Projekti S. R.: Luku 16

Projekti S. R.

Luku 16

Kun Yuffien kännykkä alkoi soittaa herätysääntä, hän oli melko varma, ettei ollut saanut nukutuksi yöllisen välikohtauksen jälkeen enää tuntiakaan. Hän työnsi kätensä makuupussin alta ja haparoi takkiaan, kunnes tavoitti sen. Herätys soi koko ajan kovempaa.

Yhtäkkiä Yuffie tunsi sormien hipaisevan omiaan. Kuumotus kiipesi välittömästi hänen poskilleen, kun möykkäävä puhelin tyrkättiin hänen käteensä. Hän kiskaisi puhelimen makuupussin alle ja sammutti herätyksen. Miten hän voisi ikinä, koskaan, milloinkaan könytä piilostaan esiin? Nyt ei ollut vielä valoisaa, mutta Vincent varmasti näkisi hämärässä punaisilla silmillään yhtä kirkkaasti kuin päivänvalossa.

Vincent kuului liikehtivän, luultavasti mies puki päälleen. Yuffie tuijotti makuupussiaan näkemättä mitään. Hän päätti odottaa, että mies olisi ehtinyt ulos teltasta, ennen kuin nousisi. Kylläpä tällä vain kesti. Eikö miesten pitänyt olla nopeita aamutoimissa? Toisaalta Vincentin suojat olivat varmastikin hankalia kiinnittää paikoilleen, mutta mies olisi voinut mennä teltan ulkopuolelle hoitamaan homman. Vasta ikuisuuden kuluttua ninjaprinsessa kuuli vetoketjun avautuvan ja Vincentin poistuvan paikalta. Vetoketju vedettiin kiinni ja hiljaisuus laskeutui telttaan.

Voi Ifrit!

Mielikuva yöstä palasi Yuffien mieleen. Hän oli yhtäkkiä havahtunut Vincentin paljaan, lämpöisen rinnan päältä. Kyllä, siinä oli ollut turvallinen ja hyvä olla, mutta… Ääh! Vastahan Yuffie oli saanut syytteitä toisten tunteilla leikkimisestä, ja mitä muuta tuollainen oli? Tosin ei hän ollut ollenkaan varma, uskoiko Markin puheisiin, mutta silti. Ja toisekseen, tilanne oli vain entistä pahempi, jos nörtti ei ollutkaan puhunut Vincentistä, sillä silloin Yuffie oli vahingossa lähennellyt miestä, joka ei ollut kiinnostunut hänestä pätkän vertaa.

Se oli vahinko, se oli vahinko, nuori nainen hoki itselleen. Kyseessä oli ollut ehdottomasti vahinko. Toisaalta se oli ollut varsin mukava sellainen, Vincent oli tuntunut lämpöiseltä ja vahvalta, mutta toisaalta Yuffie tiesi ylittäneensä sopivuuden rajat. Ei sillä, että hän yleisesti ottaen välitti moisesta, mutta nyt häntä nolotti. Oli aivan eri asia tehdä noin tarkoituksella kuin kiusata Vincentiä vahingossa. En minä tarkoittanut sitä. Kaikki johtui siitä, että olin hukannut makuupussini ja minulla oli kylmä, hän selitteli itselleen. Silti… Vincentin läheisyys oli tuntunut hyvältä, erilaiselta kuin muiden miesten, vaikkei ninjaprinsessa osannut selittää, mistä moinen johtui.

Yuffie puri huultaan. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Vincent arvostanut hänen vitsejään ja kiusaantui, jos hän roikkui tämän käsipuolessa. Yleensä hän osasi lopettaa leikkimisen ajoissa, mutta nyt oli saattanut mennä liian pitkälle. Kuinkahan vihainen Vincent oli hänelle?

Pieni ääni kuiskasi hänen korvaansa, ettei Vincent ollut tainnut olla yöllä ollenkaan vihainen. Vatsassa muljahti, kun hän muisti, mihin hänen jalkansa oli osunut, kun hän oli kavahtanut kauemmas miehestä. Oliko Vincentillä… oliko tämä pitänyt Yuffien läheisyydestä enemmän kuin halusi edes myöntää?

”Voi pyhä Leviathan!” Yuffie vinkaisi ja painoi kädet kasvoilleen.

Miltei neljä vuotta sitten Vincent oli sanonut varsin suoraan, ettei ollut kiinnostunut hänestä. Se oli ollut kova kolaus 16-vuotiaalle teinitytölle, mutta Yuffie oli päässyt asiasta yli. Hän oli vain yksinkertaisesti työntänyt lapselliset haaveensa syrjään ja keskittynyt kaikkeen muuhun.

Miksi sitten…? Ääh, Yuffie ei halunnut miettiä asiaa. Kyse oli varmasti puhtaasti fyysisestä reaktiosta. Ehkä Vincent oli nähnyt jotain unta juuri, kun Yuffie oli työntynyt tähän kiinni. Jos asiaa ajatteli järjellä, siitä täytyi olla kyse. Hän oli perillä siitä, ettei näyttänyt kovin kummoiselta. Kyllähän hän muille piti aina meteliä omasta erinomaisuudestaan, mutta valitettavasti peili kertoi totuuden. Vincentin kaltainen mies ei voinut innostua hänen läsnäolostaan noin paljon, se ei vain ollut mahdollista.

Toisaalta ajatus siitä, että mies oli reagoinut tuolla tavoin juuri Yuffieen, oli varsin kihelmöivä. Hän leikitteli sillä hetken, mutta tyrkkäsi sen sitten syrjään. Ei ollut terveellistä alkaa kuvitella typeryyksiä, hän oli jo kerran uinut syvissä vesissä Vincentin takia. Toista kertaa vastaavaa ei tarvinnut tapahtua. Hän ei koskaan mainitsisi tapahtuneesta Vincentille ja unohtaisi sen itsekin. Heidän piti pystyä tekemään töitä yhdessä, etsimään Shelkeä.

Niin, Shelke. Nolostus hiipi Yuffien mieleen. Täällä hän makasi teltassa ja mietti Vincentin… mietti Vincentiä, vaikka hänen olisi pitänyt olla pukemassa pikavauhtia päälleen ja valmistautua lähtemään vuorille. Hän heitti makuupussin päältään ja nousi istumaan. Hän kiskoi sukat takaisin lahkeidensa päälle ja ryhtyi laittamaan kenkiä jalkaan. Vajaassa kymmenessä minuutissa hän oli ulkona teltasta ja suuntasi nuotiota kohti, jonka ympärillä miehet jo istuivat.

”Aina teitä naisia saa odottaa”, Reno kuittasi, kun ninjaprinsessa ryhtyi etsimään itselleen aamiaiseksi sopivaa leipää. ”Pitikö vampyyri sinut hereillä puolet yöstä, kun et ajoissa päässyt ylös?”

”Vincellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa!” Yuffie kivahti kiireesti, nappasi ensimmäisen käteensä osuneen leipäpakkauksen ja etsi itselleen istumapaikan. Mielessään hän kirosi Turkin alamaailman syvimpiin syövereihin.

”Asian?” Reno toisti. Eikö tämä voinut vain antaa olla?

”Minun heräämiseni”, nainen tuhahti ja avasi paketin.

”Entä valvomisen?” Turk jatkoi pilkallisella äänellä. ”Satuin kuulemaan hyvin epämääräisiä ääniä viime yönä enkä jaksa uskoa, että leiriimme eksyi mekastavia eläimiä huutelemaan Vincentin nimeä.”

Yuffie ei yleensä punastellut helposti, mutta tänä aamuna siitä alkoi tulla jo tapa. Hän tuijotti itsepäisesti nuotioon ja mutusti leipäänsä toivoen, että aamun hämäryys peittäisi hänen poskiensa helotuksen. Syrjäsilmällä on huomasi Takeon katseen kulkevan Vincentin kautta häneen ja takaisin.

”Olet nähnyt unta”, hän totesi saatuaan suunsa tyhjäksi.

”Ihan kuin olisin voinut nukkua siinä metakassa”, Reno väitti.

”Mitä teemme Markin suhteen?” Vincent kysyi, ja Yuffie oli kiitollinen, että tämä katkaisi kiusalliseksi käyneen keskustelun. Mitä ihmettä Reno oli muka kuullut? Ei hän ollut niin paljon metelöinyt. Hän oli huudahtanut kerran, tasan kerran. Turkilla oli aivan liian hyvä mielikuvitus, jos tämä oli yhden kiljaisun perusteella kuvitellut, että naapuriteltassa oli jotain tekeillä.

”Voimme kuljettaa hänet Edgeen, mutta se aika on pois päivän etsinnöistä”, Rude vastasi.

”Herra Howard on käyttäytynyt erinomaisesti”, Takeo teki yllättävän myönnytyksen. Vielä edellisenä iltana tämä oli suhtautunut nörttiin huomattavasti negatiivisemmin.

Yuffie vilkaisi auton suuntaan. Mark-parka istui siellä luultavasti edelleen kahleissa, nuoren naisen kävi nörttiä sääliksi.

”Minusta hänet pitäisi vapauttaa”, hän totesi. ”Jos hän ei kerran ole enää sekoillut… Ehkä se oli vain yksittäinen tapaus.”

”En luottaisi siihen”, Vincent murahti. Yuffie vilkaisi miestä, mutta tämä ei katsonut häneen päinkään. Myös hän käänsi pikaisesti katseensa toiseen suuntaan, sillä yön tapahtumat palasivat välittömästi hänen mieleensä. Vincentin lämpöinen iho hänen poskeaan vasten, miehen reaktio läheisyyteen, tämän tuoksu… Yuffie ei edes osannut tarkasti määritellä, mille mies tuoksui. Tällä oli oma, erityinen tuoksunsa, sellaiseen ei törmännyt missään.

Keskity, Yuffie puuskahti itselleen ja pamautti ajatuksissaan päätään kädellä. Nyt oli täysin väärä hetki alkaa pohtia kiusallista tapahtumasarjaa. Heidän pitäisi päättää, miten Markin suhteen toimittaisiin, ja lähteä sitten etsimään Shelkeä. Kaikki muu voisi odottaa. Ei, kaikki epäoleellinen piti unohtaa kokonaan.

”Vaikkei Mark olisikaan enää riehunut, hän kävi joka tapauksessa työtoverinsa kimppuun”, Vincent jatkoi.

”Tseng oli sitä mieltä, että mikäli pystymme hallitsemaan tilanteen, tulisi Howard palauttaa Edgeen vasta päivän päätteeksi”, Reno kertoi.

”Ai, Tsengkö sen päättää?” Yuffie puuskahti. Tseng oli vihonviimeinen tapaus. Mies oli wutailainen ja silti Shinran puolella. ”Minusta asia kuuluu enemmän Reevelle.”

”Uskon, että voimme luottaa Tsengiin”, Vincent väitti. ”Shinra ei ole enää vihollinen.”

Yuffien teki mieli väittää vastaan, mutta silloin hänen olisi pitänyt suunnata sanansa suoraan Vincentille. Hän nielaisi kitkerän vastauksensa, sillä ei juuri nyt kyennyt puhumaan miehelle. Äh, typerä tilanne oli tullut heidän välilleen. Hänen olisi käyttäydyttävä mahdollisimman normaalisti, kuin mitään ei olisi tapahtunut, kenties juttu sitten unohtuisi.

”Ehdotan, että Kimura jää leiriin vahtimaan Howardia”, Rude sanoi. ”Sillä välin me lennämme vuorten ylle ja te kaksi otatte lentolaudat. Mikäli kohde löytyy, palaamme kaikki tänä iltana Edgeen. Muussa tapauksessa lienee parasta, että me toimitamme Howardin sinne ja palaamme jatkamaan etsintöjä seuraavana päivänä.”

Aurinkolasipäisen miehen – miten ihmeessä tämä näki mitään aamuhämärässä? – sanoissa oli järkeä, mutta Yuffie ei pitänyt siitä, että Turkit näyttivät ohjailevan tilannetta. Ylipäätään hän ei voinut sietää ajatusta, että Reeve oli mukisematta hyväksynyt lisävoimat. Hyvä on, kenties sellaisille oli tarvetta, mutta eikö niitä olisi voinut järjestää jotain muuta kautta? Miksi heidän oli pitänyt saada juuri kaksi Turkia mukaansa?

”Sopii minulle”, Vincent vastasi. Yuffie vilkaisi jälleen pikaisesti miehen suuntaan, mutta tämä katsoi Rudea. Hmm, sääli, että teltassa oli ollut kovin pimeää, vaikka olihan hän toki nähnyt vilauksen Vincentin paljaasta rinnasta aiemmin illalla. Hän muisti jälleen miehen arvet, niitä oli ollut todella paljon. Kyllä hän tiesi, että Turkien työ oli vaarallista, mutta silti Vincentin arpien paljous oli yllättänyt hänet.

”Jätän neiti Kisaragin Teidän vastuullenne, sir”, Takeon kommentti palautti Yuffien takaisin nykyhetkeen. Hän kääntyi katsomaan wutailaismiestä hämmästyneenä; vielä hetki sitten tämän kasvoilla oli käynyt epäilys, kun Reno oli vetänyt omaa show’taan. Nytkö Vincentin seura kuitenkin oli hyvä asia?

”Voit luottaa minuun”, Vincent hymähti.

Syötyään leipänsä Yuffie haki toisen ja lähti kiikuttamaan sitä Markille. Hän halusi hetkeksi pois Vincentin läheisyydestä, sillä se tuntui nyt hyvin häiritsevältä. Yleensä mies ei saanut hänen ajatuksiaan harhailemaan – ainakaan näin pahasti – mutta öistä kohtausta oli kovin vaikea olla ajattelematta. Se tunki mieleen, vaikka Yuffie olisi halunnut painaa koko jutun unholaan.

Mark nojasi seinää vasten ja näytti surkealta. Luultavasti tämä oli nukkunut hyvin huonosti.

”Otapa tämä”, nainen sanoi ja asetti leivän nuorukaisen kahlittuihin käsiin.

”Kiitos, Yuffie”, nörtti mutisi.

”Ole hyvä. Onko sinulla kaikki kunnossa?”

”Voin ihan hyvin”, Mark väitti ja ryhtyi syömään leipäänsä. Touhu näytti hankalalta, mutta onnistui kuitenkin. Yuffie istahti tuolille.

”Me lähdemme kohta vuorille, Takeo jää tänne vahtimaan sinua”, nainen kertoi. ”Jos minä saisin päättää, ottaisin nuo käsiraudat pois.”

”Jos minä saan päättää, ne jäävät”, Mark totesi.

”Miksi?”

”Koska jos se, mitä Vincent kertoi, on totta, olen toiminut hirvittävällä tavalla väärin.”

”Minä olen ihan kunnossa. Katso nyt, ei mitään vikaa”, Yuffie naurahti väkinäisesti ja levitti kätensä esitelläkseen, kuinka hyvässä kunnossa olikaan.

”Sinun otsasi on laastaroitu”, mies kuitenkin tuhahti.

”Löin pääni pöytään, kun kaaduin. Ei se ollut sinun vikasi.”

”Jos en olisi hyökännyt kimppuusi, et olisi kaatunut.”

Markin kasvoilla oli synkkä ilme ja tämän katse kääntyi sisäänpäin. Yuffie kumartui taputtamaan miestä käsivarrelle. Tämän pää nytkähti ylöspäin ja silmät tuijottivat naista palavina, erilaisina kuin hetkeä aiemmin. Ninjaprinsessa hätkähti, vaikka yritti salata häkellyksensä.

Nuorenmiehen kasvoille nousi kummallinen virnistys, kun tämä vain katseli Yuffieta. Nuori nainen ei ollut nähnyt tällä koskaan vastaavaa ilmettä, jotenkin se ei kuulunut Markille. Ehkä toiset olivat sittenkin oikeassa.

”Rude ja Reno vievät sinut tänä iltana Edgeen”, Yuffie kertoi.

”Mitä? Ei käy!” Mark ärähti.

”Valitettavasti niin on tehtävä.”

Mark yritti päästä jaloilleen, ja Yuffie kavahti ylös tuolista. Hän perääntyi kohti auton avoimia ovia.

”Me lähdemme pian. Nähdään vielä illalla!” hän huikkasi ja hyppäsi ulos. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt sanoa Markin yhtäkkisestä muutoksesta toisille, mutta kertominen tuntui nuorukaisen pettämiseltä.

Kertomisen sijaan Yuffie kiersi auton sivulle ja ryhtyi irrottamaan lentolautaansa kiinnikkeistä. Alkoi olla jo valoisaa, mutta aurinkoa ei näkynyt taivaalla purjehtivien pilvien vuoksi. Syksy oli hyvässä vauhdissa, ilmat olivat viilentyneet kiitettävästi. Hän toivoi, ettei talvi kuitenkaan tulisi kovin aikaisin tänä vuonna.

”Älä unohda radiopuhelinta, vuorilla ei välttämättä ole kenttää kännyköille”, pehmeä ääni huomautti ja sai Yuffien säpsähtämään. Oliko Vincentin pakko hiippailla tuolla tavoin – ja kuulostaakin tänään paremmalta kuin yleensä? Hän laski lentolaudan maahan ja kääntyi äänen suuntaan. Vincent nakkasi hänelle puhelimen, jonka hän miltei pudotti.

”Äh, opettelisit heittämään paremmin, Vince!” Yuffie tuhahti. Hän oli tyytyväinen, kun onnistui vihdoin sanomaan jotain normaalia, jotain yuffiemaista. Ehkä kaikki palautuisi ennalleen.

Vincent vilkaisi naista kulmiensa alta eikä vastannut. Tämän punaisten silmien katse tuntui porautuvan ihonkin läpi. Yuffien mahassa alkoi jälleen kiemurrella pieni, ärsyttävä käärme, sama, joka oli eksynyt sinne edellisenä iltana. Äh, minkä takia mies oli taas yhtäkkiä alkanut herättää hänessä typeriä, teinimäisiä reaktioita? Hänen pitäisi ehdottomasti aloittaa deittailu uudelleen heti, kun Shelke olisi löytynyt ja mystinen Deepground ja G -juttu ratkaistu. Tällainen hölmöily ei tullut kysymykseenkään.

Yhtäkkiä Vincent käännähti ympäri ja lähti auton toiselle puolelle. Yuffie tuijotti hetken tyhjää kohtaa, jossa mies oli seissyt. Miksei tämä ollut sanonut mitään? Hän olisi halunnut esittää miehelle tuhat ja yksi kysymystä, mutta hän tiesi, ettei koskaan tulisi kysymään ainuttakaan niistä.

Yuffie tuhahti itsekseen ja kiinnitti radiopuhelimen housujensa vyölenkkiin. Hän siirsi myös kännykkänsä reisitaskuun, josta se ei pääsisi putoamaan yhtä herkästi kuin takin taskusta. Kunhan ryhtyi varmistamaan, että kunait olivat turvallisesti kenkien varsissa kiinni, hän tajusi jättäneensä heittotähden autoon. Pahus, kai se olisi pakko käydä hakemassa.

Yuffie kiersi takaisin auton taakse ja nousi sisään. Mark makasi silmät kiinni liikkumattomana paikallaan eikä reagoinut, kun nainen hiippaili sisälle. Hän sieppasi aseen mukaansa ja kiirehti ulos. Vilkaistuaan nuorta miestä vielä kerran hän kiinnitti aseen selkäänsä. Nörtti näytti jotenkin reppanalta levätessään, oli vaikea uskoa, että vasta äsken tällä oli ollut hullunkiilto silmissään.

Nuori nainen otti lentolaudan mukaansa ja raahasi sen nuotion luokse, minne miehet olivat kokoontuneet. Takeo oli levittänyt suuren kartan kiven päälle.

”Kierrämme tänään tämän alueen”, Vincent ilmoitti ja osoitti kartalta laajahkon ympyrän. Yuffie koetti painaa mieleensä kartalla näkyvät maamerkit, joita ei kuitenkaan ollut paljon.

”Me lennämme niin laajan alueen ylitse kuin ehdimme”, Rude puolestaan totesi. ”Ilmoitamme teille radiolla, jos havaitsemme jotain, mikä vaatii tarkempaa tutkimusta.”

”Toivottavasti löydämme Shelken tänään”, Yuffie lisäsi. Hän toivoi sitä aidosti. Niin karmiva kuin pikkutyttö olikin, hän halusi saada tämän takaisin Tifan ja Cloudin luokse. Brunetille jatkuva huolehtiminen ei tehnyt hyvää, eikä toisaalta voinut sanoa, että Shelke oli välttämättä turvassa siellä, minne ikinä oli joutunutkaan.

”Toivotaan parasta”, Vincent vastasi.

”Hyvä on, aletaan sitten painua”, Reno puhahti ja lähti kohti helikopteria Rude kintereillään.

Yuffie oli juuri astumassa lentolautansa päälle, kun Takeo viittasi häntä odottamaan. Mies kaiveli laukkuaan hetken ja nosti esille kaksi palloa, joita näytti naiselle. Hänen silmänsä levisivät ja sydämensä jätti yhden lyönnin välistä, kun hän tuijotti näkyä. Materiaa!

”Sain nämä, kun kävin Wutaissa vierailulla”, Takeo kertoi. ”Minun käskettiin antaa ne Teille, jos tarvetta ilmenee. Emme tiedä, mitä vaaroja vuorilla vaanii, joten…”

Yuffie ojensi kätensä ja sai kumpaankin yhden kevyen pallon, toinen oli keltainen, toinen vihreä. Hän punnitsi niitä käsissään eikä voinut olla hymyilemättä leveästi.

”Minä rakastan sinua!” hän heläytti ja tanssi nuotion ympäri pallot käsissään. ”Mahtavaa! Upeaa! Nyt kukaan ei voi voittaa minua!” Yuffie laski pallot hetkeksi maahan ja irrotti heittotähden selästään. Siinä oli paikka peräti neljälle materiapallolle, mutta hänellä ei ollut vähään aikaan ollut yhtään. Reeve oli muutama kuukausi sitten määrännyt hänet materiankäyttökieltoon väittäen, että hän oli tyhjentänyt liian suuren osan WRO:n materiapalloista yksinään. Hän oli sen jälkeen yrittänyt pihistää varastosta pari palloa, mutta ovikoodi oli vaihdettu, eikä kukaan suostunut kertomaan sitä hänelle.

Nyt Yuffie sujautti molemmat pallot niille varattuihin koloihin. Ukkos- ja suojelumateria eivät olleet mitenkään harvinaisia, mutta ne olivat ehdottomasti tyhjää parempia. Hän varmisti vielä kolmeen kertaan, että pallot olivat varmasti loksahtaneet paikoilleen, ennen kuin kiinnitti heittotähden takaisin selkäänsä ja astui vihdoin lentolautansa päälle. Hän polkaisi laitteen käyntiin ja se nousi rauhallisesti maasta.

”Prinsessa”, Takeo sanoi juuri, kun nainen oli valmis lähtemään liikkeelle.

”Niin?”

”Olkaa varovainen. Lupasin isällenne pitää Teitä hieman silmällä, kun liityin WRO:iin.”

”Ainahan minä olen!” Yuffie ilmoitti ja yritti salata ärtymyksensä. Isukki siis tarkkaili häntä Takeon kautta. Nuori nainen oli epäillyt jotain sellaista, mutta vahvistuksen saaminen ärsytti silti. Hän osasi huolehtia itsestään, oli osannut jo vuosia. Oli ollut aika, jolloin isä ei ollut varsinaisesti osoittanut perustavan tyttärestään. Tämä oli kyllä muuttanut asennettaan viimeisten vuosien aikana, mutta aina toisinaan Yuffie tunsi katkeruutta menetetyistä yhteisistä vuosista. Toisaalta hän myös kaipasi isäänsä, ehkä tämän luona pitäisi vierailla hieman useammin.

Yuffie nojautui eteenpäin ja lähti kiitämään laudallaan kohti vuoria. Sivusilmällä hän havaitsi myös Vincentin lähtevän liikkeelle. Miehen kulku oli tasaisempaa, kun taas Yuffie tykkäsi hurvitella lautansa kanssa. Mitä iloa oli lentolaudasta, jos sillä ei kaahaillut ja kieppunut?

~o~

Vincentillä oli täysi työ pysyä Yuffien perässä, kun tämä puikkelehti kivikkoisessa maastossa järjettömällä nopeudella. Vaikutti melkein siltä, että tyttö yritti tarkoituksella ottaa etäisyyttä mieheen. Ehkä kyse oli juurikin siitä, Vincent muistutti itseään. Yuffiella oli monta hyvää syytä vältellä häntä.

Vincent oli nukkunut hyvin huonosti loppuyön. Hän oli havahtunut joka kerta, kun wutailaistytön makuupussin suunnalta oli kuulunut kahahdus. Tavallaan hän oli odottanut Yuffien nostavan äläkän, tekevän tapahtuneesta numeron, sillä sellainen olisi ollut tälle tavanomaista käytöstä. Tämä syytteli täysin estottomasti Vincentiä milloin mistäkin ja puolet kerroista oli vielä oikeassa.

Tällä kertaa syytöksiä ei kuitenkaan ollut tullut. Tyttö oli vain todennut itse tunkeneensa miehen puolelle telttaa ja vetäytynyt sitten täysin. Edes aamulla tämä ei ollut kaivautunut esiin, kun kännykkä oli alkanut soittaa herätystä. Vincent oli joutunut tyrkkäämään puhelimen tytön käteen päästäkseen eroon ärsyttävästä herätysäänestä.

Vincent huokaisi itsekseen. Hän oli kenties järkyttynyt Yuffien tahattomasta lähentelystä, mutta yhtä lailla tyttö oli saanut osansa järkytyksestä herättyään. Hän oli ainoa syyllinen, hänen olisi pitänyt hallita itsensä paremmin, ylipäätään olisi pitänyt hoitaa koko tilanne toisella tavalla. Nyt hän ei edes ymmärtänyt, mikä häneen oli mennyt. Miksei hän ollut vain kyennyt työntämään Yuffieta kauemmas ja kiskomaan makuupussia tämän päälle? Jos hän olisi tehnyt niin, kaikki hankaluudet olisi voitu välttää.

Yuffie oli ollut aamulla hyvin vaivaantunut, eivätkä Renon kommentit olleet ainakaan auttaneet tilannetta. Vincentin oli vaikea uskoa, että Turk oli kuullut mitään. Tietysti oli mahdollista, että punapää oli havahtunut Yuffien huudahdukseen, mutta yhtä suurella todennäköisyydellä tämä oli vain keksinyt koko jutun päästään.

Ehkä piti vain toivoa, että asia unohtuisi. Silti Vincentin oli vaikea olla ajattelematta tapahtunutta. Aivan kuin heillä ei olisi ollut tarpeeksi ongelmia ilman, että hänen ja Yuffien välit olivat muuttuneet kiusallisemmiksi kuin koskaan. Rosso, salaperäinen G:n tapaus, Cloudin ja Tifan uutiset, Shelken katoaminen ja Markin sekoaminen… viime aikoina oli tapahtunut liikaa ja liian nopeasti. Koko AVALANCHE oli sekaisin, he tarvitsivat nyt toisiaan. Ei ollut hyvä hetki järjestää lisää ongelmia.

Parasta olisi vain keskittyä Shelken etsimiseen, sillä mitä pikemmin tyttö saataisiin turvaan, sitä nopeammin WRO voisi jälleen keskittyä täysillä Deepgroundin piilopaikassa tapahtuneeseen välikohtaukseen. Juuri nyt koko minimaalinen tiedusteluosasto oli värvätty Shelkeä etsimään ja muut tutkivat johtolankoja. Cloud ja Cid kolusivat Barretin ja Nanakin kanssa Midgarin raunioita siinä toivossa, että tyttö olisi viety sinne. Tiedusteluosasto oli saanut Renon ja Ruden avukseen, mikä ei ollut yllättänyt Vincentiä. Itse asiassa hän ei ollut hämmästynyt, kun oli kuullut WRO:n rahoituksen tulevan nuoremmalta Shinralta. Outoa oli vain, että tämä oli valmis antamaan osan eliittihenkivartijoistaan avuksi. Kenties kyse oli vain syyllisyydestä, se oli vahva voima ajamaan ihmistä eteenpäin.

Maisema muuttui koko ajan karummaksi, kun Vincent eteni maastossa Yuffien perässä. Mitään erityistä ei ollut havaittavissa, toisinaan näkyi pieni eläin tai kitukasvuinen puu, mutta muuten maasto koostui vuoristosta ja satunnaisista pensaista. Ylipäätään Shelken etsiminen alkoi olla hakuammuntaa. Pian ainoa toivo oli, että tyttö ilmestyisi itse jostakin, mutta Vincent ei jaksanut uskoa, että tämä oli karannut. Shelke näytti kiintyneen syvästi koko AVALANCHEen, ei tällä ollut syytä vain lähteä.

Ellei sitten… voisiko olla, että Vincent oli loukannut pikkutyttöä niin pahasti, että tämä oli päättänyt kadota kokonaan? Saattoihan olla, että Shelke uskoi tulevansa toimeen omillaan. Valitettavasti tämä tuskin vielä tiesi, miten todellinen maailma Deepgroundin ulkopuolella toimi.

Alkoi näyttää siltä, että Vincent oli tämänhetkisten ongelmien juuri. Ilman häntä Shelke ei kenties olisi rynnännyt ulos ja kadonnut. Ilman häntä Yuffie ei nyt olisi järkyttyneessä mielentilassa, mikä ei sivumennen sanoen ollut ollenkaan hyvä asia, kun heidän olisi pitänyt pystyä toimimaan vaativassa maastossa ja yllättävissä tilanteissa. Kenties Vincentistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä.

Hän ei silti voinut vain lähteä. Hän ei voinut jättää Yuffieta koluamaan yksin vuoria eikä hän voinut vain hylätä Shelkeäkään. Hän oli kenties aiheuttanut ongelmat, mutta niiden pakeneminen ei ollut ratkaisu. Liian kauan hän oli vain paennut, kierinyt yksin synneissään. Hänen oli selvitettävä sotku, jonka oli saanut aikaan, hänen oli löydettävä Shelke.

Päivä mateli eteenpäin tuomatta yllätyksiä. Yuffie pysytteli välimatkan päässä, mutta kuitenkin näköetäisyydellä. Vincent keskittyi haravoimaan maastoa katseellaan. Koko ajatus vuorille lähtemisestä alkoi kuitenkin tuntua hyödyttömältä, eivät he tällä tavoin löytäisi mitään.

”Yuffie!” mies huudahti tytölle, kun oltiin jo pitkällä iltapäivän puolella. Tämä pysäytti lentolautansa, muttei tullut lähemmäs. ”Ehkä meidän pitäisi lähteä takaisinpäin. Pimeässä lentäminen ei välttämättä ole hyvä ajatus, joten –”

”Ääh, Vince, me emme ole löytäneet mitään!” tämä vastasi.

Vincent lensi omalla laudallaan Yuffien luokse ja pysähtyi tämän rinnalle. Tämä silmäili edessään kohoavaa jyrkkää rinnettä, jota pitkin olisi ollut mahdotonta kiivetä ilman kunnollisia varusteita. Lentolaudallakaan ei ollut turvallista lähteä suoraan ylöspäin miltei pystysuoraa seinämää, tosin Yuffie olisi saattanut silti yrittää sitä.

”Tiedän sen, mutta jos jäämme pimeään saakka, emme ainakaan löydä mitään”, mies sanoi. ”Tai jos telomme itsemme pimeässä, meistä ei todellakaan ole apua Shelkelle.”

”Sinähän näet pimeässä!” Yuffie puuskahti. Vincent vilkaisi kummastuneena tyttöä, mitä ihmettä tämä höpisi.

”En näe. Mistä sinä sellaista keksit?”

Tyttö tuijotti seinämään ja pureskeli alahuultaan. ”Sinun silmäsi… En ole nähnyt sellaisia koskaan aiemmin. Ajattelin, että niiden täytyy olla erityiset.”

”Isäni puolen suvussa kaikilla miehillä on punaiset silmät”, Vincent huomasi kertovansa. Suoraan sanottuna hän oli helpottunut, että Yuffie ylipäätään puhui hänelle normaalisti. Ehkä tilanne ei ollutkaan täysin toivoton. ”Väri on toki erikoinen, mutta muuta ihmeellistä silmissämme ei ole.”

”Olen aivan varma, että sinun silmäsi hehkuvat toisinaan”, Yuffie kuitenkin väitti.

Vincent nielaisi. Kaiketi se oli mahdollista, sillä Hojo oli tehnyt hänelle lukemattomia kokeita. Kenties ne olivat vaikuttaneet hänen silmiinsäkin, sillä epäilemättä hullutiedemies oli käyttänyt kokeissaan myös makoa. Jos Vincent mitään tiesi, mako vaikutti silmiin, sai ne hehkumaan. Mies ei kuitenkaan halunnut alkaa eritellä asiaa tarkemmin. Toisekseen hänellä ei ollut selkeitä muistikuvia ampumisen jälkeisistä tapahtumista, suuri osa oli pelkkää sekavaa sumua. Hän muisti Lucrecian loputtomat anteeksipyynnöt, muttei ollut koskaan ymmärtänyt niiden merkitystä. Kun hän oli vihdoin saanut itsensä ja Chaoksen jonkinlaiseen hallintaan, oli ollut jo liian myöhäistä. Lucrecia oli synnyttänyt lapsen, jonka koko maailma oppi myöhemmin tuntemaan kauhun symbolina, ja tappanut itsensä siirtämällä tietoisuutensa maailmanlaajuiseen verkkoon ja jonkinlaisen heijastuman itsestään makokristallin sisälle.

Vincentin olisi tuolloin pitänyt etsiä Hojo ja Sephiroth käsiinsä ja kostaa Lucrecian puolesta. Sen sijaan hän oli tuominnut itsensä hirviöksi ja vetäytynyt arkkuun nukkumaan loppuiäkseen. Jos AVALANCHE ei olisi sattunut löytämään häntä, hän makaisi siellä kaiketi tälläkin hetkellä.

Radio räsähti ja havahdutti Vincentin ajatuksistaan. Hän irrotti laitteen vyöstään ja vastasi siihen. Ruden ääni kantautui kaukaisuudesta katkonaisena.

”Havaitsimme… kolmisen kil… emme ole var…”

”Mitä te havaitsitte?” Vincent kysyi.

”Jonk… oviauk… näyttäisi siltä, että…”

”Loistavaa, edes radiot eivät toimi kunnolla!” Yuffie kivahti.

”Rude, mihin suuntaan?” Vincent yritti saada tarkennusta ja sivuutti Yuffien valituksen.

”Koil… parempi tut… menna. Pal… iin.”

Radio hiljeni täysin. Vincent yritti saada Turkiin uudestaan yhteyttä, mutta laite pysyi mykkänä. Mies kiinnitti sen uudestaan vyöhönsä ja kaivoi kännykkänsä esille. Kentästä ei ollut tietoakaan.

”Toimiiko sinun puhelimesi, Yuffie?”

”Ei, täällä hevonkuusessa ei näköjään toimi mikään”, tämä tuskaili. ”Mutta luulen, että Rude tarkoitti koillista.”

”Se on mahdollista. Hän kuitenkin yritti sanoa myös jotain muuta”, Vincent pohdiskeli. ”Ehkä meidän pitäisi palata leiriin.”

”Mitäh!? Et ole tosissasi! Shelke saattaa olla vain lyhyen lentomatkan päässä meistä, ja sinä haluat lähteä takaisinpäin!” Yuffie kiljaisi niin, että tämän ääni kaikui vuorten seinämistä.

”Emme tiedä, mitä Rude ja Reno tarkalleen ottaen havaitsivat. On parempi kerätä ensin tiedot ja toimia sitten”, Vincent perusteli.

”Sinä voit mennä keräämään tietoja, minä pelastan Shelken!”

Yuffie hyppäsi uudestaan lentolautansa päälle ja käynnisti sen. Ennen kuin Vincent ehti tarttua tyttöön, tämä kaahasi jo kohti koillista. Mies kirosi itsekseen ja käynnisti oman lentolautansa. Pahuksen Yuffie, ei tätä voinut yksinkään jättää.

Vincentillä meni hetki saavuttaa Yuffien vauhti. Tämä hallitsi lentolautansa huomattavasti paremmin kuin mies ja osasi vaivattomasti puikkelehtia suurien kivien lomitse. Vincent alkoi arvostaa autolla ajamista aivan uudella tavalla, joskaan autolla ei tässä maastossa olisi tehnyt mitään. Joka tapauksessa kyseinen kulkupeli oli huomattavasti helpompi saada kulkemaan haluttuun suuntaan toivotulla nopeudella kuin kiikkerä lentolauta.

”Yuffie, emme tiedä, mitä meillä on vastassa”, Vincent yritti puhua tälle järkeä.

”Kuulostaa melkein siltä, että et edes halua pelastaa Shelkeä!” tämä syytti.

”Tiedät, ettei kyse ole siitä”, mies totesi. Toisinaan kanssakäyminen Yuffien kanssa oli turhauttavaa.

”Mistä sitten?”

”En halua vaarantaa turvallisuuttamme syöksymällä suin päin vihollisten syliin.”

Yuffie tuhahti jotain epämääräistä, mistä ei ottanut selvää ja kiihdytti vauhtia entisestään.

”Kyllä minä voin hoitaa tämän!”

”Käyttäydyt täysin irrationaalisesti”, Vincent huomautti ja yritti pysyä tytön tahdissa.

”Minä haluan vain tehdä oikein”, Yuffie vastasi. Tytön kasvoilla oli itsepäinen ilme, eikä tämä edelleenkään katsonut mieheen päin. Toisaalta tämä kulki jo niin nopeaa vauhtia, että ylimääräinen sivuille vilkuilu olisi saattanut olla vaarallista.

Tavallaan Vincent ymmärsi Yuffien halun syöksyä paikalle. Hän halusi itsekin saada Shelken turvaan mahdollisimman nopeasti. Silti hän oli ehtinyt elämänsä aikana oppia, ettei kannattanut rynnätä kohti vaaraa kartoittamatta sitä ensin. Yuffien olisi luullut tajuavan saman, varsinkin sen jälkeen, mitä tälle oli tapahtunut Deepgroundin piilopaikassa. Tosin tyttö eli jokaisen hetken niin tunteella, että kenties järkiosasto sumeni turhan usein. Juuri nyt ei vain ollut oikea hetki sulkea sitä kokonaan.

Lentolautojen vauhti oli niin kova, ettei kannattanut yrittää tarttua Yuffieen tai yrittää kaahata tytön eteen ja siten pysäyttää tätä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi tämän kintereillä seuraaminen. Aurinko oli jo kadonnut korkeimpien huippujen taakse, mikä huolestutti Vincentiä lisää. Pimeä ei laskeutuisi vielä hetkeen, mutta jo hämärän myötä liikkuminen muuttui vaarallisemmaksi. Jos he joutuisivat taisteluun määränpäässään, vihollisella olisi kotikenttäetu, mutta mahdollisesti myös ylivoima. Tilanne vaikutti kaiken kaikkiaan toivottomalta.

Oliko Yuffien juuri nyt pakko alkaa itsepäiseksi? Vincent tunsi ärtymyksensä kasvavan. Hän ymmärsi kyllä, että oli loukannut tyttöä ja tämä kenties senkin takia vastusti hänen ehdotuksiaan, mutta tällä hetkellä näytti siltä, että hän oli ainoa, joka ajatteli järkevästi.

Yhtäkkiä Yuffie kuitenkin hidasti. Vincent joutui tekemään töitä, ettei törmännyt tähän. Hän sai lentolautansa pysäytettyä juuri, ennen kuin se olisi iskeytynyt tytön laudan perään. Yuffie nousi laudaltaan ja tyrkkäsi sen kiveä vasten pystyyn. Mies seurasi esimerkkiä ja käänsi sitten katseensa samaan suuntaan tytön kanssa.

Alempana vuoren kupeessa näkyi ovi. Se ei ollut pelkkä aukko vaan metallinen ovi, jonka pinnasta heijastuivat parin huipun välistä hehkuvat ilta-auringon säteet. Vincent tarttui Yuffieta olkapäästä ja painoi tämän kyykkyyn samalla, kun laskeutui alas itsekin. Jos heidän hahmonsa piirtyisivät taivasta vasten, sillä tavoin heistä tulisi vain helppoja kohteita mahdollisille vihollisille.

Missään ei näkynyt ketään, mutta se ei tarkoittanut, ettei paikalla ollut vihollisia. Vincent laskeutui maahan vatsalleen Yuffien – onneksi – seuratessa esimerkkiä. Mies veti Cerberuksen esille ja kiinnitti siihen kiikaritähtäimen. Kaikki hänen aistinsa terästyivät, kun hän tarkkaili ympäristöään. Tuuli pyyhki kallioiden ylitse, ja Yuffie hengitti häiritsevän äänekkäästi aivan hänen vieressään. Tuulenpuuska tuli ninjaprinsessan suunnasta ja kantoi omenantuoksun Vincentin sieraimiin. Se toi mukanaan joukon häiritseviä mielikuvia edellisestä yöstä, ja mies olisi voinut tyrkätä itsensä vuorelta alas. Hänen oli pystyttävä keskittymään meneillään olevaan tehtävään ja unohdettava kaikki ylimääräinen.

Vincent tuki Cerberuksen toiseen käteensä ja ryhtyi tarkkailemaan läheisiä rinteitä kiikaritähtäimen läpi. Kitukasvuisten puiden ja pensaiden takana ei näyttänyt piileskelevän ketään eikä kivikonkaan tarkkailu tuottanut tulosta. Paikka näytti autiolta ja saattoi toki ollakin sitä, mutta silti epäilys kalvoi miehen mieltä. Hän jatkoi ympäristön kiikaroimista eikä välittänyt tuskastuneista huokauksista vierellään.

”Aiommeko maata tässä koko päivän?” Yuffie sihahti. ”Kivi hankaa vatsaani…”

”Siirrä se sitten”, Vincent tuhahti.

”Ei se ole irtokivi”, tyttö valitti.

”Voit aina siirtyä itsekin, kunhan teet sen hiljaa ja huomaamattomasti.”

Yuffie möngersi paikaltaan, ja hetken Vincent oli varma, että tyttö siirtyisi häneen kiinni – niin tämä olisi normaalisti tehnyt – mutta hänen yllätyksekseen tämä raahautuikin kauemmas. Vincent ei jäänyt pohtimaan asiaa enempää vaan käänsi kiikaritähtäimensä kohti metalliovia. Hän joutui yllättymään uudestaan, sillä ovi näytti olevan raollaan. Valitettavasti sen toisella puolella oli niin pimeää, ettei edes tähtäimen avulla nähnyt, piileskelikö joku ovenraossa.

Vincent yritti säätää tähtäintä nähdäkseen paremmin, mutta tulokset olivat yhtä heikkoja. Ehkä paikka oli kuin olikin autio, hylätty jopa. Se voisi selittää avoimen oven. Oli kuitenkin parempi edetä varovaisesti.

”Yuffie, ovi näyttäisi olevan raol-” Vincent kääntyi katsomaan sivulleen ja havaitsi tytön kadonneen viereltään.

Hetkeä myöhemmin mies näki Yuffien olevan matkalla alemmas, kohti ovea. Mies irrotti pikaisesti kiikaritähtäimen Cerberuksesta, muttei laittanut asetta koteloon. Paikka oli omiaan herättämään hänen kaikki epäilynsä, mistä syystä Yuffien järjenvastainen toiminta ärsytti yhä enemmän.

Wutailaistyttö puikkelehti alas kivikkoista rinnettä lähes äänettömästi ja piilotteli parhaan kykynsä mukaan kivien takana. Silti tämä oli helppo maali kenelle tahansa, joka saattoi tarkkailla tilannetta piilosta käsin. Vincent tiesi myös itse olevansa maalitaulu, kenties hän vielä enemmän kuin Yuffie, sillä punainen viitta erottui maastossa huomattavasti räikeämpänä kuin tytön vihreän ja ruskean sävyiset vaatteet.

Yhtäkkiä Yuffie uikahti ja läiskäisi käden kaulalleen kuin olisi yrittänyt tappaa hyttysen. Tytön askeleet hoippuivat hetken, ennen kuin tämä putosi polvilleen. Vincent ryntäsi tätä kohti, mutta ei ehtinyt ottaa kuin pari pikaista askelta, kun jotain suhahti hänen kasvojensa lomitse. Hän kumartui ja jatkoi matkaansa kohti Yuffieta, mutta poisti samalla Cerberuksen varmistimen.

Yuffie oli ehtinyt lyyhistyä maahan, kun Vincent pääsi paikalle. Tämän kaulassa törötti pieni nuoli, jonka kärjen takana erottui painekapseli. Mitä tahansa kapselissa oli ollut, se oli nuolen osuessa purkautunut Yuffien elimistöön. Tyttö kuitenkin hengitti tasaisesti, ja Vincent pystyi tuntemaan tämän pulssin, joten ilmeisesti välitöntä vaaraa ei ollut. Vaikutti siltä, etteivät vihollisen nuolet olleet tarkoitettuja tappamaan, ainakaan heti.

Vincent nykäisi nuolen pois. Samalla hetkellä jotain napsahti hänen käsivarteensa. Hän kierähti sivulle ja painautui Cerberus kädessään kiveä vasten. Mies kiskaisi nuolen irti kädestään ja jäi tuijottamaan sitä. Kapseli oli ehtinyt avautua, mutta nuoli tuntui vain raapaisseen käsivartta kiitos paksun viitan, johon se oli ensimmäisenä osunut.

Käsivartta kihelmöi, joten joko osa aineesta oli osunut iholle tai sitten nuoli oli tehnyt reiän. Vincent kaivoi kiikaritähtäimen uudestaan esille ja kiinnitti sen aseeseensa. Kiven takaa hän yritti varovasti tarkkailla, missä vihollinen tarkalleen ottaen oli. Kyseessä oli ilmeisesti vain yksi henkilö, sillä nuolia ei sadellut ja tällä tuntui menevän aikaa aseensa lataamiseen.

Vincent sai miehen tähtäimeen. Hän painoi liipaisinta, mutta toinen ehti kadota kiven taakse. Vasen käsi alkoi hitaasti puutua, mikä ei ollut hyvä uutinen. Hän yritti tarttua radioonsa, mutta onnistui ainoastaan pudottamaan sen maahan. Tällainen ei ollut hänen tapaistaan, hänen ei olisi pitänyt antaa huomiokykynsä herpaantua, vaikka Yuffie olikin lyyhistynyt. He molemmat maksaisivat vielä hänen virheestään. Hänen täytyisi jotenkin onnistua ampumaan vihollinen ja hälyttämään Turkit paikalle, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

Valitettavasti Vincent ei nähnyt ampujaa tähtäimellään. Tämä pysytteli joko piilossaan tai oli ehtinyt livahtaa jonnekin muualle. Hän luovutti, laski aseensa ja nappasi radion oikeaan käteensä. Hän nojasi selkänsä kiveä vasten ja painoi lähetysnappia toivoen, että tällä kertaa yhteys toimisi.

”Rude, löysimme paikan. Meitä ammuttiin joko myrkky- tai nukutusnuolilla, Yuffie on tällä hetkellä tajuton”, Vincent ilmoitti radion välityksellä ja laski sen takaisin alas. Nostaessaan jälleen Cerberuksen hän totesi, ettei vasemmasta kädestä ollut enää mihinkään. Aika kävi vähiin.

Ficcikirjasto