden! Eikon teki mieli kirkua. Nyt hän oli aivan
varma, että tunkeilija oli ollut Xioni. Tämä oli saanut tietää totuuden ja oli
sen takia yrittänyt sisälle linnaan. Jos tämä oli kuollut paetessaan, se oli
prinsessan vika.
”Ihailijoista puheen ollen, Dagger kertoi pulmastasi”, Zidane
jatkoi. ”Minusta tuo kuninkaallinen hömpötys yhteiskunnallisesti
hyväksyttävästä puolisosta on typerää. Sinun pitää valita joku sopiva itse.
Joku sellainen, josta pidät oikeasti. Ja taistella hänestä viimeiseen hetkeen
saakka.”
”Ai…” Eiko mutisi. Hänelle ei olisi tullut mielenkään mennä
puhumaan miehelle ongelmastaan eikä hän ollut osannut kuvitella, että löytäisi
Zidanesta puolustajan kannalleen.
”Minun neuvoni on: ole oma itsesi, kulje omia polkujasi ja
rakasta täysin sydämin”, mies opasti. ”Sillä tavoin voit olla onnellinen ja
tyytyväinen valintoihisi.”
”Oletko sinä onnellinen, Zidane?” Eikon oli pakko kysyä.
”Hei, minullahan on kaikki, mitä tyhjästä ponnistanut kloppi
voi toivoa. Nain kuningattaren, sain kaksi kaunista tytärtä ja kolmas lapsi on
tulossa. Lisäksi minulla on rahaa enempää kuin ehdin tuhlata.”
”Mutta et ole vapaa seikkailemaan, etkä juhlimaan päättömästi
Tantaluksen kanssa”, prinsessa muistutti.
”Joskus on luovuttava jostain saadakseen sen, mitä eniten
maailmassa haluaa”, mies vastasi ja vilkaisi Hildan seurassa istuvan Garnetin
suuntaan. Zidanen kasvoilla käväisi hellä ilme. Eiko tajusi, että tämän täytyi
rakastaa vaimoaan todella paljon.
Kumpikin hiljeni ja jäi seuraamaan juhlan hälyä. Eiko oli
helpottunut siitä, että oli saanut olla suhteellisen rauhassa illan. Hilda-äiti
ja Cid-isä eivät olleet vielä julkistaneet, että hänelle etsittiin puolisoa.
Silti tyttö ei pystynyt rentoutumaan. Zidanen kertomuksen myötä syyllisyys oli
alkanut painaa hänen mieltään entistä raskaampana.
”Haluaisitko sinä tanssia?” Zidane tiedusteli hetken
kuluttua.
”Osaatko sinä muka?” Eiko tuhahti.
”Dagger on opettanut, kuuluu velvollisuuksiin osata tanssia.
Sitä paitsi se on ihan mukavaa, jos seura on hyvää”, mies huomautti. Tämän
kasvoilla käväisi tuttu virnistys, sen Eiko oli oppinut tuntemaan jo
kuusivuotiaana. Silloin se oli sulattanut hänen sydämensä, nyt se vain
muistutti menneestä. Hän tajusi jo varsin hyvin, miksei Zidane ollut vuosia
sitten lämmennyt hänelle. ”Saattaisit piristyä vähän”, mies lisäsi.
”Hyvä on sitten, Zidane-herra, suon teille yhden tanssin”,
Eiko vastasi muodollisesti ja virnisti miehelle takaisin. Hän lisäsi
kokonaisuuteen hoviniiauksen, ainakin muiden silmissä hän näyttäisi hetken
verran kunnolliselta prinsessalta.
Zidane ei valehdellut. Tämä todellakin osasi pyörittää Eikoa
pitkin tanssilattiaa samalla tavalla kuin muutkin juhlijat omia daamejaan. Toki
tanssiminen oli mukavaa, mutta miehen yllättävät taidot muistuttivat prinsessaa
liikaa siitä, että jokainen heistä oli luisumassa yhä kauemmas siitä, mitä he
olivat joskus olleet. Tällainen maailma, kultainen häkki, ei ollut Eikoa
varten. Liikaa rajoituksia ja vaatimuksia, liikaa velvollisuuksia ja aivan
liian vähän vapautta.
Tytön pää oli liian täynnä synkkiä ajatuksia, jotta hän olisi
voinut nauttia juhlista. Hän halusi karata omaan huoneeseensa ja jäädä sinne
loppuillaksi kierimään itsesäälissä. Tällainen murehtiminen ei ollut hänen tapaistaan,
mutta viime aikoina hänen mielialansa olivat heitelleet äärilaidasta toiseen.
Nyt tuon kummallisen ailahtelun lisäksi hänen mieltään painoi huoli Xionin
kohtalosta ja omista velvollisuuksistaan. Alkoi olla liian haasteellista
esittää pirteää pikkuprinsessaa.
”Sori, Zidane. Voisinko lainata daamiasi?”
Eiko havahtui kysymykseen. Hänen sydämensä jätti lyönnin
välistä, kun hän kääntyi katsomaan puhujaa, joka oli juuri koputtanut Zidanea
olkapäälle. Tyttö ei saanut sanaa suustaan, kun mies luovutti hänet nuorukaisen
käsivarsille.
”Minun pitääkin mennä jo katsomaan, miten Dagger pärjää”,
genomi totesi ja katosi ihmisvilinään, ennen kuin prinsessa ehti protestoida.
”Hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Eiko Carol
Fabool, Madain Sarin selviytyjä ja yksi viimeisistä summonereista Gaialla”,
valkohiuksinen nuorukainen summasi tanssittaessaan Eikoa muiden juhlavieraiden
joukossa. ”Ei ihme, että olit niin pihalla kaupungilla liikkuessasi.”
”Mitä halvattua sinä teet täällä? Ja eikö sinun pitäisi olla
kuollut?” Eiko sähähti. Hän piti äänensä mahdollisimman matalalla, ettei
vetäisi puoleensa ei-toivottua huomiota. Xioni ei taatusti ollut kutsuvieraiden
listalla ja lentäisi suoraan tyrmään, jos jäisi kiinni uhkayrityksestään. Miten
ihmeessä tämä oli edes päässyt linnaan uudestaan? Zidanella täytyi olla
näppinsä pelissä.
”Miksi sinä valehtelit minulle?” Xioni kysyi.
”Minä kysyin ensin!” prinsessa kivahti.
Xioni naurahti ja kuljetti prinsessaa syrjemmälle. Eiko ei
toisaalta pitänyt ajatuksesta, mutta toisaalta he olisivat paremmin turvassa
jossain muualla kuin kaikkien silmien alla keskellä tanssilattiaa. Jos Cid-isä
näkisi hänen tanssivan jonkun muun kuin soveliaaksi katsomansa henkilön kanssa…
no, siitä ei välttämättä hyvä seuraisi. Tämä saattoi viihtyä nostelemassa
tuoppia Tantaluksen johtajan kanssa, mutta Eikolle ei samanlaisia huvituksia
suotu. Kaikki prinsessaan liittyvä oli valtakunnan tulevaisuuteen liittyvää,
joten Cid-isä otti tyttärensä toimet hyvin vakavasti.
Nuorukainen pysähtyi käytävän suulle lähelle suurta sisälle
kannettua kuusta. Eiko vetäytyi kauemmas nuoresta miehestä ja vilkuili
ympärilleen. Kukaan ei katsonut heidän suuntaansa. Tyttö kiirehti käytävään,
josta tiesi pääsevänsä muihin juhlijoille varattuihin huoneisiin ja lyhdyin
koristellulle parvekkeelle.
”Erosimme hieman ikävissä merkeissä, joten päätin pistäytyä
vieraisilla”, Xioni vastasi vihdoin kysymykseen.
”Kahdesti?” Eiko hymähti.
”No, ensimmäinen kerta ei tuottanut toivottua tulosta.
Palvelusväen tilojen kautta oli varsin vaikeaa päästä huomaamatta tänne paremman väen luokse”, nuorukainen huomautti.
”Miten sinä oikein pääsit kulkemaan huomaamattomasti? Kaikkihan täällä tuntevat
sinut.”
”Ei kuulu sinulle”, Eiko kivahti. Hän ei paljastaisi linnan
salaisuuksia varkaalle.
”Sinulla juuri sopivan omahyväinen asenne prinsessaksi”,
Xioni nauroi. Eiko mulkoili nuorukaista vihaisesti. Miksi ihmeessä tämä oli
tullut, jos halusi vain loukata häntä lisää?
”Onpa sääli, ettet katkonut niskojasi, kun hyppäsit
parvekkeelta alas. Ehkä voit nyt yrittää uudestaan”, tyttö jupisi ja nykäisi
parvekkeen oven auki. Ulkona oli turhan kylmä oleskella juhla-asussa, mutta hän
tunsi tarvitsevansa jotain viilentämään tunteitaan.
Xioni seurasi prinsessaa ulos ja veti oven perässään kiinni.
”En minä hypännyt. Pikemminkin juoksin alas, voin näyttää, jos haluat.”
”Niin varmaan”, Eiko tuhahti. Kukaan ei juossut pystysuoraa
seinää alas, nuorukainen valehteli minkä kerkesi.
”Ei sinun ole pakko uskoa.” Xioni kohautti olkapäitään ja jäi
nojailemaan selkä kaidetta vasten. Tämän harmaat silmät tuijottivat Eikoa
leikkisästi, hyvin ärsyttävästi. Prinsessan teki mieli kääntyä kannoillaan ja
marssia takaisin sisälle, mutta silti hän vain seisoi paikoillaan ja värisi
kylmästä. ”No, miksi sinä valehtelit?”
”Miksi olisin kertonut totuuden? Sinä olet varas, se olisi
ollut riski”, Eiko selvensi. Kaipa hän oli vastauksen velkaa.
”Ensinnäkin minä olen ensisijaisesti näyttelijä ja toiseksi
se sinun toilailusi pubissa oli jo riski sinänsä”, Xioni korjasi. ”Tiedän
muuten, ettet ole edes senikäinen kuin väitit. Ja että olet menossa kihloihin.
Aika törkeää vedätystä sinun puoleltasi.”
Eiko tuijotti nuorukaista suu auki. Hän ei tiennyt, mitä
sanoa. Häntä hävetti ja raivostutti yhtä aikaa. Kaikki tuntui olevan piloilla…
vaikka hän ei ollut edes varma, mitä tarkoitti ’kaikella’. Mutta miten Xioni
tiesi pakkokihlausasiastakin? Zidane oli sanonut kuulleensa siitä Daggerilta,
mutta tämän oli täytynyt tavata Xioni jo ennen kuin Eiko oli kertonut
ongelmastaan ystävälleen. Juorusiko joku muukin linnan asioita? Ketkä kaikki
tiesivät jo?
”No, onko sulhanen Alexandriasta vai Burmeciasta? Vai otatko
kenties jonkun noista pokkuroijista tuolta tanssisalista?” Xioni jatkoi. Eiko
risti kätensä rinnalleen ja mulkoili nuorukaista. ”Äläkä sano ’ei kuulu
sinulle’, se ei nyt kelpaa vastaukseksi.”
”Lindblumin prinsessana minun ei tarvitse selitellä asioitani
rahvaalle”, Eiko ilmoitti niin tylyllä äänellä kuin vain pystyi. Hän tiennyt,
miksi Xioni sai hänet näin vihaiseksi. Hän olisi voinut vain lähteä pois,
unohtaa koko miekkosen, mutta… hän ei halunnut. Oli raivostuttavaa, ettei
pystynyt kontrolloimaan omaa tunne-elämäänsä ja halujaan yhtään. Oikeasti Xioni
ansaitsi saada korvilleen röyhkeytensä takia. Eikolla ei ollut mitään
velvollisuutta edes keskustella tämän kanssa.
”Ehkä sinä tosiaan olet hienohelma hempukka ja samanlainen
itsekäs hyväksikäyttäjä kuin kaikki muutkin summonerit”, Xioni ilmoitti ja
käänsi selkänsä tytölle. ”Zidane yritti vakuuttaa minulle muuta, mutta hän ei
taida lopulta tuntea sinua… anteeksi, teidän korkeuttanne, kovin hyvin.”
”Minä en ole mikään hienohelma”, Eiko puuskahti. ”Eivätkä
summonerit ole hyväksikäyttäjiä. En todellakaan tajua, mikä pahus sinun
ongelmasi on. Jos sarvi otsassani ei miellytä, niin painuu hiiteen siitä. Ei
sitä ole mikään pakko katsella ja keksiä typeriä tekosyitä pilkkaamiseen, ettei
kävisi ilmi, kuinka paljon oikeasti pelkäät voimiani!”
”Hmph, minä en pelkää sinua. Olet pelkkä pikkutyttö”, Xioni
korjasi. ”Mutta hetken kuvittelin, että olisit erilainen kuin muut summonerit.
Olin väärässä, pidät toisten elämillä leikkimisestä, kuten muutkin kaltaisesi.”
Eiko halusi kirkua. Nuorukaisen syytteet olivat
käsittämättömiä ja vailla järkeä. Se, että hän oli sattunut syntymään sarvi
otsassaan, ei tehnyt hänestä pahaa ihmistä. Hänellä oli vain erityisiä kykyjä,
taito taivuttaa Eidolonit tahtoonsa. Ei tosin kaikkia, mutta hyvin monia
niistä. Eikä siinä ollut mitään pahaa, niin oli ollut aina.
”Ehkä minun on paras lähteä. Älä huoli, en vaivaa sinua enää,
arvoisa prinsessa”, Xioni päätti puheensa ja kapusi parvekkeen kaiteelle.
Eiko nielaisi ja astui askeleen eteenpäin. ”Älä ole hullu!”
tyttö huudahti. Pudotus olisi todella pitkä. Merelle täytyi olla matkaa satoja
metrejä, Xioni murskautuisi rantakallioihin, jos hyppäisi alas parvekkeelta.
Nuorimies astui askeleen eteenpäin ja katosi prinsessan
näkyvistä. Eiko kiljaisi ja ryntäsi kaiteelle. Hän nojautui sitä vasten ja
tähysti alaspäin. Vaaleat kasvot tuijottivat häntä vajaan puolen metrin päästä
alapuolelta. Xionin kasvoilla oli leveä virne, jonka ärsyttävyyden tyttö tällä
kertaa sivuutti. Miten ihmeessä nuorukainen oikein roikkui ilmassa? Tämä ei
näyttänyt pitävän mistään kiinni.
Xioni leijui ylemmäs, kunnes oli Eikon tasalla, ja nojasi
käsillään parvekkeen kaiteeseen. Tyttö veti itseään hieman taaksepäin, mutta ei
perääntynyt.
”Välität sitten edes hieman”, nuorukainen totesi.
”Pyh, joku saattoi nähdä meidän tulevan tänne, olisi
skandaali, jos minua syytettäisiin murhastasi”, Eiko selitti.
”Voit leikkiä uskovasi tuohon, mutta me molemmat tiedämme,
ettei se ole totta”, Xioni väitti ja työnsi kasvonsa lähemmäs prinsessaa.
”Kuka… mikä sinä oikein olet?” tyttö henkäisi. Hän oli nähnyt
paljon kaikenlaista, muttei leijuvia ihmisiä. Kuja oli osannut leijua
trance-tilassaan, mutta Xionista ei säteillyt valoa, tämä ei ollut
trance-tilassa.
”Joku, jota veresi ei voi koskaan vastustaa, summoner”,
nuorukainen naurahti. Vastaus oli omituinen, Eiko ei todellakaan ymmärtänyt,
mitä toinen tarkoitti. ”Tehdään sopimus, prinsessa.”
”Ja millainenhan se mahtaisi olla?” tyttö puuskahti.
”Sinä pidät huilusi ja sarvesi erossa minusta ja minä kerron
vielä jonain päivänä sinulle hurjan tarinan… sekä tulen tarvittaessa
pelastamaan sinut prinssiltäsi.”
Tyttö kohotti kulmakarvojaan. Sopimus kuulosti yhtä oudolta
kuin nuorukaisen aiempi vastaus. Xioni puhui lämpimikseen, ei tämä voinut häntä
velvollisuuksilta pelastaa. Sitä paitsi tämä ei koskaan saisi tietää ajoissa
hänen kihlapäiväänsä.
”Sinun tarvitsee vain ajatella minua. Ajattele todella
kovasti ja kuvittele minut mielessäsi, lupaan tulla paikalle”, Xioni vihjaisi.
”Mutta älä koskaan yritä käskeä minua. Silloin lähden pois, enkä tule ikinä
takaisin.”
”Sinussa on jotain pahasti vialla”, Eiko päätteli. Kaveri oli
päästään sekaisin sen lisäksi, että osasi kumota painovoiman.
”Et arvaakaan, kuinka pahasti”, Xioni nauroi, ”mutta nyt
minun on aika poistua tältä näyttämöltä, prinsessa. Sinua kaivataan pian
juhlissa.”
”Älä…” Eiko aloitti, muttei saanut lausettaan loppuun, sillä
lämpöiset huulet hipaisivat pikaisesti hänen omiaan. Tytön luomet painuivat
vaistomaisesti kiinni, hän olisi voinut vannoa, että salama iski hänen
sisällään samalla hetkellä, kun Xioni suuteli häntä. Ilmassa oli sähköä,
kirjaimellisesti, hän tunsi sen ihollaan.
Kylmä tuuli pyyhkäisi parvekkeen ylitse. Eiko avasi silmänsä
ja jäi katsomaan pimeyttä edessään. Xioni oli poissa, mutta nyt tällä kertaa
tämä oli jättänyt jälkensä muuallekin kuin lumeen.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!