Close

Punainen aamunkoitto: Luku 16

Punainen aamunkoitto



Luku 16

Metsä päätyi korkeaan muuriin, joka loi tumman varjon maahan. Yume tuijotti sitä silmät selällään. Hän ei tiennyt, että kylien ympärille oikeasti rakennettiin tuollaisia. Aurinko oli jo sen verran matalalla lännessä, ettei sitä voinut nyt nähdä ollenkaan. Muurin vierellä oli jokseenkin viileää, illan tuntu oli ilmassa jo selkeästi.

”Vau”, Yume sai mutistua. Hän seurasi aivan Kisamen ja Itachin kannoilla, kun nämä lähtivät etenemään muurin reunaa mukaillen. Tyttö tuijotteli korkeuksiin ja yritti samalla kävellä mahdollisimman oikeaan suuntaan. Tuota muuria ei ylitettäisi hyppäämällä ja pysty suoraa seinää pitkin oli varmasti mahdoton kiivetä. Tai no.. jos puuhun pystyi kävelemään, niin kai sitten muuria ylöskin. Ellei siinä sitten ollut jonkinlaista suojaa. Yume tuli siihen lopputulokseen, että suojan oli pakko olla olemassa, jos kerran kylissä yhä pelättiin hyökkäyksiä. Niin hän ainakin muisteli Itachin opettaneen.

Mutta miten he sitten pääsisivät kylään? Varmasti jossain oli portti, jota vartioitaisiin aivan taatusti. Itachi ja Kisame olivat oikeita rikollisia – ja Yumekin näytti nyt sellaiselta – ja ilmeisesti myös etsintäkuulutettuja. Ei silloin voinut vain kävellä vartijoiden ohitse ilman, että nämä huomaisivat mitään. Jännitys kipitti saman tien tytön kehoon, kun hän ajatteli, että edessä saattaisi olla hänen elämänsä ensimmäinen ninjataistelu. Toisaalta hän toivoi, ettei joutuisi todistamaan sellaista, sillä se voisi päätyä jonkun kuolemaan, mutta tietyllä tavalla hän oli utelias. Hän ei ollut nähnyt vielä ainuttakaan oikeaa taistelua, vaan toistanut Itachin kanssa samoja harjoituksia joka päivä.

Portti oli melkein yhtä korkea kuin muurikin. Yume ei ymmärtänyt, miten sellaisia ovia saataisiin liikutettua yhtään mihinkään. Tosin ne olivat auki, joten ehkä niitä ei suljettu kuin hätätilanteissa. Tytön katse tutkaili miltei vauhkona ympäristöä. Muurin varjoissa seisoi nuorehko mies, joka oli pukeutunut sinisiin housuihin ja paitaan sekä vihreään liiviin. Miehellä oli samanlainen otsasuojus kuin Itachilla, mutta merkin ylitse ei ollut vedetty viiltoa, jonka Yume nykyisin tiesi tarkoittavan karanneen ninjan merkkiä. Tosin tyttö ei ymmärtänyt, minkä takia joku merkkasi itsensä. Miksi huutaa koko maailmalle olevansa rikollinen, kun olisi yhtä hyvin voinut esittää tavallista kotiaan kunnioittavaa ninjaa?

Vartija kohotti katseensa heidän astellessaan lähemmäs. Yume odotti joka askeleella, että tämä joko hyökkäisi tai alkaisi huutaa. Tytön jalat liikkuivat yhä jäykemmin, kun jännitys muuttui kovemmaksi. Hänen korvansa erottivat jokaisen pienenkin risahduksen ympäristöstä sen lisäksi, että hänen sydämensä pamppaili jälleen kerran erittäin kuuluvasti.

Kun Itachi ehti miehen kohdalle, tämä avasi suunsa kuin sanoakseen jotain. Yllättäen tämä ei kuitenkaan saanut ulos sanaakaan, vaan valahti veltoksi kasaksi maahan. Yume haukkoi henkeään ja harkitsi hetken ajan kääntyvänsä kannoillaan ja pakenevansa metsään. Oliko Itachi noin voimakas? Kyllähän Yume oli monesti kuullut sanonnan siitä, jos katse voisi tappaa, mutta että se oikeasti pystyi. Mitä jos Itachi jonain päivänä suuttuisi hänelle oikeasti? Voi hyvä luoja, hänen oli päästävä pakoon. NYT!

Mutta Yumen jalat eivät liikkuneet. Hän vain seisoi paikoillaan tajuamatta ympäristöstään muuta kuin velttona makaavan miehen. Hänen sisällään riehui älytön sota. Toinen, järkevämpi, puoli käski häntä kaikkoamaan niin kauas kuin hän suinkin pystyisi. Juoksemaan kenties kylään ja anomaan apua ensimmäiseltä vastaantulijalta. Kyllähän kylässä täytyi olla joku, joka pärjäsi Itachille. Ei ollut viisasta enää jäädä miehen seuraan. Tämä oli murhaaja.

Samaan aikaan toinen puolisko vakuutteli Yumelle, ettei Itachi koskaan tekisi hänelle pahaa. Konohan ninjat vain olivat miehen vihollisia, joten tämän täytyi hankkiutua eroon niistä, jotka sattuivat näkemään tämän. Ja Itachihan välitti hänestä. Siispä hän ei voisi pettää miestä juoksemalla pyytämään apua tämän vihollisilta. Eikä hän halunnut edes tehdä niin. Häntä vain pelotti nyt hieman.

”Yume-chan?”

Tyttö hädin tuskin tajusi, että Kisame heilutti kättä hänen kasvojensa edessä. Hän räpytteli silmiään kiivaasti ja katsoi haita. Mitä tämä nyt halusi? Hän ei ollut todellakaan keskustelutuulella, ei ainakaan jos olisi pitänyt keskustella Kisamen kanssa.

”Meidän pitää lähteä liikkeelle, ennen kuin hän havahtuu”, hai huomautti. Yume erotti tämän kasvot juuri ja juuri hatun hapsujen seasta. Silmät näyttivät ilkikurisen huvittuneilta.
”Ha-havahtuu?” tyttö änkytti.
”No niin, ei hän nyt ikuisesti nuku”, Kisame tuhahti. ”Liikettä nyt tai kannan sinut.”

Vihdoin Yume sai jalkansa liikkeelle. Hän kiirehti Kisamen ohitse portilla odottavan Itachin luokse. Hän soi nopean vilkaisun maassa makaavaan mieheen. Tämä näytti hengittävän pinnallisesti, aivan kuin olisi ollut unessa. Huh, se oli helpottava näky. Itachi ei siis voinutkaan tappaa katseellaan, vaan ainoastaan nukuttaa ihmisiä. Olikohan mies joskus tehnyt Yumelle niin? Tyttö ei ainakaan muistanut mitään sellaista, mutta ehkä tarkoitus olikin, ettei uhri muistanut. Muutenhan tuo mies hälyttäisi koko kylän herättyään.

Matkan jatkuessa porttien sisäpuolelle Yume tunsi rauhoittuvansa uudestaan. Kun muuri ei ollut estämässä, ilta-aurinko lämmitti mukavasti, vaikka varjot olivat jo pitkiä. Tässä osassa kaupunkia ei näkynyt juuri ketään. He eivät kulkeneet kohti keskustaa, jossa Yume olisi mieluusti vieraillut. Hän kuvitteli mielessään monet pikkuiset kaupat ja putiikit, kenties kahvilat ja ravintolat. Ja kaikki ihmiset! Olisi ollut mahtavaa nähdä ihmisiä, kuulla juoruilua ja tulla tönityksi ruuhkassa.

Kiireestä olisi mukava pujahtaa johonkin pieneen ja hämyiseen kuppilaan rentoutumaan teekupillisella tai vaikkapa ramen-annoksella. Paikka olisi täynnä erilaisia ruuan ja juoman tuoksuja, valot pehmentäisivät sisustuksen terävimmät kulmat ja saisivat seuralaisen näyttämään entistäkin kiehtovammalta. Yume saattoi melkein maistaa virkistävän teen kielellään. Voi, hän kaipaisi tavallista elämää. Nykyinenkin oli ihan mukavaa, mutta silti jotain puuttui. Tavallinen arki oli jäänyt kokonaan pois.

Tytön hattu heilahti ikävästi, kun hän törmäsi suoraan Itachin selkään. Mies hätkähti ja kääntyi katsomaan häntä. Nolostuksen puna kipusi Yumen poskille saman tien. Oli hänkin sitten ninja. Hän ei osannut edes kävellä törmäämättä toiseen. Onneksi punastus ei sentään erottunut hatun alta.

Uteliaana Yume vilkuili, miksi mies oli pysähtynyt. He olivat tulleet kaupunginosaan, jossa talot näyttivät ränsistyneiltä. Joka puolella näkyi punavalkoisia viuhkan kuvia, isompia ja pienempiä. Osa talojen ikkunoista oli kuitenkin rikki ja kadut näyttivät siltä, ettei kukaan ollut astellut niillä vuosiin. Oli kuin olisi tarkastellut aavekaupunkia. Yumea kylmäsi. Hänen kätensä alkoivat täristä ja kyyneleet puskivat silmiin välittömästi. Hän räpytteli luomiaan kiivaasti yrittäen saada itsensä rauhoittumaan, sillä hän ei ymmärtänyt reaktiotaan ollenkaan. Ei näkynyt niin karmiva ollut, että itkemään olisi tarvinnut ruveta.

Tyttö silmäsi nopeasti Itachia. Mies epäröi aivan selvästi. Tämä seisoi jonkinlaisella näkymättömällä rajalla pohtien, astuako eteenpäin vai ei. Paikan täytyi olla Itachin entinen koti. Se oli hylätty, koska kaikki Uchihat olivat kuolleet. Kaikki paitsi Itachi. Paluun oli pakko tuntua todella raskaalta. Kuinka paljon mahtoi sattua kävellä paikkaan, jossa oli menettänyt kaiken? Itachin asemassa Yume ei luultavasti olisi koskaan palannut tähän paikkaan.

Siinä mielessä paikka tietenkin oli täydellinen piilotteluun. Kukaan tuskin epäili, että Itachi olisi siellä. Ja ilmeisesti täällä ei muutenkaan käynyt ketään. Talojen annettiin vain homehtua pystyyn. Yume tavallaan ymmärsi sen, ettei kukaan halunnut asua talossa, jossa oli kuollut joku. Silti oli melkoista tuhlausta antaa kokonaisen kaupunginosan seisoa tyhjillään. Luulisi, että talot olisi ainakin voinut purkaa ja rakentaa tilalle uusia.

”Millainen tragedia heitä kohtasi?” tyttö kuiskasi ääni väristen, kun Itachi ei vieläkään liikkunut. Miehen olkapäät nytkähtivät ja tämän olemus muuttui huomattavasti kireämmäksi.
”Heidät tapettiin”, mies töksäytti.
”Oliko kyseessä sota? Vai mistä se johtui?”
”Älä kysele.”

Kylmyys hiipi Yumen sisälle. Kylmyys ja ahdistus, mutta hän sulki suunsa. Asian täytyi olla Itachille erittäin kipeä, sillä mies ei yleensä puhunut hänelle noin epäkohteliaaseen sävyyn. Oli parempi antaa olla ja toivoa, että mies avautuisi itse, kun katsoisi ajan olevan oikea. Ei hän itsekään olisi välttämättä halunnut keskustella asiasta, jos hänen koko perheensä ja sukunsa olisi murhattu. Itachi tarvitsi aikaa. Vaikka he olivat lähentyneet huomattavasti, mies ei silti mielellään puhunut itsestään.

Itachin menneisyys oli pahempi kuin se, ettei ollut menneisyyttä ollenkaan. Yume oli toisinaan vajonnut surkuttelemaan itseään siitä, ettei tiennyt juuristaan mitään. Silti hän oli mieluummin ilman tietoa kuin kohtaisi Itachin kohtalon.. vaikka ei hän osannut kuvitellakaan tällaista menetystä osakseen.

Heidän seisoessaan aurinko hävisi jälleen näkyvistä, varjot muuttuivat entistäkin pidemmiksi illan pimetessä. Kukaan ei ilmestynyt sytyttämään katujen varsilla olevia lyhtyä, mitään ääniä ei kuulunut. Kaikki oli niin kuollutta, että Yumea karmi. Hän ei ollut ollenkaan varma, halusiko viettää ainuttakaan yötä tässä paikassa.

Tyttö puri huultaan. Hän oli itsekäs. Hän vain murehti omaa olemistaan, vaikka Itachilla täytyi olla todella paha olla. Hän olisi halunnut tarttua miestä kädestä tai halata tätä, mutta tämä oli tehnyt varsin selväksi, ettei minkäänlainen hellyydenosoitus ollut sallittua Kisamen silmien alla. Kun Yume oli kysynyt syytä moiseen, mies oli vain sanonut sellaisen olevan sopimatonta. Siinä oli taas yksi asia, jota Yume ei vain ymmärtänyt. Ei hänkään katsonut hyvällä, jos joku veti kielisuudelmia hänen nenänsä edessä tai harjoitti kuivanaintia, mutta pienet, ystävälliset eleet eivät olleet siveettömiä tai säädyttömiä. Ei niistä kenenkään olisi pitänyt pahastua. Sitä paitsi hait olivat paksunahkaisia. Kyllä Kisame olisi selvinnyt hengissä.

Vasta pitkän tovin kuluttua Itachi lähti liikkeelle. Yume kiirehti hänen peräänsä ja näki sivusilmällä Kisamen seuraavan myös. He kulkivat autioiden talojen ohitse vaitonaisina. Tyttö ei uskaltanut kommentoida mitään, eikä esittää ainoatakaan kysymystä. Hänen takiaan tänne oli tultu. Vasta nyt hän käsitti, miten paljon Itachi oli valmis hän vuokseen tekemään. Miehellä ei varmasti ollut nyt helppo olla. Yumen oli parasta olla kiitollinen. Tyttö teki vakaan päätöksen, ettei kiukuttelisi yhtään mistään ainakaan niin kauan, kun he olisivat tässä paikassa.

Matka päättyi suurelle talolle, joka sijaitsi suuren lammen rannassa. Taloa oli kenties joskus ympäröinyt siisti puutarha, mutta nyt joka paikka rehotti. Rikkaruohot olivat ottaneet vallan, pensaat ja puut menettäneet muotonsa. Yume seurasi Itachia pitkälle kuistille ja ovesta sisään taloon. Mies riisui sandaalinsa eteiseen ja Yume toimi samoin, vaikka talon lattia oli pölyn peitossa. Laudat tuntuivat silti sileiltä jalkapohjia vasten.

Valitettavasti pöly ei ollut ainoa haittatekijä talossa. Siellä haisi ummehtuneelta. Verhot ja kangaspäällysteiset huonekalut olivat alkaneet rapistua, osa oli täysin riekaleina. Kirjahylly haiskahti voimakkaasti homeelta ja sai Yumen aivastelemaan. Häntä harmitti. Talo olisi ollut todella kaunis, jos joku olisi huolehtinut siitä.

”Kisame ja minä nukumme täällä”, Itachi ilmoitti olohuoneessa ja laski omat kantamuksensa lattialle. Pölyä lennähti ilmaan. Talossa olisi totisesti pitänyt tehdä suursiivous. ”Sinä saat vierashuoneen”, mies lisäsi Yumelle ja lähti näyttämään tietä.

Yhä hiljaisena Yume vaelsi miehen perässä. Hän oli viime aikoina alkanut toivoa pääsevänsä joskus Itachin lähelle nukkumaan, mutta Kisamen jatkuvan läsnäoloon vedoten mies oli tyrmännyt moisen ajatuksen. Nyt kun heillä oli kokonainen talo käytössä, mies sitten halusi nukkua mieluummin hain kanssa kuin Yumen. Jos tyttö ei olisi tehnyt pyhää päätöstään, hän olisi sanonut miehelle mielipiteensä järjestelystä hyvin tiukkaan sävyyn.

”Tuonne, tuonne ja tuonne sinä et mene”, Itachi ilmoitti ja näytti Yumelle kolme ovea. Ne johtivat luultavasti makuuhuoneisiin. Tyttö nyökkäsi niin, että hattu hänen päässään heilahti. Hän riisui koko kapistuksen päästään ja pörrötti omia hiuksiaan. Olisi mahtavaa päästä kunnolla pesulle. Uskaltaisikohan kysyä Itachilta mahdollisuudesta?

Mies jatkoi matkaa käytävän perälle ja työnsi liukuoven auki. ”Saat tämän huoneen.”

Yume tuli miehen rinnalle ja vilkaisi sisälle. Huone olisi ollut kaunis, jos se ei olisi ollut niin rapistunut. Seinät olivat vaaleaa puuta. Sängyn yläpuolella roikkui samanlainen viuhka, joita oli muutenkin näkynyt kaikkialla. Vaaleat, repaleiset verhot peittivät ikkunaa, jonka edessä oli pieni kirjoituspöytä. Huoneesta saisi varmasti siivoamalla aivan asuinkelpoisen.

Tyttö heitti kantamuksensa ja hattunsa suoraan sängylle. Hän riisui myös raskaan kaavun päältään ja asetteli sen pöydän ääressä olevan tuolin selkänojalle.
”Olisikohan täällä jossain siivousvälineitä?” hän tiedusteli varovaisesti. Hänen äänensä kuulosti käheältä. Itse asiassa hän oli melko varma, että oli niellyt pölyä.
”Eiköhän”, Itachi hymähti ja kuulosti vihdoin omalta itseltään. Yume toivoi, ettei mies vajoaisi synkkyyteen talossa olon ajaksi. Kisamesta ei ollut seuraksi, eikä Itachia uskaltanut juuri häiritä silloin, kun tämä synkisteli yksinään.

Pienen etsinnän jälkeen Yumelle löytyi luuta, vati ja jopa suurin piirtein ehjä liina, jolla pyyhkiä pölyjä. Miehet jäivät siistimään olohuonetta asuttavaan kuntoon, kun tyttö palasi uuteen huoneeseensa. Hän työnsi ikkunan auki ja päästi raikkaan iltailman sisälle. Hengittäminen kävi heti helpommin. Lisäksi ulkoa kantautui pehmeä kukkien tuoksu. Yume kurkisti pihalle ja erotti ikkunan alla kasvavat liljat. Kukat nostivat hymyn hänen huulilleen. Niiden tuoksu oli aina tehnyt hänen olonsa kotoisaksi. Sen takia hän oli alkanut käyttää liljoista valmistettua hajuvettä. Minne hän menikin, kotoinen tuoksu seuraisi hänen mukanaan.

On oikeastaan aika erikoista, että liljoilla on sellainen vaikutus minuun, Yume pohdiskeli lähtiessään raahaamaan petivaatteita patjasta lähtien ulos talosta. Äiti ei ollut koskaan ostanut niitä. Kotona oli aina tuoksunut lähinnä raikkaalta, mutta kukkia ei ollut koskaan pahemmin näkynyt, mikä johtui siitä, että Tetsuya oli pienempänä aina yrittänyt syödä niitä. Yume hymyili ajatukselle isoveljestään napsimassa lehtiä huonekasveista.

Tyttö asetteli petivaatteet roikkumaan kuistin kaiteelle ja tyrkkäsi patjan pystyyn sitä vasten. Tetsuya ei ollut edes hänen oikea veljensä. Silti tämä oli aina tuntunut sellaiselta. Turvalliselta, hieman höpsöltä ja hassulta. Tetsuya kiusoitteli Yumea aina aivan kaikesta. Pienempinä he olivat painineet, koska Yume oli hermostunut pojan sanoista. Nykyisin heidän sotansa olivat lähinnä sanallisia.

Tai no, eihän se ollut nykyisyyttä. Tetsuya oli jäänyt menneisyyteen samalla tavoin kuin Noriko-äiti ja Hiro-isä. Yumella oli kumma tunne, ettei hän tapaisi näitä enää ikinä. Kaipaus oli tuoda kyyneleet silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne äkäisesti pois. Oli aivan turha märistä. Hän tiesi perheensä olevan paremmassa turvassa ilman häntä. Itachiin törmääminen oli sotkenut hänen elämänsä niin perusteellisesti, että hän olisi vain vaarantanut perheensä palaamalla näiden luokse.

Yume palasi sisälle ja ryhtyi siivoamaan huonetta perusteellisesti. Vuosien pöly tuntui olevan yllättävän tiukassa. Kun yhden kohdan sai puhtaaksi, seuraava vaikutti vielä likaisemmalta. Lisäksi pöly kutitteli koko ajan hänen nenäänsä sietämättömästi ja pakotti aivastelemaan. Työ kuitenkin piti ajatukset mukavasti yhdessä asiassa, eikä Yume ehtinyt murehtia mennyttä.

Ulkona oli jo pimeää, kun tyttö oli vihdoin tyytyväinen huoneeseensa. Sähköjä ei ollut, mutta Itachi oli kaivannut jostain kynttilöitä, jotka nyt paloivat kiiltelevällä puupöydällä. Patja haisi edelleen ummehtuneelta, mutta Yume oli peittänyt sen matkavuoteellaan. Kyllä se välttäisi hänelle. Nyt ei ollut aika valittaa pikkuseikoista.

Nälkä kurni tytön vatsassa. Lisäksi hiukset tuntuivat rasvaisilta ja iho likaiselta. Hän ei ollut varma, halusiko ensin ruokaa vai pesulle. Lopulta hän päätti mennä olohuoneeseen katsomaan, mitä miehet olivat saaneet aikaan. Jos jotain syötävää oli tarjolla, hän söisi ja peseytyisi vasta sitten. Tosin pesulla käymisessä oli omat ongelmansa. Taloon ei enää tullut vettä. Itachi oli arvellut, että kaivon pumppu oli rikki. Siivoamista varten vesi oli haettu lammesta.

Tallustellessaan pimeän talon läpi Yume pohti, uskaltautuisiko hän ulos pesulle. Tuskin alueella liikkuisi ketään, joten olisi varmaan ihan turvallista käydä pienellä yöuinnilla lammessa. Itse asiassa ajatus tuntui virkistävältä. Ehkä olisi syytä kysyä vielä lupa Itachilta, sillä he olivat nyt kuitenkin miehen lapsuudenkodissa, eikä Yume halunnut missään nimessä loukata miestä.

Kävi kuitenkin ilmi, ettei Itachilla ollut mitään ajatusta vastaan. Mies oli aikalailla omissa ajatuksissaan syödessään iltapalaa, jonka runsaus suorastaan hämmästytti Yumea. Matkamuona oli ollut kaikin puolin kehnoa parin ensimmäisen päivän jälkeen, mutta nyt oli tarjolla tuoretta leipääkin jopa. Olivatkohan miehet käyneet ryöstämässä jonkun viattoman kauppiaan?

”Jatkossa Kisame pitää aluetta silmällä päiväsaikaan. Yöllä tänne tuskin eksyy kukaan”, Itachi alkoi puhua yllättäen. Yume laski kuppinsa pöydälle ja keskittyi kuuntelemaan miehen sanoja tarkkaan. Ääni oli etäinen, eikä Itachi katsonut sen enempää häntä kuin Kisameakaan. Sen sijaan tämän silmät tutkailivat hyvin tarkasti seinällä olevaa jättimäistä viuhkaa. Miksi niitäkin oli joka paikassa? ”Kisame myös hoitaa välttämättömät hankinnat. Ulkona liikkuessa ette käytä Akatsukin kaapuja, sillä ne herättävät huomiota. Kisame käyttää hengeä talon ulkopuolella.”
”Entä minä?” Yume kysyi. Hänen henge no jutsunsa ei onnistunut koskaan. Taijutsussa hän sentään jotenkin pärjäsi, mutta kaikki vaativampi tuntui olevan ylivoimaista.
”No, lasken sen varaan, ettei kukaan tunne sinua, mutta pysyttele kuitenkin talon lähellä”, Itachi sanoi. Äänestä kuuli selvästi, että mies oli aivan yhtä harmissaan Yumen surkeista taidoista kuin tyttö itse. Olihan se tietysti aika noloa, ettei Yume osannut vieläkään muuttua keneksikään toiseksi. Taito kuulemma opetettiin pikkulapsille akatemiassa.
”Hyvä on”, Yume alistui. Mitäpä hän olisi voinut sanoakaan? Päivistä tosin tulisi todella pitkiä, jos hänellä ei olisi mitään erityistä tekemistä. Ehkä hän voisi kuitenkin käyttää aikansa harjoitteluun.
”Minä tutkin joitain vanhoja asiakirjoja ja teistä kumpikaan ei saa häiritä minua, ellei se ole aivan välttämätöntä. Siellä missä kääröt ovat.. se paikka on tarkoitettu ainoastaan Uchihoille, eikä muilla ole sinne asiaa”, Itachi jatkoi.
”Kunnioitat näemmä yhä klaanisi perinteitä”, Kisame totesi. Hain äänessä ei ollut syytöstä, eikä ihmettelyä. Kyseessä oli yksinkertainen toteamus, joka osoitti miesten kummallista yhteisymmärrystä. Hetken Yume tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Kisamekin tuntui pääsevän lähemmäs Itachin ajatusmaailmaa kuin hän.

Syötyään Yume palasi huoneeseensa hakemaan kylpytarvikkeet, lähinnä shampoon, pyyhkeen ja vaihtovaatteet. Yövaatteet tuntuivat ihanalta ajatukselta, sillä hän oli koko matkan ajan nukkunut niissä vaatteissa, jotka olivat hänen päällään. Oli hienoa, että matkalla oli tällainen pidempi pysähdys, jolloin saattoi nauttia melkein tavallisesta elämästä. Aution luonnon keskellä liikkuminen oli aluksi tuntunut kovin hienolta, mutta myös haittapuolet olivat tulleet esille hyvin pian.

Ulkona oli sen verran pimeää, että Yume joutui odottamaan kuistilla hetken silmiensä tottumista. Rannalle ei näyttänyt menevän minkäänlaista polkua, mutta paikka olikin ollut niin kauan tyhjillään, että sen oli täytynyt kasvaa muutamassa vuodessa täysin umpeen. Yume tyytyi yksinkertaisesti etsimään helpoimman mahdollisen reitin alas.

Kuu tuli esiin pilvien takaa, kun tyttö ehti laiturille saakka. Hän laski jalkansa varovaisesti rakennelman päälle ja testasi sitä. Se tuntui kannattavan yllättävän hyvin, eikä vaikuttanut aikanaan läpimädältä. Hän kuitenkin eteni sen päähän äärimmäisen varovaisesti, sillä laiturin läpi putoaminen ei kuulostanut ollenkaan miellyttävältä ajatukselta.

Yume riisui vaatteensa kasaksi laiturin päälle. Yöilma nipisteli hänen ihoaan ja nosti sen kananlihalle. Kevyt tuuli ei helpottanut veteen laskeutumista lainkaan, vaan ajatus tuntui jopa hitusen vastenmieliseltä. Yume rakasti kuumaa vettä, pitkiä suihkuja ja polttavia kylpyjä. Lammessa uiminen ei siis vastannut hänen mielikuvaansa ihanteellisesta kylpypaikasta. Silti se oli parempi kuin ei mitään. Viileä vesi ainakin virkistäisi.. ja, mikä tärkeintä, puhdistaisi.

Kun vesi ylettyi Yumea napaan asti, hän veti vatsaansa vaistomaisesti sisäänpäin. Valitettavasti siitä ei ollut mainittavaa hyötyä. Purren hampaita yhteen hän laskeutui yhä alemmas, kunnes hänen varpaansa tavoittivat pohjan. Vesi ylettyi häntä juuri rintojen yläpuolelle. Hän veti syvään henkeä ja liukui sen halki keskemmälle lampea. Aluksi ihoa pitkin kulki kylmiä väreitä, mutta hiljalleen vesi alkoi tuntua lämpöisemmältä, suorastaan miellyttävältä. Yume ei muistanut, milloin oli uinut viimeksi. Kenties lapsena, eikä silloinkaan oikeassa lammessa.

Yume kääntyi ympäri, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja sukelsi kohti laituria. Oli mahtavaa huomata, että vanha taito oli yhä tallella, vaikkei hän ollut varsinaisesti ylläpitänyt sitä. Laiturin luona tyttö kohottautui ja haparoi shampoopullon käsiinsä. Hän puristi ainetta kämmenelleen. Pullo oli ollut kyljellään laiturilla ja shampoota tuli aivan liikaa. Sitä valui kämmenen reunoilta ylitse Yumen tyrkätessä pullon takaisin.

Vaniljan tuoksu levisi ilmaan voimakkaana, kun Yume levitti aineen hiuksiinsa. Hän hymyili itsekseen hiusten puhdistuessa hänen sormiensa alla. Ne olivat olleet niin rasvaiset ja raskaat. Inhottavat suorastaan. Yume nosti jokaisen kiehkuran päänsä päälle ja hieroi ainetta huolellisesti kaikkialle. Täydellistä.

Vasta hyvin pitkän ajan kuluttua tyttö sukelsi uudestaan ja ryhtyi huuhtomaan hiuksiaan. Kun hän nosti päänsä, valkoista vaahtoa ajelehti joka puolella. Siellä missä sitä ei ollut, kuunvalo välkehti vedenpinnasta. Laineiden liplatus kuulosti suoranaiselta musiikilta. Yö ei olisi voinut olla enää paljon kauniimpi. Jossain taisi rapistella jokin pikkueläin. Tällaisella hylätyllä alueella niitä oli varmasti reilusti. Normaalisti Yume olisi pelännyt, että kyseessä oli rotta, mutta nyt hänen olonsa oli niin rentoutunut, ettei hän jaksanut huolestua. Sitä paitsi eläimet pelkäsivät ihmisiä, joten hän saisi varmasti olla aivan rauhassa.

Tyttö tarttui hiuksiinsa ja puristi niistä enimmät vedet. Hän otti tukevan otteen laiturin reunasta ja ryhtyi punnertamaan itseään ylös. Tikkaat olisivat olleet hyvä keksintö. Oli oikeastaan aika ihmeellistä, ettei niitä oltu laitettu laiturin päähän. Tai ehkä sellaiset oli ollutkin siinä, mutta vesi oli vain vuosien saatossa vienyt ne mennessään. Mistäpä sitä tiesi…

Yume sai polvensa laiturin reunalle. Hänelle tuli omituinen tunne siitä, ettei hän ollut yksin. Yhtäkkiä hän oli täysin varma, että paikalla oli joku muukin. Tarkalleen ottaen hän vaistosi kolmen henkilön läsnäolon, mikä oli erittäin huolestuttavaa. Liikkumatta muuten hän kohotti katseensa.

Kolme esiteini-ikäistä nappulaa tuijotti häntä silmät lautasen kokoisina. Yksi tyttö ja kaksi poikaa. Kirkaisu karkasi välittömästi Yumen huulilta silkasta säikähdyksestä ja siitä tosiseikasta, että hän oli alasti parin murrosiän kynnyksellä olevan pojan edessä. Hän muljahti laiturilta alas ja loiskahti kuuluvasti veteen. Henkeään haukkoen hän kauhoi itsensä uudestaan pintaan.

”UAAAH!” huuto kaikui yhdessä etääntyvien askelien kanssa.
”Konohamaru, senkin idiootti! Sinun olisi pitänyt uskoa Narutoa!” tyttö kiljui. ”Se oli varmasti Uchiha Mikoton haamu! Minä en enää koskaan seuraa sinua minnekään!”

Tenavat rymistelivät pois paikalta hyvin epäninjamaiseen tyyliin. Yume pakotti tärisevin käsin itsensä tarttumaan uudestaan laiturille. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kiskoa itseään ylös, kun jo huomasi sandaaleihin peittyneet jalat ja tummat, päivänvalossa violetit, varpaankynnet. Kohottaessaan katseensa hän törmäsi Itachin huolestuneisiin kasvoihin. Pikainen vilkaisu kertoi Kisamen suunnistavan teinien perään äänettömänä varjona.

Yume vajosi takaisin syvemmälle veteen. Vaikka hänellä oli suurempiakin huolia, hän ei voinut olla pohtimatta, kuinka paljon Itachi oli ehtinyt nähdä. Ja entä Kisame? Toivottavasti ei ainakaan aivan kaikkea.

”Mitä täällä tapahtuu?” Itachi halusi tietää. No, ainakaan mies ei tuntunut olevan erityisen kiinnostunut Yumen sen hetkisestä vaatteiden puutteesta, mikä toisaalta hieman harmitti tyttöä. Hyvä on, hän olisi loukkaantunut, jos mies olisi avoimesti yrittänyt nähdä häntä tarkemmin, mutta kiusallista oli myös se, ettei tämä vilkuillut edes salaa, vaan tuijotteli ylikohteliaasti toisaalle.
”Jotain esiteini-ikäisiä kakaroita hiippaili täällä. Kiljuivat jostain haamusta”, Yume selosti. Vesi alkoi jälleen tuntua aivan liian viileältä. Hän olisi halunnut nousta, mutta ei uskaltautunut kuitenkaan.
”Hmmm”, Itachi ei varsinaisesti vastannut, vaan käänsi katseensa rannalle. Kisame harppoi juuri takaisinpäin.
”Pakenivat kylän suuntaan. Tuskin niistä on harmia, olivat paniikissa ilmeisesti nähtyään Yume-chanin.. ilman rihman kiertämääkään”, hai ilmoitti. Yume oli varma, että mies olisi halunnut lisätä kauhistuvansa itsekin, jos joskus törmäisi samaan näkyyn. Kisame oli muutamaan otteeseen suoranaisesti vihjaillut hänelle, ettei hänen ulkonäkönsä miellyttänyt tätä millään muotoa.
”Hyvä, voit mennä takaisin sisälle”, Itachi totesi.
”Vai niin, olisin mieluusti seurannut näytöksen loppuun”, Kisame tuhahti, mutta lähti lampsimaan miekkansa kanssa kohti taloa. Itachi ei reagoinut hain sanoihin millään tavalla, mutta Yume tiesi, että ne oli tarkoitettu hänen ärsyttämisekseen.

”Tulehan ylös sieltä. Hampaasi kalisevat niin, että ääni kuuluu Konohan keskustaan saakka”, Itachi huomautti. Epäröiden Yume tarttui laiturin reunaan. Yllättäen häntä ujostutti suunnattomasti. Kyllä hän tiesi, että Itachi näkisi hänet ennemmin tai myöhemmin, jos heidän epämääräinen suhteenalkunsa kehittyisi johonkin suuntaan, mutta hän ei tiennyt, oliko vielä oikea hetki.

Mies kuitenkin käveli laiturilta rannalle ja jäi seisomaan kasvot talolle päin. Yume punnersi itsensä ylös täristen samalla kylmästä. Nopeasti hän kietoi pyyhkeen ympärilleen ja kasasi tavarat syliinsä. Olisi Itachi nyt voinut ainakin syrjäsilmällä vilkaista! Eikö mies muka ollut yhtään utelias?

Ilmeisesti ei ollut, sillä mies soi Yumelle katseen vasta, kun tyttö saavutti tämän matkalla sisälle.
”Sinun on paras laittaa jotain lämmintä päällesi”, mies huomautti ja hymyili pienesti. Tahtomattaan Yume vastasi hymyyn ja nyökkäsi. Hänen oli kai vain totuttava alituiseen ylitsevuotavaan huolenpitoon. Olihan se omalla tavallaan suloista. Tosin välillä Yume silti toivoi, että Itachi olisi ollut vähemmän huolehtiva ja kohtelias. Pientä miehistä uteliaisuutta olisi saanut esiintyä edes kerran viikossa.
 
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , ,
loading..

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)