Ficcikirjasto

Fandom: Final Fantasy IX

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Luku 14

Aurinko paistoi korkealta taivaalta. Päivä oli varmasti puolessa, vaikka oli ollut ilta, kun Zidane, Vivi, Garnet ja Quina olivat laskeutuneet kaivokseen.  Nuoret katselivat ympärilleen. He eivät olleet vuorilla, mutta silti ilma oli kirkasta. Heidän täytyi olla Ulkomantereella, koska auringon edessä ei sillä hetkellä ollut edes pilviä. Heidän edessään avautui loputon hiekkaranta ja säkenöivä meri. Garnet ei voinut olla huokaamatta ihastuksesta.
   
Hetken kaikki seisoivat hiljaa paikallaan ja vain katselivat eteensä. Sitten Zidane ehdotti, että he lähtisivät etsimään kaupunkia, kylää tai mitä tahansa paikkaa, jossa he voisivat hieman levähtää. Muut nyökkäsivät vastauksena ehdotukseen, ja niin nelikko lähti tarpomaan pitkin rantaa. Puolen tunnin kulkemisen jälkeen hiekkaranta päättyi vuorenseinämään. Kulkien seinämän viertä he pääsivät solaan, joka johti heidät ruohotasangolle. Siellä he pysähtyivät voipuneina. He olivat kulkeneet vaikka kuinka kauan näkemättä edes pientä mökkiä.
   
Vivin katse harhaili ympäriinsä ja osui samassa kummalliseen rakennelmaan, joka näytti olevan vain muutaman kilometrin päässä heistä. Se oli rakennettu kuin silta kahden vuorenrinteen väliin, mutta se muistutti kuitenkin enemmän rakennusta kuin siltaa. Hän ilmoitti muillekin näkemästään. Näkymä tuntui antavan uusia voimia joukkiolle, joka jatkoi välittömästi matkantekoa.
   
Kuljettuaan puolisentoista tuntia he saapuivat rinteen reunalle. Siitä lähti kaksi siltaa, kumpikin meni omituiseen rakennelmaan.
”Tulimme näin pitkän matkan, eikä täällä ole vieläkään yhtään usvaa”, Zidane kummasteli. ”Jep, mutta mikä kumma tuo on? Kylä kenties?”
”Ehkä se on jonkinlainen temppeli”, Garnet ehdotti katsellen kummallista rakennusta. Se näytti siltä, että se oli rakennettu useassa osassa. Siinä ei tuntunut olevan järjen häivääkään. Se oli kerta kaikkiaan omituisen mallinen. Joskus se oli kai maalattu vihreäksi, mutta nyt maali oli jo suurimmaksi osaksi rapissut pois.
”Se näyttää herkulliselta. Sisällä saattaa olla hyvä keittiö”, Quina totesi ja lähti taapertamaan kohti outoa rakennusta.
”Huh, hän ei ajattele mitään muuta kuin ruokaa”, Zidane huokaisi.
”No, ethän sinäkään koskaan ajattele mitään muuta kuin tyttöjä”, Garnet tokaisi ja marssi hänkin rakennusta kohti.
”Se on totta! Minun pääni on täynnä ajatuksia… sinusta!” Zidane sanoi, mutta Garnet ei enää kuullut. Zidane ja Vivi vilkaisivat toisiaan. Maagi kohautti olkapäitään ja lähti kävelemään prinsessan perään.
”Ehkä minä yritän liian kovasti”, nuorukainen mutisi itsekseen ja seurasi lopulta muita.
   
Zidanen saapuessa rakennuksen porteille Garnet, Vivi ja Quina olivat juuri astumassa sisään. Porteilla seisoi kaksi hahmoa, jotka näyttivät aika hassuilta. He olivat jopa lyhyempiä kuin Vivi, heidän ihonsa oli vihertävä, ja kasvot muistuttivat pahoinpideltyä perunaa. Zidane muisti kuulleensa joskus Bakulta kääpiöistä, jotka näyttivät tämän kuvailun mukaan juuri tuollaisilta.
   
Kääpiöt hymyilivät tulokkaille ja nostivat molemmat kätensä ilmaan.
”Ralli-hou”, he huudahtivat iloisesti. Zidane, Vivi ja Garnet vilkaisivat ihmeissään toisiinsa.
”Ralli-hou!” Quina huudahti, ja samassa kääpiöt astuivat pois porttien edestä päästäen hänet sisälle.
”Mitä ihmettä nämä pikkukaverit oikein meinaavat?” Zidane kummasteli.
”Wral- li – hou”, Garnet sanoi epävarmasti. Kääpiöt katselivat häntä hetken epäröiden, mutta päästivät hänet kuitenkin sisälle.
”Rhallie-ho-u”, Vivikin yritti ja pääsi pienen tarkastelun jälkeen sisälle.
”Hei, odottakaa vähän!” Zidane huudahti ystäviensä perään yrittäen seurata näitä.  
”Ralli-hou!” kääpiöt huudahtivat hänelle ja nostivat jälleen kätensä.
”Älkää nyt viitsikö…” Zidane mutisi.
”Ralli-hou, o meijän pyhä tervehys”, toinen kääpiöistä sanoi.
”Jos sää et sano Ralli-hou, sää et voi tul Conde Petieen, kääpiöide kotkaupunkii”, toinen jatkoi selitystä.
”Odottakaas nyt hetki siinä”, Zidane sanoi.
”Ralli-hou”, kääpiöt toistivat itsepäisesti. Nuorukainen oli hetken hiljaa, mutta päätti sitten luovuttaa ja nosti kätensä.
”Ralli-hou”, hän sanoi.
”Ralli-hou, sää voit men”, toinen kääpiöistä sanoi tyytyväisesti.

***
Vivi seisoskeli yksinään sisällä kaupungissa. Paikka vaikutti hänestä suurelta ja hieman pelottavalta. Kaupunki muistutti lähinnä suurta taloa. Katujen tilalla oli käytäviä, jotka johtivat kauppoihin, ravintoloihin, asuntoihin ja majataloihin. Se oli erikoisin paikka, jonka pikkuinen oli koskaan nähnyt.
   
Kaupunki ei ollut ainoa outo asia. Ihmiset olivat melkeinpä vielä erikoisempia. Vivi ei ollut koskaan nähnyt kääpiöitä.
Nämä ihmiset ovat ainakin erilaisia, hän ajatteli katsellessaan hiljaa paikallisia. Vivi käveli vähän matkaa eteenpäin. Yhtäkkiä hänen eteensä astui mieskääpiö. Hän kääntyi aikoen lähteä toiseen suuntaan, mutta silloin hänen eteensä astui naiskääpiö. Hän jäi kahden kääpiön väliin, eikä päässyt kiertämään näitä kapeassa käytävässä.
”Tuus tänne”, nainen huusi.
”Öh, olen pahoill- ” Vivi aloitti.
”Ja minne sää kuvittelet meneväs?” nainen jatkoi raivoamistaan. ”Sää olet aina laiskottelemas!”
”Etkö sää vois kerranki ol huutamat mulle”, mieskääpiö vastasi vihaisesti. Vivi yritti parhaansa mukaan väistää riitelevää pariskuntaa.
”Pois tielt sää”, nainen tokaisi hänelle.
”Um, anteeksi, mutta…” Vivi mutisi nopeasti.
”Minne sää oot nyt menos?” nainen jatkoi tivaamista.
”Ei sun tartte ruveta noi vihaseks”, mies sanoi.
”Jos sää et haluu kuulla mun valitust, nii sää tuut takas töihis”, nainen huomautti.
”Hyvä on, nainen, hyvä on…” mies mutisi ja käveli takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Nainen seurasi kädet puuskassa hänen perässään. Vivi huokaisi helpotuksesta. Sitten hän tajusi, etteivät nämä ihmiset näyttäneet pelkäävän häntä lainkaan.

***
Quina saapui kauppaan ja tervehti myyjää oppimallaan tavalla. Hänestä nämä pikkuiset olivat oikein hauskoja heppuja.
”Tällä kylällä onko maukkaita herkkuja?” hän tiedusteli.
”Joo, niit on meil!” myyjä vastasi reippaasti. ”Conde Petie tunnettoo maailmal herkullisist pähkinöistä ja marjoist. Siks kansa o koko aja varastamas ruokoo.”
”Kuinka julmaa! Varkaat olla todella pahoja ihmisiä”, Quina huudahti.
”Joo, totta”, myyjä myönteli.
”Mmm, paljon nami-ruokaa täällä”, Quina jatkoi keskustelua.
”Sää saat tuon kurpitsan 1000 Gillil”, myyjä sanoi.
”Huh, tarvitsee rahaa ruuan syömiseen?” Quina hämmästeli.
”Jos sää et maksa jotai, nii sää oot varastamas”, myyjä alkoi kuulostaa vihaiselta. ”Oot siis varas vai kui?”
”Ei, ei… Olen vain herkuttelija”, Quina puolustautui.
”Sää et huijaa mua, varas”, myyjä raivosi.
”Ei, minä ei olla varas”, Quina huusi ja juoksi pois paikalta.

***
Garnet kuljeskeli ympäri outoa kaupunkia. Viimein hän saapui paikkaan, joka vaikutti jonkinlaiselta majatalolta. Kun hän astui sisään, hän näki joukon kääpiöitä istumassa pyöreän pöydän ääressä. Hän lähestyi pöytää varovaisesti ja yritti puhua kääpiöistä lähimmälle.
”Anteeksi…” hän aloitti.
”Pian mää aion löytöö hieno vaimon mun sulosel Williamil”, naispuolinen kääpiö selitti muille, eikä kiinnittänyt prinsessaan lainkaan huomiota.
”Kukaa halluu sun Williamiis mieheksee”, toinen nainen puuttui puheeseen. ”Mikäs o hätän täl ulkopuolisel, jok seisoo tossa noin?” tämä kysyi samassa vilkaisten Garnetia.
”Öh, hei… Minä vain mietin”, Garnet aloitti.
”Ah, hää on sopva morsiameks”, eräs miehistä totesi.
”Oletteko nähneet-” Garnet yritti jatkaa välittämättä miehen sanoista.
”Mut hää on kamala pien lähetettäväks Sanctuarylle, eikö teistäki?” eräs naisista kommentoi.
”Kato ny häätä, hää o tasa pidempi ku sää”, yksi miehistä huomautti.
”Minä en ole naimassa ketään!” Garnet kivahti vihaisesti tajutessaan, mistä oikein keskusteltiin.

***
Quina käveli kaikessa rauhassa kohti asekauppaa, joka sijaisit jonkinlaisen käytävän seinustalla.  Hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan kahden mieskääpiön keskustelua.
”Mää en tiedä, mitä muutkaa me voetas tehä”, toinen näistä totesi epätoivoisella äänellä.
”Vaihtokaupan aikako?” Quina tiedusteli miehiltä.
”Ei, se varas o taas napannu meijä ruokii”, toinen miehistä totesi.
”Minä… ei varas…” Quina yritti nopeasti selittää.
”Kukaa ei sanon, et sää oot varas”, ensimmäiseksi puhunut mies totesi. Toinen miehistä katsoi nyt kuitenkin epäillen Quinaa.
”Piilottelet sää jotain?” hän alkoi tivata.
”Minulla ei ole mitään salattavaa”, Quina huudahti. Nämä ihmiset olla niin vaikeita, hän ajatteli ja poistui paikalta vihaisena.
   
Quinan lähdettyä miehet jatkoivat keskustelua siitä, mihin olivat jääneetkin.
”Okkei, meijä o pidettävä vahtii, jos aijotaa napata se varas”, toinen sanoi.
”Mut mehä pidetää ain vahtii”, toinen totesi. Kumpikaan miehistä ei huomannut, kun asekaupan tiskin takaa näkyi kaksi hiippailijaa. Ohikulkija olisi saattanut nähdä violetin pään sekä oranssin pallon, jotka livahtivat nopeasti tiskin takaa ja katosivat sitten näkyvistä.

***
Zidane kuljeskeli yksin kaupungissa miettien, minne kaikki muut olivat mahtaneet mennä. Viimein hän huomasi Vivin, joka jutteli kahden kääpiön kanssa. Maagin ilme näytti hieman huolestuneelta.
”Mikä hätänä, Vivi?” nuorukainen tiedusteli.
”Öh, nämä kaksi henkilöä-” Vivi yritti selittää.
”Se kana, jot sää kokkasit, ol kamala hyvää”, mieskääpiö keskeytti Vivin puheen. ”Mil taval sää teit sen?”
”Mää laitoi siihe niit sun antamiis marjoi”, naiskääpiö vastasi hymyillen miehelle. ”Mut mit sää aiot tehä tännää?”
   
Zidane vilkaisi Viviä kummissaan. Nämä ihmiset eivät näyttäneet pelkäävän tätä, vaikka tähän mennessä lähes kaikki muut olivat olleet kauhuissaan nähdessään pienen maagin.
”Hei, Vivi…” hän aloitti, ”tunnetko sinä nämä ihmiset?”
”Kuinka voisin? En ole ollut täällä koskaan aiemmin”, Vivi vastasi ihmetellen itsekin tilannetta.
”Niin, en ajatellutkaan, että olisit”, Zidane sanoi.
”Yritän puhua muillekin”, Vivi huudahti iloisesti ja ryntäsi tiehensä.
***
Kaksi kääpiötä istui ravintolassa kaikessa rauhassa. Paikalla ei ollut ketään muita, paitsi tietenkin myyjä tiskin takana.
”Et mää oon nälkäne”, toinen totesi.
”Mut vastaha me syötii haudutettuu pöllöö, vai kui?” toinen sanoi naureskellen.
”Jep, niin me tehtii, mut se ei tyydyttän mun ruokahalluu. Meijä täytyy syödä jotai tukevampaa”.
”Ralli-hou!” toinen huudahti yhtäkkiä ja nosti kätensä ylös. Nälkäänsä valittanut kääpiö kääntyi ympäri tuolissaan nähdäkseen, kuka oikein oli tullut paikalle.
”Kappas, se o herra hiippalakki”, hän totesi, ”Ralli-hou! Mitä sul o tännää myytävän?”
   
Viviä huomattavasti isompi musta maagi asteli sisälle ravintolaan ja meni puhumaan myyjän kanssa hiljaisella äänellä. Samassa Zidane sattui tulemaan myös paikalle ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan maagia.
”Paljo kiitoksii, sun ruuat o ain tervetulleit tänne”, myyjä sanoi ja hymyili paljastaen kellertävän hammasrivistönsä. Musta maagi kääntyi ja poistui ravintolasta sanaakaan sanomatta. Zidane jäi tuijottamaan maagin perään.
”Hei!” hän huusi, mutta tämä ei reagoinut mitenkään.
   
Vivi ilmestyi myös ravintolaan. Hänkin huomasi isomman kopionsa ja ryntäsi välittömästi tätä kohden.
”Mitä ihm-” hän mutisi. Maagi vilkaisi Viviä kerran ja juoksi sitten karkuun.
”Odota!” Vivi huudahti ja juoksi maagin perään.
”Odota, Vivi!” Zidane puolestaan huudahti ystävänsä perään. Hänkin paineli kiireesti ulos ravintolasta.
”Tule takaisin!” Vivin huuto kaikui käytävällä.
”Vivi!” Zidane jo suorastaan karjui pikkuisen perään.
   
Samassa Garnet ilmestyi kulman takaa ja melkein törmäsi Zidaneen. Hämmästynyt poika pysähtyi niille sijoilleen.
”Zidane, mitä oikein on tekeillä?” Garnet kysyi ihmeissään.
”Ei aavistustakaan…” nuorukainen vastasi, ”mutta meidän täytyy saada Vivi kiinni nopeasti”. Garnet nyökkäsi ja juoksi pojan perässä kaupungin porteille. Vivi ja Quina seisoskelivat siellä kumpikin täysin rauhallisina.
”Vivi, missä se musta maagi on?” Zidane kysyi heti.
”Hän juoksi karkuun”, maagi totesi.
”Huh, mistä hemmetistä hän oikein tuli?” nuorukainen kummasteli. ”Onko Brahne löytänyt meidät?”
”Tarkotatteks te hiippalakkista?” portilla seisova vartija kysäisi.
”Sanoitko sinä hiippalakki?” Vivi hämmästyi.
”Juu, ne tulee usein kaakkoisest metäst tekemää kauppaa meijä kans”, kääpiö jatkoi.
”Ne? Tarkoitatko, että heitä on useita? Ja he asuvat tässä lähellä?” Zidane innostui kyselemään.
”Jep, mut ne elää nii syväl metäs, ettei ees pöllöt lennä sinne”, kääpiö kertoi.
”Mitä tuon muka pitäisi tarkoittaa?” nuorukainen tivasi.
”Zidane, minä haluan mennä kaakkoiseen metsään ja etsiä heidät”, Vivi sanoi tarttuen nuorukaista hihasta.
”Niin minäkin”, nuorukainen nyökytteli.
”Minustakin se on hyvä ajatus. Saatamme löytää uusia johtolankoja”, Garnet yhtyi puheeseen.
”Jos mahdollisuus löytää uutta ruokaa, mikä tahansa on hyvä”, Quina totesi ja sai kummeksuvia katseita muilta.
”Selvä sitten, lähdetään kaakkoiseen metsään”, Zidane ilmoitti ja huitaisi kädellään metsän suuntaan. Muut nyökkäsivät nuorukaiselle ja seurasivat tätä ulos kaupungista, vaikka eivät olleet edes ehtineet levätä vielä kunnolla.

***

Zidane, Vivi, Garnet ja Quina kävelivät rauhallisesti metsään. Se oli hyvin erilainen paikka kuin Synkkä metsä. Tämän metsän aluskasvillisuus ei ollut tiheää, märkää ja upottavaa. Sen sijaan se oli kuivaa ja rapisevaa. Kulku oli melko helppoa. Puiden lehdet juhlivat kaikissa punaisen, keltaisen ja oranssin sävyissä kuin olisi ollut syksy. Ajatus tuntui oudolta, sillä Usvamantereella oli ollut täysi kesä heidän lähtiessään.
   
Aika kului. Metsä muuttui koko ajan yhä kuivemmaksi. Yhtäkkiä joukkio saapui polulle, joka haarautui kahdeksi. He näkivät polun toisessa haarassa mustan maagin, joka hävisi jonnekin kaukaisuuteen. He lähtivät juoksuun saavuttaakseen tämän vain huomatakseen päätyneensä jälleen polun alkuun. Yksi pöllö lehahti pois läheisen puun oksalta. Ystävykset vilkaisivat kummastuneina toisiinsa. Mitä oikein oli tapahtunut?
   
Zidane kehotti muita kääntymään ympäri ja palaamaan hänen kanssaan polkua pitkin takaisinpäin. Jälleen yksi pöllö lehahti pois puun oksalta. Pian he huomasivat päätyneensä polun toiselle haaralle, joka johti takaisin sinne, mistä he olivat juuri äsken lähteneet. Vaikutti siltä, että he pyörivät auttamattomasti ympyrää. Zidanen silmien edestä lensi pöllö.
”He elävät niin syvällä metsässä, etteivät edes pöllöt lennä sinne”, nuorukainen mutisi. Kolme pöllöä oli lentänyt pois metsästä heidän pyöriessään oudolla polulla. ”Tämän täytyy olla maaginen polku. Pöllöt lentävät pois, kun kuljemme oikeaan suuntaan”, hän totesi ystävilleen. Nämä katsoivat häntä hieman kummeksuen, mutta nyökyttelivät sitten. Quina tosin syljeskeli parasta aikaa höyheniä suustaan ja mutisi jotain pahanmakuisista linnuista.
   
Zidane ohjasi ystäviään eteenpäin polulla, mutta samassa yksi pöllö lensi takaisin puuhun. Tästä hän päätteli, että heidän pitäisi kääntyä takaisin. Välittömästi pöllö lehahti taas lentoon. He tulivat polkujen risteykseen tällä kertaa siitä haarasta, josta musta maagi oli kadonnut hieman aiemmin. He juoksivat toiseen haaraan ja samassa viimeinen pöllö nousi siivilleen.
   
Enää he eivät saapuneetkaan polkujen risteykseen vaan heidän edessään levittäytyi aukea, jonka toisella puolella näkyi pystyyn kuolleita puita tai pikemminkin puiden rankoja. Musta maagi seisoi kuolleiden puiden edessä ja mutisi loitsua. Äkkiä kuului kaunista helinää. Kuolleet puut vaihtuivat äkkiä viheriöiviksi kuusiksi. Maagi käveli puiden varjoon, ja Zidane ystävineen ryntäsi välittömästi tämän perässä. Vain hetkeä sen jälkeen, kun he olivat ohittaneet paikan, puut muuttuivat ulkopuolisten silmille kuolleiksi. He kuitenkin kulkivat nyt erittäin elävässä ja hyvinvoivassa metsässä. Hetken kuluttua metsä loppui ja he saapuivat kylään, joka oli täynnä pieniä taloja. Silmiinpistävää niissä oli, että ne olivat kaikki pyöreitä ja niiden olkikatot muistuttivat kovasti hiippalakkeja. Ikkunat olivat kuin pyöreitä silmiä, ja oviaukoista tuli välittömästi mieleen suu, aivan kuin taloilla olisi ollut kasvot.
   
Samalla hetkellä kun he astuivat kylään, he näkivät kolme keskenään juttelevaa mustaa maagia. Näiden ilmeet muuttuivat kauhistuneiksi, kun nämä huomasivat heidät.
”Aaah!” huudahti yksi niistä.
”Ih- ih- ihmisiä!” toinen kiljaisi. Kolmas ei sanonut mitään, mutta välittömästi kaikki kolme juoksivat karkuun ja piiloutuivat jonnekin päin kylää.
”Odottakaa!” Vivi huusi turhaan heidän peräänsä. Hän kääntyi puhumaan muille: ”Näittekö tekin?”
”Kyllä”, Zidane totesi ihmetellen. Kokonainen kylällinen mustia maageja, jotka eivät ilmeisesti olleet Brahnen vallan alla. Hänen oli vaikea sisäistää ajatusta. Nämä maagit juoksivat heitä karkuun siinä, missä toiset olivat hyökänneet heidän kimppuunsa.
”He puhuivat! He ovat minunkaltaisiani!” Vivi intoili ja juoksi kylään etsimään ”sukulaisiaan”.
”Miksi kukaan rakentaisi kylän keskelle kuolevaa metsää?” Garnet kummasteli.
”Enpä tiedä…” Zidane sanoi pohtivasti.
”Mihin Vivi meni?” Garnet jatkoi kyselyään, vaikka oli aivan selvästi itsekin nähnyt, minne Vivi oli juossut.
”Hän meni tuohon suuntaan”, Zidane kertoi osoittaen suuntaa, jonne Vivi oli kadonnut. ”Minä sen sijaan – Hei!” Garnet oli juossut Vivin perään eikä kuunnellut enää, mitä nuorukaisella oli sanottavanaan.
”Kylä! Kylissä on aina hyvää ruokaa! Minä mennä etsimään!” Quina totesi tyynenrauhallisesti ja käveli vastakkaiseen suuntaan kuin Vivi ja Garnet.
”Hemmetti teidän kanssanne!” Zidane puhisi itsekseen. Tämä oli jo toinen kerta, kun hänet jätettiin yksin sen päivän aikana.

***

Quina marssi pienen mökin aidattuun pihaan. Pihalla oli kaksi maagia, mutta kun he huomasivat hänet, he ryntäsivät välittömästi sisälle mökkiin ja paiskasivat oven kiinni perässään.
”Miksi te juosta karkuun?” Quina tivasi. ”Minä ei tehdä mitään… Mitä te piilotella?” Quina pysähtyi keskelle pihaa ja haisteli ilmaa kaikessa rauhassa. ”Oooh, mikä aromi!” hän huudahti ja suuntasi askeleensa kohti mökkiä. Hän tempaisi oven auki ja astui sisään välittämättä maagien kauhistuneista ilmeistä. Toisella maagilla oli sylissään jättikokoinen muna.
”Ahaa, te piilottelette ruokaa”, Quina totesi tyytyväisenä havaintoonsa.
”Mene pois!” huudahti musta maagi, jonka paidassa oli numero 111.
”Tämä muna on meidän!” munaa pitelevä maagi huusi. Hänen paidassaan näkyi numero 33.
”On chocobon muna! Chocobon munat on superherkullisia! Me jakaa ja syödä se”, Quina teki omasta mielestään järkevän ehdotuksen. Hän oli vain kerran elämässään saanut maistaa chocobon munaa. Ne olivat harvinaista herkkua, sillä chocobo muni yhden munan kerran vuodessa ja suojeli sitä intohimoisesti. Nuo suuret linnut todella rakastivat jälkeläisiään ja hoivasivat näitä aina aikuisikään asti.
”Me emme aio syödä sitä!” musta maagi numero 111 huudahti.
”Äitichocobo jätti sen meille ennen kuin hän lopetti liikkumisen”, numero 33 kertoi.
”Niin juuri, ja me aiomme kasvattaa sen hänen puolestaan”, jatkoi numero 111.
”Te olla kaheleita”, Quina tuhahti. ”Ette ole kasvattaneet yhtään eläintä ennen”, hän totesi aivan kuin olisi tiennyt asiasta jotain.
”Hiljaa, me voimme tehdä niin!” numero 33 huusi vihaisesti. Kukaan ei koskisi heidän chocobon munaansa, ikinä.
”En uskoa teitä. Te syödä muna minun selän takana”, Quina epäili ja mulkoili maageja.
”Ei varmasti!” huudahtivat numero 33 ja 111 yhtä aikaa.

***
Kaupassa oli hiljaista. Musta maagi numero 163 nojasi tiskiin ja tutkiskeli kirjaa.
Tämän viime viikolla löytämäni kirjan mukaan… hän ajatteli, asiakas sanoo ’se tavallinen’, kun hän haluaa ostaa jotain erityistä. Mitähän minun pitää tehdä, jos asiakas tulee pyytämään ’tavallista’? maagi pohti. Kaupanpitäjän rooli ei ole helppo.
   
Samassa toinen musta maagi ryntäsi kauppaan kauhistunut ilme kasvoillaan.
”Ihmiset ovat täällä!” tämä huusi.
”Mitä ovat ihmiset? Olen unohtanut…” numero 163 ihmetteli. ”Onko se jokin ruokalaji…huh… ihminen? Ööh… Unohdin, mitä minun piti sanoa…” hän mutisi.

***
Garnet käveli kylän halki. Hän avasi erään kaupan oven ja marssi reippaasti sisälle. Kaupassa oli kaksi mustaa maagia, numerot 32 ja 192.
”Ööh, anteeksi…” Garnet mutisi.
”Miksi sinä olet täällä?!” huudahti maagi 32.
”Tämä on meidän kylämme”, jatkoi maagi 192.
”Niinpä”, huomautti numero 32.
”Pakotitte sen pienen kaverin tuomaan teidät tänne, eikö niin?” tivasi numero 192. ”Te ihmiset haluatte vain käyttää meitä!”
”Tarkoitatteko Viviä?” Garnet kysyi. ”Tuo ei ole totta! On vain yllättävää nähdä muitakin puhuvia mustia maageja kuin Vivi, joten… Sitä paitsi olen täällä pysäyttääkseni henkilön, joka on pakottanut teidät taistelemaan.”
”Pu- puhutko sinä totta?” numero 32 kysyi epävarmasti.
”Valheita!” huudahti numero 192. ”Kaikki ihmiset ovat valehtelijoita! Sinä valehtelet!” hän huusi osoittaen Garnetia.
”Mutta se on totta”, Garnet sanoi epätoivoisesti. ”En voi vain katsella vierestä, kun kauheita asioita tapahtuu.”
   
Kumpikaan maageista ei sanonut enää mitään. He jäivät vain tuijottamaan prinsessaa tyhjin ilmein.
***

Vivi juoksi koko kylän halki etsien kaltaisiaan. Viimein hän päätyi kylän laidalla sijaitsevalle alueelle, joka muistutti hyvin paljon hautausmaata. Hautakivien lisäksi paikalle oli tosin pystytetty myös maagia muistuttava linnunpelätin. Kaksi mustaa maagia seisoskeli alueen reunamilla hiljaisina. Vivi käveli uteliaana toisen viereen. Maagin takissa luki numero 288.
”Onko hän se, joka tuli tänne ihmisten mukana?” numero 288 sanoi yhtäkkiä toiselle maagille, jonka takkiin oli kiinnitetty numero 56. ”Hän on OK. Katso hänen silmiinsä, hän on samanlainen kuin me.”
”Öh, kiitoksia…” Vivi mutisi. ”Mitä te teette täällä?” hän kysyi sitten.
”Me pakenimme yhdessä Alexandriasta ja aluksista”, numero 288 kertoi.
”Näin kauas?” Vivi kummasteli.
”Juuri niin. Me halusimme elää maailmassa, jossa ei ole ihmisiä. Löytääksemme sellaisen paikan meidän täytyi ylittää meri”, 288 selitti.
”Ymmärrän”, Vivi totesi. ”Entä mikä tämä on?” hän kysyi heilauttaen kättään hautausmaan suuntaan.
”Tämä on… ööh… Mikä se sana on?” numero 56 alkoi mutista.
”Se on hautausmaa”, vastasi 288 nopeasti.
”Niin, hautausmaa”, 56 totesi.
”Hautausmaa”, Vivi toisti. ”Sehän tarkoittaa, että maan alle –”
”Kyllä, ystävämme on haudattu sinne”, numero 288 kertoi.
”Mutta…Miksi?” Vivi halusi tietää.
”Koska…” 288 aloitti, mutta ei ehtinyt jatkaa pidemmälle, sillä numero 56 ryhtyi yhtäkkiä puhumaan jälleen.
”Minä… Minä tulin tänne herra 36:n kanssa. Me pakenimme yhdessä. Meillä oli niin paljon opittavaa. Se oli erittäin pelottavaa aluksi, mutta me autoimme toinen toistamme. Mutta sitten eräänä päivänä herra 36 lopetti liikkumisen. Hän vain pysähtyi… Ei pystynyt liikkumaan tai sanomaan mitään. Minun ystäväni, joka tietää paljon asioita, kertoi minulle, että kyse oli kuolemasta ja että meidän täytyisi haudata hänet. Herra 36 on haudattuna maan alle, mutta minä en ymmärrä miksi”, numero 56 selosti. ”Hän tulee takaisin jonain päivänä, eikö niin? Kun hän tulee, aion pestä hänet mudasta.”
”Mistä hän  oikein puhuu?” Vivi ihmetteli. Numero 288 ei sanonut mitään.
”Oliko kyseessä sairaus? Vai oliko hän loukkaantunut?” Vivi tivasi saamatta vastausta. ”Kerro minulle miksi!” hän huusi lopulta. 
”Koska…” numero 288 mutisi.
***


Zidane käveli kylässä katsellen ympärilleen. Talot todellakin muistuttivat kaikki toisiaan. Joko rakentajilla ei ollut juurikaan mielikuvitusta tai sitten nämä olivat jostain syystä ihastuneet juuri tuohon rakennustyyliin. Luultavasti jälkimmäinen oli lähempänä totuutta, sillä olihan tuo muoto taloille kuitenkin aika mielenkiintoinen.

Yhtäkkiä nuorukainen luuli kuulleensa Garnetin äänen läheisestä kaupasta. Hän kääntyi ympäri ja riuhtaisi kaupan oven auki.
”Zidane”, Garnet hämmästyi nuorukaisen yhtäkkistä ilmestymistä paikalle.
”Miten menee, Dagger?” Zidane tiedusteli.
”Olin kertomassa, miksi olemme täällä”, Garnet kertoi.
”Miksi me olemme täällä?” nuorukainen kysyi virnuillen.
”Zidane!” Garnet huudahti terävällä äänellä ja näytti vihaiselta.
”Se oli vain vitsi. Hemmetti sentään, älä nyt suutu”, nuorukainen totesi.
”Etkö näe, että yritän saada heidät ymmärtämään”, Garnet puuskahti edelleen vihaisesti.
”Mikä on vitsi? Onko se jotain pelottavaa?” maagi numero 32 tiedusteli huolestuneena.
”Se on jotain hauskaa. Eikö niin, Dagger?” Zidane virnuili.
”Te ette näytä kovin pahoilta”, numero 192 totesi.
”Koska olette täällä taistellaksenne pahoja tyyppejä vastaan”, jatkoi 32 reippaasti.
”Juuri niin”, Zidane sanoi ja hymyili leveästi.
”Sinä olet uskomaton! Tiesitkö sen?” Garnet huokaisi. ”Missä muuten Vivi on?”
”En tiedä minne hän meni…” Zidane sanoi.
”Huolestuttavaa… Minä menen etsimään häntä”, Garnet sanoi ja juoksi ulos kaupasta.
”Hei, Dagger!” Zidane huudahti liian myöhään. ”Ei taas…” hän mutisi itsekseen.

Zidane ryntäsi Garnetin perässä ulos kaupasta. Hän ei nähnyt tyttöä enää missään, joten hän lähti vain yksinkertaisesti kävelemään kylän halki. Yhtäkkiä Vivi pyyhälsi hänen ohitseen suoraan majataloon.
”Hei, Vivi!” hän huudahti jälleen kerran liian myöhään.  Mikä ihme häntä vaivaa? hän ajatteli. Hän juoksi Vivin perässä majataloon.
”…Vivi? Mikä on hätänä?” hän tiedusteli maagilta sisälle päästyään.
”Huh?” Vivi havahtui takaansa kuuluvaan ääneen. ”Ai, Zidane… Se… ei mitään”, maagi mutisi.
”Tapahtuiko jotain pahaa?” nuorukainen kysyi. ”Kaikki mustat maagit täällä vaikuttavat melko mukavilta.”
”Mitään ei tapahtunut…” Vivi kuiskasi pienellä äänellä.
Zidane ja Vivi seisoivat hetken hiljaa ja lähtivät sitten kävelemään majatalosta ulos. Samassa Quina ryntäsi sisään.
”Grr… Minä nälkäinen!” tämä totesi heti. ”Tämän kylän ihmiset syödä kamalaa ruokaa.” Zidane tuijotti Quinaa kummissaan. Eikö tämä tosiaan ajatellut mitään muuta kuin ruokaa?Ennen kuin kukaan ehti poistua, ovi aukeni jälleen, ja Garnet asteli sisään.
”Vivi, sinä olet palannut!” hän huudahti iloisesti. ”Missä sinä olit? Näytät erittäin…”
”Olet väsynyt, eikö niin, Vivi?” Zidane tiedusteli.
”Ni- niin”, Vivi änkytti.
”En voi syyttää sinua. Olemme kävelleet pysähtymättä koko päivän”, Garnet totesi.
”Minä mennä metsään ja etsiä ruokaa”, Quina sanoi ja jätti muut majataloon.
”Entä sinä, Zidane?” Garnet kysyi nuorukaiselta.
”Lepo voisi tehdä hyvää”, tämä totesi.

***

Ilta oli jo laskeutunut kylän ylle. Garnet, Zidane ja Vivi olivat vuokranneet itselleen huoneen majatalosta, sillä ei ollut mitään järkeä lähteä tarpomaan yön selkään ja he tarvitsivat lepoa. Zidane makasi silmät suljettuina kerrossängyn alapedillä ja näytti nukkuvan. Garnet tuijotti kattoa mietteliäänä yläsängyssä. Yhtäkkiä hän havahtui liikkeeseen pimeässä huoneessa. Hiljaa hän kääntyi kyljelleen ja näki, kuinka Vivi hiipi ulos huoneesta. Maagi jätti oven raolleen, joten Garnet näki tämän puhuvan vastaanottotiskin takana olevalle isommalle kopiolleen. Sanoja hän ei kuitenkaan kuullut. Hetken päästä Vivi poistui majatalosta.”Zidane”, Garnet kuiskasi, ”Vivi lähti juuri ulos”.
”Ehkä hän halusi antaa meille vähän aikaa kahden kesken”, nuorukainen totesi äänellä, joka paljasti, ettei hän ollutkaan nukkunut.
”Olen vakavissani”, Garnet kivahti korottaen hieman ääntään.
”Sinuna en huolehtisi liikaa”, Zidane sanoi rauhoitellen.
”Mutta…” Garnet intti.
”Hän yrittää vain selvittää jotain itselleen”, nuorukainen jatkoi välittämättä keskeytyksestä. ”Mietipä, Vivi ei ole koskaan aiemmin tavannut kaltaisiaan.”
”Mutta entä jos he ovat ilkeitä Viville tai sanovat jotain kamalaa?” Garnet tivasi yhä huolestuneena.
”Luuletko todella, että tämän kylän asukkaat tekisivät jotain sellaista?” Zidane huomautti merkitsevästi. Kun prinsessa ei sanonut mitään, hän jatkoi: ”Ehkä… mahdollisesti hän löytää etsimänsä”.
”Löytää minkä?” Garnet kysyi ihmeissään.
”Paikan, jota kutsua kodiksi”, Zidane vastasi ja kuulosti nyt hieman surumieliseltä, mikä ei ollut hänelle lainkaan normaalia.
”Kodin?”
”Niin… paikan, jonne hän kuuluu…” Zidane mutisi.

Huoneessa oli hetken hiljaista. Kumpikaan ei sanonut mitään. Garnet tuijotti kattoa, ja Zidane tytön sängyn pohjaa. Viimein prinsessa alkoi jälleen puhua.
”Hei, Zidane”, hän aloitti, ”kun sanoit koti…”
”Mikä hätänä? Etkö saa unta?” nuorukainen naurahti leikkimielisellä äänellään. ”Miten olisi iltasatu? Mietitäänpä… Olipa kerran…”
”Ja taas sinä kiusaat minua”, Garnet tuhahti, mutta hänen äänessään ei tällä kertaa ollut häivääkään ärtymyksestä. Jostain syystä hän oli alkanut jopa pitää pojan alituisesta kiusaamisesta.

Zidane virnuili hetken sängyssään miettien, jatkaisiko tarinaansa. Lyhyen pohdinnan jälkeen hän päätti tehdä niin.
”Olipa kerran poika, joka ei tiennyt, mistä oli kotoisin. Tämä mies oli yrittänyt löytää synnyinpaikkaansa jo pienestä lapsesta asti. Syntymäpaikkansa, jonka hän muisti ainoastaan unissaan…”
”Miksi?” Garnet kysäisi, kun nuorukainen hiljeni hetkeksi.
”Ehkä hän halusi tietää enemmän itsestään, vanhemmistaan, talosta, jossa hän oli syntynyt… Eräänä päivänä poika lähti matkalla löytääkseen vastauksia. Hänen ainoa johtolankansa oli sininen valo, jonka hän näki unissaan.”
”Sininen valo?” Garnet kummasteli.
”Niin, hän ajatteli, että se saattaisi olla muisto hänen synnyinpaikastaan. Meri, kenties…” Zidane totesi.
”Löysikö hän sen?” Garnet kysyi uteliaana.
”Hei, sinä hypit edelle. Välissä tapahtui paljon asioita”, Zidane sanoi. ”Toisaalta voimme mennä eteenpäinkin… Ei, hän ei koskaan löytänyt sitä. Miten hän olisi voinutkaan? Hänen ainoa johtolankansa oli värillinen valo. Lopulta hän palasi takaisin adoptioisänsä kotiin. Mitä luulet, että hän isänsä teki, kun hän tuli takaisin?”
”Toivotti hänet tervetulleeksi?” Garnet veikkasi.
”Ei ikinä! Isä kohotti kätensä ja pieksi pahasti pojan, jota hän oli kovalla kurilla kasvattanut”, nuorukainen kertoi.
”Mutta miksi?” Garnet kysyi kauhistunut ilme kasvoillaan.
”En tiedä”, Zidane sanoi. ”Mutta tiedätkö, mistä poika yllättyi vielä enemmän? Isä hymyili hakattuaan poikansa! Voitko uskoa sitä? Hän oli juuri antanut pojalleen selkäsaunan…Kun poika näki hymyn isänsä kasvoilla, hän ajatteli ’Tämä on minun kotini. Tämä on paikka, jota minä kutsun kodiksi’. Poika edelleen etsi syntymäpaikkaansa, mutta hänellä oli jo koti. Ehkä… ehkä Vivillä on sama juttu. Ehkä hänkin etsii paikkaa, jota kutsua kodiksi.”
”Jääköhän Vivi tähän kylään”, Garnet sanoi mietteliäästi.
”Kuka tietää… Se on Vivin päätös”, Zidane totesi ja sulki silmänsä. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.

***

Vivi nousi istumaan sängyllään. Huoneessa oli pimeää. Hän vilkaisi kerrossängyn suuntaan. Zidane ja Garnet näyttivät kumpikin nukkuvan. Hän kömpi ylös sängystään ja hiipi kömpelösti huoneesta. Aulassa hän pysähtyi hetkeksi juttelemaan siellä istuvan mustan maagin kanssa. Hän kertoi tälle, minne oli menossa. Sitten hän jatkoi matkaansa ulos.

Kylä oli hiljainen. Majataloa lukuun ottamatta yhdessäkään asunnossa ei palanut valo. Ilmeisesti useimmat maagit menivät ajoissa nukkumaan. Vivi taapersi pimeän kylän halki suoraan hautausmaalle. Maagi numero 288 seisoi siellä edelleen ja tuijotti eteensä. Yhtäkkiä tämä kuitenkin kääntyi ja huomasi Vivin.”Hei, hauska nähdä sinua taas”, numero 288 sanoi.
”Öh… haluaisin kysyä sinulta jotain…” Vivi mutisi nyökättyään tervehdyksen. Hautausmaalla oli hieman aavemainen tunnelma yöllä.
”Mitä niin?” numero 288 kysäisi ystävällisesti.
”Minä olen miettinyt… kuinka moni… on lopettanut… liikkumisen”, Vivi takelteli sanoissaan.
”Olet erittäin ystävällinen, kun käytät meidän sanojamme”, suurempi maagi sanoi. ”Mutta sinä tiedät jo, mitä merkitsee elää… ja kuolla. Sinä kyselet meidän ystävistämme, jotka ovat kuolleet, eivät pysähtyneet.”

Vivi tuijotti maagia numero 288 tietämättä, mitä sanoa. Tiesikö hän todella itsekään, mitä tarkoitti elää ja kuolla? Tiesikö hän yhtään sen enempää kuin muutkaan mustat maagit? Kun hän ei sanonut mitään, maagi 288 jatkoi puhumista.
”Seitsemän ystävistämme on lopettanut toiminnan viime aikoina. Minä luulen, että elinaikamme on rajallinen… Olen epäillyt sitä siitä asti, kun ensimmäinen pysähtyi. Se vaihtelee hieman, mutta useimmat lopettavat liikkumisen vuoden päästä siitä, kun heidät on valmistettu”, hän kertoi Viville.
”Eikä!” Vivi huudahti.
”En ole kertonut kenellekään tästä. Jos tekisin niin, he tuntisivat samoin kuin minä”, numero 288 jatkoi.
”Miltä sinusta tuntuu?” Vivi kysyi heti.
”En tiedä… Pelkoa? En halua pysähtyä. Ja ehkä haluan juosta kaikkea tätä karkuun, mutta eläminen tässä kylässä kaikkien kanssa täyttää minut ilolla. Heidän kanssaan elämisestä tuleva ilo painaa enemmän kuin kuolemanpelko. Eikö se ole sama sinulla? Ystäviesi kanssa matkustaminen antaa elämällesi merkityksen?” maagi kysäisi yhtäkkiä Viviltä.
”Minä…” Vivi mutisi, mutta ei osannutkaan jatkaa. Oliko hänen uusi ystävänsä kenties oikeassa? Siitä asti, kun hän oli tutustunut Zidaneen ja prinsessa Garnetiin, hänestä oli tuntunut, että hän oli vihdoin saanut oikeita ystäviä. Isoisänsä kuoleman jälkeen hän oli tuntenut itsensä hyvin yksinäiseksi, mutta nykyisin tilanne oli toinen. Hän ei ollut enää niin yksin.

***

Garnet heräsi varhain. Hän kapusi alas sängystään ja huomasi Zidanen yhä nukkuvan. Viviä sen sijaan ei näkynyt missään. Ilmeisesti pieni maagi ei ollut tullut takaisin huoneeseen lähtönsä jälkeen. Prinsessa mietti yhä, mahtoiko pikkuinen olla jäämässä kylään.

Garnet päätti mennä kävelylle. Aurinko paistoi kauniisti ja ilma oli lämmin. Monet maageista olivat jo tavanomaisissa päivätoimissaan. Kylän sisäänkäynnin luona Garnet huomasi maagin, joka ei näyttänyt tekevän mitään erityistä. Hän päätti yrittää hieman kysellä maagilta, jos tämä tietäisi mitään Kujasta. Maagi kertoikin mielellään kaiken, mitä tiesi.
”Todellako?” Garnet kysyi innoissaan maagin lopetettua selityksensä.
”Kyllä, luulen, että se on etsimäsi”, tämä vastasi samaan aikaan, kun Zidanekin ilmestyi kylän porteille.
”Mitäs nyt, Dagger?” nuorimies kysäisi.
”Zidane!” prinsessa kääntyi hänen puoleensa. ”Joku on nähnyt hopeisen lohikäärmeen lentelevän tämän mantereen luoteisien osien yllä. Conde Petien väki sanoo, että siellä on paikka, jota kutsutaan Sanctuaryksi. Sinne pääsy on rajoitettu…”
”Muistelisin tämän Kujan sanoneen jotain, että salaisuus on piilotettu tälle mantereelle”, maagi huomautti väliin.
”Kuulit hänen sanovan tuon?” Zidane hämmästeli.
”Niin. Hän puhui jotain usvan lähteestä”, maagi jatkoi.
”Ehkä me saamme selville lisää, jos menemme sinne. Ja ehkä voimme pelastaa äitini”, Garnet totesi toiveikkaasti.
”Niin”, Zidane sanoi hieman epävarmemmin.
”Hei, missä Vivi muuten on?” Garnet mietti. ”Jos hän aikoo jäädä…” prinsessa ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä juuri silloin pieni maagi pyyhälsi paikalle.
”Odottakaa minua!” pikkuinen huudahti.
”Vivi?” Garnet huudahti iloisesti.
”Kaikki tässä kylässä ovat pyytäneet, että menisin tutkimaan ulkopuolista maailmaa ja kertoisin heille siitä”, Vivi selosti silmät säihkyen.
”Ahaa…” Garnet sanoi.
”Voi hitsi!” Zidane huudahti ja läimäisi itseään otsaan. ”Minä kuvittelin, että Dagger ja minä saisimme viettää hieman laatuaikaa yhdessä!”
”Mitä sinä sanoa!” kuului huudahdus hänen selkänsä takaa, ja Quina marssi paikalle. ”Te ette voi jättää minua tänne. Minä nääntyä.”
”Ai niin, unohdin sinut…” Zidane mutisi muka masentuneesti.
”Lähdetäänpä sitten kaikki”, Garnet totesi kuin ei olisi huomannutkaan Zidanen kommentteja, ”Conde Petieen ja sieltä Sanctuaryyn”.