Punainen aamunkoitto
Luku 23
”Sinä
olet idiootti!”
”Olisit
kerrankin hiljaa!”
”Ei
koko paikkaa olisi tarvinnut räjäyttää! Mitä olisit tehnyt, jos he olisivat
kuolleet?!”
”Mitä
merkitystä sillä muka olisi ollut? Kaikki ovat korvattavissa.”
”Osoitat
typeryytesi päivä päivältä paremmin. Kaikki eivät suinkaan ole korvattavissa.
Minä tarvitsen häntä ja jos hän ei selviä, sinä maksat siitä.”
”Hah,
sinä olet pelkkä pelkuri, joka pakenee jokaista taistelua. Et tekisi minulle
yhtään mitään.”
”Kadut
tuota asennetta, jos hän ei herää.”
Yume ajautuu
pimeyteen. Kaikki kipu ja tuska on poissa. Hänellä on hyvä olla, hän leijailee
jossain kaukana. Missään ei ole mitään, ei ketään. Pelkkää tyhjyyttä ja
autuutta. Kaikki on yhtä aikaa olematonta ja on olemassa. Yume on ja ei ole.
Pimeydessä on
valoa. Se säteilee kauniina ja ympäröi Yumen. Tyttö haluaa päästä lähemmäs
sitä. Pois kaikesta pahasta. Irrottautua elämästä. Hän ei halua enää kokea
tuskaa. Toisella puolella on vapautus, helpotus, poispääsy. Ei enää koskaan
kipua, ei surua, ei epätoivoa. Vain onnea, iloa ja hyvinvointia.
Ei.
Valo imeytyy pois.
Hylkää Yumen. Hänen ei anneta jättää kaikkea. Ei, vaikka hän haluaisi.
Äänettömästi hän anelee valoa palaamaan, mutta se pysyy poissa. Karmiva kipu
pistelee joka puolella. Yume ei halua elää.
”Oliko
pakko pirstoa se ikkuna? Tyttö on täynnä lasia. Katso nyt tuota haavaa
reidessä! Siitä jää taatusti ikuinen arpi.”
”Jokaisella
ninjalla on arpia. Ei hän siihen kuole.”
”Hän
voi kuolla shokkiin. Tajuatko, mitä oikein sait aikaan? Käskin olla
varovainen.”
”Minähän
olin. Tyttö on elossa, vaikkei edes ansaitsisi olla.”
”Hän
ansaitsee elämänsä enemmän kuin sinä omasi!”
”Pah,
tyttö ei ole kunnollinen ninja, eikä edes nyt pantavan näköinen.”
”Ja kenen
vika se on?”
”Et
sanonut, että pitäisi olla niin varovainen hänen lähellään. Käskit vain napata
hänet elossa ja elossa hän on. Ja kunhan hän toipuu, hän saa maksaa siitä
potkusta.”
”Sinä
et edes hipaise häntä. Jos kaikki on mennyt suunnitelmieni mukaan.. Kiroan
sinut, jos tuhosit räjäytykselläsi vuosien työn.”
”Milloin
sinusta tuli tuollainen niuho? Ennen olit vain ärsyttävä, mutta nyt..”
”Niuhotan,
jos se pitää sinut irti tytöstä. Juota hänelle nyt lisää sitä lientä ja auta
sitten sitomaan nämä haavat. Vasemmasta jalasta on vielä poistettava
lasinsirut.”
Kipu hiipii pois.
Autuas tunnottomuus vie Yumen mukanaan. Hän leijuu pois jonnekin, missä kaikki
on paremmin. Joku sieppaa hänet syliinsä ja tuudittaa rauhalliseen uneen.
Minä haluan jäädä
tähän, äiti.
Et sinä voi,
pikkuinen. Sinulla on vielä paljon edessäsi.
Mutta minä en
halua palata. En siihen tuskaan ja kipuun.
Rauhoitu. Kun
palaat, ne ovat poissa. Saat olla minun luonani siihen asti.
Minä haluan olla
täällä aina.
Hyss, sinä olet
saanut lahjoista kauneimman. Älä heitä sitä pois.
Mitä sinä
tarkoitat?
Ymmärrät kyllä
vielä.
Hiljaisuus. Tähdet
tuikkivat Yumen yllä. Kaikki on puhdasta ja kaunista, mutta hieman utuista.
Ajatukset kulkevat hitaasti. Silti Yume ei edes kaipaa virkeyttä. Hän haluaa
jäädä tähän huumattuun olotilaan ikuisesti.
Äiti..?
Niin, pikkuinen.
Missä Itachi on?
Minä en tiedä. Kun
olet terve, sinun on palattava ja etsittävä hänet.
Mutta en minä
osaa.
Osaat kyllä.
Sydämesi löytää aina sen, mitä eniten rakastat.
Mutta minä en
tunne tietä..
Löydät sen vielä.
Äiti, minua
pelottaa.
Ei ole hätää.
Kaikki on vielä hyvin. Sinusta tulee onnellinen.
Yume katselee
pyörteileviä tähtiä. Hänen maailmansa kieppuu ja keinuu, mutta tunne ei ole
epämukava. On kuin hän makaisi suuressa kehdossa, jota kaikenäiti keinuttaisi.
Hän on turvassa tässä paikassa, vaikkei hän tiedä, missä oikeastaan on. Täällä
mikään tai kukaan ei kuitenkaan voi uhata häntä. Vaarat ovat poissa. Äiti
suojelee häntä pahalta maailmalta niin kuin silloin, kun hän oli aivan pieni ja
avuton.
Kyyneleet kihoavat
tytön silmiin. Äiti, jonka hän menetti liian varhain. Hän ei enää koskaan halua
kokea samaa surua. Hän haluaa jäädä äidin luokse. Puristautua tämän syliin ja
olla lapsi jälleen. Lapsi, jolle maailma on yhtä suuri kuin oma koti. Jolle
vanhemmat ovat kaikki kaikessa. Hän haluaa nyt elää sen, minkä aikoinaan
menetti.
Älä itke,
pikkuinen. Me saamme olla yhdessä vielä pitkään.
Ethän sinä jätä
minua? Ethän mene pois?
En. Minä olen aina
täällä. Silloinkin kun et näe minua, olen läsnä. Kuljen aina vierelläsi ja
suojelen sinua.
Minä haluan olla
kanssasi.
Ja sinä olet. Nuku
nyt, lapseni. Sinä tarvitset lepoa. Minä valvon untasi.
Hellä käsi pyyhkii
kyyneleet pois. Tuttu liljojen tuoksu tulvahtaa Yumen ympärille, kun hän sulkee
silmänsä. Äiti ei mene pois. Kaikki on hyvin. Yume on turvassa.
*
Itachi
avasi silmänsä hitaasti. Kaikki oli hämärää, utuista. Hänen kurkkunsa tuntui
käheältä, rintakehää puristi tuttu tuska. Hän tiesi tarvitsevansa lääkkeensä.
Mies
veti syvään henkeä ja kohottautui hitaasti. Pikku hiljaa näkymä alkoi seljetä.
Hän oli vuoteessa. Auringonpaiste tulvi sisään ikkunasta aivan liian kirkkaana
ja kovana hänen herkille silmilleen. Huoneen ovi oli suljettu ja pienelle
pöydälle sängyn viereen oli kasattu erilaisia purkkeja ja purnukoita. Itachilla
ei ollut aavistustakaan, missä hän oli. Hän ei ollut nähnyt tätä huonetta,
paikkaa, aiemmin.
Mies
yritti hahmottaa tapahtumia. Hänen viimeinen muistonsa oli savihämähäkki, joka
oli pudonnut hänen jalkansa viereen. Sitä ennen hän oli melkein tappanut
itsensä taistelemalla Kakashia vastaan. Hänen täytyi olla edelleen hyvin
heikossa kunnossa, koska hengitys kulki rahisten ja jokainen henkäys tuntui
kipuna keuhkoissa.
Aiemmin
Yume oli lähtenyt harhailemaan pitkin Konohaa ja onnistunut ilmeisesti
herättämään enemmän huomiota kuin oli sopivaa. Sen takia heidän kimppuunsa oli
hyökätty. Joku oli nähnyt Yumen sormuksen ja osannut yhdistää palaset
kohdalleen.
Kauhukuva
tunkeutui miehen ajatuksiin. Naruto ja Sai olivat taistelleet Kisamea vastaan,
hän itse oli uuvuttanut itsensä Kakashin kanssa. Mutta hän tiesi, ettei koko
tiimi ollut siinä. Se vaaleanpunahiuksinen tyttö, jonka nimeä hän ei kyennyt
muistamaan.. se tyttö oli puuttunut joukosta.
Itachi
muisti liiankin hyvin, mitä Sasorille oli tapahtunut kyseisen tytön
käsittelyssä. Tietysti tytöllä oli ollut tuolloin apua, mutta oli otettava
huomioon, ettei Yume ollut lähellekään samaa tasoa kuin tuo mies. Yumen oli
täytynyt olla helppo vastus tytölle.
Vaaleanpunahiuksinen
tyttö oli itsensä Tsunade-saman kouluttama. Yumella ei ollut ollut pienintäkään
mahdollisuutta. Tyttö oli joko kuollut tai vangittu.
Täytyihän
konohalaisten tajuta, ettei Yumen tasoisella tytöllä ollut mitään asiaa
Akatsukin riveihin. Oli päivän selvää, ettei Yume ollut vaaraksi edes
sylilapselle. Niin, luultavasti tyttö oli saanut pitää henkensä, ellei ollut
sitten itse yrittänyt tappaa toista tyttöä. Ei, Yume ei tappaisi. Tämän sydän
oli liian pehmeä, liian viaton. Itse asiassa Itachi toivoi, ettei tämä joutuisi
koskaan tappamaan, sillä murhaamalla toisen ihminen repäisi samalla palan
omasta sielustaan. Hiljalleen sydän muuttui kovaksi ja sielu repaleiseksi.
Sellaista kohtaloa hän ei halunnut Yumelle.
Mutta
missä tyttö siis oli nyt? Vangittuna luultavammin. Konohassa. Itachi joutuisi
hakemaan tämän takaisin. Toivottavasti tyttöä ei ollut kidutettu tietojen
toivossa. Eihän Yume edes tiennyt mitään oleellista. Suoraan sanottuna tämä
tiesi aivan liian vähän. Itachi oli jättänyt asioita kertomatta suojellakseen
Yumea. Jälkeenpäin ajateltuna monet tiedot olisivat voineet estää tyttöä
lähtemästä hortoilemaan. Virhearvio jälleen. Itachi oli tehnyt niitä niin monia
sen jälkeen, kun Yume oli ilmestynyt hänen elämäänsä. Tyttö selvästikin sumensi
hänen yleensä erittäin terävän ajattelukykynsä.
Nyt oli
kuitenkin selvitettävä, missä Itachi itse oli. Mies heilautti jalkansa sängyn
reunan yli. Maailma pyörähti hänen silmissään ja yskä ravisutti kehoa
epämiellyttävällä tavalla. Hän vilkaisi pöytää uudestaan. Kuka hänet sitten oli
vanginnutkin, tämä tiesi hänen lääkkeistään. Ja sellaisia henkilöitä ei ollut
kovinkaan monta. Mies nosti pöydältä yrttijuomaa sisältävän mukin. Juoma ei
ollut enää niin kuumaa kuin sen olisi pitänyt, mutta varmasti se auttaisi
viileämpänäkin. Ensin Itachi kuitenkin haisteli sitä hetken varmistuakseen,
ettei siihen ollut sekoitettu mitään ylimääräistä. Toisaalta jos joku olisi
halunnut tappaa hänet, se olisi ollut helppo tehdä jo silloin, kun hän oli
ollut tajuttomana. Katkeran kirpeä haju varmistikin totuuden. Juomassa oli juuri
sitä, mitä piti.
”Olet
näköjään hereillä taas”, tuttu ääni tervehti Itachia oven suunnalta. Mies
hörppäsi mukista nopeasti ja käänsi katseensa.
”Kisame?”
hän kysyi. Hän oli olettanut olevansa vankina, eikä todellakaan Kisamen
seurassa. Hai ojensi hänelle uuden höyryävän mukin. Itachi hylkäsi edellisen ja
tarttui kiitollisena uuteen. No, tämä selitti sentään jotain. Kisame tiesi
hänen lääkkeistään ja osasi myös tarvittaessa valmistaa niitä. Tämä ei suinkaan
ollut ainoa kerta, jolloin hai oli joutunut huolehtimaan hänestä. Niin oli
valitettavasti tapahtunut lähiaikoina huolestuttavan usein. ”Miten niin taas
hereillä?” Itachi kysyi sisäistettyään ystävänsä sanat.
”Olet
heräillyt suunnilleen kerran vuorokaudessa, mutta tämä on ensimmäinen kerta,
kun olet päässyt istuallesi itse”, hai informoi miestä.
Kerran
vuorokaudessa? Sehän tarkoitti, että Konohan tapahtumista oli useampi päivä.
Itachi oli ollut tajuttomana päiviä. Yume saattaisi olla jo missä tahansa!
Ellei sitten.. kai Kisame oli tajunnut pelastaa tytönkin.
”Yume?”
mies rykäisi, ennen kuin yskä taas ryhtyi ravistelemaan hänen kehoaan.
Vaivalloisesti hän kohotti mukin huulilleen ja joi puolet juomastaan. Se liukui
rauhoittavana alas ruokatorvea ja lämmitti vatsassa oksettavasta maustaan
huolimatta.
Kisame
puisteli päätään. Hai näytti jossain määrin varautuneelta aivan kuin olisi
epäillyt, ettei Itachi kestäisi tulevaa iskua.
”Sano
se”, Itachi ärähti.
”Luultavasti
ei selvinnyt”, hai vastasi.
Hain
sanat olivat todellinen isku vasten kasvoja. Muki putosi räsähtäen lattialle ja
kuuma juoma räiskyi Itachin jaloille. Mies ei edes vaivautunut väistämään.
Hänen henkensä salpautui ja yskä tukki hengitystiet täysin. Itachi tunsi kovan
iskun vasten selkäänsä. Yskä laantui hitaasti ja kun hänen henkensä kulki vihdoin,
Kisame työnsi hänet takaisin selälleen sänkyyn.
Tyhjin
katsein Itachi tuijotti ystäväänsä, joka siivosi tunnollisesti posliininsirut
ja tahmean juoman lattialta. Kisame poistui huoneesta ja palasi uuden mukin
kanssa. Kaikki oli kuin jonkun toisen elämästä. Millään ei ollut merkitystä.
Näytelmää. Sitä tämä kaikki oli. Pelkkää esitystä siihen asti, kunnes kuolema
vapautti tuskasta.
”Mitä
tapahtui?” Itachi sai vaivoin kysyttyä. Hän ei ollut varma, halusiko todella
tietää, mutta toisaalta hänen oli pakko saada vastauksia.
”Muistat,
että Konohan ninjat hyökkäsivät talolle?” hai varmisti. Itachi nyökkäsi
lyhyesti. ”Onnistuin pitämään Naruton käsivarren mitan päässä. Toinen poika
loukkaantui. Sinä voitit Kakashin vain vaivoin. Käytit taas silmiäsi liikaa, minkä
varmaan pystyitkin päättelemään omasta kunnostasi. Olit sokea pari päivää. Et
edes hereillä ollessasi nähnyt mitään. Ja kun näkösi palasi, puhuit vain
sekavia.”
”Mitä
talolla tapahtui?” Itachi kuiskasi. Hän tarttui uuteen mukiin, jota Kisame
ojensi häntä kohti. Vaikeasti hän sai juotua osan liemestä. Sen haju tunkeutui
kitkeränä nenään ja maku karvasteli suussa. Itachi ei kuitenkaan jaksanut
välittää pienestä epämukavuudesta.
”Deidara
ja Tobi ilmestyivät paikalle tasan väärällä hetkellä. Jos Deidara ei olisi
alkanut räjäytellä paikkoja, olisin ehkä päässyt hakemaan Yume-chanin
huoneestaan. Nyt minun oli kuitenkin valittava. En voinut mitenkään pelastaa
molempia”, Kisame selosti. Itachi erotti anteeksipyytävän sävyn äänessä.
”Pihapuu sinun viereltäsi räjähti kappaleiksi vain hetkeä myöhemmin. Ja kun
katsoin taakseni, talon katto oli palasina vierashuoneen paikkeilla. Yume-chan
jäi luultavasti kaiken räjähtäneen alle.. ellei sitten itse..”
Itachi
kohotti kätensä. Hänelle riitti. Hän ei halunnut kuulla yksityiskohtia.
Deidara. Mies oli saanut kostonsa. Ja se oli todellinen kosto, sillä Itachi oli
päästänyt Yumen liian lähelle. Hän oli antanut itselleen luvan raka.. Ei, hän
kieltäisi sen sanan itseltään nyt lopullisesti. Jokainen, jota kohtaan hänellä
oli tunteita, joutui vain kohtamaan elämänsä päätepisteen liian aikaisin.
”Jätän
sinut nyt yksin. Huuda, jos tarvitset jotain”, Kisame sanoi ja käveli ovelle.
”Olen pahoillani. Et ehkä usko, mutta olen oikeasti. En ole nähnyt sinun.. No,
se tyttö totisesti sai sinut näyttämään välillä jopa siltä, että olet
henkisestikin elossa, etkä vain fyysisesti.”
Ovi
kolahti hain jäljessä. Itachi tuijotti sitä ilmeettömänä. Poissa? Ei enää
koskaan suloista hymyä. Ei vihaista kiljuntaa. Ei ilkikurista naurua. Ei
mustien hiusten heilahdusta tuulessa. Ei pehmeää vartaloa vasten hänen omaansa.
Ei liljojen tuoksua. Ei Yumea. Miksi tytön oli pitänyt kuolla? Itachi halusi
itse olla kuollut, poissa. Onneksi hänen viimeisiin hetkiinsä ei ollut enää
niin kovin pitkä aika.
Mies
kohotti mukin jälleen huulilleen. Hitaasti hän joi juomansa kokonaan, laski
mukin pöydälle ja vajosi syvemmälle sänkyyn. Hän toivoi hartaasti, ettei
heräisi enää sen jälkeen, kun olisi sulkenut silmänsä. Silti hän tiesi, että
hänen oli jatkettava. Vietävä aloittamansa loppuun.
Yumen
kuvat vilisivät miehen silmien edessä. Tyttö istumassa baarin hämäryydessä.
Tyttö astumassa keittiöönsä. Kauhu levisi tämän kasvoille. Tytön tuoksu, kun
Itachi painoi tämän selän vasten rintaansa ja käden tämän suulle. Vaniljaa ja
liljoja.
Tytön
kiljunta ja raivoaminen Itachin talon olohuoneessa. Tyttö hakkaamassa ikkunaa
palasiksi. Tyttö hyökkäämässä ensimmäistä kertaa Itachin kimppuun
harjoitussalissa. Tyttö juoksemassa puuhun. Tyttö iskemässä kunaita Itachin
selkään. Tyttö nousemassa lammesta vettä valuvana.
Niin
vähän aikaa, niin paljon muistoja. Jokainen päivä oli jättänyt jälkensä Itachin
mieleen. Suolaiset kyyneleet valuivat hänen poskilleen, vaikkei hän ollut
uskonut kykenevänsä itkemään. Senkin piirteen Yume oli kaivanut hänestä
uudestaan esiin. Tyttö oli opettanut hänelle paljon enemmän kuin hän tälle.
Välittämisestä, kunnioittamisesta ja siitä tunteesta, jonka nimeä Itachi ei
aikonut enää koskaan mainita.
Ensimmäistä
kertaa vuosiin Itachi oli ollut onnellinen. Hän oli todella ollut elossa. Yume
oli parantanut hänen elämänsä laatua luvattoman paljon, eikä Itachi halunnut
päästää irti siitä, mitä oli tytön ansiosta saanut. Hän ei halunnut menettää
Yumea. Ei nyt, kun oli vihdoin saanut tytön lähelleen. Hän pystyi yhä
kuvittelemaan, miltä tämän suuteleminen tuntui, miltä koko tyttö tuntui.
Jokainen kosketus poltteli hänen ihollaan. Heillä oli ollut niin vähän aikaa,
liian vähän. Itachi ei ollut ehtinyt kertoa tytölle läheskään kaikkea. Oli niin
paljon, mitä hän olisi halunnut sanoa.
Tämä
oli väärin. Ei näin voinut käydä.
Deidara
saisi maksaa. Kunhan Itachi olisi kunnossa, hän etsisi miehen käsiinsä. Hän
repisi tältä käsivarret uudestaan irti, hyvin hitaasti ja tuskallisesti. Hän
tekisi miehen viimeisistä hetkistä silkkaa kärsimystä, pitkitettyä kärsimystä.
Deidara katuisi sitä hetkeä, jona oli syntynyt. Katuisi jokaista luomaansa
rumaa saviotusta, aivan erityisesti sitä, joka oli osunut Yumen lähelle.
Itachin käsittelyn jälkeen miehestä ei olisi jäljellä mitään.
Mutta
mikään, ei yhtään mikään, toisi Yumea takaisin. Itachi oli astunut ansaan. Hän
kirosi päivää, jona oli astunut siihen baariin, jossa tyttö oli istunut. Kaikki
olisi ollut paljon helpompaa, jos hän ei olisi koskaan tavannutkaan tyttöä.
Silloin hänen ei olisi tarvinnut rypeä tällaisessa epätoivossa.
To despair she’ll take him
A shadow
she’ll make him
Before
him, the open grave
On his
wrist, the razor blade
Young man,
hang your head and cry
It’s
time to suffer, it's time to die
Abandon
you the dreams of youth
Abandon
love, and hope and truth
Disclaimer: Ja taas lainattu Inkubus
Sukkubuksen kappaletta All Along A Crooked Way. Kiitokset kyseiselle bändille
^^
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!