Projekti S. R.
Luku 19
”Tämä on kamalaa. Ei
jälkeäkään Shelkestä, Mark on myös kateissa ja Vincent ja Yuffie…”
”He toipuvat kyllä. Ei
Reeve olisi muuten antanut tuoda heitä tänne. En tosin ole varma, oliko se hyvä
ajatus. Sinä olet muutenkin kovilla, ja minun on jatkettava Shelken etsimistä.”
”Kyllä minä jaksan.
Sitä paitsi heidän sanottiin heräävän pian, ei minun tarvitse kuin varmistaa,
että heillä on puhtaat vaatteet ja ruokaa valmiina.”
”Jos Reno ei olisi
räjäyttänyt ovea…”
”Hän ei tiennyt, että
Vincent ja Yuffie olivat sen toisella puolella.”
”Hänen olisi pitänyt
huomioida riskit.”
”Cloud…”
”Tiedän, emme voi
asialle enää mitään. En silti pidä Turkien kanssa työskentelemisestä.”
”En minäkään, mutta
tarvitsemme kaiken saatavilla olevan avun Shelken etsimiseen. Toivon vain,
ettei tapahdu enemmän onnettomuuksia.”
”Jos tapahtuu ja jos
ne johtuvat Renon huolimattomuudesta…”
”Hän otti varmasti
opikseen tapahtuneesta.”
”Toivoa sopii.”
~o~
Yuffien lihaksia
kolotti, mutta pahoinvointi oli vihdoin poissa. Hän avasi silmänsä hitaasti.
Missä hän oli? Paikka näytti tutulta, mutta hetkeen hän ei osannut yhdistää
sitä mihinkään. Hänen viimeinen muistikuvansa oli ollut karmea pamaus, sen
jälkeen oli tullut pimeää.
Mitä Markille oli
tapahtunut? Oliko mies selvinnyt? Tämä oli pistänyt vastaan tosissaan, vaikka
ninjaprinsessa oli ehtinyt iskeä aseen tämän kädestä. Ilmeisesti nörtti oli
nostellut painoja jonkin verran, tämän lihakset eivät olleet täysin
olemattomat.
Nuori nainen huokaisi
ja nousi istumaan. Verhojen välistä läikkyivät katuvalot, mutta muuten
huoneessa oli pimeää. Vastapäiseltä seinältä erottuva taulu oli tuttu, Yuffie
oli itse auttanut Tifaa sen ripustamisessa pari vuotta sitten. Hän oli 7th
Heavenissa! Hänellä ei tosin ollut mitään muistikuvaa, miten oli sinne
päätynyt.
Vierashuoneessa oli
hiljaista. Yuffie vilkaisi ympärilleen ja näki nukkuvan hahmon toisessa
sängyssä. Hän heilautti jalkansa sängyn reunan ylitse ja astui lattialle, se
tuntui viileältä paljaita jalkapohjia vasten. Nainen vilkaisi itseään, joku oli
pukenut hänen ylleen liian suuren yöpaidan. Vaate roikkui hänen päällään ja
ulottui reilusti polvien alapuolelle. Normaalisti Yuffie ei olisi ikinä pukenut
päälleen niin pitkää yöpaitaa, sehän peitti aivan kaiken.
Yuffie hiippaili toisen
sängyn vierelle ja kumartui nukkuvan hahmon ylle. Yhtäkkiä tämä räväytti
silmänsä auki, ja Yuffie oli vähällä kiljaista. Hän hypähti puoli askelta
taaksepäin ja manasi hiljaa sydämen hakatessa rintaa vasten.
”Leviathan, Vince!
Onko pakko säikytellä?!” nainen sihahti.
Äkillinen liike sai
lihakset valittamaan, mutta Yuffie yritti työntää epämukavan tunteen syrjään.
Vincent nousi istumaan ja pyyhkäisi mustat hiukset kasvoiltaan. Miehen iho
erottui hyvin vaaleana pimeässä huoneessa. Tämä siveli leukaansa ja näytti
aristavan sitä. Yuffie yritti pitää katseensa miehen kasvoissa, mutta
väkisinkin se valui alemmas tämän paljaalle rinnalle.
”Yuffie… missä me
olemme?” mies kysyi matalalla äänellä ja pälyili ympärilleen.
”7th Heavenissa”,
Yuffie vastasi yhtä hiljaa, ja näki toisen rentoutuvan.
”Miten päädyimme
tänne?”
”Sen minäkin haluaisin
tietää.”
Yuffie istahti omalle
sängylleen ja yritti pitää katseensa kurissa. Hän tiedosti liiankin hyvin
päätyneensä jälleen Vincentin kanssa samaan tilaan nukkumaan. Onneksi tällä
kertaa heillä oli sentään omat sängyt. Toisaalta nuori nainen tajusi, ettei
olisi pistänyt pahakseen, vaikkei olisi ollutkaan. Ääh, hänen ei pitänyt ryhtyä
ajattelemaan mitään tuollaista, ei enää, ei vuosien jälkeen. Hän oli vannonut
unohtavansa sellaiset ajatukset Vincentistä.
Mies vain näytti juuri
nyt älyttömän hyvältä, kun tämä istui unisena sängyllä hiukset sekaisin ja
ilman paitaa. Kun tämä laski jalkansa lattialle, Yuffie huomasi, että tämän
yllä olevat verkkarit olivat aivan liian lyhyet. Niiden täytyi olla Cloudin.
”Mitä muistat?”
Vincent kysyi ja kohotti katseensa Yuffien suuntaan. Hän kääntyi kiireesti
tuijottamaan sivulleen.
”Pamauksen. Sen
jälkeen en mitään.”
”Entä ennen sitä?”
”Kaiken sen jälkeen,
kun heräsimme sellissä. Muistatko sinä?”
Syrjäsilmällä Yuffie
näki, että mies nyökkäsi. Tämä nojasi käsivarret reisiinsä ja jäi tuijottamaan
eteensä. Hän käänsi katseen syliinsä ja näpräsi yöpaitaa. Jos Vincentillä oli
Cloudin housut, hänellä oli varmaan Tifan paita. Ei ihme, että se oli rinnan kohdalta
toivottoman suuri.
”Tiedätkö, mitä
Markille ja sille toiselle tapahtui?” hän kysäisi. Vincent puisteli päätään.
”Sillä miehellä oli punaiset silmät, samanlaiset kuin sinulla.”
Vincent ei sanonut
mitään. Tämä vain tuijotti eteensä ja näytti synkältä, samanlaiselta kuin tämä
oli näyttänyt alkuaikoina, silloin kun AVALANCHE oli löytänyt tämän arkusta.
”Sinä sanoit, että
kaikilla isäsi suvun miehillä on punaiset silmät”, Yuffie jatkoi.
”Muistat sen”, Vincent
hymähti.
”Tietenkin muistan,
kuuntelen aina, mitä sinä sanot”, hän ilmoitti. ”Oliko hän joku sukulaisesi?”
Jälleen Vincent vajosi
hiljaisuuteen. Yuffie olisi antanut materiansa, jos olisi sitten saanut tietää,
mitä tämän päässä liikkui sillä hetkellä. Tai olisi antanut, ellei olisi
menettänyt materiapallojaan heittotähtensä mukana. Hän huoahti. Hän olisi
halunnut aseensa takaisin, siihen liittyi paljon muistoja.
”Luuletko, että Mark
voi vielä palautua omaksi itsekseen?” Yuffie jatkoi kyselyään, kun Vincent
pysytteli itsepäisesti vaiti.
”En tiedä.”
”Shelke on
palautunut”, hän pohdiskeli.
Nyt Vincentin
kasvoille nousi entistä synkempi ilme, Yuffie ei tiennyt, mitä oli sanonut
väärin.
”Vince, mikä sinua
vaivaa?”
Hiljaisuus. Vincent
vain huokaisi, muttei vastannut. Yuffieta alkoi oikeasti kiusata, hän oli
tottunut siihen, ettei mies ollut puheliaimmasta päästä, mutta yleensä tämä
sentään vastasi kysymyksiin. Hän yritti miettiä, oliko sanonut jotain
loukkaavaa, muttei keksinyt mitään. Ehkä mies oli näreissään hänen
käytöksestään, olihan hän… no, vastustanut etsimisretkellä lähes jokaista tämän
esittämää ajatusta.
Yuffie nosti jalkansa
sängylle ja kietoi kätensä niiden ympärille. Hän tunsi hukkuvansa yöpaitaan,
vaikkei Tifakaan mikään jättiläinen ollut. Häntä ei väsyttänyt enää. Hän
keinutti itseään edestakaisin ja vältti katsomasta synkistelevän miehen
suuntaan. Mitähän kello mahtoi olla? Tai mikä päivä nyt oli? Kauanko he olivat
olleet tajuttomina? Shelken katoamisesta oli kulunut jo reilu viikko, kun he
olivat lähteneet vuorille. Hänellä ei vain ollut käsitystä, kuinka pitkään he
olivat siellä olleet.
Yuffien maha murahti
ja ilmoitti olevansa vähintään yhtä nälkäinen kuin aiemmin. Kehtaisiko hän
hiippailla keittiöön ja pihistää yöpalaa Tifan ja Cloudin jääkaapista? Aivan
varmasti kehtaisi, ei hänen tarvitsisi riutua aamuun asti, kun ruokaa oli
vihdoin saatavilla. Siksi toisekseen hän tajusi olevansa järkyttävän janoinen,
hänen olisi ehdottomasti saatava juotavaa.
Kun päätös oli tehty,
Yuffie suoristautui ja nousi sängystä. Vincent ei reagoinut vaan jäi istumaan,
kun hän hiippaili huoneen ovelle ja livahti käytävään. Hän päätti vierailla
kylpyhuoneessa vielä ennen jääkaapin ryöstöä.
Yuffie laski vettä ja
kumartui lavuaarin ylle. Hän ei muistanut, milloin olisi ollut yhtä janoinen.
Hän oli taatusti ollut juomatta päiväkausia. Tyydytettyään pahimman janonsa
Yuffie suoristautui ja sulki hanan. Peiliin vilkaisu kertoi, että hän oli
pahasti suihkun tarpeessa. Hänen hiuksensa roikkuivat likaisina pitkin päätä,
hyi. Peseytyminen sai kuitenkin odottaa aamuun, hän ei viitsinyt herättää
muita. Tifa tarvitsi varmasti kunnollisia yöunia nyt, kun niihin oli vielä
tilaisuus. Muutaman kuukauden päästä… huh, sitä oli käsittämätöntä
ajatellakaan. Olihan Tifalla ja Cloudilla toki lapsia ennestään, mutta nämä
eivät olleet parin omia. Vauva oli täysin eri juttu.
AVALANCHE saisi uuden
jäsenen. Sipsutellessaan alakertaan Yuffie pohti, perisikö lapsi äitinsä vai
isänsä hiukset. Kenties niistä tulisi tummanruskeat, mutta ne näyttäisivät
samanlaiselta kesyttämättömältä pehkolta kuin Cloudin. Siinä tapauksessa täytyi
toivoa, että lapsesta tulisi poika. Sellaiset hiukset olisivat tytöllä aika
kamalat.
Yuffien hämmästykseksi
keittiö oli valaistu. Hän siristeli silmiään kirkkaassa valossa ja jäi
tuijottamaan pöydän ääressä istuvaa naista. Tifa nosti katseensa teemukistaan,
ja tämän kasvoille levisi lämmin hymy.
”Olet hereillä”,
nainen totesi. Tämä nousi pöydän äärestä ja ryntäsi halaamaan Yuffieta. ”Olin
niin huolissani!”
Yuffie halasi Tifaa
takaisin, vaikka hänen lihaksensa esittivät jälleen vastalauseen.
”Olen ihan kunnossa”, hän
vakuutteli. ”Miten sinä voit?” Tifa vetäytyi käsivarren mitan päähän ja
puisteli päätään. Tämän silmissä oli kyyneliä, naisesta oli totisesti tullut
paljon herkempi raskauden myötä.
”Haluatko jotain?”
vanhempi nainen tiedusteli.
”On minulla vähän
nälkä”, Yuffie myönsi suoraan. ”Itse asiassa minulla on kamala nälkä, en edes
tiedä, milloin olen viimeksi syönyt. Mikä päivä nyt on?”
Tifa vilkaisi kelloa,
ja Yuffie kääntyi katsomaan samaan suuntaan. Se oli miltei kaksi yöllä, jos nyt
oli viikko, baarin olisi juuri pitänyt mennä kiinni. Tifa kuitenkin oli
yövaatteissaan, joten täytyi olla maanantain vastainen yö.
”Syyskuun viides”,
brunetti vastasi.
”Eli nyt on lauantai…
ei, sunnuntai”, Yuffie laskeskeli. He olivat lähteneet vuorille kolmas
syyskuuta, ei ihme, että hän oli heikkona nälästä. Miltei kaksi päivää syömättä
ja juomatta ei tehnyt hyvää. ”Yleensä olet sulkemassa baaria tähän aikaan…”
nuori nainen huomioi.
”Emme ole pitäneet
sitä auki pariin iltaan”, Tifa kertoi. ”Haluatko, että laitan sinulle ruokaa?
Voisin paistaa ainakin munakkaan ja kuumaa vettä pitäisi olla vielä, jos otat
teetä. Meillä on myös leipää, ja voin minä tehdä kunnon ruokaakin.”
”Munakas riittää ihan
hyvin”, Yuffie kuittasi. Toisella alkoi taas iskeä äitivaihe päälle. Kuinka
paljon se pahenisi seuraavien kuukausien aikana?
Tifa näytti
tyytyväiseltä saadessaan tekemistä. Yuffie kaatoi itselleen kuumaa vettä ja
upotti siihen teepussin.
”Vieläkö Vincent on
tajuton?” brunetti tiedusteli.
”Ei, hän vain jäi
synkistelemään yläkertaan.”
”Mutta hän on
kunnossa?”
”Näytti ainakin voivan
hyvin. Tiedätkö sinä, mitä oikein tapahtui?”
Tifa nyökkäsi hellan
äärestä. Tämä pyyhkäisi pitkät hiuksensa korviensa taakse ja keskittyi
munakkaan valmistamiseen.
”Reno räjäytti luolan
oven”, tämä kertoi. ”Hän ei tiennyt, että olitte toisella puolella. He olivat
Ruden kanssa saaneet omituisen radioviestin Vincentillä, mutta eivät
tavoittaneet teitä enää sen jälkeen. Valitettavasti he eivät päässeet heti
etsimään teitä, sillä he olivat juuri löytäneet Kimuran tajuttomana.”
”Mitä?! Onko Takeo
kunnossa?” Yuffie huudahti. Tifa hyssytteli pikaisesti ja viittasi yläkerran
suuntaan. ”Anteeksi… mutta onko hän?”
”On hän nyt. Hän oli
saanut kovan iskun päähänsä, mutta toipuu. Turkit epäilevät, että Mark kävi
hänen kimppuunsa. Minun on vaikea uskoa sitä hänestä, mutta Rude sanoi hänen
kärsivän jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä.”
”Vincent sanoi, että
joku on vallannut Markin mielen, samalla tavalla kuin Hojo Weissin”, Yuffie kertoi.
”Luulen hänen olevan oikeassa, vaikken käsitä, miten se on voinut tapahtua. Se
joka tapauksessa selittäisi hänen oudon käytöksensä.”
Tifa kiepsautti
munakkaan lautaselle ja kiikutti sen Yuffien eteen suuren vesilasin kera.
Yuffie kiitti, joi puolet lasin sisällöstä ja kävi ruokaan käsiksi. Ifrit
sentään, munakas ei ollut koskaan maistunut yhtä hyvältä! Hän nielaisi suunsa
tyhjäksi ja jäi katsomaan vastapäätä istuutunutta naista.
”Missä Mark ja se
toinen mies ovat?”
”He pääsivät pakoon.
He pakenivat vuorikompleksin syövereihin, kun Reno ja Rude keskittyivät sinuun
ja Vincentiin. Myöhemmin heitä ei enää löydetty”, Tifa kertoi.
”Olen varma, että he
ovat menneet Deepgroundin turvapaikkaan”, Yuffie ilmoitti. ”Kuulin heidän
puhuvan siitä. Luulen, että myös Shelke on siellä.”
”Missä se on?”
”En tiedä, he eivät
sanoneet.”
Brunetti huoahti
raskaasti ja laski katseensa mukiin. Tämän hartiat nytkähtivät, ja jälleen
kerran Yuffie tunsi omatunnon pistoksen. Hän olisi halunnut peruuttaa koko
illan, jona oli erehtynyt huutamaan Shelkelle.
”Keksimme varmasti
jotain. Löydämme hänet vielä – hänet ja Markin ja raahaamme heidät takaisin”, hän
vakuutteli yhtä paljon itselleen kuin ystävälleen. ”Me olemme selvinneet
pahemmastakin. Olemme päihittäneet Deepgroundin jo kerran, onnistumme siinä
toistekin.”
Tifa nyökkäsi ja
hymyili pienesti. ”En tiedä, mitä tekisin ilman sinua. Kun kuulin
räjähdyksestä, ajattelin, että olimme menettäneet teidät molemmat. Onneksi
teihin ei osunut oven palasia.”
”Jos Reno olisi
kolhinut minua yhtään enempää, menisin saman tien ripustamaan hänet kattoon
sukukalleuksistaan. Se olisi aivan oikein hänelle!” Yuffie julisti ja sai Tifan
jopa naurahtamaan.
Yuffie söi lautasensa
tyhjäksi ja vei sen tiskialtaaseen. Laskiessaan vettä astian päälle hän haukotteli
leveästi. Miten häntä saattoi väsyttää, vaikka hän oli viime päivinä nukkunut
enemmän kuin laki salli?
”Sinun pitäisi mennä
takaisin lepäämään. Et ole vielä täysin kunnossa”, Tifa huomautti.
”Sinunkin”, Yuffie
vastasi.
”Cloud tulee kohta,
menen sitten.”
Yuffie vilkaisi
ystäväänsä. Tämä hymyili hänelle, mutta näytti uupuneelta. Silmissä oli
huolestunut katse, mutta se oli viipyillyt niissä jo Shelken katoamisesta asti.
Hän olisi halunnut nähdä Tifan iloisena, juuri nyt tämän olisi pitänyt elää
elämänsä onnellisinta aikaa. Tämän olisi pitänyt hehkua ja nauttia
odotuksestaan, ei joutua murehtimaan kaikkien muiden puolesta. Elämä oli
välillä turkasen epäreilua.
”Miten pikkuinen
jaksaa?” hän ei voinut olla kysymättä.
”Hyvin, mitään
epänormaalia ei ole ilmennyt”, Tifa kertoi. ”Reeve on järjestänyt parhaat
lääkärit tarkkailemaan meitä. Hänen mukaansa ei ole varmuutta, miten mako ja
Jenova-solut voivat vaikuttaa sikiöön… tutkimuksia on kyllä, mutta ei
vastaavasta tapauksesta. Cloud ei kuitenkaan ole ollut makon kanssa tekemisissä
enää aikoihin, joten kenties mitään vaaraa ei ole.”
”Sinua huolestuttaa
silti”, Yuffie veikkasi. Totta kai Tifaa huolestutti, tämä suri aina muidenkin
surut, joten nyt tämän täytyi olla hulluna huolesta. Sellainen mielentila ei
taatusti ollut hyväksi raskausaikana.
”No, elän päivä
kerrallaan”, brunetti kuittasi.
”Ei sinun tarvitse
esittää vahvempaa kuin olet. Me olemme kaikki täällä, turvaudu meihin, jos
tarvitset apua”, Yuffie sanoi. ”Me olemme sinua varten samalla tavalla kuin
sinä olet meitä varten.”
Tifa nyökkäsi ja
käveli halaamaan häntä uudestaan. Halauksen jälkeen nainen kuitenkin käänsi
Yuffien ympäri ja marssitti nuoremman keittiön ovelle.
”Nyt takaisin petiin,
voimme jutella lisää aamulla.”
”Hyvä on, minä menen,
mutta lupaa mennä itsekin lepäämään.”
”Menen heti, kun Cloud
on tullut kotiin.”
Yuffie suuntasi
portaikkoon ja palasi pimeään vierashuoneeseen. Vincent näkyi käyneen takaisin
nukkumaan. Hän hipsi ikkunaan ja jäi tuijottamaan kadulle, moottoripyörä
kurvasi baarin eteen. Chocobon takamus riisui ajolasit, ennen kuin nousi
ajokkinsa selästä ja käveli ovelle. Tällä oli jonkinlainen nyssäkkä mukana,
kenties kuljetusliikkeen tavaroita. Kaikkiin kellonaikoihin tämä joutuikin
töihin.
Vincentin sängyn
suunnalta kuului outo äännähdys, joka sai Yuffien kääntymään ympäri. Mies
liikahti unissaan ja mutisi jotain epäselvää.
”Lucrecia…”
Yuffien selkärankaa
pitkin kulki kylmiä väreitä. Hän muisti vuorikompleksissa piileksineen miehen
sanat siitä, kuinka Vincent oli aiheuttanut Lucrecian kuoleman. Yuffie ei
voinut sanoa tietävänsä kyseisestä naisesta kovin paljoa. Sen verran hänelle
oli kerrottu, että tämä oli ollut Sephirothin biologinen äiti, hän oli myös
nähnyt naisen makokristallin sisällä, kun he olivat vielä AVALANCHEn kanssa pyörineet
hullun kenraalin perässä pitkin maailmaa.
Miten Vincent olisi
voinut olla syypää naisen kuolemaan? Yuffie ei voinut uskoa sitä, varmastikin
Hojon oli täytynyt olla asialla. Mutta Vincent oli työskennellyt samassa
kartanossa kuin Hojo… ja siis samassa kartanossa kuin Lucrecia. Miksi Hojo oli
ampunut Vincentiä? Yuffie yritti miettiä, mutta hän ei muistanut Vincentin
koskaan kertoneen.
Mies käännähti
vuoteellaan ja mutisi lisää sanoja, joista ei saanut selvää. Yuffie lähti
liikkeelle ikkunalta ja hiipi sängyn vierelle. Miehen kasvot erottuivat
vaaleina pimeydessä, tämän kulmat olivat kurtussa ja ilme levoton, vasemman
käden sormet puristivat peittoa.
Yuffie nielaisi ja
istui sängyn reunalle. Vincent liikahti jälleen, muttei havahtunut unestaan. Yuffie
kohotti kätensä, mutta laski sen alas saman tien. Mitä hän oikein oli
tekemässä? Hänen olisi parempi painua omaan petiinsä ja jättää mies rauhaan,
mutta näytti siltä, että tämä näki painajaista. Eikö silloin ollut parempi
herättää toinen?
”Yuffie… ei… minun
vikani…”
Hän säpsähti. Oliko Vincent
juuri sanonut hänen nimensä? Hänen sydämensä alkoi hakata kovempaa, kun hän
katseli toista. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa nenän kautta ja puhalsi suun kautta
ulos. Vincent heilautti päätään, ja tumma hiuskiehkura valui tämän kasvoille.
Ennen kuin Yuffie ehti
tajuta, mitä teki, hän kohotti kätensä uudestaan ja pyyhkäisi tärisevin sormin
hiukset pois miehen kasvoilta. Vincentin oikea käsi nousi salamannopeasti, sormet
puristuivat hänen ranteensa ympärille. Mies nykäisi, ja Yuffie lennähti sängyn
toiselle laidalle tämän ylitse. Kiljaisu karkasi hänen huuliltaan, kun hän
laskeutui liian lähelle reunaa. Käteen sattui ja tapahtumat hidastuivat hänen
silmissään. Hän mätkähti lattialle, ja Vincent seurasi hänen perässään. Mies putosi
hänen päälleen pamauttaen samalla ilmat hänen keuhkoistaan.
Kauempaa kantautui
juoksuaskelia ja hetkeä myöhemmin huoneen ovi tempaistiin auki. Valot syttyivät
sokaisten Yuffien.
”Yuffie?” Tifan ääni
tuli ovelta nuoren naisen korviin.
”Vincent?” Cloudin
ääni kuului heti perään.
Yuffie räpytteli
silmiään ja tajusi tuijottavansa Vincentin punaista katsetta. Miehen kasvoilta
pystyi lukemaan suunnattoman hämmästyksen.
”Mitä ihmettä on
tekeillä?” Tifa taivasteli. ”Täältä kuului kamalaa ryminää.”
Kuului lisää askelia.
”Cloud, mitä tapahtuu?” Denzel huusi käytävästä. ”Oho… mitä Vincent ja Yuffie
tekevät?”
”Takaisin petiin”,
Tifa totesi pojalle.
”Hei, minäkin haluan
nähdä!” Dorian huuteli kauempaa.
Vincent painoi kätensä
lattiaa vasten ja nousi Yuffien päältä. Ninjaprinsessa sai väännettyä itsensä
istuvaan asentoon. Hän hieroi takaraivoaan, eikö häntä ollut kolhittu viime
aikoina jo tarpeeksi?
”Omaan huoneeseen
molemmat”, Tifa komensi lapsia ja tarttui kumpaakin poikaa olkapäästä. Nainen
työnsi nämä ulos huoneesta ja loi silmäyksen Cloudin suuntaan, ennen kuin
katosi näkyvistä.
”Mitä Vincent ja
Yuffie tekevät?” Denzel vaati tietoa.
”Minä tiedän!” Dorian
huudahti.
”Nyt hiljaa, ennen
kuin tytötkin heräävät!”
Cloud rapsutti
hiuksiaan ja seisoi ovensuussa edelleen vaivautuneen oloisena. Vincent istahti
sängylle, mutta Yuffie jäi lattialle.
”Onko kaikki hyvin?”
Chocobon takamus kakisti ulos.
”On”, Vincent murahti.
”Mitä tapahtui?”
blondi uteli.
”Ei mitään”,
korpinhiuksinen mies vastasi.
Cloudin kasvoilla
käväisi kummastunut ilme. Tämä vilkaisi Yuffieta ja kääntyi uudestaan katsomaan
Vincentiä. Äänettömät kysymykset leijuivat ilmassa.
”Minä vain
kompastuin”, Yuffie kiirehti ilmoittamaan. ”Sori häiriöstä.”
Cloud ei näyttänyt
uskovan, muttei ilmaissut mielipidettään ääneen. Sen sijaan tämä huokaisi ja
astui käytävän puolelle.
”Koettakaa olla
hiljempaa. Tifa nukkuu muutenkin huonosti nykyään”, tämä totesi ja sulki oven
perässään.
Huoneeseen laskeutui
kiusallinen hiljaisuus. Vincent ojensi kätensä, ja Yuffie vilkaisi sitä. Hetkeä
myöhemmin hän tarttui siihen ja antoi miehen vetää hänet pystyyn. Hänen
lihaksiaan kivisti yhä enemmän, hän oli saanut tarpeekseen ilmalennoista koko
loppuelämäkseen.
”Sattuiko sinuun?”
Vincent kysyi.
”Eeh… olen ihan
kunnossa”, hän valehteli. ”Mitä unta sinä oikein näit?”
Ilme miehen kasvoilla
kävi jälleen synkäksi. ”En muista. Anteeksi, että kävin kimppuusi.”
”Minusta näytti, että
näit painajaista”, Yuffie jatkoi sinnikkäästi. Hän tiesi, ettei hänen olisi
pitänyt kysellä, mutta Vincent oli käyttäytynyt nyt omituisesti, jopa
Vincentiksi.
”Hrnm.”
Yuffie arpoi hetken,
mutta istahti sitten miehen vierelle tämän sängylle. ”Minäkin näen painajaisia
välillä, joskus jopa herään omaan itkuuni. Älä nyt kuitenkaan kerro kellekään,
luulevat minua vielä itkupilliksi.”
”Mistä sinä näet
painajaisia?” Vincentin kysymys yllätti Yuffien, mies ei ollut koskaan
osoittanut erityistä kiinnostusta hänen asioitaan kohtaan. Hän laski katseen
syliinsä, ettei hämmästys olisi paistanut hänen kasvoiltaan.
”Äidistä, Aerithista,
Shaluasta…” hän mutisi. ”Joskus näen painajaisia Sephirothista ja Shinran
tunkeutumisesta Wutaihin. Joskus en edes tiedä, mistä unet kertovat, ne vain
ovat ahdistavia.”
Vincent ei sanonut
mitään, istui vain hiljaa ja tuijotti eteensä. Yuffie vilkaisi miestä, hän
olisi halunnut sanoa jotain, mutta kerrankin häneltä tuntuivat olevan sanat
hukassa. Hyvin varovaisesti hän laski kätensä Vincentin vasemmalle
käsivarrelle, mies hätkähti hänen kosketuksestaan. Tämä käänsi päätään, ja
punaisten silmien katse porautui hänen tummiin silmiinsä. Yuffien vatsassa
muljahti kummallisesti. Niin omituiset kuin Vincentin silmät olivatkin, ne
olivat myös hyvin kauniit ja kiehtovat. Niihin oli mahdotonta olla
kiinnittämättä huomiota, niiden katse lähes salpasi hengityksen.
”Yuf-”
”Tifa kertoi, että
Reno räjäytti oven. Se pamaus johtui siitä”, Yuffie töksäytti. ”Reno ja Rude
kaiketi raahasivat meidät tänne tajuttomina. Mark ja se toinen mies pääsivät
karkuun, heitä ei löydetty enää. Takeota oli isketty päähän, en tajua, miten
Mark on onnistunut siinä. Oikeasti, sitä miestä ei yllätetä noin vain… kuka
ikinä Markin sisällä onkaan, hänen täytyy olla todella ovela. Vince, minua
pelottaa kamalasti! Minun olisi pitänyt huomata, ettei Markilla ollut kaikki
kunnossa, minun olisi kuulunut pitää häntä paremmin silmällä. Nyt jos hänelle
sattuu jotain, se on kokonaan minun vikani. Mark on minun ystäväni, en olisi
saanut antaa tämän tapahtua.”
”Yuf-”
”Ihan totta, Vince.
Tämä on kaikki kamalaa! Shelke ja Mark, he ovat nyt molemmat kateissa, ja
varmaan sen hirveän miehen käsissä. Kuka hän edes oli? Minä haluan nitistää
hänet!”
”Isäni.”
Yuffien suu loksahti
auki ja hän jäi tuijottamaan vieressään istuvaa miestä. ”Isäsi?”
”Grimoire Valentine.
Luulin hänen kuolleen vuosia sitten”, Vincent totesi.
”Ääh, anteeksi! En
tarkoita pahalla, mutta hän oli kyllä aika pelottava.”
”Älä turhaan pyydä
anteeksi”, mies murahti.
Yuffien päässä
raksutti. Mies vuorikompleksissa oli näyttänyt korkeintaan 50-vuotiaalta. Hän
tiesi Vincentin lähentelevän oikeasti kuuttakymmentä, vaikka tämä näytti paljon
nuoremmalta.
”Kuinka nuorena hän on
sinut saanut?!” hänen suustaan karkasi, ennen kuin hän ehti estää itseään.
”Noin
kaksikymmentävuotiaana.”
Yuffie ei voinut
sanoa, että matematiikka oli hänen vahvinta alaansa, mutta silti hän tajusi,
ettei ikä täsmännyt. Jutussa oli jotain hämärää. Vincentin isä ei voinut
millään muotoa olla viisissäkymmenissä, se ei vain ollut mahdollista.
”Hän näyttää
nuoremmalta kuin pitäisi”, Vincent lausui Yuffien epäilykset ääneen. Tämä jäi tuijottamaan
seinää hänen takanaan. Hän seurasi ilmeiden muuttumista miehen kasvoilla,
synkkyys hiipi edelleen esille. Oli varmasti hämmentävää tajuta jonkun
kuolleeksi luullun olevankin elossa, mutta vielä hirveämpää oli, että tämä oli
oma isä ja liittynyt vihollisleiriin.
”Vince… olen kamalan
pahoillani…” Yuffie sai mutistua.
Miehen katse tavoitti
jälleen nuoren naisen silmät, ja hänen vatsassaan muljahti uudestaan. Voi pyhä
Leviathan, miten vaikea Vincentiin olikaan reagoida normaalisti! Vaikka tilanne
oli täysin erilainen, se toi jälleen Yuffien mieleen yön teltassa. Puna kiipesi
hänen poskilleen, ja hän käänsi pikaisesti kasvonsa toiseen suuntaan. Vincent
näytti aivan liian hyvältä synkkänäkin, Yuffie olisi halunnut rutistaa miestä,
mutta ei uskaltautunut. Hän tiesi, ettei hänen pitäisi missään nimessä ruokkia
uudestaan vuosien jälkeen herännyttä kihelmöintiä, mutta pelkkä ajatus teltassa
tapahtuneesta sai vatsan kuplimaan.
”Mitä nyt?” Vincent
kummasteli.
”Ei mitään…” Yuffie
mutisi. ”Ehkä meidän pitäisi mennä takaisin nukkumaan…”
Hän nousi sängyltä,
muttei saanut jalkojaan liikkumaan. Hän ei halunnut kömpiä omaan petiinsä
pyörimään, hän halusi vain istua Vincentin vieressä koko loppuyön ja pidellä
kiinni tämän käsivarresta.
Ei, hän ei saanut taas
alkaa ajatella tällä tavoin. Oli yhdentekevää, mitä teltassa oli tapahtunut. Se
ei tulisi toistumaan eikä johtaisi koskaan mihinkään. Ei kannattanut edes
kuvitella muuta.
Silti Yuffie kumartui,
rutisti miestä pikaisesti, kipitti sammuttamaan valot ja syöksyi omaan
vuoteeseensa. Hän kiskoi peiton päälleen ja käpertyi turvaan sen alle. Noin, se
oli tehty.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!