Punainen aamunkoitto
Luku 13
Mistä
tyttö oli yhtäkkiä saanut kaiken sen voiman ja energian, jonka voimalla tämä
oli jaksanut harjoitella niinkin pitkään? Entä miksei Yume tunnistanut omia
rajojaan, vaan jatkoi harjoittelemista selkeästä uupumuksesta huolimatta? Tyttö
puski eteenpäin sellaisella vimmalla, ettei se ollut todellakaan terveellistä.
Toisekseen
Itachia hämmästytti se, ettei tyttö ollut selvästikään varautunut
kuukautisiinsa. Toisin kuin Yume oli olettanut, hän oli hyvinkin tietoinen
naisten fyysisistä ’vaivoista’. Ja tietysti hän oli olettanut Yumenkin olevan.
Itachi ei mielellään pohtinut mitään kuukautisiin liittyvää, mutta häntä
ärsytti joka tapauksessa tytön varomattomuus, valmistautumattomuus ja itsensä
rääkkääminen. Yumen oli huomenna parempi pitää vapaapäivä ja antaa kehonsa
palautua.
Silti
tytön sanat olivat ne, jotka olivat syöpyneet paljon elävämmin Itachin mieleen.
Yhtä hyvin joku olisi voinut painaa ne poltinraudalla hänen iholleen.
Älä esitä, että nyt välittäisit,
kun et kerran välitä muutenkaan! Ei tarvitse tulla leikkimään minun nenäni
eteen!
No
niin, Itachi oli itse ottanut torjuvan asenteen Yumea kohtaan. Hän oli silti
olettanut tytön ymmärtäneen, että kyse oli velvollisuuksista, ei siitä, ettei
tyttö itsessään olisi ollut välittämisen arvoinen. Hänhän oli jatkuvasti
työntänyt tätä eteenpäin, seurannut harjoituksia, neuvonut ja opastanut.
Hetkeäkään hän ei ollut leikkinyt.
Hän oli
koko ajan halunnut Yumen parasta. Hän oli suojellut tyttöä itseltään ja niiltä
kielletyiltä tunteilta, jotka olivat olleet heräämässä. Kyse ei ollut missään
vaiheessa ollut siitä, ettei hän olisi välittänyt. Päinvastoin, nimenomaan
välittämisen takia hän oli tehnyt niin kuin oli tehnyt. Yume oli käsittänyt
kaiken aivan väärin.
Teet kaiken niin kuin sinulla
olisi itsestään selvä oikeus ohjailla muiden elämää, päättää siitä, mikä
toisille on hyväksi! Kuvittelet olevasi joku helvetin jumala!
Yumen
sanat kirpaisivat, sillä ne liippasivat totuutta. Itachi oli jo vuosia sitten
oikeudekseen päättää, mikä muille oli parasta. Se oli totta, mutta hän ei ollut
voinut tehdä muuta. Jos ihminen ei itse ymmärtänyt omaa parastaan, oli jonkun
toisen ohjattava hänet siihen suuntaan. Uchihan klaani ei ollut ymmärtänyt, nyt
Yume ei ymmärtänyt. Itachin oli vain pakko toimia tietyllä tavalla.
Mutta
jumala hän ei kuvitellut olevansa. Aina oli jotain, mikä saattoi mennä pieleen.
Tämänpäiväinen osoitti sen selvästi. Yume ei suinkaan ollut kiitollinen Itachin
teoista. Tytön äänessä oli ollut todellista vihaa ja katkeruutta.
Sinä et ole yhtään mitään, olet
pelkkä säälittävä idiootti, joka luulee itsestään liikaa.
Tytön
sanat olivat sattuneet oikeasti. Noinko Yume-chan hänestä ajatteli? Itachi ei
uskonut siihen, että kuvittelisi itsestään liikaa. Hän tiesi tarkalleen omat
kykynsä, mutta myös oman rajallisuutensa. Mutta pitikö Yume todella hän
idioottina? Säälittävänä? Kummallakaan nimityksellä Itachi ei halunnut kuulla
itseään kutsuttavan.
Minä vihaan sinua! Pysy kaukana
minusta!
Käsky
oli tullut varsin selvästi. Silti Itachi oli nostanut tytön syliinsä, sillä
muuten tämä olisi hukkunut lampeen. Oli ollut varmaa, ettei Yume olisi enää
päässyt pintaan, jos Itachi olisi antanut hänen upota. Eikä tyttö lopulta ollut
vastustellut, vaan pysytellyt hiljaa paikoillaan talolle asti.
Talolle
päästyään Yume ei ollut puhunut mitään. Tyttö oli pudottautunut Itachin
sylistä, käynyt huoneessaan ja mennyt sitten kylpyhuoneeseen siistiytymään. Ja
nyt tämä oli jo unessa. Käskyä pysyä kaukana tyttö ei ollut toistanut, eikä
Itachi ollut ollenkaan varma, oliko se edelleen voimassa.
Minä vihaan sinua!
Minä vihaan sinua!
Minä vihaan sinua!
Sanat
kaikuivat Itachin mielessä liiankin kirkkaina. Niitä oli vaikea yhdistää unesta
rauhallisiin kasvoihin. Silti ne olivat vain hieman aiemmin karanneet Yumen
huulilta. Sanat olivat olleet kylmät ja kovat, mutta niissä oli myös ollut
epätoivoa ja paniikkia.
Tarkoittiko
Yume todella sanojaan? Vihasiko tyttö Itachia? Mies ei halunnut ajatella niin.
Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen. Viha oli se tunne,
jota hänen tuli saada osakseen rakkauden sijaan.
Niin
oli ollut Sasuken kohdalla. Poika vihasi Itachia koko sydämestään, ja siihen
Itachi oli pyrkinytkin. Sasuken viha takasi sen, että miehen suunnitelma
toteutuisi aikanaan. Jollain kierolla tavalla se viha teki Itachin
onnelliseksi.
Mutta
Yumen viha.. Miksi sen vastaanottaminen oli niin vaikeaa? Itachi tiesi kyllä
ansainneensa sen satakertaisena. Siksipä hänen olisi tullut myös hyväksyä se,
mutta hän ei voinut. Hän ei halunnut. Valitettavasti näytti siltä, että juuri
viha oli työntänyt Yumea eteenpäin, antanut tälle voimaa jaksaa liian raskaita
harjoituksia. Viha Itachia kohtaan.
Itachi
halusi kumartua tytön puoleen ja pyytää tätä olemaan vihaamatta häntä. Se olisi
tietenkin ollut liikaa pyydetty, väärin. Silti hän todella halusi tehdä niin.
Hän oli ehkä alun perin toiminut itsekkäästi, mutta myöhemmin hän oli ryhtynyt
ajattelemaan vain ja ainoastaan Yumen etua. Hän ei halunnut selittää asiaa
tytölle, sillä sen selittäminen olisi vaatinut monien muidenkin asioiden
kertomista. Eikä Itachi missään nimessä ollut valmis jakamaan menneisyyttään,
saati suunnitelmaansa tytön kanssa. Yumen ei tarvinnut tietää sellaisista
asioista. Itachi kertoisi tälle ainoastaan äärimmäisessä tilanteessa.
Yume
kääntyi selälleen unissaan. Tytön kasvot olivat hieman kalpeat, mutta kuitenkin
rauhalliset. Hieman lepoa ja riittävästi ravintoa, niin tämä olisi kunnossa. Ja
sen jälkeen Itachi vahtisi, ettei tyttö ajaisi itseään äärirajoille ilman hyvää
syytä.
Varovaisesti
mies siirsi kostean hiuskiehkuran Yumen otsalta. Tytön iho tuntui hieman
normaalia lämpöisemmältä. Tämä oli ehdottomasti pulahtanut lampeen liian monta
kertaa suhteessa ilman lämpötilaan. Itachi soimasi itseään siitä, ettei ollut
seurannut tilannetta riittävän hyvin. Hän oli toivonut liian kiihkeästi Yumen
edistyvän nopeammin. Hänen objektivisuutensa oli hämärtynyt. Hänen täytyi
ehdottomasti olla tarkempi.
Mies
huokaisi raskaasti ja sipaisi tytön kuumottavaa poskea. Hän oli hukassa. Oli
koko ajan vaikeampaa pitää kiinni periaatteista. Hän kävi jatkuvaa sisäistä
taistelua.
Ja
tänään hän oli säikähtänyt oikeasti, kun Kisame oli ilmoittanut Yumen
verenvuodosta. Hän oli luullut tytön satuttaneen itsensä pahasti, ennen kuin
oli tajunnut, mistä todellisuudessa oli kyse. Itachi ymmärsi, ettei halunnut
Yumelle sattuvan mitään. Hän halusi pitää tytön turvassa. Sen takia oli
tietysti tärkeää, että tyttö oppisi puolustamaan itseään, mutta toisaalta
Itachi halusi olla myös itse suojelemassa tätä. Hän ei luottanut kenenkään
muuhun tarpeeksi laskeakseen vastuun jonkun toisen hartioille.
Minusta on tullut heikko, mies huomasi ajattelevansa.
Hän painoi kevyen suudelman Yumen pehmeille huulille, ennen kuin nousi ja
käveli ulos huoneesta. Kukaan ei koskaan saisi tietää hänen heikosta
hetkestään. Ei kukaan.
*
Tyttö vaeltaa eteenpäin. Joka
puolella on korkeita puita. He ovat keskellä metsää, joka pelottaa häntä
suunnattomasti. Hän puristaa suurta kättä ja nyyhkyttää hiljaa. Hän on vasta
oppinut kävelemään, eikä jaksaisi enää. Matka on liian pitkä. Miksei isä pysähdy?
Suuri mies tytön vierellä
hidastaa askeliaan ja pysähtyy lopulta. Joko mennään takaisin äidin luo? Mies
nostaa tytön syliinsä ja painaa itseään vasten. Hän keinuttaa tyttöä
hiljalleen.
”Hyss, kaikki on hyvin,
pikkuinen. Kukaan ei tee sinulle pahaa, ei tämän jälkeen.”
Tyttö sulkee silmänsä ja painaa
päänsä miehen hartiaa vasten. Hänen ei tarvitse enää jaksaa, sillä isä kantaa
häntä maailman loppupisteeseen saakka. Isä on paras kaikista. Tyttö ei tiedä,
minne he ovat menossa, mutta isän kanssa hän turvassa. Tuttu tuoksu täyttää
hänen sieraimensa ja rauhoittaa hänet.
Pitkän ajan kuluttua isä
pysähtyy uudestaan. Tyttö raottaa silmiään. Hän erottaa suuren huoneen, jota
valaisee vain muutama soihtu. Huoneessa on kaksi muutakin ihmistä. Mies ja
poika. Tyttöä pelottaa. Hän haluaa vain isän ja äidin. Kaikki vieraat ovat
pelottavia. Jopa lapset. Kaikki haluavat tytölle pahaa.
Tyttö alkaa itkeä ja takertuu
isäänsä. Miksi hänet on tuotu tänne? Hän haluaa kotiin! Hän haluaa äidin
luokse!
Isä keinuttaa tyttöä hiljaa ja
yrittää rauhoitella sanoilla. Tyttö ei usko häntä. Vaikka isä on hyvä, muut
ovat pahoja, kaikki ovat. Vain äidin ja isän kanssa on turvallista. Tyttö
puristaa isän paitaa pienillä nyrkeillään, eikä suostu päästämään irti.
Kyyneleet valuvat hänen poskiaan pitkin niin vuolaina, että ne kastelevat
paidan kauluksen. Räkää valuu poskelle.
Varovaisesti isä irrottaa tytön
kädet paidastaan ja pyyhkii tämän nenän. Tyttö ei vaikene, kun isä ojentaa
hänet toiselle miehelle. Hän potkii ja huitoo käsillään huutaessaan suoraa
huutoa. Mies on pelottava. Hän haluaa isän takaisin.
Tyttö avaa kosteat silmänsä.
Mies katsoo häntä suoraan silmiin. Yhtäkkiä häntä ei enää pelota. Hän näkee
kauniin naisen, äidinnäköisen – vain silmät ovat erilaiset – ja miehen, jota
hän ei tunne. He ovat turvallisia, niin kuin isä ja äiti. Tyttö hymyilee
näylle.
Mies laskee tytön lattialle ja
pitää tämän kainaloista kiinni. Näky katoaa saaden tytön säikähtämään. Poika
seisoo hänen edessään ja tuijottaa varpaitaan. Tyttö katselee poikaa pelokkaana
pää kenossa. Poika ei näytä vaaralliselta. Tyttö miettii, lähtisikö poika
leikkimään hänen kanssaan…
Yume
veti syvään henkeä ja avasi silmänsä. Hän makasi pimeässä huoneessa, omassa
huoneessaan. Taas tuo uni. Hän oli nähnyt sen niin monesti, että muisti
jokaisen käänteen tarkalleen. Lapsesta asti hän oli nähnyt tuota unta
säännöllisen epäsäännöllisesti. Yleensä uni oli kuitenkin ilmestynyt, kun päivä
oli ollut erityisen koetteleva, raskas, surullinen tai henkisesti uuvuttava.
No,
tämä päivä sopi kyllä kuvaukseen. Yumesta tuntui edelleen, ettei hän jaksaisi
liikkua yhtään mihinkään. Hänen lihaksensa olivat niin väsyneet, että niitä
suorastaan kivisti. Hän tiesi menneensä liian pitkälle. Hän oli jatkuvasti
työntänyt itseään lähemmäs omia rajojaan siinä toivossa, että olisi saavuttanut
jotain. Jos ei muuta, niin Itachin hyväksynnän.
Se mies
oli uskomaton. Miksi tämä oli ollut niin huolissaan, jos ei kerran välittänyt?
Oliko Yume jonkinlainen sijoitus? Mitä mies suunnitteli? Jos tämä ei ollut
kiinnostunut hänestä, eikä tuntenut mitään häntä kohtaan, ei tämän olisi
pitänyt olla huolissaankaan. Yume ei voinut ymmärtää, mitä Itachin mielessä
liikkui.
Tytön
mielessä kävi pieni aavistus, mutta hän torjui sen tylysti. Hän ei enää
sortuisi ajattelemaan mitään turhia mahdollisuuksia. Hän oli ehkä menettänyt
entisen työnsä, mutta ninjaksi tulemisesta oli tullut hänelle uusi työ. Hän
omistautuisi sille.
Tosin
hänen täytyisi ensin saada itsensä kuntoon. Hän oli niin väsynyt, hän kaipasi
lisää unta. Toisaalta jano korvensi hänen kurkkuaan. Ajatus keittiöön
vaeltamisesta tuntui todella raskaalta, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut.
Hitaasti Yume punnersi itsensä jaloilleen ja lähti huojuen huoneestaan.
Muutaman askeleen jälkeen liikkuminen sujui jo huomattavasti helpommin.
”Tietyllä
tavalla kadehdin Hidania. Hänen taistelutyylinsä on tylsä, mutta hän on
kuolematon.. vaikka tietysti silloin taistelusta puuttuu tietty jännitys”,
Kisamen ääni kuului vaimeana keittiön suunnalta.
”Ei
kukaan ole kuolematon. Jotkut vain osaavat väistellä väistämätöntä hyvin
pitkään”, Itachi kuului vastaavan ystävälleen. ”Hidan ja… Yume-chan, voit yhtä
hyvin tulla tänne.”
Yume
puri huultaan. Aina kävi näin. Hän ei voinut salakuunnella ainuttakaan
keskustelua, elleivät toiset sitten olleet välinpitämättömiä hänen kuuntelunsa
suhteen. Oli selvää, ettei puheena ollut aihe ollut tarkoitettu hänen
korvilleen, muuten Itachi olisi jatkanut keskustelua kuin hän ei olisi
ollutkaan kuulolla. Täytyi olla jokin keino hämätä kaksikkoa. Muuten hän ei
ikinä saisi tietää, mitä Itachi oikein salasi häneltä.
Tyttö
laahusti keittiöön. Hän avasi kaapin ja otti lasin käteensä. Hanasta sai
valuttaa vettä pitkän aikaa, ennen kuin se oli riittävän kylmää. Toisaalta
kylpyhuoneessa sai odottaa ikuisuuden lämmintä vettä. Se, joka oli suunnitellut
talon putkiston, ei ollut selvästikään osannut hommaansa. Saatuaan vihdoin
vettä Yume nojasi selkänsä tiskipöydän reunaan ja joi lasistaan pitkän
kulauksen.
”Sinun
pitäisi olla nukkumassa”, Itachi huomautti.
”En ole
mikään kakara, kiitos vain”, Yume jupisi laskiessaan lasin alemmas.
”En
tarkoittanut sitä. Et vain ole vielä kunnossa”, mies vastasi kärsivällisesti.
Yume näki kuitenkin tämän olemuksen muuttuvan kireämmäksi. Jokin vaivasi
Itachia. Hetken hän aikoi jo kysyä, mikä oli vialla, mutta hän päätti kuitenkin
pysyä hiljaa. Sen sijaan hän siemaisi vettä uudestaan. Ei ollut hänen asiansa
välittää Itachin ongelmista.
”Haluatko
punaviiniä?” Kisame kysyi ja kohotti pulloa.
Yume
veti vetensä väärään kurkkuun ja miltei pudotti juomalasinsa. Hän ryki pitkään
saadakseen inhottavan tunteen pois. Mitä helvettiä oli tekeillä? Itachi oli
jostain syystä kireänä ja Kisame tarjosi hänelle viiniä. Aikoiko hai kenties
myrkyttää hänet?
”Ei
kiitos”, tyttö sai mutistua pitkän ajan kuluttua.
”Hmm,
pidätkö sitten sakesta enemmän?” Kisame jatkoi. Nyt Yume tiesi jo tuijottavansa
miestä silmät lautasen kokoisina.
”Mikä
sinua riivaa?” tyttö kysyi suoraan. Joko Kisame ei ollut terve tai sitten
jotain oli tekeillä.
”Yritin
vain olla ystävällinen”, mies totesi ja kohautti olkapäitään. Yume ei uskonut
tämän sanoja. Kisame valehteli taatusti.
”No,
älä yritä”, Yume tuhahti.
”Tuo
oli aika epäkohteliasta”, Itachi huomautti.
Yume
käänsi katseensa mieheen. Ei ollut totta! Ensin tämä vihjaisi, että hänen pitäisi
olla nukkumassa ja sitten jo opasti käytöstapojen suhteen.
”Tule
istumaan”, Itachi sanoi, ennen kuin Yume ehti esittää protestiaan. Mies veti
hänelle tuolin. Hämmentyneenä Yume istui siihen ja laski lasinsa pöydälle.
”Mitä
nyt?” tyttö kysyi epäilevänä. Miesten käytös hämäsi häntä pahemman kerran.
Jokin ei selvästikään ollut kohdallaan.
”Me
lähdemme muutaman päivän päästä Konohaan”, Itachi kertoi. Yume muisti miehen
maininneen paikan muutaman kerran. Se oli yksi piilotetuista kylistä ja
sijaitsi Tulimaassa. Konohan ninjat olivat hyvin vahvoja, ja kylällä oli pitkä
historia. Kylän päällikkö oli hokage.. jonka nimi oli Tsusune tai jotain
sinnepäin. Joka tapauksessa päällikkö oli nainen ja kuuluisa sannin. ”Sinä
tulet mukaamme, sillä sinua ei voi jättää tänne yksin.”
”Pääsisit
luultavasti hengestäsi, jos emme olisi katsomassa perääsi”, Kisame täydensi
Itachin selostusta. Yume tuhahti haille. Ei hän niin toivoton sentään ollut,
että onnistuisi vahingossa tappamaan itsensä.
Mutta
uutiset olivat hyviä. Hän pääsisi pois pihapiiristä, jopa lampea pidemmälle.
Hän voisi ehkä paeta, jos saisi aiheutettua tarpeeksi hämminkiä. Parhaassa
tapauksessa Konohan ninjat hyökkäisivät heidän kimppuunsa ja hän voisi pyytää
apua. Jos joukko kerran oli niin vahvaa kuin Itachi väitti, he saattaisivat
jopa voittaa voittamattoman kaksikon.
”Sinun
tulee muistaa muutama asia”, Itachi jatkoi tytön pysyessä vaiti. Mies kohotti
lasin huulilleen ja joi hieman viiniä. Yume oli luullut, ettei Itachi käyttänyt
ollenkaan alkoholia, mutta ilmeisesti miehet pitivät kahdenkeskisiä
juomistuokioita ainoastaan keskellä yötä. ”Kun olemme matkalla, tottelet
jokaista käskyä. Ei ole merkitystä, tulevatko ne minulta vai Kisamelta. Jos
käskemme tehdä jotain, teet niin mukisematta. Kyse ei ole vallankäytöstä, vaan
omasta turvallisuudestasi.”
”Mitä
muuta?” Yume sihahti hampaidensa välistä. Hän ei taatusti noudattaisi
ainuttakaan käskyä, jos se tulisi Kisamen suunnalta. Itachikin kohdalla hän
miettisi pitkään.
”Et tee
mitään typerää. Jos tulee taistelutilanne, pysyttelet syrjässä ja annat meidän
hoitaa asian. Jos törmäämme johonkuhun konohalaiseen, hän on luultavasti
vähintään chuunin-tasoa ja tiedät kyllä, mitä se tarkoittaa”, Itachi jatkoi
tiukkaan sävyyn.
Yume
nyökkäsi. Hänestä ei olisi edes sentasoiselle ninjalle vastusta. Hädin tuskin
ehkä sählälle genin-tason ninjalle, mutta hän ei halunnut aivan välttämättä
joutua kokeilemaan. Ehkä oli sittenkin parempi totella Itachia, ainakin jos
tuntemattomia ninjoja ilmestyisi paikalle.
”Mitä
me teemme siellä Konohassa?” Yume kysäisi. Hänestä tuntui, että nyt oli oikea
hetki lypsää tietoa. Itachi ei vaikuttanut varsinaisesti olevan humalassa,
mutta kenties mies oli juonut sen verran, että puhuisi helpommin.
”Käymme
Uchihojen entisellä asuinalueella”, mies kertoikin auliisti vilkaistuaan
kuitenkin ensin Kisamea pohdiskeleva ilme kasvoillaan.
”Entisellä?”
Yume toisti.
”He
ovat kaikki kuolleet”, Itachi selitti.
”Eivätkä
ole”, tyttö ilmoitti saman tien. Sekä Itachin että Kisamen kasvoille levisi
niin epäuskoinen ilme, että se olisi pitänyt saada filmille.
Hai oli
lopulta se, joka sai ensimmäisenä suunsa auki. ”Miten niin?” Itachi näkyi
kohottavan lasin uudestaan huulilleen, juovan sen tyhjäksi ja kaatavan
itselleen uuden.
”Koska
Itachi on Uchiha”, Yume totesi tyytyväisenä. Hah, hänestä oli mahtavaa päästä
osoittamaan tietävänsä jotain, mitä miehet eivät olleet tienneet hänen
tietävän.
”Mistä
sinä sen tiedät?” Itachi tiedusteli. Yume puolestaan pohti, oliko mies
mahdollisesti kalvennut asteen tai pari. Sitä oli kuitenkin mahdotonta sanoa,
sillä kukaan ei ollut vaivautunut sytyttämään keittiöön valoja.
”Deidara
lipsautti sen”, Yume hymähti. ”Miksen minä saisi tietää sitä?”
”Saathan
sinä. Ei sillä ole väliä.”
”On,
koska jätit sen kertomatta ja te molemmat näytitte melkein säikähtäneiltä, kun
tiesin asiasta”, Yume päätteli.
”Ei ole
kyse mistään sellaisesta, mitä sinä kuvittelet”, Itachi vastasi äänellä, joka
kertoi keskustelun päättyneen siltä osin. Ilmeisesti mies ei ollut sittenkään
juonut tarpeeksi.
Yume ei
kysynyt enempää, sillä hän tiesi, ettei saisi Itachista mitään irti. Hän
kuitenkin tiedosti, että päivän välikohtaus oli muuttanut miehen asennetta.
Itachi ei vaikuttanut sen enempää kylmältä kuin etäiseltäkään. Tyttö kuitenkin
päätti, ettei antaisi miehessä tapahtuneen muutoksen hämätä itseään. Muutos ei
todellakaan tarkoittanut mitään muuta kuin, että mies oli kyllästynyt
edelliseen rooliinsa. Yume ei missään nimessä saisi alkaa elätellä turhia
kuvitelmia.
Tyttö
tyhjensi vesilasinsa ja nousi tuoliltaan. Hän oli edelleen väsynyt, eikä
keskustelu varmaankaan etenisi yhtään mihinkään. Hän käveli tiskipöydän luokse
ja asetti lasinsa sille.
”Minun
taitaa olla aika painella petiin”, Kisame totesi yllättäen. Kun Yume kääntyi,
hän näki hain marssivan ulos keittiöstä, jonne laskeutui kiusallinen
hiljaisuus. Itachi pyöritteli viinilasia sormissaan ja tuijotteli sitä näyttäen
miltei avuttomalta, eikä Yumekaan tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa.
Vaikka
Yume oli itse aikonut mennä nukkumaan, hän seisoi nyt paikoillaan kuin naulattuna.
Hän ei pystynyt liikkumaan, eikä puhumaan. Hänestä toisaalta tuntui, ettei hän
jaksaisi seisoa kovinkaan pitkään, mutta hän ei vain voinut nyt livahtaa pois.
”Vihaatko
sinä minua todella?” Itachi kysyi puhuen lasille, mutta Yume tiesi, että sanat
oli tarkoitettu hänelle. Karmea kuristus tunki tytön kurkun ympärille. Mitä hän
oikein voisi sanoa? Vihasiko hän?
Totta
puhuen, hän ei vihannut Itachia, vain tämän tapaa hoitaa asioita. Hän oli
suunnattoman pettynyt. Ja hän oli myös vihainen itselleen, koska oli kuvitellut
miehellä olevan jotain tunteita häntä kohtaan. Kaikista pyhistä päätöksistään
huolimatta Yume ei vain mitenkään pystynyt vihaamaan Itachia. Mutta hän olisi
kyllä halunnut. Siten kaikki olisi ollut paljon helpompaa.
”Olen
pahoillani, jos olen jotenkin loukannut sinua”, mies jatkoi, kun vastausta ei
kuulunut. ”Usko pois, olen ajatellut vain sinun parastasi. Joskus se, mikä on
oikein, ei ole se, mitä haluaisimme tehdä.”
”Et
sinä tiedä, mikä minulle on parasta”, Yume sai sanottua. Hänen kurkkuaan
kuristi edelleen. Itachi nosti katseensa lasista tyttöön ja sai tämän polvet
notkahtamaan.
Yume
horjahti ja joutui ottamaan tukea tiskipöydästä. Samassa hän tunsi Itachin
kädet vyötäröllään. Mies oli välittömästi rynnännyt tukemaan häntä.
”Kyllä
tiedän”, Itachi sanoi. Yume haistoi viinin tämän hengityksestä ja tunsi maun
kielellään. Se oli samaa viiniä, mitä hän aina joi Hitomin kanssa. Maukasta,
hieman savuista ja sopivasti hapanta. Yume todella piti tuosta kyseisestä
viinistä. Oli jotenkin hassua, että sama merkki sattui olemaan myös Itachin
makuun.
”Mikä?”
tyttö henkäisi tahtomattaan.
”Kunnollinen
lepo”, Itachi vastasi.
Ennen
kuin tyttö ehti edes kunnolla tajuta, hän oli päätynyt miehen käsivarsille ja
matkasi kohti omaa makuuhuonettaan. Itachi laski hänet futonille niin
varovaisesti, että olisi voinut kuvitella hänen olevan posliinista tehty. Mies
vielä peitteli hänet, toivotti hyvää yötä ja katosi sitten ovesta käytävään.
Vasta pari minuuttia myöhemmin Yume toipui järkytyksestään tarpeeksi tajutakseen,
ettei Itachi ollut vastannut hänen kysymykseensä lainkaan, vaan kiertänyt sen
erittäin kierolla tavalla.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!