Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.
Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.
Sävel elämälle
Luku 11
Vettä
satoi yhä kaatamalla. Zidane kampesi itsensä ylös käsiensä avulla. Hän katsoi
ympärilleen Burmecian tuhotussa palatsissa. Olisiko se koskaan enää ennallaan?
Voisiko noita raunioita koskaan kohottaa yhtä upeiksi kuin ne olivat olleet?
Paikassa tuntuivat vahvasti lohduttomuus ja kuolema. Kaupunkilaiset olivat
paenneet paikalta, ja ne, jotka eivät olleet ehtineet, makasivat nyt kuolleina
kuka missäkin. Osa oli palanut poroksi mustien maagien käsittelyssä, osa vain
haihtunut olemattomiin. Burmecia ei ollut enää kaunis rottakansan kaupunki, nyt
se oli vain kasa kiviä ja raunioita, joiden päälle ikuinen sade yhä virtasi.
Zidane
kääntyi ympäri ja katsoi maassa olevia ystäviään, jotka alkoivat pikku hiljaa
hoiperrella pystyyn. Hän ojensi kätensä rottanaiselle.
”Pystytkö
seisomaan, Freya?” hän kysyi.
”Ei
tämä mitään”, nainen vastasi ja huitaisi kädellään heikosti ilmaa.
”Entä
sinä, Vivi?” Zidane jatkoi kyselyään katsoen huolestuneena vain 9-vuotiasta
maagia.
”Ky-
kyllä, minä olen ku- kunnossa”, pikkuinen änkytti.
Nuorukainen
katseli hetken tomerana pystyyn noussutta Quinaa ja totesi, että tällä ei
ainakaan ollut hätäpäivää. Tämä oli toipunut hyvin ottaen huomioon, että
kenraali Beatrix oli vain pari tuntia aiemmin piessyt heidät kaikki
pahanpäiväisesti. Ilmeisesti Quina oli yhtä vahva kuin miltä näyttikin.
”Entäpä
nyt? He sanoivat aikovansa Cleyraan”, hän sanoi kohdistaen sanansa lähinnä
Freyalle.
”Meillä
ei ole valinnanvaraa! Meidän täytyy myös lähteä Cleyraan”, nainen vastasi
kiihkeällä äänellä.
”Tiesin,
että sanoisit noin”, Zidane huomautti ja kääntyi sitten Vivin puoleen, ”Tuletko
mukaan, Vivi?”
”Hmm…
luuletko, että opimme lisää noista mustista maageista, jos menemme Cleyraan?”
maagi kysyi epävarmana.
”Kyllä.
Uskon, että saamme tietää lisää heistä vain seuraamalla Brahnea ja tuota
Kuja-tyyppiä”, nuorukainen vastasi hitusen vihaa äänessään.
”Sitten
tu- tulen mukaanne”, Vivi sanoi.
”Yhhmmm…
Cleyra… kuulostaa maukkaalta”, Quina mutisi kieltään lipoen. ”Minä tulen
mukaanne.”
”Entä
prinsessa?” Vivi kysyi huomioimatta roikkuvakielistä hahmoa vierellään.
Zidane
tunsi piston rinnassaan. Hän ei ollut viimeisen kahden tunnin aikana
ajatellutkaan mitään muuta kuin kaunista Daggeriaan. Hän oli huolissaan tytöstä
ja halusi löytää tämän mahdollisimman pian.
”Dagger?
En koskaan unohda häntä”, hän sanoi melkein kuiskaten. ”Hän ei ilmeisesti ole
Burmeciassa, mutta löydämme hänet varmasti pian. Jatketaan nyt vain matkaamme”,
Zidane hymyili Viville rohkaisevasti. Sitten hän marssi ulos palatsista muiden
seuratessa hänen perässään. Mielessään hänellä oli kuitenkin vain yksi ajatus: minne
ihmeeseen Dagger oli voinut mennä?
Nuori
mies, pieni maagi, rottanainen ja Quina astuivat ulos rauniokaupungin
porteista. Edessä levittyvä aro oli märkä, ja sade kasteli heitä. Freya asettui
joukon johtoon ja lähti kävelemään reippain askelin kohti länttä. Märkä maa
kasteli heidän kenkänsä, mutta he eivät antaneet moisen pikkuseikan hidastaa
matkantekoaan. Puolen tunnin kuluttua sade alkoi hitaasti laantua ja märkä aro
vaihtui kuivaksi hiekaksi. Ystävyksien edessä näkyi taivaisiin kohoava,
paikallaan pyörivä hiekkamyrsky. Kaikki paitsi Freya tuijottivat sitä
hämmästyneinä. He eivät koskaan olleet nähneet mitään sen kaltaista. Jopa
Zidanelle se oli uutta, vaikka hän oli sentään matkustellut ympäri Gaiaa.
Nuoret
tuijottivat edessään riehuvaa myrskyä. Sen sisäpuolella sijaitsisi uskomattoman
kaunis kaupunki, Cleyra, mutta sinne pääsy näytti mahdottomalta. Hiekkamyrsky
vain heittelisi heitä sinne tänne päästämättä lävitseen. Samassa kuitenkin
myrskyn pyörteily laantui hitaasti paljastaen polun, joka kulki valtavan
puunrungon luokse.
”Jumalat
laannuttivat myrskyn”, Freya sanoi kunnioittavalla äänellä.
”Mennään,
kun vielä voimme”, Zidane huudahti ja suuntasi askeleensa polulle Freyan ja
Vivin seuratessa aivan hänen kintereillään.
”Pitää
kiirehtiä. Pitää löytää nami-namia”, Quina mutisi ja hyllyi sitten kolmen muun
perään polulle.
Polku
kiemurteli kohti puunrunkoa. Heti nelikon saavuttua rungon vierelle myrsky
alkoi pyörähdellä entiseen malliinsa. Zidane katseli ympärilleen. Heidän
edessään oli pyöreä ovi, mutta sitä ei saanut auki vetämällä eikä työntämällä.
Hieman ylemmäs menivät portaat pienelle tasanteelle. Nuorukainen loikki portaat
ylös ja löysi vivun. Hän kohautti olkapäitään. Tuskin kokeilemisesta olisi
mitään haittaa. Hän veti vipua, ja samassa ovi alhaalla aukesi. Hän juoksi
portaat takaisin alas ja seurasi ystäviään puun sisälle.
Puu
näytti ontolta, ja sen sisäpuolella oli hiekkaa. Hiekan seasta lähti puisia
polkuja kiemurtelemaan ylemmäs. Jos paikallaan pyörivä hiekkamyrsky olikin
näyttänyt uskomattomalta, se ei kuitenkaan ollut mitään tähän puuhun
verrattuna. Kuljeskeltuaan hyvin pitkän aikaa puun sisällä he astuivat
oviaukosta sen ulkopuolelle. Puunrunkoa kiersi paksuköynnös, jota pitkin
saattoi helposti kävellä. Seurailtuaan sitä aikansa he pääsivät jälleen puun
sisäpuolelle.
Zidane
kumppaneineen seisoi pienellä tasanteella, jolta näki huoneeseen, jossa he
olivat vain hetkeä aiemmin olleet. He tutkivat tasannetta ihmeissään. Yhdessä
seinässä oli pieni reikä melkein lattian tasalla. Zidane pudottautui polvilleen
ja kurkisti reikään. Se oli kuitenkin niin pimeä, ettei hän nähnyt mitään.
Rohkeasti hän työnsi kätensä reikään ja tunnusteli sen sisäpuolta. Hänen
käteensä osui jotakin, mikä vaikutti vivulta. Hän tarttui siitä lujasti kiinni
ja kiskaisi. Samassa alhaalla olevaan huoneeseen alkoi virrata hiekkaa.
Ystävykset katselivat, kun huone täyttyi hitaasti ja poistuivat lopulta
tasanteelta ennen kuin olisivat itsekin jääneet hiekan alle.
Ulkona
he katsoivat ympärilleen. Hiekkamyrsky riehui pelottavan lähellä. Alas ei enää
päässyt. Köynnöksestä muodostuvan polun yli valui hiekkavana, joka olisi
varmasti kiskonut ylittäjänsä mukanaan alas puusta. Puun runkoa kierteli
kuitenkin joukko ohuempia köynnöksiä, jotka näyttivät niin vahvoilta, että
kestäisivät miehen painon. Zidane lähti kapuamaan niitä pitkin ylös muiden
seuratessa. Hyvin pian hän pääsikin uudelle oviaukolle. Hän ymmärsi tulleensa
samaan huoneeseen kuin aiemmin, mutta huomattavasti korkeammalle, sillä valuva
hiekka oli peittänyt suuren osan huonetta alleen. Huoneen toisella puolella
näkyi ovi, jota kohti hän suunnisti.
Oven
jälkeen seurasi lisää polkuja ja käytäviä puun sisällä. Ystävykset jatkoivat
sinnikkäästi matkaansa. Edes Freya ei tiennyt tarkasti, mihin päin heidän oli
tarkoitus mennä. Niinpä he joutuivat useampaankin otteeseen palaamaan
taaksepäin päädyttyään umpikujaan.
Lopulta
he kuitenkin saapuivat oikealle kaartuvaan käytävään, jonka vasenta puolta
reunustivat ikkunat. Ikkunoiden takana ei näkynyt muuta kuin ulkona riehuva
hiekkamyrsky, joten oli mahdotonta päätellä kuinka korkealla he olivat. Käytävä
ei ollut kovin pitkä. Se päättyi oviaukkoon, joka vei heidät ulos
jonkinlaiselle tasanteelle. Tasanteen toisessa päädyssä olivat ylöspäin
johtavat tikapuut. Nuoret kiirehtivät tikkaille ja kapusivat niitä pitkin ylös.
Tikkaiden päässä oli jälleen uusi polku. He seurasivat sitä hetken ja saapuivat
portille. Portin sisäpuolella heidät otti vastaan kaksi kaapuihin pukeutunutta
ystävällisennäköistä rottaa.
Rotat
katsoivat heitä tutkivasti. Kun näiden katseet osuivat Freyaan, kummankin
kasvoille nousi ystävällinen hymy:
”Teidän
täytyy olla leidi Freya”, toinen rotista sanoi.
”Niin
olen.”
”Olemme
odottaneet teidän saapumistanne”, sanoi toinenkin rotta yhtyen keskusteluun.
”Burmecian
kuningas on käskenyt meitä ohjaamaan teidät hänen puheilleen”, ensimmäinen
rotta jatkoi taas.
”Kauan
eläköön kuningas!” Freya huudahti riemuissaan siitä, että tämä oli yhä
hengissä, ”Viekää minut hänen luokseen”. Ensimmäinen rotta nyökkäsi Freyalle ja
lähti johdattamaan häntä ylös puisia portaita pitkin.
Zidane,
Vivi ja Quina jäivät katselemaan Freyan lähtöä. Tämä kehotti muita menemään
lepäämään sillä aikaa, kun hän itse vieraili kuninkaan luona. Vivi pyöritteli
päätään ihmeissään joka suuntaan. Cleyra oli rakennettu jättimäisen puun
latvaan. Oksanhaaroissa oli rakennuksia, pieniä lampia ja pensaita. Kaupungin
eri kerroksiin pääsi puisia portaita pitkin. Kiehtovampaa paikkaa hän ei ollut
koskaan nähnyt.
Toinen
rotista kääntyi kolmikon puoleen ja kysyi haluaisivatko nämä lähteä
kierrokselle kaupunkiin. Quina kieltäytyi tarjouksesta ja ilmoitti lähtevänsä
etsimään itselleen nami-namia. Vivi sen sijaan oli hyvinkin kiinnostunut.
Zidane päätti lähteä pienen maagin kanssa kierrokselle. Rotta esitteli itsensä
Forest Oracle Kildeaksi ja johdatti sitten nuorukaisen ja maagin portaita
pitkin ylöspäin.
Kildea
johdatti Zidanen ja Vivin portaita ylöspäin pienen lähteen luokse. Lähteen vesi
näytti nousevan jostain puun sisältä, ja se pyöritti pientä turbiinia. Kildea
kertoi sen olevan Cleyran vedenlähde. Kaikki kaupungin vesi saatiin tuosta
pienestä, mutta ehtymättömästä lähteestä.
”Minä
selitän myöhemmin tarkemmin, miten saamme veden tänne ylös”, hän sanoi,
”Siirtykäämme nyt seuraavalle kohteelle”.
Seuraavaksi
he saapuivat kaupungin keskustaan, jota ympäröivät erilaiset rakennukset. Ne
olivat kaikki kauniita ja muistuttivat hyvin paljon alexandrialaisia puutaloja.
Kildea kertoi, että alue oli kaikkein vilkkain osa Cleyraa. Siellä myös asui
suurin osa asukkaista. Siellä pidettiin markkinoita usein, mutta tänään ei
ollut markkinapäivä, joten keskusta oli melko rauhallinen, vain muutamia rottia
oleili siellä.
Sitten
Kildea vei nuorukaisen ja pikku maagin vasemmalle siltaa pitkin. He saapuivat
tuulimyllyn luokse.
”Tätä
tuulimyllyä saamme kiittää vedensaannistamme. Se käyttää hiekkamyrskyn voimaa
ja pumppaa veden ylös maasta tänne asti”, Kildea selitti, ”Tulkaa näytän teille
seuraavaksi observatoriomme”. Niin sanottuaan hän marssi oikealle portaisiin
Zidanen ja Vivin seuratessa perässä.
He
saapuivat pieneen, mutta kauniiseen pyöreään rakennukseen, jossa oli erittäin
suuret ikkunat. Kildea kertoi, että kaupunkilaiset tarkkailivat siltä paikalta
suojelijaansa, hiekkamyrskyä, ja rukoilivat sitä kestämään.
”Seuraava
ja viimein kohteemme on katedraali”, hän huomautti ja ohjasi nuoret ylös
meneviin portaisiin. Katedraali oli erittäin suuri rakennus, se kohosi puun
latvan tasolle.
”Ylipappi,
joka huolehtii sieluistamme, asuu katedraalissa”, Kildea kertoi, ”Burmecian
kuninkaan ja leidi Freyan tapaaminen on järjestetty tässä rakennuksessa. Se on
myös koti harpulle, jossa on maaginen kivi, joka pitää hiekkamyrskyn
toiminnassa”. Kildea viittasi kädellään alaspäin meneviin portaisiin,
”Mennäänpä takaisin”, hän johdatti nuoret takaisin kaupungin portille.
Zidane
kiitti miestä kohteliaasti kierroksesta ja lähti sitten portaita ylös tutkimaan
itsekseen kaupunkia vielä hieman lisää. Vivi jäi alas juttelemaan Kildean
kanssa jostain. Ilmeisesti hän halusi tietää kaupungin historiasta.
***
Tällä
välin Quina oli vaellellut observatoriolle. Siellä istui kaksi rottaa
juttelemassa keskenään. He tuijottivat Quinaa hämmentyneenä, sillä he eivät
olleet koskaan nähneet ketään niin oudonnäköistä.
”Tämä
kaupunki… ei ole yhtään nami-namia missään”, Quina mutisi kävellen sisään
observatorioon. Rotat perääntyivät kauhuissaan, kunnes eivät enää päässeet
kauemmas Quinasta ja törmäsivät seinään.
”Te
ette osata tehdä kuuluisaa Alexandrian ruokalajia, kuningattaren ateriaa”,
Quina jatkoi valittamistaan. ”Teillä ei olla Eteläisen portin herkkukakkua.”
***
Vivi
käveli rauhallisesti majatalon edustalle. Hän huomasi siellä neljä rottaa,
kaksi aikuista ja kaksi lasta. Nämä näyttivät etäisesti tutuilta, kenties nämä
olivat paenneet Burmeciasta, silloin kun Vivi oli ystävineen saapunut sinne.
”Katsokaa!”
huusi toinen lapsista.
”Hiippalakkinen
paholainen”, toinen alkoi kirkua. Lasten äiti kiersi kätensä näiden ympärille
ja katsoi Viviä vihaisesti.
Ӏ-
älä tule yhtään lähemmäs!” hän sanoi yrittäen kuulostaa rohkealta. Myös lasten
isä asettui suojelemaan perhettään.
”Sinä
demoni! Jätä perheeni rauhaan”, hän raivosi.
***
Quina
saapui lähteen luokse ja pysähtyi tutkimaan maata. Hän havaitsi jotain
mielenkiintoista ja kumartui lähemmäs. Maassa, tai oikeammin puussa, kasvoi
sieniä. Quina poimi niistä yhden isoon käteensä ja tarkasteli. Hän haistoi
sitä. Samassa hänen silmänsä alkoivat tuikkia innosta:
”Herkkusieni!
En ole koskaan nähdä tällaista herkkusientä! Toivottavasti se on syötävä!”
***
Vivi
meni sisään majataloon rottaperheen perässä. Hän toivoi, etteivät kaikki
Cleyran asukkaat suhtautuisi häneen yhtä negatiivisesti, eihän hän ollut
koskaan tehnyt pahaa kenellekään.
”Sinä
paskiainen! Sinä tapoit isäni!” rottaperheen isä kuitenkin jatkoi huutamistaan,
kun huomasi maagin seuranneen hänen perhettään.
”Paskiainen!”
huusi myös hänen vaimonsa. Myös lapset alkoivat nimitellä vihaisina Viviä.
”No,
no, ollaankos sitä hieman ärtyisiä tänään”, majatalon omistaja totesi tiskin
takaa.
”Hän
on yksi niistä demoneista, jotka ryöstivät Burmecian!” perheen isä sanoi
kärttyisästi.
”E-
en minä ole sa- satuttanut ketään”, Vivi änkytti ja näytti surkealta.
***
Zidane
saapui jälleen katedraalin eteen. Kun hän aikoi mennä sisään tapaamaan Freyaa
toinen portilla olleista rotista tuli häntä vastaan.
”Minulla
on viesti herra Zidanelle leidi Freyalta. Minun on käsketty kertomaan
seuraavaa”, rotta sanoi ja luki sitten paperin palalle kirjoitetun viestin
nuorukaiselle, ”Zidane! Tämä voi viedä jonkin aikaa, joten odota minua
majatalossa”.
Zidane
nyökkäsi miehelle ja lähti kulkemaan portaita majatalolle. Hän ei kuitenkaan
ehtinyt astua sisään, kun Viviä haukkuneen rottaperheen isä juoksi paikalle
huutaen apua. Eräs toinen rotta kääntyi tämän puoleen kysyen, mikä oikein oli
hätänä.
”Muurahaisleijona
on kaapannut lapsen ja aikoo raadella tämän!”
”Muurahaisleijona?
Sehän on yleensä lauhkea!”
”Meidän
täytyy antaa sille pedolle oppitunti!” perheen isä totesi vihaisena.
”Tämä
vaatii välitöntä toimintaa. Minä menen heti ilmoittamaan ylipapille”, toinen
rotta totesi ja juoksi portaita ylös.
Perheen
isä näytti tuskastuneelta ja kääntyi Zidanen puoleen. Hän kiroili cleyralaisten
laiskuutta ja pyysi poikaa mukaansa auttamaan.
”Luulisin,
että olet tarpeeksi vahva hommaan”. Zidane nyökkäsi ja seurasi edellään
juoksevaa rottaa portaita alas aina kaupungin portille asti. Sieltä mies ohjasi
hänet oikealle. Hän näki edessään pyörteilevää hiekkaa, josta oli noussut ruma
otus. Otus muistutti lähinnä ylisuurta muurahaista ja se roikotti pientä
rottalasta etujaloissaan. Quina ja Vivi olivat jo myös paikalla.
”Tämä
on siis muurahaisleijona”, Zidane ajatteli.
”Auttakaa
minua!” rottalapsi huusi.
”Koita
pärjätä siellä! Me pelastamme sinut!” Zidane yritti rohkaista pientä poikaa.
Freya
ryntäsi paikalle keihäs valmiiksi kädessään. Hänen silmänsä suurenivat
kauhusta, kun hän näki lapsen muurahaisleijonan pihdeissä.
”Onko
lapsi kunnossa, Zidane?” hän kysyi.
”Kyllä,
hän on kunnossa!”
”Totta
helvetissä minä olen kunnossa!” lapsi huusi.
”Tuo
ääni. Pojan täytyy olla prinssi Puck!” Freya huudahti.
”Freya!”
Puck huudahti, ”Missä olet ollut?” Samassa muurahaisleijona alkoi karjua ja
heitti Puckin ilman halki. Freya nappasi pojan kiinni ja laski maahan.
Muurahaisleijona alkoi hivuttautua joukkoa kohti hiekkapyörteestään.
”Se
hyökkää!” Zidane huomautti ja veti miekkansa esille. Hän huitaisi otuksen
tuntosarven poikki, kun se ehti tarpeeksi lähelle. Otus perääntyi hieman
karjuen hurjasti, mutta ei luovuttanut. Se syöksyi kohti toveruksia. Quina
huitoi sitä ylisuurella haarukallaan ja Vivi heitti jättimäisen salaman sitä
kohti. Zidanen onnistui nirhata siltä toinenkin tuntosarvi poikki.
Muurahaisleijona
oli melko avuton ilman tuntosarviaan, mutta se yritti edelleen napata jonkun
nelikosta terävien leukojensa väliin. Freya jännitti lihaksensa ja syöksyi korkealle
ilmaan. Hetkeä myöhemmin hän tuli kovaa vauhtia alas keihäs tanassa. Keihäs
lävisti muurahaisleijonan pään ja olento vajosi takaisin hiekkapyörteeseensä,
kuolleena. Nopeasti Freya ponkaisi itsensä takaisin ystäviensä vierelle ja
kääntyi katsomaan prinssiä.
”Oletteko
kunnossa, teidän korkeutenne?” hän kysyi huolestuneena.
”Hei,
Freya! Miten menee?” Puck virnisteli, eikä vaivautunut vastaamaan naisen
kysymykseen.
”Miten
tämä on mahdollista? Kuulin, että teidän korkeutenne katosi pakomatkalla
Burmeciasta”, Freya näytti nyt enemmänkin hämmentyneeltä kuin huolestuneelta.
”Öh…
niin”, Puck mutisi.
”Mennään
heti katedraaliin tapaamaan hänen majesteettiaan”, Freya totesi ja yritti
tarttua kiinni Puckin kädestä. Poika kuitenkin väisti hänen otettaan.
”Sitä
vanhustako? Njää, en halua nähdä häntä. Sano vain, että käskin tervehtiä häntä
puolestani. Nähdään myöhemmin!” Puck huikkasi ja juoksi pois, ”Pidä huoli
itsestäsi, Vivi!”
”Hän
niin julma. Vivi paljon kivempi”, Quina mutisi.
”Hän
on ensimmäinen ystäväni, jonka olen koskaan saanut”, Vivi sanoi ja loi
moittivan katseen Quinaan keltaisilla silmillään, ”Minun täytyy kertoa hänelle
jotain”. Vivi ryntäsi Puckin perään.
Muut
tuijottivat hetken ihmeissään pienen maagin perään. Miten tämä saattoi tuntea
Burmecian prinssin? Missä nämä olivat tavanneet ja ystävystyneet? Sitten Zidane
muisti, ettei Vivi ollut juossut teatterilaivan lavalle yksin. Tuo rottapoika
oli ollut hänen kanssaan. Ilmeisesti nämä olivat tutustuneet samana iltana,
jona Tantaluksen oli ollut määrä siepata prinsessa Garnet.
Freya
kääntyi Zidaneen ja Quinaan päin ja ehdotti, että nämä tulisivat hänen kanssaan
tapaamaan kuningasta. Yhdessä he lähtivät jälleen kipuamaan portaita ylöspäin
aina katedraalille asti. Siellä kuningas otti heidät hymyillen vastaan.
”Ymmärrän,
te siis tapasitte Puckin”, hän nyökkäili Freyan kerrottua tapahtumista.
”Yhtä
vallattomana kuin aina, teidän majesteettinne”, Freya vastasi kohteliaasti.
”En
ole nähnyt häntä ikuisuuksiin”, kuningas sanoi hieman surua äänessään.
”Kuulin,
että hänen korkeutensa lähti Burmeciasta kuukauden minun jälkeeni. Siitä on
siis kolme vuotta”, Freya totesi.
”Ja
nyt te molemmat olette päättäneet palata näinä vaarallisina aikoina. Olen
todella kiitollinen”, kuningas sanoi.
Sivummalla
seisonut kullalla koristeltuun kaapuun pukeutunut ylipappi astui esiin ja
kääntyi puhumaan Freyalle kumarrettuaan ensin kohteliaasti kuninkaalle.
”Freya,
hoitaisimmeko muinaisen seremonian hiekkamyrskyn vahvistamiseksi? Yksikään
vihollisemme ei pysty hyökkäämään myrskyn läpi, ja seremonian suorittaminen
sinunlaisesi voimakkaan lohikäärmesoturin kanssa tekee myrskystä entistä
vahvemman”, ylipappi selosti ylpeänä.
”Tarkoitat
seremoniaa ajalta, jolloin Burmecia ja Cleyra olivat yhtä. Minä ymmärrän”,
Freya sanoi ja suuntasi seuraavat sanansa Zidanelle. ”Zidane, kohtasin
epäonnistumisen yrittäessäni suojella Burmeciaa. En voi sallia Brahnen käyttää
voimiaan enää meitä vastaan.”
”Sinä
olet muuttunut, Freya”, poika vastasi, ”En uskonut, että olisit noin vahva,
silloin kun tapasimme ensi kertaa”.
”En
pystynyt palauttamaan rauhaa Burmeciaan niin kuin Sir Fratley toivoi. Nyt
kaikki, mitä voin tehdä, on suojella tätä kaunista paikkaa”.
”Niin,
Cleyran suojeleminen on parasta, mitä voit tehdä itsellesi”, Zidane sanoi.
Zidane
siirtyi Quinan kanssa sivummalle, ja he jäivät katselemaan, mitä seuraavaksi
tapahtuisi. Kuningas asettui istumaan valtaistuimelleen ja ylipappi siirtyi
seisomaan tämän viereen. Eräs rotta alkoi soittaa kaunista säveltä katedraalin
toisella puolella olevalla harpulla. Freya ja neljä cleyralaista asettuivat
keskelle lattiaa ja aloittivat muinaisen rivitanssin harpun soiton tahdissa.
Mitään muita ääniä ei kuulunut huoneessa kuin harpun soitto ja tanssijoiden
jalkojen pehmeät tömähdykset lattiaa vasten.
Kun
musiikki viimein loppui ja tanssijat pysähtyivät paikoilleen, kuului terävä
napsahdus. Harpusta oli katkennut kieli.
”Harpun
kieli katkesi… Kamala enne tämä on…” kuiskasi harpun soittaja tuskin
kuuluvasti.
Samalla
hetkellä ulkoa alkoi kuulua suhinaa. Kaikki sisällä olijat ryntäsivät
ikkunoihin. Hiekkamyrskyn yläosassa välähti sininen valo ja myrsky alkoi
kadota. Hetken päästä se oli pyyhkiytynyt olemattomiin ja Cleyran valtava
puunrunko oli paljastunut jälleen maailman nähtäväksi. Sininen taivas kimalteli
Cleyran ikkunoista ensimmäistä kertaa tuhansiin vuosiin.
”En
voi uskoa, että hiekkamyrsky katosi… Mitä oikein tapahtui?” Zidane huudahti.
”En
tiedä”, Freya sanoi kauhuissaan.
”Mitään
tällaista ei ole tapahtunut koskaan sen jälkeen, kun asetuimme tänne. Harpussa
on maaginen kivi”, ylipappi sanoi ja viittasin harpun päälle kiinnitettyyn
punaiseen jalokiveen, ”Muinaisista ajoista asti olemme kontrolloineet
hiekkamyrskyä sen avulla”.
”Kenties
joku yrittää päästä Cleyraan”, kuningas puuttui puheeseen.
”Pelkään,
että saatatte olla oikeassa, herrani”, ylipappi sanoi, ”Ainoa toivomme on,
etteivät vihollisemme tule ylös runkoa pitkin…”
***
Steiner
ja Marcus istuivat turhautuneena häkissä, joka oli ripustettu suuren pyöreän
huoneen kattoon. Kaksi alexandrialaista sotilasta piti vahtia heidän
alapuolellaan, vaikka oli varsin ilmeistä, ettei heillä ollut mitään keinoa
päästä pakenemaan häkistä.
”Kuinka
nuo kelvottomat hovinarrit kehtasivat lukita meidät tänne! Zorn ja Thorn eivät
ikinä tule selviämään tästä!” Steiner raivosi tapansa mukaan naama punaisena
kuin keitetty rapu.
”En
voi uskoa, että tulin vedetyksi tähän mukaan”, Marcus mutisi.
”Kukaan
ei käskenyt sinua sekaantumaan meidän asioihimme”, Steiner ärähti miehelle.
”Aika
surullista tulla oman kuningattarensa selkään puukottamaksi”, Marcus jatkoi
mutinaansa välittämättä Steinerista.
”Tämä
kaikki on jotain väärinkäsitystä. Tunnen kuningattaren, hän ei ikinä pettäisi
minua”, Steiner huomautti.
”Toiveajattelua.
Kuka tietää, mitä hän tekee prinsessalle”, Marcus totesi kuivasti. Marcuksen
sanat vetivät Steinerin hiljaiseksi pitkäksi aikaa. Lopulta ritari totesi, että
hänen täytyi pelastaa prinsessa mihin hintaan hyvänsä. Hän nojasi päätään
käsiinsä ja alkoi tosissaan miettiä, miten oikein pääsisi karkaamaan kattoon
ripustetusta häkistä.
***
Prinsessa
Garnet seisoi keskellä huonettaan ja tuijotti eteensä. Hänellä oli paljon
mielessään. Kuuntelisiko hänen äitinsä häntä? Miksi tämä oli hyökännyt
Burmeciaan ja miksi tämä oli vanginnut hänet, Steinerin ja Marcuksen?
Minun
täytyy olla rehellinen häntä kohtaan. Hän ei ole ollut viimeaikoina oma
itsensä, hän ajatteli. Itse asiassa, hän on käyttäytynyt oudosti edellisestä
syntymäpäivästäni asti. Samana päivänä pitkä mies vieraili täällä… Ehkä hänellä
on jotain tekemistä tämän kaiken kanssa. Nyt, kun ajattelen sitä, tuolloin
asiat alkoivat muuttua. Tohtori Tot lähti myös pian sen jälkeen Alexandriasta.
Mitä oikein tapahtui tuona päivänä? prinsessa pohti itsekseen.
Samassa
huoneen ovi lämähti auki. Zorn ja Thorn pomppivat sisälle virnuillen kuvottavasti
maalatuilla kasvoillaan.
”Kuningatar
Brahne kutsuu sinua”, Zorn sanoi.
”Tule
mukaamme”, jatkoi Thorn.
”Kuinka
kehtaatte puhua minulle noin”, Garnet huudahti puristaen käsiään nyrkkiin.
”Meidän
mukaamme tulet, näin se on”, Thorn sanoi ilkkuen.
Garnet
totesi, että oli turha käydä väittelemään hovinarrien kanssa. Hän halusi joka
tapauksessa puhua äitinsä kanssa. Niinpä hän seurasi Zornia ja Thornia ulos
huoneestaan suuren salin kautta kuningatar Brahnen tiloihin. Kuningatar otti
hänet vastaan iloisesti hymyillen.
>”Kultaseni,
siinähän sinä olet”, tämä sanoi lempeällä äänellä, ”Minä olen ollut sairaana
huolesta. Tulehan lähemmäs”.
Garnet
käveli hitaasti lähemmäs äitiään ja katsoi tätä tarkasti. Tämä ei näyttänyt
muuttuneen lainkaan sinä aikana, jonka hän oli ollut poissa palatsista.
Ӏiti,
minun täytyy kysyä sinulta jotain”, hän sanoi varovaisesti.
”Mitä
niin? Kerron sinulle kaiken, mitä haluat kuulla, kultaseni”, kuningatar sanoi
puhuen yhä hämäävän lempeästi.
”Teitkö
sinä… Onko totta, että sinä olet vastuussa Burmecian tuhosta?” Garnet kysyi
vaivautuneena.
”No…
Ei ihme, että näytät huolestuneelta”, kuningatar aloitti nyt jo hieman
tiukemmalla äänen sävyllä, ”Se on kaukana totuudesta, Garnet. Nimittäin nuo
Burmecian rotat suunnittelivat hyökkäävänsä jossain vaiheessa Alexandriaan. En
voinut vain odottaa heidän hyökkäävän arvokkaaseen kuningaskuntaamme, joten
minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hyökätä ennen heitä.”
Ӏiti,
onko tuo todellakin totuus?” Garnet kysyi. Jotenkin hän ei vain voinut uskoa
äitinsä sanoja niin vakuuttavilta kuin ne kuulostivatkin.
”Tietenkin.
En koskaan valehtelisi sinulle”, kuningatar sanoi. Garnet nyökytteli ja sanoi
uskovansa. Olihan tietysti mahdollista, että asia tosiaan oli niin.
Samassa
pitkä, hopeahiuksinen mies asteli huoneeseen. Garnetille tuli epämääräinen
tunne, että hän oli nähnyt miehen jossain aiemminkin. Juuri nyt hän ei vain
kyennyt muistamaan, missä ja milloin tämä oli tapahtunut.
”Näyttelenkö
minäkin jotain osaa tässä kohtauksessa?” mies sanoi ivallisen kohteliaalla
äänellä ja loi prinsessaan samalla röyhkeän katseen.
”Kohtauksessa?”
Garnet sanoi epäuskoisella äänellä.
”Niin,
kohtauksessa tässä kauniissa näytelmässä”, mies sanoi salaperäisesti. ”Ritari
valkoisen ratsun selässä ja kaunis prinsessa. Kertomus traagisesta rakkaudesta.
Voittaakseen murheen prinsessan täytyy nukkua sata vuotta.”
”Sinä…
Minä olen nähnyt sinut aiemmin…” Garnet sanoi. Hän mieleensä tulvi kuvia
linnassa hiippailleesta pitkästä miehestä ja sitten kuva miehestä Trenon
huutokaupassa. Nyt tuo mies seisoi hänen edessään.
”Vaikuttaa
siltä, että kohtalomme oli tavata uudestaan”, mies sanoi hymyillen vinosti.
”Suloinen enkelini, tulehan luokseni.” Mies käveli Garnetin luokse ja tarttui
tätä vyötäisiltä. Ennen kuin tämä edes ehti vastustella, hän oli vetänyt tytön
itseään vasten.
”Minä
vien sinut unien maailmaan”, mies sanoi ja kohotti toisen käsistään Garnetin
pään päälle. Hän kuiskasi loitsun oudolla kielellä, ja tyttö retkahti
hervottomana hänen käsivarsilleen.
”Hän
on kaunis jopa nukkuessaan”, mies huomautti kuningatar Brahnelle, joka tyytyi
tuhahtamaan kommentille. Tämä kutsui Zornin ja Thornin paikalle ja käski näiden
edetä suunnitelman mukaan. Nämä ottivat prinsessan miehen käsivarsilta ja
kantoivat unessa olevan tytön pois huoneesta.
***
Zorn
ja Thorn raahasivat prinsessa Garnetin linnan kellareihin. He kantoivat tämän
suureen huoneeseen ja asettivat tämän pyöreän pöydän päälle huoneen perälle.
”Hyvää
syntymäpäivää, prinsessa”, Zorn sanoi ivallisesti.
”16-vuotiaaksi
prinsessa tullut on. Eidolonit viedä häneltä viimein voimme me”, Thorn hyppi
innoissaan paikallaan.
Hovinarrit
alkoivat tanssia pöydän ympärillä oudonnäköistä tanssia. Samalla he alkoivat
lausua loitsua. Vuoronperään kumpikin. Ensin Zorn ja sitten Thorn.
”Ikuisen
elämän eidolonit”, Zorn lausui hartaasti tanssiessaan.
”Rajattoman
voiman eidolonit”, Thorn jatkoi.
”Nouskaa
16-vuotisesta unesta.”
”Irrottautukaa
16 vuoden odotuksen jälkeen”, sanat saivat sinisen valon nousemaan Garnetin
kehosta.
”Aika
on tullut”, Zorn huudahti.
”Aika
on nyt”, Thorn kiljui. Samalla hetkellä prinsessa nousi ilmaan ja hänen päänsä
retkotti hervottomana. Pitkät mustat hiukset valuivat suorina alaspäin.
”Tule
ulos”, Zorn aloitti.
”Odin,
pimeyden sotilas”, Thorn jatkoi.
***
Zidane
käveli hitaasti portaita alas observatoriolle. Freya seisoi pyöreän rakennuksen
keskellä ja näytti huolestuneelta. Zidane ei ollut nähnyt naista koskaan niin
avuttomana ja vihaisena.
”Kerro
minulle. Miksi luulet hiekkamyrskyn kadonneen?” nainen kysyi huomatessaan
nuoren miehen.
”En
tiedä”, Zidane sanoi vaivautuneena. ”Yllätyin jo pelkästään siitä, että täällä
edes oli hiekkamyrsky.”
”Tiesitkö,
että hiekkamyrsky oli tuhansia vuosia vanha, eikä se ole koskaan aiemmin
kadonnut kertaakaan”, Freya sanoi vihaisesti. ”Ehkä Brahne on tämän takana.”
Zidane
katsoi naista pohtivasti. Hän ei ollut niinkään varma, että Brahne yksin olisi
kaiken takana. Tämä oli kuitenkin ollut tunnettu lempeydestään vielä vuosi
sitten.
”Olen
enemmänkin huolissani miehestä, joka hänellä oli mukanaan”, hän viimein sanoi.
”Niin
se mies… Kukakohan hän oikein on?” Freya sanoi ja vajosi sitten hiljaisuuteen.
Hetken päästä hän kääntyi takaisin Zidanen puoleen: ”Aion mennä alas tutkimaan,
miksi myrsky oikein katosi.”
Zidane
totesi, että oli juuri aikonut ehdottaa samaa. Hän lupautui lähtemään naisen
mukaan ja ehdotti, että he kävisivät myös hakemassa Vivin ja Quinan majatalosta
mukaansa. Apuvoimat eivät varmaankaan olisi turhia, jos Brahne todellakin aikoi
hyökätä Cleyraan. Ei sillä, että Zidane olisi omia kykyjään taistelussa
epäillyt, mutta siltikin oli parempi, jos heitä olisi useampi. Kaksikko juoksi
siltaa pitkin majatalolle. Quina lähti ilomielin heidän mukaansa, sillä hän ei
ollut omien sanojensa mukaan löytänyt kaupungista tarpeeksi ”nami-namia”. Vivi
sen sijaan epäröi hieman, mutta lähti kuitenkin ystäviensä mukaan, sillä Puckin
oli taas kadonnut jonnekin.
Ystävykset
poistuivat kaupungista ja kapusivat tikapuut alas. He kävelivät kaikessa
rauhassa ikkunakäytävän läpi. Käytävää seuraavan hiekkapyörrehuoneen pyörteet
olivat pysähtyneet ja huoneessa seisoskeli kaksi alexandrialaista soturia.
Brahne oli mitä ilmeisimmin tosiaan hyökkäämässä Cleyraan. Sotilaat huomasivat
tulijat ja hyökkäsivät välittömästi näiden kimppuun. Vivi iski näitä heti
tuliloitsulla. Toinen sotilaista ryntäsi karkuun, mutta toinen jäi uhmakkaasti
taistelemaan ja hyökkäsi Freyan kimppuun miekallaan huitoen. Freya oli
kuitenkin nopeampi ja ponnisti itsensä ilmaan. Hetkessä hän laskeutui sotilaan
taakse ja työnsi keihäänsä tämän ruumiin läpi. Veri valui maahan ja värjäsi
hiekan punaiseksi. Vivi tuijotti kuollutta naista ja tunsi lievää
pahoinvointia.
Zidane
viittoi muita jatkamaan matkaa, hänkään ei halunnut katsella ruumista yhtään
pidempää kuin oli pakko. Seuraavassa huoneessa heidän kimppuunsa hyökkäsi
jälleen kaksi alexandrialaista sotilasta, mutta nämä pakenivat paikalta Vivin
loihdittua yhden suuren salaman.
Nelikko
ryntäsi kohti kiikkerää puusiltaa, mutta eivät ehtineet kuin sen puoleenväliin,
kun he kuulivat tutun äänen takaansa.
”Bingo”,
Puck huudahti ja sai toverukset kääntymään ympäri. Puck juoksi suoraan Freyan
luokse välittämättä muista lainkaan. ”Freya! Kaupunki on vaarassa! Sinun täytyy
tulla heti takaisin!” hän huudahti.
”Ei,
minun pelkoni ovat toteutuneet”, Freya mutisi. ”Tulen välittömästi, herrani”,
hän sanoi Puckille ja lähti seuraamaan tätä takaisin Cleyraan. Zidane, Vivi ja
Quina juoksivat perässä.
Kun
he saapuivat takaisin Cleyran portille, Freya näki vanhan tuttunsa Danin. Tätä
piiritti kaksi mustaa maagia.
”Kuinka
kehtaatte tulla tänne!” tämä huusi. Ne jäivätkin tämän viimeisiksi sanoiksi,
sillä toinen maageista kohotti kätensä ja suuntasi tuli-loitsun tähän
viattomaan sivulliseen. Dan syttyi liekkeihin ja kuoli luultavamminkin
hirvittäviin tuskiin tulen polttaessa ensin hänen karvansa, sitten ihon ja
lopulta koko kehon.
Kaksi
rottanaista ryntäsi paikalle ja huomasi järkyttyneen paikallaan seisovan
nelikon.
”Olkaa
kilttejä ja auttakaa meitä!” toinen naisista huudahti.
”Kaupunki
on täynnä demoneita!” toinen kirkui. Samassa naisten taakse ilmestyi kaksi
valopalloa, jotka muuttuivat hetkessä mustiksi maageiksi. Nämä tappoivat naiset
sumeilematta tieltään ja hyökkäsivät sitten kohti Zidanea ja kumppaneita.
Zidane
seivästi miekallaan toisen maageista, ja Quinan onnistui iskeä toinen
kuoliaaksi haarukallaan ennen kuin nämä ehtivät tehdä mitään. Ystävykset
ryntäsivät ylös portaita kaupunkiin. Majatalon edustalla he näkivät
rottaperheen, jota kaksi maagia piiritti. He ryntäsivät perheen avuksi ja
onnistuivat surmaamaan maagit juuri ajoissa. Perhe ryntäsi kohti vasemmalla
olevaa siltaa paetakseen, mutta siellä heitä vastaan tulikin musta maagi, joka
tappoi kylmäverisesti perheen isän. Vivi suuntasi raivoissaan suuren jääpuikon
kohti maagia ja lävisti tämän sillä.
Zidane
ohjasi perheen oikealle portaisiin. He pääsivät turvallisesti seuraavalle
tasanteelle, mutta siellä heitä vastassa oli jälleen kaksi mustaa maagia.
Näiden onnistui teurastaa perheen äiti lasten silmien edessä ennen kuin Zidane
ehti tappaa toisen mustista maageista miekallaan. Freya hyppäsi paikalle ja
keihästi jäljelle jääneen maagin.
Zidane
nappasi itkevät lapset kainaloonsa ja lähti juoksemaan kohti portaita. Ainoa
mahdollisuus pelastaa lapset oli saada nämä turvaan katedraaliin. Sieltä käsin
olisi myös luultavasti helpompi puolustautua maageja vastaan. Juuri kun
ystävykset saapuivat katedraalin edustalle, ilma täyttyi valopalloista ja pian
heitä piiritti useampikin maagi. Heillä ei ollut pakomahdollisuutta. Maagit
kohottivat käsiään. Zidane mietti kuumeisesti, miten onnistuisi pelastamaan
edes lapset, mutta mitään mahdollisuutta ei näyttänyt olevan. Juuri ennen kuin
maagit ehtivät suunnata tappavan tuliloitsunsa heitä kohti, jostain ylhäältä
syöksyi rottamies, joka keihästi hyvin nopeasti puolet maageista. Tämä liikkui nopeammin
kuin kukaan, jonka Zidane oli aiemmin nähnyt. Hän ei kuitenkaan jäänyt
ihmettelemään, vaan tyrkkäsi lapset Quinalle ja hoiteli itse loput
hämmentyneistä maageista miekallaan.
”Juoskaa!”
avuksi tullut muukalainen huusi. Kaikki juoksivat sisälle katedraaliin. Zidane
kääntyi muukalaiseen päin vielä ennen poistumistaan:
”En
tiedä, kuka olet, mutta olen sinulle velkaa yhden”, hän sanoi ja paineli sitten
muiden perässä sisälle.
Muukalainen
käveli rauhallisesti muiden perässä sisälle katedraaliin. Freya ryntäsi hän
luokseen kyyneleet silmissään.
”Sir
Fratley!”, tämä huudahti, ”Olen kaivannut sinua niin paljon! Aloin etsiä sinua
välittömästi lähdettyäsi Burmeciasta… Missä oikein olet ollut kaikki nämä
vuodet? Missä maailman kolkilla sinä olet vaeltanut?” Freya veti syvään henkeä
yrittäen rauhoittaa itseään. Hän oli vihdoin saanut rakkaansa takaisin.
”Minun
rakas Fratleyni… Kiipesin korkeimmille vuorille vain kuullakseni huhuja sinun
voitoistasi… Etsin syvimmistä laaksoista vain löytääkseni sinun jalanjälkesi…
Mutta en koskaan löytänyt sinua. Lopulta kuulin jotain, mitä en voinut kestää.”
”Sanoitko
olevasi Freya?” Sir Fratley kysyi. ”Luulenpa, että tämä on ensimmäinen kerta,
kun tapaamme.”
”Mitä…
mitä sinä juuri sanoit?” Freya huudahti järkyttyneenä.
”Olen
pahoillani, mutta en muista sinua elämässäni”, Sir Fratley vastasi aidosti
pahoittelevaan sävyyn.
Freya
näytti kauhistuneelta. Hän näytti lapselta, jolta joku oli vienyt tikkarin
kädestä.
”Sinä
et voi olla unohtanut minua”, hän huusi, ”Se olen minä, Freya! Burmecian
Freya!”
”Olen
pahoillani…” Sir Fratley sanoi.
Zidane,
joka oli seurannut keskustelua sivusta, ryntäsi nyt paikalle ja katsoi Sir
Fratleyta hyvin hämmästyneenä. Hänkään ei voinut uskoa kuulemaansa.
”Odotas
vähän kaveri! Sinä et voi olla tosissasi. Tässä on Freya, kadotettu rakkautesi!
Miten voit olla unohtanut hänet? No, sano jotain!” hän raivosi. Jos hän
johonkin todella uskoi, se oli aito ja ikuisesti kestävä rakkaus, eikä hän
voinut vain sivusta katsella Freyan murtumista.
”Zidane…
älä…” Freya kuiskasi.
”Mitä?
Sinä olet etsinyt tätä kaveria vuosia, ja nyt hän on tässä edessäsi!” Zidane
huudahti päin naisen kasvoja. Hän ei voinut uskoa tätä todeksi.
Burmecian
kuningas käveli rauhallisesti paikalle ja katsoi vuoron perään jokaista. Sitten
hän käveli Sir Fratleyn eteen.
”Fratley!
Muistatko minut, Burmecian kuninkaan?” hän kysyi tiukasti. Fratley katsoi
vanhaa rottaa pitkään ja puisteli sitten päätään.
”Pelkäänpä,
että en”, hän vastasi.
”Mahdotonta!
Oletko unohtanut kaiken menneisyydestäsi?” kuningas kauhisteli, ”Sittenpä kysyn
sinulta yhtä asiaa: mikä tuo sinut takaisin Burmeciaan? Oletko kuullut
kriisistä täällä Cleyrassa, jonka asukkaat ovat veljiämme?”
”Itse
asiassa…” Fratley aloitti.
”Itse
asiassa, minä kerron teille!” joku huusi katedraalin ovelta.
Puck
käveli reippaasti sisään katedraaliin ja nyökkäsi nopeasti isälleen ennen kuin
aloitti kertomuksensa.
”Minä
löysin Fratleyn matkatessani maailmalla. Ja kuten voitte arvata, hän ei
tiennyt, kuka minä olin tai edes, kuka hän itse oli. Mutta kuullessaan, että
Burmeciaan oli hyökätty ja Cleyra oli vaarassa, hänen uskolliset muistonsa
lohikäärmeritareista toivat hänet takaisin tänne”, Puck kertoi täyden
hiljaisuuden vallitessa.
”Lohikäärmeritari…
Kerran minua kutsuttiin sillä nimellä, mutta se on kaikki, mitä pystyn tällä
hetkellä muistamaan”, Fratley sanoi hiljaa. Freya ojensi kätensä miestä kohti.
”Fratley”,
hän kuiskasi.
”Minun
täytyy mennä”, mies sanoi kiireesti, hyppäsi ulko-ovelle ja juoksi ulos ennen
kuin Freya ehti koskettaa häntä. Freya ei tehnyt elettäkään seuratakseen häntä.
”Etkö
aio mennä hänen peräänsä?” Zidane kysyi ihmeissään. Hän itse olisi ainakin
mennyt prinsessa Garnetin perään.
”En.
Olen onnellinen, kun tiedän hänen edes olevan elossa”, Freya vastasi
väsyneesti.
”Olen
pahoillani”, Puck puuttui puheeseen, ”Tiesin, ettet ollut valmis tapaamaan
häntä, mutta nyt kun Cleyra on vaarassa ja kaikkea…”
”Ei
se mitään, teidän korkeutenne”, Freya sanoi ja yritti hymyillä.
”No,
minä menen nyt hänen peräänsä. Nähdään myöhemmin!” Puck huudahti ja vilkutti
nopeasti isälleen. Sitten hän juoksi myös ulos ovesta Fratleyn perässä.
”Odota,
Puck! En ole nähnyt sinua aikoihin!” kuningas huusi epätoivoisesti.
Samassa
Vivi ja Quina astelivat paikalle katedraalin muista osista. Vivi katsoi
hämmästyneenä ovelle vain nähdäkseen vilauksen Puckin hännänpäästä.
”Mitä?
Oliko tuo Puck?” hän kysyi. ”Mitä oikein tapahtuu? Freya, itketkö sinä?” hän
kyseli huolestuneena hiljaisessa huoneessa.
”Miten
ironista”, Freya sanoi katkerasti. ”Löydän miehen, josta olen unelmoinut
loputtomasti, vain todetakseni, ettei hän muista, kuka olen.” Freya kääntyi
katsomaan Zidanea: ”Zidane, vihollista ei ole vielä voitettu. Meidän täytyy
ryhdistäytyä”.
Zidane
ei ehtinyt sanoa naiselle mitään, sillä juuri samalla hetkellä ylipappi alkoi huutaa
kauhuissaan ja osoitti harppua. Alexandrian Beatrix seisoi harpun luona ja
poimi maagisen kiven sen päältä käteensä.
”Nyt,
kun minulla on tämä kivi, voin jättää kaupunkinne rauhaan”, nainen sanoi kylmän
rauhallisesti luoden samalla halveksivan katseen jokaiseen huoneessa olijaan ja
juoksi ulos katedraalista. Zidane ei epäröinyt hetkeäkään, vaan juoksi naisen
perään. Quina, Vivi ja Freya seurasivat häntä.
”Luuletko
pääseväsi pakoon noin vain?” Zidane huusi päästyään ulos. Beatrix kääntyi ja
loi häneen salamoivan katseen samalla hetkellä, kun hänen ystävänsä ehtivät
hänen rinnalleen.
”Päästä
pakoon… hahah”, nainen naureskeli, ”Olet suurempi typerys kuin osasin
kuvitellakaan. Oletko jo unohtanut, miten pahasti pieksin teidät Burmeciassa?”
”Oletko
siis itse niin typerä, ettet lopeta sitä minkä aloitit?” Freya huusi naiselle
takaisin raivoisasti.
”Sinä
saat maksaa!” Vivi yhtyi raivoon.
”En
löydä herkkuja tästä kaupungista, joten me kokata sinusta aamiaista!” Quinakin
huusi.
”Joten
antakaa minun murskata harhakuvitelmanne suuruudestanne”, Beatrix vastasi
huutoihin tylysti. ”Olen kyllästynyt tähän pelleilyyn!”
Beatrix
nosti miekkansa pystyyn ja mutisi sanoja muinaisella kielellä, jota kukaan
nuorista ei tuntenut. Ilmaa pyyhkäisi valtava näkymätön aalto, joka heitti
heidät vasten katedraalin seinää.
”Minä
lähden jalokiven kanssa nyt”, Beatrix totesi kylmästi ja viittasi lähellä
seisoneen mustan maagin luokseen. Maagi muuttui valopalloksi, ja Beatrix
hyppäsi ilmaan kadoten pallon sisään. Pallo kohosi korkeuksiin ja katosi
näkyvistä.
Zidane
kampesi itsensä pystyyn ottaen tukea seinästä. Tuo nainen oli liian voimakas.
Hän tähysi taivaalle, mutta ei nähnyt enää merkkiäkään valopallosta
”He
katosivat…” hän totesi. ”Mitäs nyt, Freya?” hän kysyi naiselta, joka oli myös
saanut itsensä jotenkin jaloilleen.
”Hyvä
kysymys”, nainen totesi tietämättä, mitä sanoa. ”Zidane! Takanasi!” hän
huudahti samassa, sillä joukko maageja marssi juuri portaita ylös.
Zidane
käännähti ympäri valmiina käymään taisteluun, mutta maagit eivät hyökänneetkään.
Ensimmäinen maageista muuttui valopalloksi, kuten toverinsa vain hetkeä
aiemmin.
”Minä
aion seurata heitä!” nuorimies huudahti. ”Seuratkaa minua!” Zidane toimi kuten
Beatrix aiemmin ja hyppäsi ilmaan valopallon alapuolella. Hänkin katosi, ja
pallo kohosi korkeuksiin. Vivi huusi kauhistuneena hänen peräänsä.
Freya
katseli valopallon nousua taivaalle ja kääntyi sitten puhumaan pienelle
maagille.
”Minä
tuskin koskaan palaan tähän paikkaan”, hän sanoi, ”Sitä paitsi, tämä saattaa
olla sinun viimeinen mahdollisuutesi saada selville, kuka oikeastaan olet…
Tule, Vivi, näytä meille rohkeutesi”, hän huudahti ja hyppäsi seuraavan
valopalloksi muuttuneen maagin kyytiin.
Vivi
keräsi rohkeutta hetken, mutta tiesi, että hänen olisi tehtävä samoin, jos halusi
vielä tavata ystävänsä. Hän pinnisti kaikki voimansa ja hyppäsi viimeisen
maagin mukaan, kun tämäkin muuttui valopalloksi. Quina jäi hetkeksi yksin
tuijottelemaan taivaalle.
”Minä
ei tykätä korkeuksista”, tämä totesi ja lähti juoksemaan portaita alas.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!