Close

Sävel elämälle: Luku 11

Fandom: Final Fantasy IX

 Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

 Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Sävel elämälle


Luku 11




Vettä satoi yhä kaatamalla. Zidane kampesi itsensä ylös käsiensä avulla. Hän katsoi ympärilleen Burmecian tuhotussa palatsissa. Olisiko se koskaan enää ennallaan? Voisiko noita raunioita koskaan kohottaa yhtä upeiksi kuin ne olivat olleet? Paikassa tuntuivat vahvasti lohduttomuus ja kuolema. Kaupunkilaiset olivat paenneet paikalta, ja ne, jotka eivät olleet ehtineet, makasivat nyt kuolleina kuka missäkin. Osa oli palanut poroksi mustien maagien käsittelyssä, osa vain haihtunut olemattomiin. Burmecia ei ollut enää kaunis rottakansan kaupunki, nyt se oli vain kasa kiviä ja raunioita, joiden päälle ikuinen sade yhä virtasi.

Zidane kääntyi ympäri ja katsoi maassa olevia ystäviään, jotka alkoivat pikku hiljaa hoiperrella pystyyn. Hän ojensi kätensä rottanaiselle.
”Pystytkö seisomaan, Freya?” hän kysyi.
”Ei tämä mitään”, nainen vastasi ja huitaisi kädellään heikosti ilmaa.
”Entä sinä, Vivi?” Zidane jatkoi kyselyään katsoen huolestuneena vain 9-vuotiasta maagia.
”Ky- kyllä, minä olen ku- kunnossa”, pikkuinen änkytti.

Nuorukainen katseli hetken tomerana pystyyn noussutta Quinaa ja totesi, että tällä ei ainakaan ollut hätäpäivää. Tämä oli toipunut hyvin ottaen huomioon, että kenraali Beatrix oli vain pari tuntia aiemmin piessyt heidät kaikki pahanpäiväisesti. Ilmeisesti Quina oli yhtä vahva kuin miltä näyttikin.
”Entäpä nyt? He sanoivat aikovansa Cleyraan”, hän sanoi kohdistaen sanansa lähinnä Freyalle.
”Meillä ei ole valinnanvaraa! Meidän täytyy myös lähteä Cleyraan”, nainen vastasi kiihkeällä äänellä.
”Tiesin, että sanoisit noin”, Zidane huomautti ja kääntyi sitten Vivin puoleen, ”Tuletko mukaan, Vivi?”
”Hmm… luuletko, että opimme lisää noista mustista maageista, jos menemme Cleyraan?” maagi kysyi epävarmana.
”Kyllä. Uskon, että saamme tietää lisää heistä vain seuraamalla Brahnea ja tuota Kuja-tyyppiä”, nuorukainen vastasi hitusen vihaa äänessään.
”Sitten tu- tulen mukaanne”, Vivi sanoi.
”Yhhmmm… Cleyra… kuulostaa maukkaalta”, Quina mutisi kieltään lipoen. ”Minä tulen mukaanne.”
”Entä prinsessa?” Vivi kysyi huomioimatta roikkuvakielistä hahmoa vierellään.

Zidane tunsi piston rinnassaan. Hän ei ollut viimeisen kahden tunnin aikana ajatellutkaan mitään muuta kuin kaunista Daggeriaan. Hän oli huolissaan tytöstä ja halusi löytää tämän mahdollisimman pian.
”Dagger? En koskaan unohda häntä”, hän sanoi melkein kuiskaten. ”Hän ei ilmeisesti ole Burmeciassa, mutta löydämme hänet varmasti pian. Jatketaan nyt vain matkaamme”, Zidane hymyili Viville rohkaisevasti. Sitten hän marssi ulos palatsista muiden seuratessa hänen perässään. Mielessään hänellä oli kuitenkin vain yksi ajatus: minne ihmeeseen Dagger oli voinut mennä?

Nuori mies, pieni maagi, rottanainen ja Quina astuivat ulos rauniokaupungin porteista. Edessä levittyvä aro oli märkä, ja sade kasteli heitä. Freya asettui joukon johtoon ja lähti kävelemään reippain askelin kohti länttä. Märkä maa kasteli heidän kenkänsä, mutta he eivät antaneet moisen pikkuseikan hidastaa matkantekoaan. Puolen tunnin kuluttua sade alkoi hitaasti laantua ja märkä aro vaihtui kuivaksi hiekaksi. Ystävyksien edessä näkyi taivaisiin kohoava, paikallaan pyörivä hiekkamyrsky. Kaikki paitsi Freya tuijottivat sitä hämmästyneinä. He eivät koskaan olleet nähneet mitään sen kaltaista. Jopa Zidanelle se oli uutta, vaikka hän oli sentään matkustellut ympäri Gaiaa.

Nuoret tuijottivat edessään riehuvaa myrskyä. Sen sisäpuolella sijaitsisi uskomattoman kaunis kaupunki, Cleyra, mutta sinne pääsy näytti mahdottomalta. Hiekkamyrsky vain heittelisi heitä sinne tänne päästämättä lävitseen. Samassa kuitenkin myrskyn pyörteily laantui hitaasti paljastaen polun, joka kulki valtavan puunrungon luokse.
”Jumalat laannuttivat myrskyn”, Freya sanoi kunnioittavalla äänellä.
”Mennään, kun vielä voimme”, Zidane huudahti ja suuntasi askeleensa polulle Freyan ja Vivin seuratessa aivan hänen kintereillään.
”Pitää kiirehtiä. Pitää löytää nami-namia”, Quina mutisi ja hyllyi sitten kolmen muun perään polulle.

Polku kiemurteli kohti puunrunkoa. Heti nelikon saavuttua rungon vierelle myrsky alkoi pyörähdellä entiseen malliinsa. Zidane katseli ympärilleen. Heidän edessään oli pyöreä ovi, mutta sitä ei saanut auki vetämällä eikä työntämällä. Hieman ylemmäs menivät portaat pienelle tasanteelle. Nuorukainen loikki portaat ylös ja löysi vivun. Hän kohautti olkapäitään. Tuskin kokeilemisesta olisi mitään haittaa. Hän veti vipua, ja samassa ovi alhaalla aukesi. Hän juoksi portaat takaisin alas ja seurasi ystäviään puun sisälle.

Puu näytti ontolta, ja sen sisäpuolella oli hiekkaa. Hiekan seasta lähti puisia polkuja kiemurtelemaan ylemmäs. Jos paikallaan pyörivä hiekkamyrsky olikin näyttänyt uskomattomalta, se ei kuitenkaan ollut mitään tähän puuhun verrattuna. Kuljeskeltuaan hyvin pitkän aikaa puun sisällä he astuivat oviaukosta sen ulkopuolelle. Puunrunkoa kiersi paksuköynnös, jota pitkin saattoi helposti kävellä. Seurailtuaan sitä aikansa he pääsivät jälleen puun sisäpuolelle.

Zidane kumppaneineen seisoi pienellä tasanteella, jolta näki huoneeseen, jossa he olivat vain hetkeä aiemmin olleet. He tutkivat tasannetta ihmeissään. Yhdessä seinässä oli pieni reikä melkein lattian tasalla. Zidane pudottautui polvilleen ja kurkisti reikään. Se oli kuitenkin niin pimeä, ettei hän nähnyt mitään. Rohkeasti hän työnsi kätensä reikään ja tunnusteli sen sisäpuolta. Hänen käteensä osui jotakin, mikä vaikutti vivulta. Hän tarttui siitä lujasti kiinni ja kiskaisi. Samassa alhaalla olevaan huoneeseen alkoi virrata hiekkaa. Ystävykset katselivat, kun huone täyttyi hitaasti ja poistuivat lopulta tasanteelta ennen kuin olisivat itsekin jääneet hiekan alle.

Ulkona he katsoivat ympärilleen. Hiekkamyrsky riehui pelottavan lähellä. Alas ei enää päässyt. Köynnöksestä muodostuvan polun yli valui hiekkavana, joka olisi varmasti kiskonut ylittäjänsä mukanaan alas puusta. Puun runkoa kierteli kuitenkin joukko ohuempia köynnöksiä, jotka näyttivät niin vahvoilta, että kestäisivät miehen painon. Zidane lähti kapuamaan niitä pitkin ylös muiden seuratessa. Hyvin pian hän pääsikin uudelle oviaukolle. Hän ymmärsi tulleensa samaan huoneeseen kuin aiemmin, mutta huomattavasti korkeammalle, sillä valuva hiekka oli peittänyt suuren osan huonetta alleen. Huoneen toisella puolella näkyi ovi, jota kohti hän suunnisti.

Oven jälkeen seurasi lisää polkuja ja käytäviä puun sisällä. Ystävykset jatkoivat sinnikkäästi matkaansa. Edes Freya ei tiennyt tarkasti, mihin päin heidän oli tarkoitus mennä. Niinpä he joutuivat useampaankin otteeseen palaamaan taaksepäin päädyttyään umpikujaan.

Lopulta he kuitenkin saapuivat oikealle kaartuvaan käytävään, jonka vasenta puolta reunustivat ikkunat. Ikkunoiden takana ei näkynyt muuta kuin ulkona riehuva hiekkamyrsky, joten oli mahdotonta päätellä kuinka korkealla he olivat. Käytävä ei ollut kovin pitkä. Se päättyi oviaukkoon, joka vei heidät ulos jonkinlaiselle tasanteelle. Tasanteen toisessa päädyssä olivat ylöspäin johtavat tikapuut. Nuoret kiirehtivät tikkaille ja kapusivat niitä pitkin ylös. Tikkaiden päässä oli jälleen uusi polku. He seurasivat sitä hetken ja saapuivat portille. Portin sisäpuolella heidät otti vastaan kaksi kaapuihin pukeutunutta ystävällisennäköistä rottaa.

Rotat katsoivat heitä tutkivasti. Kun näiden katseet osuivat Freyaan, kummankin kasvoille nousi ystävällinen hymy:
”Teidän täytyy olla leidi Freya”, toinen rotista sanoi.
”Niin olen.”
”Olemme odottaneet teidän saapumistanne”, sanoi toinenkin rotta yhtyen keskusteluun.
”Burmecian kuningas on käskenyt meitä ohjaamaan teidät hänen puheilleen”, ensimmäinen rotta jatkoi taas.
”Kauan eläköön kuningas!” Freya huudahti riemuissaan siitä, että tämä oli yhä hengissä, ”Viekää minut hänen luokseen”. Ensimmäinen rotta nyökkäsi Freyalle ja lähti johdattamaan häntä ylös puisia portaita pitkin.

Zidane, Vivi ja Quina jäivät katselemaan Freyan lähtöä. Tämä kehotti muita menemään lepäämään sillä aikaa, kun hän itse vieraili kuninkaan luona. Vivi pyöritteli päätään ihmeissään joka suuntaan. Cleyra oli rakennettu jättimäisen puun latvaan. Oksanhaaroissa oli rakennuksia, pieniä lampia ja pensaita. Kaupungin eri kerroksiin pääsi puisia portaita pitkin. Kiehtovampaa paikkaa hän ei ollut koskaan nähnyt.

Toinen rotista kääntyi kolmikon puoleen ja kysyi haluaisivatko nämä lähteä kierrokselle kaupunkiin. Quina kieltäytyi tarjouksesta ja ilmoitti lähtevänsä etsimään itselleen nami-namia. Vivi sen sijaan oli hyvinkin kiinnostunut. Zidane päätti lähteä pienen maagin kanssa kierrokselle. Rotta esitteli itsensä Forest Oracle Kildeaksi ja johdatti sitten nuorukaisen ja maagin portaita pitkin ylöspäin.

Kildea johdatti Zidanen ja Vivin portaita ylöspäin pienen lähteen luokse. Lähteen vesi näytti nousevan jostain puun sisältä, ja se pyöritti pientä turbiinia. Kildea kertoi sen olevan Cleyran vedenlähde. Kaikki kaupungin vesi saatiin tuosta pienestä, mutta ehtymättömästä lähteestä.
”Minä selitän myöhemmin tarkemmin, miten saamme veden tänne ylös”, hän sanoi, ”Siirtykäämme nyt seuraavalle kohteelle”.

Seuraavaksi he saapuivat kaupungin keskustaan, jota ympäröivät erilaiset rakennukset. Ne olivat kaikki kauniita ja muistuttivat hyvin paljon alexandrialaisia puutaloja. Kildea kertoi, että alue oli kaikkein vilkkain osa Cleyraa. Siellä myös asui suurin osa asukkaista. Siellä pidettiin markkinoita usein, mutta tänään ei ollut markkinapäivä, joten keskusta oli melko rauhallinen, vain muutamia rottia oleili siellä.

Sitten Kildea vei nuorukaisen ja pikku maagin vasemmalle siltaa pitkin. He saapuivat tuulimyllyn luokse.
”Tätä tuulimyllyä saamme kiittää vedensaannistamme. Se käyttää hiekkamyrskyn voimaa ja pumppaa veden ylös maasta tänne asti”, Kildea selitti, ”Tulkaa näytän teille seuraavaksi observatoriomme”. Niin sanottuaan hän marssi oikealle portaisiin Zidanen ja Vivin seuratessa perässä.

He saapuivat pieneen, mutta kauniiseen pyöreään rakennukseen, jossa oli erittäin suuret ikkunat. Kildea kertoi, että kaupunkilaiset tarkkailivat siltä paikalta suojelijaansa, hiekkamyrskyä, ja rukoilivat sitä kestämään.
”Seuraava ja viimein kohteemme on katedraali”, hän huomautti ja ohjasi nuoret ylös meneviin portaisiin. Katedraali oli erittäin suuri rakennus, se kohosi puun latvan tasolle.
”Ylipappi, joka huolehtii sieluistamme, asuu katedraalissa”, Kildea kertoi, ”Burmecian kuninkaan ja leidi Freyan tapaaminen on järjestetty tässä rakennuksessa. Se on myös koti harpulle, jossa on maaginen kivi, joka pitää hiekkamyrskyn toiminnassa”. Kildea viittasi kädellään alaspäin meneviin portaisiin, ”Mennäänpä takaisin”, hän johdatti nuoret takaisin kaupungin portille.

Zidane kiitti miestä kohteliaasti kierroksesta ja lähti sitten portaita ylös tutkimaan itsekseen kaupunkia vielä hieman lisää. Vivi jäi alas juttelemaan Kildean kanssa jostain. Ilmeisesti hän halusi tietää kaupungin historiasta.

***

Tällä välin Quina oli vaellellut observatoriolle. Siellä istui kaksi rottaa juttelemassa keskenään. He tuijottivat Quinaa hämmentyneenä, sillä he eivät olleet koskaan nähneet ketään niin oudonnäköistä.
”Tämä kaupunki… ei ole yhtään nami-namia missään”, Quina mutisi kävellen sisään observatorioon. Rotat perääntyivät kauhuissaan, kunnes eivät enää päässeet kauemmas Quinasta ja törmäsivät seinään.
”Te ette osata tehdä kuuluisaa Alexandrian ruokalajia, kuningattaren ateriaa”, Quina jatkoi valittamistaan. ”Teillä ei olla Eteläisen portin herkkukakkua.”

***

Vivi käveli rauhallisesti majatalon edustalle. Hän huomasi siellä neljä rottaa, kaksi aikuista ja kaksi lasta. Nämä näyttivät etäisesti tutuilta, kenties nämä olivat paenneet Burmeciasta, silloin kun Vivi oli ystävineen saapunut sinne.
”Katsokaa!” huusi toinen lapsista.
”Hiippalakkinen paholainen”, toinen alkoi kirkua. Lasten äiti kiersi kätensä näiden ympärille ja katsoi Viviä vihaisesti.
”Ä- älä tule yhtään lähemmäs!” hän sanoi yrittäen kuulostaa rohkealta. Myös lasten isä asettui suojelemaan perhettään.
”Sinä demoni! Jätä perheeni rauhaan”, hän raivosi.

***

Quina saapui lähteen luokse ja pysähtyi tutkimaan maata. Hän havaitsi jotain mielenkiintoista ja kumartui lähemmäs. Maassa, tai oikeammin puussa, kasvoi sieniä. Quina poimi niistä yhden isoon käteensä ja tarkasteli. Hän haistoi sitä. Samassa hänen silmänsä alkoivat tuikkia innosta:
”Herkkusieni! En ole koskaan nähdä tällaista herkkusientä! Toivottavasti se on syötävä!”

***

Vivi meni sisään majataloon rottaperheen perässä. Hän toivoi, etteivät kaikki Cleyran asukkaat suhtautuisi häneen yhtä negatiivisesti, eihän hän ollut koskaan tehnyt pahaa kenellekään.
”Sinä paskiainen! Sinä tapoit isäni!” rottaperheen isä kuitenkin jatkoi huutamistaan, kun huomasi maagin seuranneen hänen perhettään.
”Paskiainen!” huusi myös hänen vaimonsa. Myös lapset alkoivat nimitellä vihaisina Viviä.
”No, no, ollaankos sitä hieman ärtyisiä tänään”, majatalon omistaja totesi tiskin takaa.
”Hän on yksi niistä demoneista, jotka ryöstivät Burmecian!” perheen isä sanoi kärttyisästi.
”E- en minä ole sa- satuttanut ketään”, Vivi änkytti ja näytti surkealta.

***

Zidane saapui jälleen katedraalin eteen. Kun hän aikoi mennä sisään tapaamaan Freyaa toinen portilla olleista rotista tuli häntä vastaan.
”Minulla on viesti herra Zidanelle leidi Freyalta. Minun on käsketty kertomaan seuraavaa”, rotta sanoi ja luki sitten paperin palalle kirjoitetun viestin nuorukaiselle, ”Zidane! Tämä voi viedä jonkin aikaa, joten odota minua majatalossa”.

Zidane nyökkäsi miehelle ja lähti kulkemaan portaita majatalolle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt astua sisään, kun Viviä haukkuneen rottaperheen isä juoksi paikalle huutaen apua. Eräs toinen rotta kääntyi tämän puoleen kysyen, mikä oikein oli hätänä.
”Muurahaisleijona on kaapannut lapsen ja aikoo raadella tämän!”
”Muurahaisleijona? Sehän on yleensä lauhkea!”
”Meidän täytyy antaa sille pedolle oppitunti!” perheen isä totesi vihaisena.
”Tämä vaatii välitöntä toimintaa. Minä menen heti ilmoittamaan ylipapille”, toinen rotta totesi ja juoksi portaita ylös.

Perheen isä näytti tuskastuneelta ja kääntyi Zidanen puoleen. Hän kiroili cleyralaisten laiskuutta ja pyysi poikaa mukaansa auttamaan.
”Luulisin, että olet tarpeeksi vahva hommaan”. Zidane nyökkäsi ja seurasi edellään juoksevaa rottaa portaita alas aina kaupungin portille asti. Sieltä mies ohjasi hänet oikealle. Hän näki edessään pyörteilevää hiekkaa, josta oli noussut ruma otus. Otus muistutti lähinnä ylisuurta muurahaista ja se roikotti pientä rottalasta etujaloissaan. Quina ja Vivi olivat jo myös paikalla.
”Tämä on siis muurahaisleijona”, Zidane ajatteli.
”Auttakaa minua!” rottalapsi huusi.
”Koita pärjätä siellä! Me pelastamme sinut!” Zidane yritti rohkaista pientä poikaa.

Freya ryntäsi paikalle keihäs valmiiksi kädessään. Hänen silmänsä suurenivat kauhusta, kun hän näki lapsen muurahaisleijonan pihdeissä.
”Onko lapsi kunnossa, Zidane?” hän kysyi.
”Kyllä, hän on kunnossa!”
”Totta helvetissä minä olen kunnossa!” lapsi huusi.
”Tuo ääni. Pojan täytyy olla prinssi Puck!” Freya huudahti.
”Freya!” Puck huudahti, ”Missä olet ollut?” Samassa muurahaisleijona alkoi karjua ja heitti Puckin ilman halki. Freya nappasi pojan kiinni ja laski maahan. Muurahaisleijona alkoi hivuttautua joukkoa kohti hiekkapyörteestään.
”Se hyökkää!” Zidane huomautti ja veti miekkansa esille. Hän huitaisi otuksen tuntosarven poikki, kun se ehti tarpeeksi lähelle. Otus perääntyi hieman karjuen hurjasti, mutta ei luovuttanut. Se syöksyi kohti toveruksia. Quina huitoi sitä ylisuurella haarukallaan ja Vivi heitti jättimäisen salaman sitä kohti. Zidanen onnistui nirhata siltä toinenkin tuntosarvi poikki.

Muurahaisleijona oli melko avuton ilman tuntosarviaan, mutta se yritti edelleen napata jonkun nelikosta terävien leukojensa väliin. Freya jännitti lihaksensa ja syöksyi korkealle ilmaan. Hetkeä myöhemmin hän tuli kovaa vauhtia alas keihäs tanassa. Keihäs lävisti muurahaisleijonan pään ja olento vajosi takaisin hiekkapyörteeseensä, kuolleena. Nopeasti Freya ponkaisi itsensä takaisin ystäviensä vierelle ja kääntyi katsomaan prinssiä.
”Oletteko kunnossa, teidän korkeutenne?” hän kysyi huolestuneena.
”Hei, Freya! Miten menee?” Puck virnisteli, eikä vaivautunut vastaamaan naisen kysymykseen.
”Miten tämä on mahdollista? Kuulin, että teidän korkeutenne katosi pakomatkalla Burmeciasta”, Freya näytti nyt enemmänkin hämmentyneeltä kuin huolestuneelta.
”Öh… niin”, Puck mutisi.
”Mennään heti katedraaliin tapaamaan hänen majesteettiaan”, Freya totesi ja yritti tarttua kiinni Puckin kädestä. Poika kuitenkin väisti hänen otettaan.
”Sitä vanhustako? Njää, en halua nähdä häntä. Sano vain, että käskin tervehtiä häntä puolestani. Nähdään myöhemmin!” Puck huikkasi ja juoksi pois, ”Pidä huoli itsestäsi, Vivi!”
”Hän niin julma. Vivi paljon kivempi”, Quina mutisi.
”Hän on ensimmäinen ystäväni, jonka olen koskaan saanut”, Vivi sanoi ja loi moittivan katseen Quinaan keltaisilla silmillään, ”Minun täytyy kertoa hänelle jotain”. Vivi ryntäsi Puckin perään.

Muut tuijottivat hetken ihmeissään pienen maagin perään. Miten tämä saattoi tuntea Burmecian prinssin? Missä nämä olivat tavanneet ja ystävystyneet? Sitten Zidane muisti, ettei Vivi ollut juossut teatterilaivan lavalle yksin. Tuo rottapoika oli ollut hänen kanssaan. Ilmeisesti nämä olivat tutustuneet samana iltana, jona Tantaluksen oli ollut määrä siepata prinsessa Garnet.

Freya kääntyi Zidaneen ja Quinaan päin ja ehdotti, että nämä tulisivat hänen kanssaan tapaamaan kuningasta. Yhdessä he lähtivät jälleen kipuamaan portaita ylöspäin aina katedraalille asti. Siellä kuningas otti heidät hymyillen vastaan.
”Ymmärrän, te siis tapasitte Puckin”, hän nyökkäili Freyan kerrottua tapahtumista.
”Yhtä vallattomana kuin aina, teidän majesteettinne”, Freya vastasi kohteliaasti.
”En ole nähnyt häntä ikuisuuksiin”, kuningas sanoi hieman surua äänessään.
”Kuulin, että hänen korkeutensa lähti Burmeciasta kuukauden minun jälkeeni. Siitä on siis kolme vuotta”, Freya totesi.
”Ja nyt te molemmat olette päättäneet palata näinä vaarallisina aikoina. Olen todella kiitollinen”, kuningas sanoi.

Sivummalla seisonut kullalla koristeltuun kaapuun pukeutunut ylipappi astui esiin ja kääntyi puhumaan Freyalle kumarrettuaan ensin kohteliaasti kuninkaalle.
”Freya, hoitaisimmeko muinaisen seremonian hiekkamyrskyn vahvistamiseksi? Yksikään vihollisemme ei pysty hyökkäämään myrskyn läpi, ja seremonian suorittaminen sinunlaisesi voimakkaan lohikäärmesoturin kanssa tekee myrskystä entistä vahvemman”, ylipappi selosti ylpeänä.
”Tarkoitat seremoniaa ajalta, jolloin Burmecia ja Cleyra olivat yhtä. Minä ymmärrän”, Freya sanoi ja suuntasi seuraavat sanansa Zidanelle. ”Zidane, kohtasin epäonnistumisen yrittäessäni suojella Burmeciaa. En voi sallia Brahnen käyttää voimiaan enää meitä vastaan.”
”Sinä olet muuttunut, Freya”, poika vastasi, ”En uskonut, että olisit noin vahva, silloin kun tapasimme ensi kertaa”.
”En pystynyt palauttamaan rauhaa Burmeciaan niin kuin Sir Fratley toivoi. Nyt kaikki, mitä voin tehdä, on suojella tätä kaunista paikkaa”.
”Niin, Cleyran suojeleminen on parasta, mitä voit tehdä itsellesi”, Zidane sanoi.

Zidane siirtyi Quinan kanssa sivummalle, ja he jäivät katselemaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kuningas asettui istumaan valtaistuimelleen ja ylipappi siirtyi seisomaan tämän viereen. Eräs rotta alkoi soittaa kaunista säveltä katedraalin toisella puolella olevalla harpulla. Freya ja neljä cleyralaista asettuivat keskelle lattiaa ja aloittivat muinaisen rivitanssin harpun soiton tahdissa. Mitään muita ääniä ei kuulunut huoneessa kuin harpun soitto ja tanssijoiden jalkojen pehmeät tömähdykset lattiaa vasten.

Kun musiikki viimein loppui ja tanssijat pysähtyivät paikoilleen, kuului terävä napsahdus. Harpusta oli katkennut kieli.
”Harpun kieli katkesi… Kamala enne tämä on…” kuiskasi harpun soittaja tuskin kuuluvasti.

Samalla hetkellä ulkoa alkoi kuulua suhinaa. Kaikki sisällä olijat ryntäsivät ikkunoihin. Hiekkamyrskyn yläosassa välähti sininen valo ja myrsky alkoi kadota. Hetken päästä se oli pyyhkiytynyt olemattomiin ja Cleyran valtava puunrunko oli paljastunut jälleen maailman nähtäväksi. Sininen taivas kimalteli Cleyran ikkunoista ensimmäistä kertaa tuhansiin vuosiin.
”En voi uskoa, että hiekkamyrsky katosi… Mitä oikein tapahtui?” Zidane huudahti.
”En tiedä”, Freya sanoi kauhuissaan.
”Mitään tällaista ei ole tapahtunut koskaan sen jälkeen, kun asetuimme tänne. Harpussa on maaginen kivi”, ylipappi sanoi ja viittasin harpun päälle kiinnitettyyn punaiseen jalokiveen, ”Muinaisista ajoista asti olemme kontrolloineet hiekkamyrskyä sen avulla”.
”Kenties joku yrittää päästä Cleyraan”, kuningas puuttui puheeseen.
”Pelkään, että saatatte olla oikeassa, herrani”, ylipappi sanoi, ”Ainoa toivomme on, etteivät vihollisemme tule ylös runkoa pitkin…”

***

Steiner ja Marcus istuivat turhautuneena häkissä, joka oli ripustettu suuren pyöreän huoneen kattoon. Kaksi alexandrialaista sotilasta piti vahtia heidän alapuolellaan, vaikka oli varsin ilmeistä, ettei heillä ollut mitään keinoa päästä pakenemaan häkistä.
”Kuinka nuo kelvottomat hovinarrit kehtasivat lukita meidät tänne! Zorn ja Thorn eivät ikinä tule selviämään tästä!” Steiner raivosi tapansa mukaan naama punaisena kuin keitetty rapu.
”En voi uskoa, että tulin vedetyksi tähän mukaan”, Marcus mutisi.
”Kukaan ei käskenyt sinua sekaantumaan meidän asioihimme”, Steiner ärähti miehelle.
”Aika surullista tulla oman kuningattarensa selkään puukottamaksi”, Marcus jatkoi mutinaansa välittämättä Steinerista.
”Tämä kaikki on jotain väärinkäsitystä. Tunnen kuningattaren, hän ei ikinä pettäisi minua”, Steiner huomautti.
”Toiveajattelua. Kuka tietää, mitä hän tekee prinsessalle”, Marcus totesi kuivasti. Marcuksen sanat vetivät Steinerin hiljaiseksi pitkäksi aikaa. Lopulta ritari totesi, että hänen täytyi pelastaa prinsessa mihin hintaan hyvänsä. Hän nojasi päätään käsiinsä ja alkoi tosissaan miettiä, miten oikein pääsisi karkaamaan kattoon ripustetusta häkistä.

***

Prinsessa Garnet seisoi keskellä huonettaan ja tuijotti eteensä. Hänellä oli paljon mielessään. Kuuntelisiko hänen äitinsä häntä? Miksi tämä oli hyökännyt Burmeciaan ja miksi tämä oli vanginnut hänet, Steinerin ja Marcuksen?
Minun täytyy olla rehellinen häntä kohtaan. Hän ei ole ollut viimeaikoina oma itsensä, hän ajatteli. Itse asiassa, hän on käyttäytynyt oudosti edellisestä syntymäpäivästäni asti. Samana päivänä pitkä mies vieraili täällä… Ehkä hänellä on jotain tekemistä tämän kaiken kanssa. Nyt, kun ajattelen sitä, tuolloin asiat alkoivat muuttua. Tohtori Tot lähti myös pian sen jälkeen Alexandriasta. Mitä oikein tapahtui tuona päivänä? prinsessa pohti itsekseen.

Samassa huoneen ovi lämähti auki. Zorn ja Thorn pomppivat sisälle virnuillen kuvottavasti maalatuilla kasvoillaan.
”Kuningatar Brahne kutsuu sinua”, Zorn sanoi.
”Tule mukaamme”, jatkoi Thorn.
”Kuinka kehtaatte puhua minulle noin”, Garnet huudahti puristaen käsiään nyrkkiin.
”Meidän mukaamme tulet, näin se on”, Thorn sanoi ilkkuen.

Garnet totesi, että oli turha käydä väittelemään hovinarrien kanssa. Hän halusi joka tapauksessa puhua äitinsä kanssa. Niinpä hän seurasi Zornia ja Thornia ulos huoneestaan suuren salin kautta kuningatar Brahnen tiloihin. Kuningatar otti hänet vastaan iloisesti hymyillen.
>”Kultaseni, siinähän sinä olet”, tämä sanoi lempeällä äänellä, ”Minä olen ollut sairaana huolesta. Tulehan lähemmäs”.

Garnet käveli hitaasti lähemmäs äitiään ja katsoi tätä tarkasti. Tämä ei näyttänyt muuttuneen lainkaan sinä aikana, jonka hän oli ollut poissa palatsista.
”Äiti, minun täytyy kysyä sinulta jotain”, hän sanoi varovaisesti.
”Mitä niin? Kerron sinulle kaiken, mitä haluat kuulla, kultaseni”, kuningatar sanoi puhuen yhä hämäävän lempeästi.
”Teitkö sinä… Onko totta, että sinä olet vastuussa Burmecian tuhosta?” Garnet kysyi vaivautuneena.
”No… Ei ihme, että näytät huolestuneelta”, kuningatar aloitti nyt jo hieman tiukemmalla äänen sävyllä, ”Se on kaukana totuudesta, Garnet. Nimittäin nuo Burmecian rotat suunnittelivat hyökkäävänsä jossain vaiheessa Alexandriaan. En voinut vain odottaa heidän hyökkäävän arvokkaaseen kuningaskuntaamme, joten minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hyökätä ennen heitä.”
”Äiti, onko tuo todellakin totuus?” Garnet kysyi. Jotenkin hän ei vain voinut uskoa äitinsä sanoja niin vakuuttavilta kuin ne kuulostivatkin.
”Tietenkin. En koskaan valehtelisi sinulle”, kuningatar sanoi. Garnet nyökytteli ja sanoi uskovansa. Olihan tietysti mahdollista, että asia tosiaan oli niin.

Samassa pitkä, hopeahiuksinen mies asteli huoneeseen. Garnetille tuli epämääräinen tunne, että hän oli nähnyt miehen jossain aiemminkin. Juuri nyt hän ei vain kyennyt muistamaan, missä ja milloin tämä oli tapahtunut.
”Näyttelenkö minäkin jotain osaa tässä kohtauksessa?” mies sanoi ivallisen kohteliaalla äänellä ja loi prinsessaan samalla röyhkeän katseen.
”Kohtauksessa?” Garnet sanoi epäuskoisella äänellä.
”Niin, kohtauksessa tässä kauniissa näytelmässä”, mies sanoi salaperäisesti. ”Ritari valkoisen ratsun selässä ja kaunis prinsessa. Kertomus traagisesta rakkaudesta. Voittaakseen murheen prinsessan täytyy nukkua sata vuotta.”
”Sinä… Minä olen nähnyt sinut aiemmin…” Garnet sanoi. Hän mieleensä tulvi kuvia linnassa hiippailleesta pitkästä miehestä ja sitten kuva miehestä Trenon huutokaupassa. Nyt tuo mies seisoi hänen edessään.
”Vaikuttaa siltä, että kohtalomme oli tavata uudestaan”, mies sanoi hymyillen vinosti. ”Suloinen enkelini, tulehan luokseni.” Mies käveli Garnetin luokse ja tarttui tätä vyötäisiltä. Ennen kuin tämä edes ehti vastustella, hän oli vetänyt tytön itseään vasten.
”Minä vien sinut unien maailmaan”, mies sanoi ja kohotti toisen käsistään Garnetin pään päälle. Hän kuiskasi loitsun oudolla kielellä, ja tyttö retkahti hervottomana hänen käsivarsilleen.
”Hän on kaunis jopa nukkuessaan”, mies huomautti kuningatar Brahnelle, joka tyytyi tuhahtamaan kommentille. Tämä kutsui Zornin ja Thornin paikalle ja käski näiden edetä suunnitelman mukaan. Nämä ottivat prinsessan miehen käsivarsilta ja kantoivat unessa olevan tytön pois huoneesta.

***

Zorn ja Thorn raahasivat prinsessa Garnetin linnan kellareihin. He kantoivat tämän suureen huoneeseen ja asettivat tämän pyöreän pöydän päälle huoneen perälle.
”Hyvää syntymäpäivää, prinsessa”, Zorn sanoi ivallisesti.
”16-vuotiaaksi prinsessa tullut on. Eidolonit viedä häneltä viimein voimme me”, Thorn hyppi innoissaan paikallaan.

Hovinarrit alkoivat tanssia pöydän ympärillä oudonnäköistä tanssia. Samalla he alkoivat lausua loitsua. Vuoronperään kumpikin. Ensin Zorn ja sitten Thorn.
”Ikuisen elämän eidolonit”, Zorn lausui hartaasti tanssiessaan.
”Rajattoman voiman eidolonit”, Thorn jatkoi.
”Nouskaa 16-vuotisesta unesta.”
”Irrottautukaa 16 vuoden odotuksen jälkeen”, sanat saivat sinisen valon nousemaan Garnetin kehosta.
”Aika on tullut”, Zorn huudahti.
”Aika on nyt”, Thorn kiljui. Samalla hetkellä prinsessa nousi ilmaan ja hänen päänsä retkotti hervottomana. Pitkät mustat hiukset valuivat suorina alaspäin.
”Tule ulos”, Zorn aloitti.
”Odin, pimeyden sotilas”, Thorn jatkoi.

***

Zidane käveli hitaasti portaita alas observatoriolle. Freya seisoi pyöreän rakennuksen keskellä ja näytti huolestuneelta. Zidane ei ollut nähnyt naista koskaan niin avuttomana ja vihaisena.
”Kerro minulle. Miksi luulet hiekkamyrskyn kadonneen?” nainen kysyi huomatessaan nuoren miehen.
”En tiedä”, Zidane sanoi vaivautuneena. ”Yllätyin jo pelkästään siitä, että täällä edes oli hiekkamyrsky.”
”Tiesitkö, että hiekkamyrsky oli tuhansia vuosia vanha, eikä se ole koskaan aiemmin kadonnut kertaakaan”, Freya sanoi vihaisesti. ”Ehkä Brahne on tämän takana.”

Zidane katsoi naista pohtivasti. Hän ei ollut niinkään varma, että Brahne yksin olisi kaiken takana. Tämä oli kuitenkin ollut tunnettu lempeydestään vielä vuosi sitten.
”Olen enemmänkin huolissani miehestä, joka hänellä oli mukanaan”, hän viimein sanoi.
”Niin se mies… Kukakohan hän oikein on?” Freya sanoi ja vajosi sitten hiljaisuuteen. Hetken päästä hän kääntyi takaisin Zidanen puoleen: ”Aion mennä alas tutkimaan, miksi myrsky oikein katosi.”

Zidane totesi, että oli juuri aikonut ehdottaa samaa. Hän lupautui lähtemään naisen mukaan ja ehdotti, että he kävisivät myös hakemassa Vivin ja Quinan majatalosta mukaansa. Apuvoimat eivät varmaankaan olisi turhia, jos Brahne todellakin aikoi hyökätä Cleyraan. Ei sillä, että Zidane olisi omia kykyjään taistelussa epäillyt, mutta siltikin oli parempi, jos heitä olisi useampi. Kaksikko juoksi siltaa pitkin majatalolle. Quina lähti ilomielin heidän mukaansa, sillä hän ei ollut omien sanojensa mukaan löytänyt kaupungista tarpeeksi ”nami-namia”. Vivi sen sijaan epäröi hieman, mutta lähti kuitenkin ystäviensä mukaan, sillä Puckin oli taas kadonnut jonnekin.

Ystävykset poistuivat kaupungista ja kapusivat tikapuut alas. He kävelivät kaikessa rauhassa ikkunakäytävän läpi. Käytävää seuraavan hiekkapyörrehuoneen pyörteet olivat pysähtyneet ja huoneessa seisoskeli kaksi alexandrialaista soturia. Brahne oli mitä ilmeisimmin tosiaan hyökkäämässä Cleyraan. Sotilaat huomasivat tulijat ja hyökkäsivät välittömästi näiden kimppuun. Vivi iski näitä heti tuliloitsulla. Toinen sotilaista ryntäsi karkuun, mutta toinen jäi uhmakkaasti taistelemaan ja hyökkäsi Freyan kimppuun miekallaan huitoen. Freya oli kuitenkin nopeampi ja ponnisti itsensä ilmaan. Hetkessä hän laskeutui sotilaan taakse ja työnsi keihäänsä tämän ruumiin läpi. Veri valui maahan ja värjäsi hiekan punaiseksi. Vivi tuijotti kuollutta naista ja tunsi lievää pahoinvointia.

Zidane viittoi muita jatkamaan matkaa, hänkään ei halunnut katsella ruumista yhtään pidempää kuin oli pakko. Seuraavassa huoneessa heidän kimppuunsa hyökkäsi jälleen kaksi alexandrialaista sotilasta, mutta nämä pakenivat paikalta Vivin loihdittua yhden suuren salaman.

Nelikko ryntäsi kohti kiikkerää puusiltaa, mutta eivät ehtineet kuin sen puoleenväliin, kun he kuulivat tutun äänen takaansa.
”Bingo”, Puck huudahti ja sai toverukset kääntymään ympäri. Puck juoksi suoraan Freyan luokse välittämättä muista lainkaan. ”Freya! Kaupunki on vaarassa! Sinun täytyy tulla heti takaisin!” hän huudahti.
”Ei, minun pelkoni ovat toteutuneet”, Freya mutisi. ”Tulen välittömästi, herrani”, hän sanoi Puckille ja lähti seuraamaan tätä takaisin Cleyraan. Zidane, Vivi ja Quina juoksivat perässä.

Kun he saapuivat takaisin Cleyran portille, Freya näki vanhan tuttunsa Danin. Tätä piiritti kaksi mustaa maagia.
”Kuinka kehtaatte tulla tänne!” tämä huusi. Ne jäivätkin tämän viimeisiksi sanoiksi, sillä toinen maageista kohotti kätensä ja suuntasi tuli-loitsun tähän viattomaan sivulliseen. Dan syttyi liekkeihin ja kuoli luultavamminkin hirvittäviin tuskiin tulen polttaessa ensin hänen karvansa, sitten ihon ja lopulta koko kehon.

Kaksi rottanaista ryntäsi paikalle ja huomasi järkyttyneen paikallaan seisovan nelikon.
”Olkaa kilttejä ja auttakaa meitä!” toinen naisista huudahti.
”Kaupunki on täynnä demoneita!” toinen kirkui. Samassa naisten taakse ilmestyi kaksi valopalloa, jotka muuttuivat hetkessä mustiksi maageiksi. Nämä tappoivat naiset sumeilematta tieltään ja hyökkäsivät sitten kohti Zidanea ja kumppaneita.

Zidane seivästi miekallaan toisen maageista, ja Quinan onnistui iskeä toinen kuoliaaksi haarukallaan ennen kuin nämä ehtivät tehdä mitään. Ystävykset ryntäsivät ylös portaita kaupunkiin. Majatalon edustalla he näkivät rottaperheen, jota kaksi maagia piiritti. He ryntäsivät perheen avuksi ja onnistuivat surmaamaan maagit juuri ajoissa. Perhe ryntäsi kohti vasemmalla olevaa siltaa paetakseen, mutta siellä heitä vastaan tulikin musta maagi, joka tappoi kylmäverisesti perheen isän. Vivi suuntasi raivoissaan suuren jääpuikon kohti maagia ja lävisti tämän sillä.

Zidane ohjasi perheen oikealle portaisiin. He pääsivät turvallisesti seuraavalle tasanteelle, mutta siellä heitä vastassa oli jälleen kaksi mustaa maagia. Näiden onnistui teurastaa perheen äiti lasten silmien edessä ennen kuin Zidane ehti tappaa toisen mustista maageista miekallaan. Freya hyppäsi paikalle ja keihästi jäljelle jääneen maagin.

Zidane nappasi itkevät lapset kainaloonsa ja lähti juoksemaan kohti portaita. Ainoa mahdollisuus pelastaa lapset oli saada nämä turvaan katedraaliin. Sieltä käsin olisi myös luultavasti helpompi puolustautua maageja vastaan. Juuri kun ystävykset saapuivat katedraalin edustalle, ilma täyttyi valopalloista ja pian heitä piiritti useampikin maagi. Heillä ei ollut pakomahdollisuutta. Maagit kohottivat käsiään. Zidane mietti kuumeisesti, miten onnistuisi pelastamaan edes lapset, mutta mitään mahdollisuutta ei näyttänyt olevan. Juuri ennen kuin maagit ehtivät suunnata tappavan tuliloitsunsa heitä kohti, jostain ylhäältä syöksyi rottamies, joka keihästi hyvin nopeasti puolet maageista. Tämä liikkui nopeammin kuin kukaan, jonka Zidane oli aiemmin nähnyt. Hän ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään, vaan tyrkkäsi lapset Quinalle ja hoiteli itse loput hämmentyneistä maageista miekallaan.
”Juoskaa!” avuksi tullut muukalainen huusi. Kaikki juoksivat sisälle katedraaliin. Zidane kääntyi muukalaiseen päin vielä ennen poistumistaan:
”En tiedä, kuka olet, mutta olen sinulle velkaa yhden”, hän sanoi ja paineli sitten muiden perässä sisälle.

Muukalainen käveli rauhallisesti muiden perässä sisälle katedraaliin. Freya ryntäsi hän luokseen kyyneleet silmissään.
”Sir Fratley!”, tämä huudahti, ”Olen kaivannut sinua niin paljon! Aloin etsiä sinua välittömästi lähdettyäsi Burmeciasta… Missä oikein olet ollut kaikki nämä vuodet? Missä maailman kolkilla sinä olet vaeltanut?” Freya veti syvään henkeä yrittäen rauhoittaa itseään. Hän oli vihdoin saanut rakkaansa takaisin.
”Minun rakas Fratleyni… Kiipesin korkeimmille vuorille vain kuullakseni huhuja sinun voitoistasi… Etsin syvimmistä laaksoista vain löytääkseni sinun jalanjälkesi… Mutta en koskaan löytänyt sinua. Lopulta kuulin jotain, mitä en voinut kestää.”
”Sanoitko olevasi Freya?” Sir Fratley kysyi. ”Luulenpa, että tämä on ensimmäinen kerta, kun tapaamme.”
”Mitä… mitä sinä juuri sanoit?” Freya huudahti järkyttyneenä.
”Olen pahoillani, mutta en muista sinua elämässäni”, Sir Fratley vastasi aidosti pahoittelevaan sävyyn.

Freya näytti kauhistuneelta. Hän näytti lapselta, jolta joku oli vienyt tikkarin kädestä.
”Sinä et voi olla unohtanut minua”, hän huusi, ”Se olen minä, Freya! Burmecian Freya!”
”Olen pahoillani…” Sir Fratley sanoi.

Zidane, joka oli seurannut keskustelua sivusta, ryntäsi nyt paikalle ja katsoi Sir Fratleyta hyvin hämmästyneenä. Hänkään ei voinut uskoa kuulemaansa.
”Odotas vähän kaveri! Sinä et voi olla tosissasi. Tässä on Freya, kadotettu rakkautesi! Miten voit olla unohtanut hänet? No, sano jotain!” hän raivosi. Jos hän johonkin todella uskoi, se oli aito ja ikuisesti kestävä rakkaus, eikä hän voinut vain sivusta katsella Freyan murtumista.
”Zidane… älä…” Freya kuiskasi.
”Mitä? Sinä olet etsinyt tätä kaveria vuosia, ja nyt hän on tässä edessäsi!” Zidane huudahti päin naisen kasvoja. Hän ei voinut uskoa tätä todeksi.

Burmecian kuningas käveli rauhallisesti paikalle ja katsoi vuoron perään jokaista. Sitten hän käveli Sir Fratleyn eteen.
”Fratley! Muistatko minut, Burmecian kuninkaan?” hän kysyi tiukasti. Fratley katsoi vanhaa rottaa pitkään ja puisteli sitten päätään.
”Pelkäänpä, että en”, hän vastasi.
”Mahdotonta! Oletko unohtanut kaiken menneisyydestäsi?” kuningas kauhisteli, ”Sittenpä kysyn sinulta yhtä asiaa: mikä tuo sinut takaisin Burmeciaan? Oletko kuullut kriisistä täällä Cleyrassa, jonka asukkaat ovat veljiämme?”
”Itse asiassa…” Fratley aloitti.
”Itse asiassa, minä kerron teille!” joku huusi katedraalin ovelta.

Puck käveli reippaasti sisään katedraaliin ja nyökkäsi nopeasti isälleen ennen kuin aloitti kertomuksensa.
”Minä löysin Fratleyn matkatessani maailmalla. Ja kuten voitte arvata, hän ei tiennyt, kuka minä olin tai edes, kuka hän itse oli. Mutta kuullessaan, että Burmeciaan oli hyökätty ja Cleyra oli vaarassa, hänen uskolliset muistonsa lohikäärmeritareista toivat hänet takaisin tänne”, Puck kertoi täyden hiljaisuuden vallitessa.
”Lohikäärmeritari… Kerran minua kutsuttiin sillä nimellä, mutta se on kaikki, mitä pystyn tällä hetkellä muistamaan”, Fratley sanoi hiljaa. Freya ojensi kätensä miestä kohti.
”Fratley”, hän kuiskasi.
”Minun täytyy mennä”, mies sanoi kiireesti, hyppäsi ulko-ovelle ja juoksi ulos ennen kuin Freya ehti koskettaa häntä. Freya ei tehnyt elettäkään seuratakseen häntä.
”Etkö aio mennä hänen peräänsä?” Zidane kysyi ihmeissään. Hän itse olisi ainakin mennyt prinsessa Garnetin perään.
”En. Olen onnellinen, kun tiedän hänen edes olevan elossa”, Freya vastasi väsyneesti.
”Olen pahoillani”, Puck puuttui puheeseen, ”Tiesin, ettet ollut valmis tapaamaan häntä, mutta nyt kun Cleyra on vaarassa ja kaikkea…”
”Ei se mitään, teidän korkeutenne”, Freya sanoi ja yritti hymyillä.
”No, minä menen nyt hänen peräänsä. Nähdään myöhemmin!” Puck huudahti ja vilkutti nopeasti isälleen. Sitten hän juoksi myös ulos ovesta Fratleyn perässä.
”Odota, Puck! En ole nähnyt sinua aikoihin!” kuningas huusi epätoivoisesti.

Samassa Vivi ja Quina astelivat paikalle katedraalin muista osista. Vivi katsoi hämmästyneenä ovelle vain nähdäkseen vilauksen Puckin hännänpäästä.
”Mitä? Oliko tuo Puck?” hän kysyi. ”Mitä oikein tapahtuu? Freya, itketkö sinä?” hän kyseli huolestuneena hiljaisessa huoneessa.
”Miten ironista”, Freya sanoi katkerasti. ”Löydän miehen, josta olen unelmoinut loputtomasti, vain todetakseni, ettei hän muista, kuka olen.” Freya kääntyi katsomaan Zidanea: ”Zidane, vihollista ei ole vielä voitettu. Meidän täytyy ryhdistäytyä”.

Zidane ei ehtinyt sanoa naiselle mitään, sillä juuri samalla hetkellä ylipappi alkoi huutaa kauhuissaan ja osoitti harppua. Alexandrian Beatrix seisoi harpun luona ja poimi maagisen kiven sen päältä käteensä.
”Nyt, kun minulla on tämä kivi, voin jättää kaupunkinne rauhaan”, nainen sanoi kylmän rauhallisesti luoden samalla halveksivan katseen jokaiseen huoneessa olijaan ja juoksi ulos katedraalista. Zidane ei epäröinyt hetkeäkään, vaan juoksi naisen perään. Quina, Vivi ja Freya seurasivat häntä.
”Luuletko pääseväsi pakoon noin vain?” Zidane huusi päästyään ulos. Beatrix kääntyi ja loi häneen salamoivan katseen samalla hetkellä, kun hänen ystävänsä ehtivät hänen rinnalleen.
”Päästä pakoon… hahah”, nainen naureskeli, ”Olet suurempi typerys kuin osasin kuvitellakaan. Oletko jo unohtanut, miten pahasti pieksin teidät Burmeciassa?”
”Oletko siis itse niin typerä, ettet lopeta sitä minkä aloitit?” Freya huusi naiselle takaisin raivoisasti.
”Sinä saat maksaa!” Vivi yhtyi raivoon.
”En löydä herkkuja tästä kaupungista, joten me kokata sinusta aamiaista!” Quinakin huusi.
”Joten antakaa minun murskata harhakuvitelmanne suuruudestanne”, Beatrix vastasi huutoihin tylysti. ”Olen kyllästynyt tähän pelleilyyn!”

Beatrix nosti miekkansa pystyyn ja mutisi sanoja muinaisella kielellä, jota kukaan nuorista ei tuntenut. Ilmaa pyyhkäisi valtava näkymätön aalto, joka heitti heidät vasten katedraalin seinää.
”Minä lähden jalokiven kanssa nyt”, Beatrix totesi kylmästi ja viittasi lähellä seisoneen mustan maagin luokseen. Maagi muuttui valopalloksi, ja Beatrix hyppäsi ilmaan kadoten pallon sisään. Pallo kohosi korkeuksiin ja katosi näkyvistä.

Zidane kampesi itsensä pystyyn ottaen tukea seinästä. Tuo nainen oli liian voimakas. Hän tähysi taivaalle, mutta ei nähnyt enää merkkiäkään valopallosta
”He katosivat…” hän totesi. ”Mitäs nyt, Freya?” hän kysyi naiselta, joka oli myös saanut itsensä jotenkin jaloilleen.
”Hyvä kysymys”, nainen totesi tietämättä, mitä sanoa. ”Zidane! Takanasi!” hän huudahti samassa, sillä joukko maageja marssi juuri portaita ylös.

Zidane käännähti ympäri valmiina käymään taisteluun, mutta maagit eivät hyökänneetkään. Ensimmäinen maageista muuttui valopalloksi, kuten toverinsa vain hetkeä aiemmin.
”Minä aion seurata heitä!” nuorimies huudahti. ”Seuratkaa minua!” Zidane toimi kuten Beatrix aiemmin ja hyppäsi ilmaan valopallon alapuolella. Hänkin katosi, ja pallo kohosi korkeuksiin. Vivi huusi kauhistuneena hänen peräänsä.

Freya katseli valopallon nousua taivaalle ja kääntyi sitten puhumaan pienelle maagille.
”Minä tuskin koskaan palaan tähän paikkaan”, hän sanoi, ”Sitä paitsi, tämä saattaa olla sinun viimeinen mahdollisuutesi saada selville, kuka oikeastaan olet… Tule, Vivi, näytä meille rohkeutesi”, hän huudahti ja hyppäsi seuraavan valopalloksi muuttuneen maagin kyytiin.

Vivi keräsi rohkeutta hetken, mutta tiesi, että hänen olisi tehtävä samoin, jos halusi vielä tavata ystävänsä. Hän pinnisti kaikki voimansa ja hyppäsi viimeisen maagin mukaan, kun tämäkin muuttui valopalloksi. Quina jäi hetkeksi yksin tuijottelemaan taivaalle.
”Minä ei tykätä korkeuksista”, tämä totesi ja lähti juoksemaan portaita alas.

 
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , ,
loading..

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)