Close

Punainen aamunkoitto: Luku 24

Punainen aamunkoitto



Luku 24

 
Yumesta tuntui, ettei hän enää koskaan jaksaisi avata silmiään. Luomet olivat raskaat. Hänen lihaksiaan kivisti ikään kuin ne olisivat jäykistyneet pitkästä paikallaan olosta. Jostain tulvahti raskas suitsukkeen tuoksu hänen nenäänsä. Jotain havupuuta, ehkä mäntyä. Suitsukkeeseen sekoittui hapanimelän kastikkeen haju, joka sai tytön vatsan murisemaan vaativasti. Yumella ei ollut aavistustakaan, koska hän oli viimeksi syönyt yhtään mitään.

Tytöllä ei ollut mitään käsitystä vuorokauden ajasta, eikä edes viikosta tai kuukaudesta. Hän oli roikkunut tietoisuuden ja tiedottomuuden rajalla. Kaikki mielikuvat olivat hämärää sekamelskaa. Osa niistä oli täynnä riipivää kipua, osa huumeista pöllyä. Hän muisti taistelun Sakuran kanssa, mutta sen jälkeen mikään ei ollut selkeää. Epämääräisiä ääniä, valoa, pimeyttä ja sekavia unia. Yume ei tiennyt, mikä oli totta ja mikä hänen oman mielensä tuotosta.

Hyvin varovaisesti Yume raotti ensin toista luomeaan ja sitten toista. Muhkurainen katto näytti siltä, että se oli joskus kärsinyt vesivahingosta. Hän oli hämärässä huoneessa paikassa, jota ei tunnistanut. Tyttö yritti kohottautua, mutta kädet eivät suostuneet nousemaan, eivätkä sen puoleen jalatkaan. Lyhyt vilkaisu paljasti lepositeet. Missä helvetissä hän oli? Mitä hänelle oli tapahtunut?

Mieletön pelko pyyhkäisi tytön ylitse. Kauhun kirkuna tulvi ulos hänen suustaan, kun hän ryhtyi järjettömästi riuhtomaan itseään irti. Rempomisesta ei ollut minkäänlaista hyötyä. Siteet eivät antaneet periksi. Silti Yume ei voinut lopettaa. Paniikki oli niin valtava. Hän ei tajunnut muuta kuin sen, että hän oli ansassa. Ne olivat vihdoin saaneet hänet. Tuo näkymätön voima, jota hän oli hysteerisesti lapsuuden ja nuoruuden ajan pelännyt. Psykologi oli ollut väärässä. Häntä oli sittenkin vainottu ja nyt hänet oli vihdoin saatu kiinni.

Joku tarttui Yumea kasvojen molemmilta puolilta. Kädet olivat lämpöiset ja karheat, rauhoittavat. Tyttö ei saanut sanoista selvää, mutta ne selvästi pyrkivät rauhoittamaan hänet. Hän keskitti ajatuksensa hengittämiseen. Jotenkin hän oli selvinnyt hengissä siitä kauheasta tuskasta, joten hän ei kuolisi nyt omaan paniikkiinsa.

Kesti pitkään, ennen kuin Yume kykeni taas todella erottamaan ympäristönsä. Sängyn vierellä seisoi mustahiuksinen mies, joka oli peittänyt kasvonsa kummallisella naamiolla. Huoneen ovenpieleen taas nojasi tympääntyneen näköinen vaaleahiuksinen mies. Yume kaiveli nimet muististaan. Deidara ja Tobi. Itachin rikoskumppaneita, joista toinen oli yrittänyt hänen kimppuunsa joskus ikuisuus sitten. Toivottavasti miehet eivät olleet käyttäneet tilaisuutta hyväkseen nyt, kun Yume oli täysin avuttomassa tilassa.

Tyttö työnsi nopeasti kamalan ajatuksen pois mielestään. Hänellä ei ollut varaa uuteen paniikkikohtaukseen. Nyt tarvittiin kylmää järkeä ja oveluutta, mikäli hän aikoi selvitä.

”Missä Itachi on?” tyttö kysyi. Hänen oma äänensä kuulosti vieraalta. Se rohisi huutamisen ja sitä edeltäneen pitkän hiljaisuuden jäljiltä.
”Todennäköisesti tuhantena pienenä kappaleena jokaisessa ilmansuunnassa”, Deidara vastasi ovensuusta. Miehen kasvoille nousi omahyväinen ilme.
”Ei!” Yume huusi. Näin ei voinut käydä! Itachi ei saanut olla kuollut ja hän elossa. Se oli väärin. Hän oli taistellut elämästään ainoastaan miehen takia.
”Deidara ei välttämättä ole oikeassa. Itachi on välttänyt kuoleman monta kertaa aiemminkin”, Tobi huomautti ja istahti tuolille sängyn viereen.

Miehen sanat antoivat pienen toivonkipinän. Silti Yume ei uskaltautunut toivomaan liikaa. Jos Itachi sitten olisi kuitenkin kuollut, tuska olisi entistä pahempi.

”Eikö sinun pitänyt tehdä sitä ruokaa?” Tobi tuumasi oven suuntaan. Deidara heilautti miehelle epämääräisen käsimerkin ja pamautti oven perässään kiinni. Toisessa tilanteessa Yume olisi luultavasti nauranut, mutta nyt hän olisi halunnut ainoastaan itkeä. ”Kuinka sinä voit?” mies jatkoi tytölle.
”Mitä se sinua kiinnostaa?” Yume ärähti. Hän nykäisi käsiään merkiksi, että halusi vapaaksi. Tobi jätti koko eleen täysin huomiotta.
”Kärsitkö vielä kivuista?” mies tiedusteli häiritsevän ystävällisesti.

Yume pysähtyi pohtimaan asiaa. Hänen lihaksiaan kivisti, mutta varsinaista kipua ei tuntunut. Oikeassa jalassa oli kylläkin aristava kohta, samoin oikeassa käsivarressa siinä, mihin Sakuran kunai oli osunut. Silti vaikutti, että hän oli kunnossa.
”Ilmeisesti et. Se on hyvä. Pelkäsin jo menettäneeni sinut”, Tobi ilmoitti.
”Sinä? Mitä minä muka sinulle merkitsen?” Yume sähähti. Häntä häiritsi, ettei hän voinut nähdä miehen kasvoja. Yhdelle silmälle varattu aukko oli pelottava. Mies sipaisi sormellaan hänen poskeaan ja sai hänet värähtämään inhosta.
”Hyvinkin paljon. Sinä olet tärkeämpi kuin osaat kuvitellakaan. Kymmenen vuoden työ olisi mennyt hukkaan, jos olisitte kuolleet”, mies selitti.

Mikä kymmenen vuoden työ? Ketkä he? Yume oli mielestään yksin. Olivatko miehet siepanneet Itachinkin? Ei, niin ei voinut olla, koska Deidara oli epäillyt miehen olevan kuollut.
”Mitä pirua sinä horiset?” tyttö tiuskaisi. ”Päästä minut vapaaksi!”
”Vasta sitten, kun olen varma, ettet tee mitään, mikä vaarantaisi kaiken”, Tobi sanoi. Mies oli samalla tavalla raivostuttavan tyyni kuin Itachi. Ehkä se oli jokin Akatsukien ominaisuus. Tai ei sittenkään, sillä Kisame ja Deidara olivat täysin erilaisia.
”Minkä kaiken?” Yume kysyi tahtomattaan.
”Minun suunnitelmani, jota olen hautonut kymmenen vuotta. Tarkalleen ottaen siitä päivästä lähtien, kun sain vahingossa selville sinun tarinasi”, Tobi hymähti naamionsa takaa. ”Sinun löytämisesi vei odotettua enemmän aikaa. Sukulaisesi pitivät tarkkaan huolta, ettei tietoja jäänyt helposti löydettäväksi. Lopulta kuitenkin onnistuin. Valitettavasti aika oli täysin väärä ja sinä aivan liian nuori. Jouduin odottamaan pitkään. Monia esteitä ja kiireitä tuli tielleni, ennen kuin sain Painin antamaan oikeanlaisen tehtävän Itachille ja Kisamelle, tehtävän joka veisi heidät kuin sattumalta oikeaan paikkaan. Usko pois, se ei ollut helppoa.”

Yume tuijotti miestä ymmärtämättä täysin tämän sanoja. Jos hän käsitti oikein, Tobi oli jotenkin saanut selville hänen mystisen taustansa jo kauan sitten. Jostain syystä mies oli siitä päivästä lähtien järjestellyt Yumen ja Itachin tapaamista. Mutta miksi? Eihän tuossa ollut mitään järkeä. Uchihat olivat kuolleet. Kellään ei ollut syytä toivoa Yumen ja Itachin olevan yhdessä ja sitten erottaa heitä julmalla tavalla. Ei yksinkertaisesti yhtään kellään.

”Jos sinettiä ei olisi ollut, olisin luultavasti ottanut sinut itse. Olisit vastustellut aikasi, mutta taipunut kuitenkin jossain vaiheessa. Näin oli helpompaa, minun tarvitsi vain saattaa sinut ja Itachi yhteen ja antaa tilanteen kehittyä omalla painollaan”, Tobi jatkoi. ”Kaikki kävi suunnitelmieni mukaan.. kaikki paitsi se, että Deidara melkein tappoi teidät.”
”Miksi?” Yume kysyi typertyneenä.
”Koska hän on ääliö, jonka on pakko räjäyttää ympäriltään kaikki kaunis.”
”Tarkoitin, että miksi sinä teit tuon kaiken”, Yume ärähti. Kyllä hän tiesi sanomattakin, minkälainen aivokääpiö Deidara oli.

Mies nousi ja käveli kapean ikkunan luokse. Tämä jäi tuijottelemaan ulos auringonlaskuun vaiteliaana. Yume nielaisi kuuluvasti. Hänen kurkkunsa oli käheä ja karhea. Hän halusi vettä, muttei uskaltanut pyytää. Ja hän halusi myös liikkeelle. Oli todella inhottavaa olla sidottuna sänkyyn. Hän ei voinut käsittää, miten joku saattoi nauttia sellaisesta.. tai no, ehkä oikeassa tilanteessa hänkin olisi nauttinut, mutta nyt hän tunsi olonsa lähinnä inhottavalla tavalla alistetuksi, nöyryytetyksi. Miehet voisivat tehdä mitä vain, eikä hän pystyisi estämään.

”Kuinka kauan minä olen ollut täällä?” tyttö vaihtoi puheenaihetta, kun ei saanut kaipaamaansa vastausta.
”Melkein kolme viikkoa”, Tobi kertoi.

Niin kauan. Yumella ei ollut yhtään kunnollista mielikuvaa tuosta ajasta. Kolme viikkoa. Se tarkoitti, että miehet olivat syöttäneet ja juottaneet hänet, käyttäneet mahdollisesti vessassa, koska hän ei todellakaan maannut omissa ulosteissaan. Nämä olivat huolehtineet hänestä kuin mitkäkin sairaanhoitajat. Silloin täytyi olla varmaa, etteivät nämä aikoneet tappaa häntä.

Luultavasti miehet olivat myös nähneet hänet alasti. Yumea puistatti, kun hän yritti vilkuilla vartaloaan. Hänellä oli tummansininen puoleen reiteen ulottuva paituli päällään. Oikeaa reittä kiersi side ja joka puolella näkyi pieniä, jo vaalenneita naarmuja. Jotkut niistä olivat pidempiä ja selvästi syvempiä, eivätkä olleet parantuneet yhtä hyvin kuin toiset. Yume muisti lasinsirut. Olivatkohan hänen kasvonsa piloilla?

Tyttö tiedosti ajatuksen pinnalliseksi, mutta asialla oli silti hänelle oikeaa merkitystä. Jos Itachi oli elossa, hän ei halunnut näyttäytyä tälle rikkirevittynä. Hän halusi olla miehen silmissä kaunis, ei mikään räjähdyksessä tuhoutunut hirviö.

”Missä minä olen?” Yume jatkoi. Jos hän saisi miehen puhumaan, tämä saattaisi jossain vaiheessa jopa kertoa motiivinsa. Sen tyttö halusi ehdottomasti tietää, sillä Tobilla oli ilmeisesti hänestä jopa sellaista tietoa, jota Itachilla ei ollut ollut. Uskomatonta, että mies oli kymmenen vuotta juoninut heidän tapaamistaan.

Mitä Tobi olikaan sanonut? Että olisi ottanut Yumen itse. Ottanut! Aivan kuin hän olisi ollut jokin kiertopalkinto! Yume ei ollut noin vain otettavissa. Tyttö ei tosin tiennyt, tarkoittiko mies ottamista puolisoksi vai kenties pelkästään seksuaalisessa mielessä. Joka tapauksessa oli aika kieroutunutta suunnitella kahden asiasta tietämättömän ihmisen parittamista vuositolkulla. Mitä Tobi siitä muka hyötyi?

Missään ei ollut järkeä. Sen jälkeen, kun Yume oli törmännyt Sakuraan ja kumppaneihin, kaikki oli muuttunut sekavaksi. Hän oli kuvitellut, että hänen elämänsä oli mennyt sekaisin Itachin tapaamisen myötä, mutta mitä vielä! Se, mitä oli tapahtunut myöhemmin, oli sekoittanut hänen päänsä paljon pahemmin.

”Minun ja Deidaran piilotalossa”, mies vastasi pysäyttäen Yumen ajatusketjun.
”Osaako Itachi tänne?”
”Tuskin.”

Pahus. Jos mies olikin elossa, tämän täytyi yrittää etsiä Yumea. Mutta jos mies ei edes tiennyt, missä tyttö voisi teoriassa olla. Niin, Yumen täytyisi vain yrittää paeta itse ja jotenkin hankkiutua takaisin Itachin talolle. Valitettavasti hänellä ei ollut mitään käsitystä, minne hänen olisi pitänyt lähteä.

”Mitä te aiotte tehdä minulle?” tyttö jatkoi tiedonkeräämistä.
”Pitää sinut hengissä ja hyvinvoivana.”
”Voin kertoa sinulle salaisuuden; en todellakaan voi hyvin. Olen sidottuna sänkyyn ja erotettu ainoasta ihmisestä, johon luotan”, Yume pamautti. Hän ei edes uskaltanut toivoa, että sanoilla olisi minkäänlaista merkitystä, mutta hänen oli silti tuotava mielipiteensä julki.
”Sinä siis luotat Itachiin?” Tobi varmisti.
”Niin.”
”Kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt?” mies kysyi.
”Loppujen lopuksi hän on kohdellut minua paremmin kuin yksikään toinen mies”, Yume paljasti. Mitä turhia salailemaan. Hänen oli valitettavasti voitettava Tobin luottamus, sillä pakeneminen ei onnistuisi sänkyyn kahlittuna.
”En tarkoittanut nyt sitä.”
”Mitä sitten?”
”Eikö hän kertonutkaan sinulle?”
”Kertonut mitä?”

Taas salaisuuksia. Yume ei yllättynyt lainkaan siitä, että Itachi oli salannut häneltä jotain. Niinhän mies oli tehnyt koko ajan. Kenties tarkoitus oli ollut suojella Yumea, mutta joskus salailu teki paljon kipeämpää kuin karmeinkaan totuus.

”No, se on tietysti ymmärrettävää. En ehkä itsekään olisi hänen asemassaan kertonut koko totuutta”, Tobi pohdiskeli. ”Hän on mahtanut käydä melkoisen taistelun itseään vastaan. Tai sitten valehtelu oli hänelle helppoa, voi se olla niinkin. Itachilla on tapana kietoa lähimpänsä valheiden verkkoon. Luoda näiden todellisuus sellaiseksi kuin hän haluaa sen olevan. Et suinkaan ole ensimmäinen, jota hän on huijannut.”
”Mitä sinä solkkaat?” Yume kysyi. Hänen kurkkuaan kuristi ja sydän oli alkanut lyödä nopeammin. Kuulosti melkein siltä, että Itachi oli salannut jotain elintärkeää.
”Tiedät, mitä klaanillesi.. tarkoitan nyt Uchihoja.. tapahtui?” mies varmisti.
”Heidät tapettiin kaksitoista vuotta sitten. Yksi mies sai Konohan vanhimmilta tehtäväkseen tuhota klaaninsa ja houkutteli erään toisen työhön mukaan. Yhdessä he tappoivat kaikki sylilapsista vanhuksiin”, Yume muisteli Itachin sanoja. ”Vain Itachi selvisi hengissä.. ja minä, koska minut oli jo tuolloin adoptoitu muualle.”
”Puoliksi oikein”, Tobi vahvisti. ”Tiedätkö, ketkä nuo kaksi miestä olivat?”
”En. Itachi ei kertonut”, Yume totesi rehellisesti. Hän tajusi, että Tobi aikoi jakaa hänen kanssaan sen tiedon, jota Itachi ei ollut maininnut. Ilmeisesti Tobin kielenkannattimia ei sitonut sellainen suru kuin Itachin.

Tyttö katsoi miestä odottavasti. Tämä viivytteli ikkunan edessä mutisten hiljaa itsekseen jotain epämääräistä. Yumen hämmästykseksi tämä riisui naamion kasvoiltaan ja kääntyi ympäri. Laskeva aurinko muutti miehen hahmon niin mustaksi, ettei tyttö voinut kunnolla erottaa tämän kasvonpiirteitä. Punainen silmä sai kuitenkin Yumen kauhistumaan. Se erottui liiankin selvästi. Vaistomaisesti tyttö painoi omat silmänsä kiinni ja räväytti ne uudelleen auki. Huone näkyi välittömästi selkeämmin.

”Olet siis saanut omasi”, Tobi totesi hyvin kiinnostuneeseen sävyyn ja käveli lähemmäs sänkyä. ”En oikeastaan ihmettele. Olit luultavasti erittäin huonossa kunnossa jo ennen Deidaran väliintuloa. Ei ole ollenkaan epätavallista saada sharinganejaan ollessaan lähellä kuolemaa. Et kuitenkaan taida osata hallita niitä?”
”Hallita mitä?” Yume kysyi. Hän muisti myös Sakuran puhuneen sharinganeista, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä sanan merkityksestä.
”Itachi on siis pitänyt sinua jopa pahemmin pimennossa kuin pelkäsin”, Tobi huokaisi. ”Sharinganit ovat Uchihojen ominaisuus, jota ei esiinny millään muulla klaanilla. Muun muassa niiden ansiosta Uchihat olivat toinen vahvimmista klaaneista. Älä katso minua noin, puhun sinun silmistäsi, tyttö! Näetkö tämän?” Mies osoitti oikeaa silmäänsä. ”Se on sharingan. Tuijotat minua juuri samanlaisilla, paitsi että sinulla on vain kaksi tomoe-pilkkua, kun minulla on kolme. En tiedä, voitko koskaan päästäkään pidemmälle. Alat olla liian vanha.. en ole koskaan kuullut, että sinun ikäisesi voisi vielä aktivoida sharinganinsa, yleensä se tapahtuu huomattavasti nuorempana. Olet varmaan jo huomannut, että näkösi on tarkempi. Pystyt myös ennakoimaan vihollisesi liikkeet ja jutsut. Kunhan opit hallitsemaan silmiäsi, voit jopa kopioida taitoja.. ehkä. En osaa sanoa, miten asia tarkalleen menee kohdallasi. Ikäsi on hankaloittava tekijä.”

Yume tunsi olevansa päästään pyörällä. Hän ei täysin ymmärtänyt miehen sanoja. Olihan niissä toki jotain tolkkua ja hän uskoi kyllä tätä. Kaiken sen jälkeen, mitä hänelle oli tapahtunut, hän oli valmis uskomaan hyvinkin kummallisen kuuloisia asioita.
”Selvä”, tyttö mutisi. Hänellä oli siis punaiset erikoissilmät. Samanlaiset kuin hän oli nähnyt Itachilla tuona karmealla tavalla päättyneenä yönä. No, kaipa ne tulivat verenperinnön mukana. Tyttö ei nyt jaksanut pohtia asian merkitystä sen syvemmin. Hän perehtyisi siihen joskus myöhemmin. ”Olitko sinä kertomassa minulle, ketkä murhasivat klaanini?”

Samassa ajatus iski Yumea piiskanlailla. Jos sharinganit saattoivat olla ainoastaan Uchihoilla ja Tobilla oli sellainen, niin miehen täytyi olla Uchiha. Heitä oli siis enemmänkin hengissä!
”Hmmm, tosiaan.. Ne kaksi miestä. Tunnet heidät kummatkin”, Tobi totesi. ”Toinen olin minä, Uchiha Madara..”
”Sinä?!” Yume huudahti kauhuissaan. Tuo mies oli lahdannut kokonaisen klaanillisen ihmisiä. Halusiko Tobi nyt siis hänetkin hengiltä? Ei, mies oli sanonut haluavansa hänet elossa. Sairas tämän täytyi silti olla.
”Niin, minä”, Tobi toisti. ”Ja se toinen mies oli vain 13-vuotias Uchiha Itachi.”
”Mitä?” Yumen ääni oli nyt järkytyksestä typertynyt. ”Eikä ollut! Sinä valehtelet! Ei Itachi olisi voinut tehdä sellaista perheelleen! Hän rakasti heitä, erityisesti äitiään ja pikkuveljeään! Hän ei olisi koskaan voinut tappaa heitä! Ei, minä en usko sinua!”
”Se on kuitenkin totuus”, Tobi totesi julmasti. ”Itachi vihasi isäänsä, vihasi klaanimme aikeita kostaa konohalaisille. Hän koki sodan nelivuotiaana ja on siitä asti janonnut rauhaa. Uchihojen kosto olisi ajanut koko maailman sotaan keskenään. Se olisi heikentänyt Konohaa niin paljon, että muut maat olisivat hyökänneet Tulimaahan. Itachi tiesi tämän ja toimi tietojensa mukaan.”
”Ei!”
”Kyllä. Hän surmasi oman tyttöystävänsä yhdellä iskulla, tappoi omat vanhempansa, isovanhempansa, setänsä ja tätinsä, jopa sinun tätisi, joka suojeli sinua antamalla sinut adoptoitavaksi”, Tobi jatkoi välittämättä kyynelistä, jotka valuivat Yumen poskille.
”Ei..” Tytön ääni ei ollut kuiskausta kummempi. Hän oli tiennyt Itachin olevan rikollinen, muttei silti pystynyt kuvittelemaan miestä tappamaan Uchihojen klaania. Itachi oli kiltti ja hellä, rakastava ja kohtelias. Ei sellainen ihminen murhannut kokonaista ihmisjoukkoa. Tobi saattoi ollakin sellainen sydämetön murhaaja, mutta Itachi ei. Ei koskaan!

Yume puristi silmänsä kiinni. Hän olisi halunnut painaa kädet korvilleen, ettei olisi kuullut Tobin sanoja, mutta ei voinut. Lepositeet pitivät hänet tiukasti paikoillaan.

”Ei hän olisi voinut! Hän rakasti perhettään!” tyttö kiljui.
”Hän vihasi isäänsä. Äitiään hän saattoi vielä hieman rakastaakin, mutta myös hänen äitinsä oli samassa juonessa muiden Uchihojen kanssa. Hän ymmärsi, ettei tätäkään voinut jättää henkiin”, Tobi korjasi tytön käsitystä.
”Minä en usko! Lopeta, en halua kuulla!”
”Typerä tyttö, kuvittelitko, että S-luokan kriminaaliksi päädytään ryöstelemällä ihmisiä kadunkulmassa? Ei suinkaan, sinun on tapettava joku, todennäköisesti useampi!” Tobi korotti ääntään. Mies oli hullu, sairas!
”Itachi ei ole mikään raakalainen!”
”En minä ole sellaista väittänytkään. Hän teki vain sen, mitä oli pakko. Hän tappoi ihmiset, jotka halusivat lietsoa sotaa”, Tobin ääni kuului jälleen tasaisena. ”Yhtä hän ei kuitenkaan kyennyt tappamaan. Ja jälkeenpäin ajateltuna se oli hyvin viisas päätös.”

Mies hiljeni kuin olisi odottanut Yumen esittävän kysymyksiä. Tyttö kuitenkin vain nyyhkytti hiljaa, eikä suostunut avaamaan suutaan. Itachi oli murhaaja, julma, tunteeton, sydämetön. Se ei voinut olla totta. Ei Yume tuntenut sellaista miestä. Hänen Itachinsa oli aivan toisenlainen.

”Hän jätti henkiin pikkuveljensä. Hyvin pitkään Sasukea pidettiin Uchiha klaanin ainoana selviytyjänä. Siksi olikin suoranainen ihme, kun sinä löydyit.”

Sasuke! Se poika, josta Sakura oli puhunut. Sen takia pinkkipää oli yhdistänyt Yumen sormuksen tuohon nimeen. Sasuke oli se suloinen pikkupoika valokuvasta. Yume oli käsittänyt kaiken väärin. Itachi oli tuhonnut oman veljensä elämän tappamalla kaikki. Se tuhottu huone olikin ollut Itachin. Sasuke oli rikkonut kaiken, koska Itachi oli rikkonut pojan sielun. Kuinka kamalaa! Millainen hirviö se mies todellisuudessa oli?

”Sinuna lopettaisin tuon turhan pillittämisen. Itachi ei ilmeisesti vaivautunut kertomaan sinulle totuutta, enkä enää ihmettele sitä. Sinun asenteesi on täysin väärä”, Tobi soimasi tyttöä. Yume räväytti kosteat, nyt tavalliset, silmänsä auki.
”Minun asenteeni on väärä, kun en hyväksy tappamista?!”
”Itachi teki vain sen, mitä oli pakko tehdä. Ymmärrä se. Ajattele sitä. Sen täytyi olla hänelle hyvin raskasta. Ei kenenkään ole helppo tappaa, ei varsinkaan omia läheisiään. Itachi on pikkupojasta asti pyrkinyt kohti rauhaa, maailmanrauhaa. Hän tietää, ettei sitä voi saavuttaa kuin yhdellä tavalla. Se tie ei ole helppo. Se on katkera ja kivinen, joten sinuna kunnioittaisin häntä. Sinun kärsimyksesi ei ole mitään verrattuna siihen, mitä hän on joutunut kokemaan”, Tobi selosti. ”Sanoit hänen olevan ainoa, johon luotat. Noinko heikoissa kannattimissa se sinun luottamuksesi sitten olikin? Odotin sinulta enemmän.”

Yume käänsi katseensa toisaalle. Sivusilmällä hän näki miehen vetävän naamion uudestaan kasvoilleen. Tytön maailman reunalta putosi palanen. Se murskaantui pieniksi siruiksi. Hänen todellisuutensa rapisi lattialle kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Maailma oli paljon julmempi paikka kuin hän edes saattoi käsittää. Itachi oli murhaaja.

”Ja nyt sinun pitää syödä”, Tobi ilmoitti. Yume kuuli miehen kävelevän huoneen ovelle.
”Ei ole nälkä”, hän valehteli.
”Oli tai ei, sinä syöt. En salli sitä, että päästät itsesi huonoon kuntoon. On äärimmäisen tärkeää, että lepäät riittävästi, syöt terveellisesti ja voit hyvin. Pian pääset myös liikkeelle, sillä pelkkä makaaminen ei ole sinulle nyt hyvästä. Tulet tarvitsemaan lihaksiasi vielä.”

Ovi kolahti miehen poistuessa toisaalle. Yume jäi tuijottamaan kattoa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi hänen terveytensä oli niin tärkeä asia Tobille. Mitä väliä sillä olisi, vaikka hän riutuisi anorektikoksi? Kuihtuisi pois ja kuolisi.. kaikki oli joka tapauksessa menetetty.

Tobi palasi huoneeseen tarjottimen kanssa. Hän toi sen tuolille sängyn viereen ja ryhtyi avaamaan lepositeitä Yumen käsien ympäriltä.
”Tällä kertaa saat syödä itse, kun kerran pysyt jo hereilläkin kunnolla. Älä kuitenkaan yritä vapauttaa jalkojasi. Vahdin sinua koko ajan”, mies totesi.
”Minä en syö”, Yume ilmoitti. Herkullinen kastikkeen tuoksu sai hänen vatsansa mouruamaan äänekkäästi. Hän melkein maistoi riisit kielellään. Hän pystyi kuvittelemaan, miten tuoreet vihannekset rouskuisivat hampaissa. Ruokaa. Hänen elimistönsä huusi sitä.
”Sinä syöt.. tai pyydän Deidaran syöttämään sinua. Usko pois, hän tekee sen oikein mielellään, mutta kokemus ei välttämättä ole miellyttävä sinulle”, Tobi uhkasi.

Huokaisten Yume luovutti. Hyvä on, mies oli siis päättänyt saada hänet syömään. Hän tekisi niin kuin tämä tahtoi ja kostaisi aikanaan.

*

”Mikä tämä piilopirtti tarkalleen ottaen on?”  Itachi kysäisi teemukin ylitse. Hänen ajatuksensa olivat jossain aivan muualla, mutta hän yritti saada keskustelun pidettyä yllä. Viimeiset pari viikkoa hän oli pohdiskellut ahkerasti tilannetta. Analysoinut jokaisen vaihtoehdon muistojensa ja Kisamen kertomuksen perusteella.

Oli selvää, ettei Itachi itse ainakaan ollut kertonut Deidaralle ja Tobille tarkkoja aikeitaan Yumen suhteen. Hän ei ainakaan muistanut maininneensa näille suuntaavansa Konohaan. Jotenkin näiden oli täytynyt olla asiasta tietoisia, sillä eivät nämä muuten olisi osuneet paikalle. Itachi ei jaksanut uskoa sellaiseen yhteensattumaan, että nuo kaksi olisivat joko huvikseen tai siepatakseen Naruton sattuneet Konohaan yhtä aikaa heidän kanssaan.

Ei, jollain tavalla kaksikko oli urkkinut heidän päämääränsä tai seurannut heitä. Se tuntui omituiselta, sillä kyllähän Itachi itse ja Kisamekin olisi huomannut kannoilla roikkujat. Joka tapauksessa Itachi oli varma, että näin oli tavalla tai toisella päässyt käymään.

Siitä taas päästiin siihen, että kaksikon toimilla täytyi olla jokin syy. Motiivi. Eivät nämä turhaan olleet roikkuneet Itachin kannoilla, sillä jokaisella parilla Akatsukissa oli omat tehtävänsä ja reviirinsä hoidettavanaan. Heillä ei ollut tapana sotkeutua toistensa yksityisasioihin.

Yksi vaihtoehto oli Deidaran kosto. Mies oli hautonut sitä ensihetkestä lähtien. Itachi ei kuitenkaan oikein uskonut, että Tobi olisi lähtenyt mukaan Deidaran typeryyksiin. Olihan se tietysti mahdollista, mutta epätodennäköistä kuitenkin. Eli luultavasti miehillä oli ollut jokin toinen syy.

Ja Itachi keksi vain yhden mahdollisen syyn. Yume. Tyttö oli herättänyt sekä Deidaran että Tobin huomion. Tobin aikeista oli paha mennä sanomaan, mutta kenties Deidara halusi kostaa muulla tavalla kuin tappamalla tytön. Oli olemassa kuolemaakin pahempia asioita. Itse asiassa monet asiat elävässä elämässä olivat sellaisia. Kuolema vain päätti kaiken. Eläessä joutui kokemaan paljon hirveämpää kärsimystä.

Kisame ei ollut suhtautunut Itachin pohdintoihin kovinkaan toiveikkaasti. Hai oli ollut vahvasti sitä mieltä, että Itachi luultavasti vain elätteli turhia toiveita, koska ei kestänyt ajatusta Yumen kuolemasta. Mies myönsi, että hai saattoi olla oikeassa. Siis ehkä, mahdollisesti. Silti Itachi uskoi omaan teoriaansa vahvemmin. Mitä enemmän hän sitä pohti, sitä varmemmaksi hän tuli. Tyttö oli elossa. Kenties huonossa kunnossa, mutta elossa. Deidara ei ollut täysin tyylitön, mies ymmärsi varmasti jossain määrin koston päälle. Tiesi, mikä sattuisi todella.

Oli siis mahdollisuus, että tyttöä pidettiin elossa siinä toivossa, että Itachi ilmestyisi paikalle. Oli vain vaikea ennakoida, mitä tapahtuisi, jos mies todella löytäisi tytön. Tappaisiko Deidara tämän saman tien? Ja mikä oli Tobin osuus koko jutussa?

”Ethän sinä edes kuuntele”, Kisame huomautti yllättäen. Itachi käänsi katseensa haihin, eikä hetkeen tajunnut, mitä tämä oli tarkoittanut. Vasta sitten hän muisti oman kysymyksensä.
”Olen pahoillani”, mies totesi.
”Sinä olet kuin elävä kuollut”, hai töksäytti.
”Liikaa asioita mielessä.”
”Yksi asia sinulla on mielessä. Ja jos se on noin tärkeää, niin etsitään Deidara.”

Itachi kohotti kulmiaan yllättyneenä. Kisame oli koko ajan vastustanut ajatusta, koska oli paljon muutakin, mitä olisi pitänyt tehdä. Ja Itachin olisi myös pitänyt säästellä silmiään. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan edes aikonut käyttää niitä. Hän halusi vahingoittaa Deidaraa fyysisesti. Tuottaa tälle yhtä suurta ruumiillista tuskaa kuin hän oli kokenut henkistä. Tietysti hän ei koskaan myöntäisi kellekään, että häneen oikeasti sattui pelkkä ajatus Yumen kuolemasta, mutta silti hän voisi kostaa. Kisame tosin taisi olla hyvin pitkälti selvillä siitä, mitä hänen mielessään liikkui.

”Olet muuttanut mieltäsi?” Itachi varmisti.
”Olen katsellut tuota sinun riutumistasi tarpeeksi”, Kisame tuhahti. ”Sinä olet pelkkä kuori itsestäsi. Otetaan selvää, oletko oikeassa teoriasi kanssa.”

Todellisuudessa Kisamen hyväksynnällä ei ollut erityistä väliä, sillä Itachi olisi joka tapauksessa etsinyt Deidaran käsiinsä. Tuntui silti hyvältä saada ystävä puolelleen. Itachi oli ollut hukassa heräämisestään asti. Ensimmäiset kaksi päivää olivat kuluneet jonkinlaisessa järkytyksen tuomassa usvassa. Vasta myöhemmin hänen ajatuksensa olivat alkaneet todella kulkea.

Parantuminen oli vain vienyt aivan liikaa aikaa. Kolme viikkoa erossa Yumesta. Se tuntui ikuisuudelta. Tyttö vieraili Itachin unissa jatkuvasti, eikä valveilla ollessakaan jättänyt miestä rauhaan. Sängyssä makaaminen oli ollut suorastaan tuskallista, kun koko ajan Yume oli pyörinyt miehen mielessä. Itachi oli tuijotellut ulos ikkunasta aurinkoisten päivien vaihtuessa usvaiseksi tihkusateeksi, mutta hänen ajatuksensa olivat kiertäneet samaa kehää yhä uudestaan. Oli kuin hän olisi joutunut elämään saman päivän useamman kerran.

Nyt asioihin kuitenkin tulisi muutos.

”Deidara mainitsi joskus jotain, että häntä raivostuttaa ainainen vuorenrinteillä kiipeily”, Kisame pohdiskeli.
”Heidän piilotalonsa sijaitsee siis jonkin vuoren kupeessa”, Itachi totesi. Onneksi Kisame jaksoi kuunnella muiden keskusteluja kiitettävän ahkerasti.
”Tobin mukaan taas katto vuotaa usein, kiitos Deidaran kokeilujen. En tiedä, kuinka paljon jutulla oli todellisuuspohjaa, mutta..”
”Jostain on aloitettava. Onko täällä karttoja? Meidän on otettava selvää potentiaalisista alueista. Vuoria ja paljon sateita”, Itachi tuumi. Pieni innostus hiipi hänen mieleensä. Hän oli maannut jo liian kauan paikoillaan. Nyt oli toiminnan vuoro.

Kisame nousi pöydän äärestä, poistui keittiöstä ja palasi tovin päästä suuri kartta mukanaan. Sen reunat olivat repaleiset ja käärö haiskahti homeelle. Se oli myös kostean tuntuinen, kuten kaikki tässä paikassa. Sen Itachi oli pannut merkille toivuttuaan tarpeeksi. Aurinkoiset päivät olivat harvassa tässä paikassa, mutta sen sijaan kosteutta ja sadetta riitti. Sisäilmakin oli varmasti kosteampaa kuin ihmiselle oli terveellistä. Joiden kaappien kulmat olivat lahonneet, eikä talo muutenkaan ollut hyväkuntoinen. Itachi ei ollut viitsinyt valittaa asiasta Kisamelle, koska hai näytti viihtyvän erittäin hyvin.. ja koska miehellä oli ollut paljon muuta mielessään. Selvää oli kuitenkin, että paikka oli ollut kauan tyhjillään.

Itachi nousi itsekin seisomaan voidakseen tarkastella paremmin karttaa, jonka hai levitti keittiön pöydälle. Se näytti vanhalta. Osa rajoista oli kummallisissa paikoissa, mutta Itachi tiesi, missä ne nykyisin menivät, joten sillä ei ollut merkitystä. Muutenkaan hän ei nyt hakenut mitään tiettyä maata, vaan sopivia alueita. Vuoret tuskin olivat kartan valmistumispäivän jälkeen siirtyneet minnekään.

Miehet neuvottelivat erilaisista mahdollisuuksista. He onnistuivat rajaamaan mahdolliset sijainnit kolmeen, joskaan mikään niistä ei ollut täysin varma. Missä tahansa maailmankolkassa saattoi joskus sataa. Ja katon vuotaminen usein saattoi olla vain Tobin heitto, jolla mies oli yrittänyt ärsyttää Deidaraa. Miesten kuitenkin täytyi ripustautua niihin vähiin vihjeisiin, joita heillä oli käytettävänään.

”Huomenna voisi lähteä liikkeelle”, Itachi mutisi ja nosti katseensa ikkunaan. Juuri nyt ei satanut, mutta maisema oli peittynyt usvaan. Mies oli melko varma, että Kisame oli kertonut hänelle, missä he olivat. Hän ei silti pystynyt muistamaan. Hänen ajatuksensa olivat harhailleet viime aikoina aivan liikaa ja hän oli unohtanut kuunnella ystäväänsä.

Mies tunsi Kisamen laskevan toisen käden hänen hartialleen. Se oli pieni ele, joka kertoi hyvin paljon. Heistä kumpikaan ei loistanut tietyntyyppisissä keskusteluissa, joten puhuminen jäi hyvin harvoihin kertoihin. Aina sanoja ei kuitenkaan tarvittu. Itachi ymmärsi Kisamen viestin ilman turhaa lätinääkin. Hai seisoisi hänen rinnallaan, mitä tahansa vastaan tulisi.
 
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , ,
loading..

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)