Sävel elämälle: Luku 22

Fandom: Final Fantasy IX

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Sävel elämälle


Luku 22


”Rauha on vain varjo kuolon. Menneisyyden tuskan se unohtaa tuollon. Vaik’ lupaavia vuosia toivomme, tuhansia kyyneliä vuodatamme. Eilisen murhetta lähestymme. Ja kun kuu vielä sinisenä loistaa, aamunkoi sen verenpunaiseksi saa.”

Pitkähiuksinen mieshahmo hiipi esiin Alexandrian torin patsaan takaa ja vilkuili tyytyväisenä ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista. Kaupunki ei aavistanut lainkaan sitä pian kohtaavaa tuhoa. Sinertävä täysikuu täytti taivaan lisäten entisestään harhaanjohtavaa rauhantuntua. Ilkikurinen hymy nousi Kujan naismaisille huulille. Tästä yöstä tulisi täydellinen.

”Miten lupaava päivä Alexandrialle”, mies puhui itsekseen. ”Garnetin valtaannousu on tuonut toivoa ja rauhan kuningaskunnalle. Ihmiset ovat riemuissaan; he uskovat upean tulevaisuuden odottavan heitä. Mutta juhlat eivät ole vielä ohitse… On aika valaista tilannetta!”

Kuja kohotti kätensä ylös ja loi katseensa taivaalle. Hän keskitti voimansa ja ajatuksensa suureen mustaan lohikäärmeeseen kutsuakseen sen todellisuuden toiselta tasolta materian tasolle.
”Entinen isäntäsi on täällä, Bahamut. Esitä sielunmessu kuningattarelle ja koko Alexandrialle!” Kuja huudahti niin, että ääni kaikui läheisten talojen seinistä.

Hetken oli aivan hiljaista, mutta sitten taivaanrannasta kohosi ensin korviavihlova karjaisu, joka herätti uneliaan kaupungin, ja sen jälkeen valtava musta, siivekäs hahmo. Lohikäärme suuntasi kohti Alexandriaa voimakkain siiveniskuin, ennen kuin veti syvään henkeä ja suuntasi tulisen henkäyksen kohti kaupungin kattoja, jotka roihahtivat välittömästi liekkeihin.

Hetki sitten vielä rauhassa nukkuva kaupunki oli pian kaaoksen vallassa. Ihmisiä ryntäsi kirkuen kaduille palavista taloistaan yrittäen samalla pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli. Osa heistä ehti nähdä karmivan lohikäärmeen taivaalla, ennen kuin se katosi omalle todellisuuden tasolleen jättäen vain hirvittävän tuhon jälkeensä.

Myös Garnet havahtui omassa makuuhuoneessaan, jossa hän oli nukkunut kaikessa rauhassa. Hän ryntäsi ikkunaan vain nähdäkseen rakkaan kaupunkinsa ilmiliekeissä. Nopeasti hän veti vaatteet ylleen ja aikoi rynnätä ulos huoneestaan, mutta kenraali Beatrix ehti saapua hänen luokseen, ennen kuin hän edes sai oven auki.
”Teidän korkeutenne!” nainen huudahti.
”Se oli Bahamut, eikö niin, Beatrix?” Garnet varmisti kenraalilta, joka nyökkäsi. Kuningatar ei ollut itse nähnyt lohikäärmettä, mutta oli kuitenkin tunnistanut sen karjaisun… eikä mikään muu olisikaan voinut aiheuttaa tuollaista tulipaloa ja tuhoa vain muutamassa hetkessä. ”Kokoa sotilaat”, Garnet älysi lopulta järkytykseltään sanoa kenraalille.
”Kyllä, teidän korkeutenne. Sotilaanne ovat jo asemissa ja odottavat vain teidän käskyjänne”, Beatrix vastasi ja viittoi Garnetia seuraamaan. Kenraali poistui kuningattaren makuuhuoneesta ja ohjasi nuoremman naisen linnan aulaan, jossa sotilaat jo todellakin odottivat valmiina toimintaan.

Garnet tuijotti hetken sotilaita tietämättä, mitä tehdä. Vaikka häntä olikin hänen koko ikänsä valmistettu kruununperilliseksi, tällaisesta tilanteesta ei oltu puhuttu kertaakaan. Hän ei ollut koskaan kuvitellut joutuvansa sotaan, sillä siitä oli selvästi kyse. Yksikään eidolon ei hyökkäisi kenenkään kimppuun omin päin, joten joku oli selvästi hyökännyt Alexandriaan. Lopulta hän jakoi sotilaat neljään ryhmään; keräämään tietoa, suojelemaan asukkaita, pyytämään apua Lindblumista sekä yhtä ryhmään valmistamaan linnan kanuunat vastahyökkäystä varten. Ohjeiden antamisen jälkeen Garnet näytti hyvin onnettomalta, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan, oliko hän toiminut oikein.
”Hyvin se meni, teidän korkeutenne. Ensi kerralla sujuu jo paremmin”, Beatrix lohdutti häntä, vaikka toivoikin, ettei seuraavaa kertaa koskaan tulisi. Sitten hän kumarsi Garnetille ja nappasi mukaansa vielä paikalla olevan kapteeni Steinerin. Garnet jäi vain tuijottamaan noiden kahden perään, kun nämä poistuivat paikalta liittyäkseen kaupunkia turvaaviin joukkoihin.
”Kaikki ovat menneet, enkä minä tiedä, mitä tehdä”, Garnet mutisi itsekseen ja kääntyi katsomaan aulan seinällä roikkuvaa kuvaa, joka esitti hänen äitiään, kuningatar Brahnea. ”Äiti, tarvitsen apuasi”, hän kuiskasi hiljaa. Samassa huone täyttyi sinisestä valosta, ja kuningatar kaatui tajuttomana lattialle.

***

Beatrix ja Steiner selvittivät nopeasti tiensä linnasta kaupungille. Osa taloista oli yhä tulessa ja sotilaat joutuivat auttamaan asukkaita turvaan rakennusten luota. Joelle oli jo muodostettu jono, jossa kuljetettiin ämpäreissä vettä, jotta talot saataisiin sammutettua.

Sammutustyö ei kuitenkaan sujunut hyvin, sillä Bahamutin lisäksi Kuja oli lähettänyt kaupunkiin jo joukon hirviöitä. Suuret, tuhatjalkaisia muistuttavat madot ahdistelivat kaupungin asukkaita ja sotilailla oli täysi työ taistella niitä vastaan.

Beatrix ja Steiner lähtivät raivaamaan tietään kohti matojen tulosuuntaa, koska he arvelivat niiden olevan vain lähettiläitä. Todellinen uhka oli jossain kauempana. Kovin nopeasti matkanteko ei kuitenkaan sujunut, sillä madot olivat ainakin kaksi kertaa Steinerin kokoisia ja niillä oli erittäin paksu nahka. Lisäksi niillä oli suu täynnä teräviä hampaita, eivätkä ne epäröineet käyttää niitä.

”Tässä sitä ollaan, Beatrix”, Steiner sanoi kohottaessaan miekkansa suurta violettia matoa vastaan.
”Annan kaikkeni Alexandrian puolesta”, kenraali vastasi.
”Hyvin sanottu. Marssitaan kohti voittoa!” Steiner huudahti ja syöksyi sitten hyökkäykseen. Beatrix ryntäsi auttamaan miestä ja sai kuin saikin upotettua terävän miekkansa madon kylkeen. Haavasta purskahti tahmeaa limaa, joka tarttui naisen hiuksiin ja vaatteisiin. Beatrix ei kuitenkaan välittänyt siitä, vaan käänsi miekkaansa haavassa saaden lopulta madon kirkumaan kivusta, ennen kuin Steiner lopetti sen nopealla miekan iskulla pään läpi.

Reilun puolentunnin toivottoman taistelun jälkeen kumpikin sotilaista tunsi itsensä uupuneeksi. Matoja tuntui olevan yhtä paljon kuin heidän aloittaessaan.
”Tämä on hyödytöntä. Meidän on parempi palata linnaan”, Beatrix sanoi hengästyneenä.
”Ei, en voi kohdata prinsessaa ennen kuin olen tuhonnut kaikki nämä pedot”, Steiner vastusti välittömästi, vaikka oli itsekin väsynyt. ”Olen vannonut kunniani kautta suojelevani prinsessaa, kaupungin asukkaita… ja … Beatrix, minä… minä  suojelen sinuakin!”
”Steiner…” Beatrix kuiskasi hiljaa ja tuijotti miestä sanattomana. Mies oli juuri sanonut jotain sellaista, mitä hän oli tältä aina halunnut kuulla.
”Varo!” Steiner huusi samassa ja syöksyi naisen ohitse tämän taakse. Hän upotti miekkansa jättimäisen madon rintaan juuri ennen kuin se ehti kumartua ja tarttua terävillä hampaillaan Beatrixiin. Limaa pursusi Steinerin päälle, ja mies hautautui madon painavan ruhon alle.

Beatrix tuijotti kohtausta hetken kauhuissaan, kunnes tajusi rynnätä kuolleen madon luokse. Hän työnsi miekkansa tupeen ja ryhtyi työntämään matoa pois Steinerin päältä. Hän ei olisi ikinä voinut uskoa, että yksi ylikasvanut hyönteinen olisi voinut painaa niin paljon. Hyvin hitaasti hän sai siirrettyä matoa, ja lopulta Steinerkin pääsi sen alla sen verran parempaan asentoon, että saattoi auttaa naista siirtämään otusta sen verran, että mies pääsi itse pois sen alta.

Kumpikin sotilas huohotti raskaasti, mutta aikaa lepoon ei juurikaan ollut. Jo nyt heitä lähestyi kaksi uutta hirviömäistä matoa.
”Beatrix, minun täytyy kertoa sinulle jotain…” Steiner sanoi uupuneesti. Hän ei enää jaksanut uskoa varmaan voittoon.
”Mitä?” Beatrix kysyi vilkaisten miestä sivusilmällä. Steinerin äänessä oli ollut jotain erilaista kuin ennen.
”Minä…” Steiner aloitti, muttei osannutkaan jatkaa. Madot lähestyivät yhä, ja Beatrix veti miekkansa uudelleen esiin.
”Säästä hyvästijättösi toiseen kertaan. Me elämme vielä seuraavaan päivään”, nainen sanoi ja syöksyi matoja vastaan miekka koholla.

***

Garnet havahtui hereille linnan kylmältä lattialta. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli maannut tajuttomana. Ulkoa kantautui taistelun ääniä, mutta eräs toinen ääni kuitenkin kiinnitti hänen huomionsa. Hän oli varma, että jostain kantautui laulua. Nuori kuningatar nousi seisomaan ja keskittyi kuuntelemaan ääntä. Se tuli selvästi yläkerrasta.

Vaikka ulkona riehui täysi sota, Garnet suuntasi askeleensa portaikkoon. Hän halusi tietää, mistä ääni oikein kantautui ja kuka sen takana oli. Oliko hänen äitinsä lähettänyt apua, niin kuin hän oli pyytänyt?

Garnet ryntäsi linnan ylimpään kerrokseen ja näki samassa, että yläkerroksen aulan seinään oli paljastunut salaovi. Hän ei ollut nähnyt sitä koskaan aiemmin, eikä hänellä ollut aavistustakaan, minne se mahtoi johtaa.

Kuningatar asteli hitaasti oviaukolle. Sen takaa lähtivät nousemaan uudet portaat. Nyt musiikki kuului selvemmin. Se ei ollutkaan laulua, vaan pelkkä sävel.
”Mikä paikka tämä oikein on?” Garnet ihmetteli ääneen tuijottaen portaikkoa. ”Mitä minä täällä teen? Äiti? Zidane? Ei, en voi enää laskea heidän varaansa. Olen nyt Alexandrian kuningatar ja minun tehtäväni on suojella kuningaskuntaani.” Garnet rohkaisi mielensä ja lähti nousemaan pimeään portaikkoon. Jostain syystä hänestä tuntui, että hän löytäisi ratkaisun kaupungin pelastamiseen noiden portaiden päästä.

***

Samaan aikaan suuri ilmalaiva nousi Trenon lähistöltä. Zidanella oli mennyt tovi saada koko joukko kasaan, mutta vihdoin kaikki seisoivat ilmalaivan kannella sen noustessa ylös. Vivin löytäminen oli ollut kaikkein vaikeinta, mutta lopulta muut olivat törmänneet maagiin Trenon portilla, kun tämä palasi kotoaan. Nyt Vivi sitten kärsi omatunnontuskia, koska oli mielestään viivästyttänyt muiden lähtöä suunnattomasti. Tosin Quinasta oli ollut vielä enemmän vaivaa, sillä häntä ei ollut löytynyt ollenkaan. Lopulta joukko oli päättänyt jättää tuon omituisen otuksen Trenoon ja palata hakemaan tämän myöhemmin.

”Tämä laiva vaappuu erittäin pahasti”, Freya totesi nojatessaan reelinkiin. Cid nyökkäsi niin hyvin kuin oglopin päällään pystyi.
”Sille ei voi mitään. Suunnittelin tämän laivan oglopina, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä voi tapahtua”, mies selitti harmistuneena. Hän tiesi, että olisi kyennyt omana itsenään suunnittelemaan täydellisen ilmalaivan, mutta oglopin aivot olivat huomattavasti pienemmät kuin ihmisen, eivätkä ne edes toimineet samoin, joten oli jo saavutus sinällään, että hän oli pystynyt suunnittelemaan ilmalaivaa ollenkaan.
”Kuulostaa siltä, että voimme pudota hetkenä minä hyvänsä”, Zidanekin kommentoi ja vilkaisi reelingin yli alas maahan. Pudotuksesta tulisi pitkä, tosin olihan hänellä jo onneksi kokemusta sellaista selviämisestä.
”Ehkä, mutta uskoisin, että pääsemme ainakin Alexandriaan asti”, Cid sanoi toivoen todella olevansa oikeassa.
”Meidän on ehkä parasta nostaa peukut pystyyn sen puolesta”, Zidane naurahti väkinäisesti.

Pitkän aikaa oli hyvin hiljaista. Kaikki vain seisoivat paikoillaan ja katselivat eteenpäin. Matka Trenosta Alexandriaan ei olisi kovin pitkä ilmateitse, joten hyvin pian heidän olisi pitänyt saada linnan tornit näkyviin. Edessäpäin näkyi kuitenkin vain mustaa savua. Oliko kaupunki tulessa vai mitä oli tapahtunut?

Kun matkaa oli tehty jo jonkin aikaa, Vivi tuli nykimään Zidanea hihasta. Nuorukainen kääntyi katsomaan maagia huolestuneena.
”Zidane, minulla on paha olo”, Vivi sanoi surkeana.
”Se johtuu varmaankin lennosta”, Amarant huomautti Zidanen puolesta ja katsoi pikkuista maagia yllättävän ystävällisesti. ”Sinun kannattaisi mennä sisälle ja yrittää levätä. Koeta pysytellä keskellä laivaa, siellä ei keinuta niin paljon.”
”Mene vain, Vivi”, Cid sanoi, kun maagi ei tehnyt elettäkään liikkuakseen, sillä Vivi oli itsekin hämmentynyt siitä, miten ystävällisesti Amarant oli häneen juuri suhtautunut.
”Okei… kiitos”, maagi sai vihdoin sanottua.

Vivi aikoi lähteä kannen alle, mutta tulikin sitten ajatelleeksi, ettei halunnut olla siellä yksin. Hän käveli laivan keulaan, missä Eiko kurkisteli alas reelingin yli, sillä hän arveli, että tytöstä saattaisi saada seuraa kannen alle. Samassa hän kuitenkin kiinnitti huomiota tytön rinnalta tulevaan kimalteluun.
”Eiko?”
”Mitä?” Eiko kysyi ja kääntyi vilkaisemaan Viviä.
”Näin jonkin kimaltavan”, Vivi vastasi hämillään.
”Huh?”  Eiko hymähti ja laski katseensa rinnalleen. Molemmat hänen jalokivistään kimaltelivat. Eikolle tuli kummallinen tunne, että asialla oli jotain tekemistä Garnetin kanssa. Ehkä kimallus oli  jonkinlainen kutsu. Se herätti oudon tunteen pikkutytössä, ja tuossa tunteessa oli jotain ikiaikaista, jota Eiko ei täysin ymmärtänyt. ”Dagger!” Eiko huudahti kovaan ääneen.

Zidane kuuli Eikon huudahduksen ja ryntäsi saman tien pikkutytön ja maagin luokse.
”Dagger!” Zidane toisti. ”Eiko, mitä on tekeillä?”
”Luulen, että kuulin juuri hänen äänensä”, Eiko vastasi epävarmana. Samassa laiva alkoi täristä holtittomasti, ja Erin ilmoitti, että he olivat aivan Alexandrian linnan yläpuolella.
”Mikä hemmetti tässä laivassa on vialla…” Zidane manasi, ennen kuin todella tajusi, mitä Eiko oli juuri sanonut.


”Tämä valo”, Eiko mutisi osoittaen kaulassaan roikkuvia jalokiviä. ”Ehkä kyseessä on Pyhä Tuomio.”
”Pyhä Tuomio?” Zidane toisti kaikuna. Mistä ihmeestä Eiko oikein puhui? Nuorukainen ei käsittänyt ollenkaan, mistä oli kyse.

Samassa Eiko kiipesi reelingille ja levitti kätensä kuin aikoisi hypätä alas. ”Hei, mitä sinä oikein teet?!” Zidane huudahti kauhuissaan ja yritti tarttua pikkutyttöön.
”Summoner on kutsuttu. Alexanderin tuomio on tullut!” Eiko huudahti ja putosi alas. Zidanen sormet vain hipaisivat tytön vaatteiden selkämystä, mutta hän ei ehtinyt tarttua kiinni. Nyt hän saattoi vain katsella, kun Eiko katosi matalalla roikkuvien synkkien savupilvien sekaan.

***

Eiko näki pilvien vilisevän silmiensä ohitse. Hän olisi kai pitänyt olla suunniltaan pelosta, mutta hänen sisimpänsä oli vallannut rauha. Hetken päästä vapaapudotus vaihtui tasaiseen leijumiseen, kun hän laskeutui kohti Alexandrian linnan kattoa kuin jonkin maagisen voiman ohjaamana.

Lopulta Eiko näki katolla seisovan Garnetin, joka ojensi välittömästi kätensä pikkutyttöä kohti. Eiko laskeutui turvallisesti vanhempaa tyttöä vastapäätä pidellen kiinni tämän käsistä.
”Eiko? Kuinka… miksi sinä olet täällä?” Garnet kysyi hämmästyneellä äänellä. Hän oli juuri nähnyt Eikon leijuvan häntä kohti ja hän oli ottanut tytön vastaan, jotta tämä saattoi laskeutua turvallisesti, mutta hän ei voinut käsittää, miten Eiko oli tipahtanut taivaalta hänen luokseen.
”Kuulin äänesi ilmalaivassa”, Eiko vastasi aivan kuin se olisi selittänyt kaiken.
”Ei ihme. Minäkin tunsin sinun läsnäolosi, ja yhtäkkiä peityin kirkkaaseen valoon”, Garnet sanoi yhä hämillään. Samassa kummankin tytön rinnalla roikkuvat jalokivet alkoivat jälleen kimmeltää. ”Se tapahtuu taas!”
”Dagger, se on kohtalon valo”, Eiko sanoi tietäväisellä äänellä. Hän oli kuullut kotona Madain Sarissa, kun vanhemmat olivat puhuneet tällaisista tapahtumista.
”Mikä?” Garnet kysyi, eikä antanut sen seikan vaivata, että Eiko tiesi summonereihin liittyvistä asioista paljon enemmän kuin hän, vaikka Garnet oli sentään kymmenen vuotta Eikoa vanhempi.
”Summonerien kohtalon valo”, Eiko selitti. ”Se syntyy neljän jalokiven salaisista voimista. Tämä valo ilmestyy, kun pyhä eidolon kutsuu summoneriaan. Dagger, summonereina meidän täytyy seurata kohtaloamme!”

Garnet ei täysin ymmärtänyt, mitä Eiko oikein tarkoitti. Tohtori Tot oli kyllä opettanut hänelle jotain summonereita ja eidoloneista, mutta loppujen lopuksi tohtori ei tainnut itsekään tietää aiheesta kovin paljon. Sisimmässään Garnet oli hyvin kateellinen Eikolle siitä, että tämä oli vauvasta asti saanut opetusta, johon myös Garnet olisi ollut oikeutettu. Nyt ei ollut kuitenkaan aika murehtia sitä, koska hänellä oli kokonainen valtakunta pelastettavanaan.
”Hyvä on, mutta minä en tiedä, miten se tehdään…” Garnet vastasi Eikolle epävarmuutta äänessään.
”Ei se mitään. Minä opastan”, Eiko sanoi tuntien itsensä hyvin tärkeäksi. Garnet oli hänelle esikuva, ja siksi hänestä oli hienoa päästä opettamaan tälle jotakin. ”Ensin meidän pitää painaa kätemme vastakkain.”

Garnet nyökkäsi ja irrotti vihdoin otteensa Eikon käsistä. Hän polvistui tytön eteen, jotta olisi ollut samalla tasolla tämän kanssa ja painoi sitten kämmenensä tytön kämmeniä vasten. Eiko nyökkäsi hyväksyvästi.
”Nyt rukoile koko sydämestäsi”, Eiko sanoi ja aloitti itse ääneen. Garnet kuunteli hetken ja liittyi sitten toisen tytön sanoihin.
”Oi, pyhä vartija, kuule meitä rukoilijoita. Pimeys on ympäröinyt meidät jälleen. Oi, pyhä vartija, kuule meitä rukoilijoita. Ohjaa meidät pimeydestä valoon.”

Tytöt toistivat rukousta uudestaan ja uudestaan keskittäen kaiken energiansa siihen. Jonkin ajan kuluttua sinertävä energiakehä alkoi kiertää heidän käsiään. Yhtäkkiä tyttöjen ympäriltä kohosi valtava sininen energia pylväs, jonka sivuille kasvoivat suuret valkoiset siivet. Alexander oli vihdoin ilmestymässä.

Myös Kuja havaitsi, mitä oli tapahtumassa. Hän kiinnitti katseensa linnaan ja virnisti leveästi. Tätä hän ei ollut osannut odottaa, mutta se ei haitannut häntä. Kuja keskitti jälleen voimansa ja kutsui Bahamutin, lohikäärmeiden kuninkaan uudelleen esiin.

Bahamut kohosi jälleen esiin taivaanrannasta ja lähti välittömästi karjuen hyökkäämään Alexanderia kohti. Yksikään Bahamutin tulisista henkäyksistä ei kuitenkaan koskaan saavuttanut tuota eidoloneista pyhintä. Alexander lähetti sinisen energia-aallon kohti Bahamutia, joka räjähti kappaleiksi… vain mustia nahan paloja satoi ympäri Alexandrian kaupunkia.

Kuja katseli eidoloninsa tuhoa hymy yhä karehtien huulillaan. Alexanderin voima oli suorastaan huumaavaa.
”Kuinka kaunista… Alexander… legendaarinen eidolon”, Kuja lausui hurmion vallassa. ”Toivot siis puolustavasi linnaa siipiesi voimalla? Kuinka ihailtavaa. Voimasi ylittää jopa Bahamutin. Alexander, olen odottanut sinua. Olen kutsunut maagiset vaunut sinua varten, pidät niistä varmasti.” Kuja myhäili hetken tyytyväisenä. Hän ei ollut osannut odottaa, että juuri Alexander ilmestyisi puolustamaan kaupunkia, mutta hän oli kuitenkin ollut varma, että Garnet käyttäisi jotain eidoloneistaan apunaan. Siksipä hän oli tehnyt hieman järjestelyjä. ”Invincible, tule esiin! Alexander, olet minun!” Kuja huusi levittäen kätensä kuin olisi rukoillut jotain korkeuksista.

Alexanderin yläpuolelle ilmestyi suuri silmämuna. Eidolon peitti välittömästi linnan suurten valkoisten siipiensä suojaan, mutta silmä ei kadonnut minnekään, vaan leijui vain paikoillaan tuijottaen eidolonia.

***

Silmämuna oli itse asiassa osa suuren ilmalaivan pohjaa. Tuo ilmalaiva oli leijunut jo jonkin aikaa Alexandrian linnan yllä, näkymättömissä nimensä mukaisesti. Edes Hilda Garde 2:lla sitä ei oltu huomattu, vaikka laiva oli lentänyt aivan sen alitse.



Ilmalaivan ohjaamossa seisoi vanhamies tarkkailemassa tilannetta. Miehen kasvoilla oli vihainen ilme, kun hän tuijotti alas.
”Tällä kertaa olet mennyt liian pitkälle, Kuja”, mies mutisi partaansa. ”Annoin sinun toimia haluamallasi tavalla Gaialla vain yhdestä syystä. Nyt kun olet hukannut tehtäväsi tarkoituksen, en aio enää sietää toimintaasi. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kenet kiellät, mutta näytän sinulle kyllä tarpeeksi pian.” Mies oli hetken hiljaa ja tuijotti yhä synkkänä alas. ”Ja sinulle myös, Zidane…”

***

Kujakin näki Invinciblen pohjassa olevan silmämunan ilmestyvän näkyviin, mutta sen jälkeen ei tapahtunutkaan mitään. Jotain oli selvästi vialla.
”Mitä Invinciblelle tapahtui?” mies kysyi itseltään ja kääntyi sitten huutamaan taivaalle. ”Orjuuta Alexander, kuten orjuutit Bahamutin!” Mitään ei kuitenkaan edelleenkään tapahtunut. Kuja tuijotti raivoissaan taivaalla killuvaa silmää. Olisiko mahdollista, että Garland oli saapunut ilmalaivalle? Miehen ei kyllä pitänyt olla Gaialla lainkaan, mutta jos hän oli saanut selville Kujan suunnitelman… Tosin se ei selittänyt, miksi Garland olisi ottanut ilmalaivan hallintaansa, ellei mies sitten aikonut estää Kujan toimintaa. Kuja kirosi raskaasti, asiat eivät enää edenneet ollenkaan niin kuin hän olisi halunnut.

***

Tällä välin Erin oli laskeutunut Alexandrian lähelle, ja Zidane kumppaneineen oli välittömästi suunnannut linnaan. Kaikkien mieliä painoi Eikon kohtalo, mutta Garnet oli yhä pelastettavissa, joten aikaa ei ollut hukattavissa murehtimiseen.

”Olipa melkoinen matka…” Cid huokaisi raskaasti linnan edustalla.
”Senkin pieni ötökkä, olisit voinut tapattaa meidät kaikki”, Amarant ärähti. Hän olisi mieluusti murskannut oglopin, ellei olisi tiennyt, että tämä sattui olemaan Lindblumin hallitsija.
”Amarant on oikeassa. Oli virhe tulla tänne ilmalaivalla”, Freyakin kommentoi.
”No, meidän täytyi päästä tänne jotenkin”, Cid vastasi ärtyneenä. Kyllä hän itsekin tiesi, ettei Hilda Garde 2:nen ollut vielä turvallinen, mutta oliko heillä ollut vaihtoehtoja.
”Hei, pääsimme tänne kuitenkin ehjinä”, Zidane huomautti. ”Ainoastaan sillä on väliä.”
”Totta!” Cid sanoi tyytyväisenä siihen, että edes joku vaivautui puolustamaan häntä.
”Minä en enää koskaan matkusta ilmalaivalla… en ikinä”, Vivi mutisi hiljaa.

Cid aikoi juuri pyytää maagilta anteeksi, mutta hän ei ehtinyt avata suutaan, koska linnasta ryntäsi yksi Pluton ritari ulos.
”Kapteeni!” ritari huusi hädissään. Ilmeisesti hän yritti löytää kapteeni Steineria, joka toimi Pluton ritareiden komentajana.

Samassa ritari huomasi Zidanen joukkion. Hän juoksi heidän luokseen edelleen hätääntynyt ilme kasvoillaan.
”Missä on hänen korkeutensa?” ritari kysyi huolissaan. Ilmeisesti Garnet oli kadonnut.
”En tiedä. Mekin etsimme häntä”, Zidane vastasi ja tunsi huolen puristavan myös hänen sydäntään.
”Pahus, minun täytyy löytää kapteeni”, ritari sanoi epätoivoisesti. Zidane nyökkäsi ja ehdotti, että ritari menisi etsimään Steineria, kun taas he etsisivät Garnetin. Ritari poistuikin nopeasti paikalta jättäen joukkion seisomaan linnan pihalle.
”Meidän pitää löytää myös Eiko”, Vivi sanoi. Hän ei jaksanut uskoa, että Eiko olisi enää elossa, mutta tunsi olevansa tytölle velkaa edes sen, että etsisi tämän ruumiin ja järjestäisi ystävälleen kunnon hautajaiset.
”Garnet ja Eiko ovat varmaan yhdessä”, Zidane sanoi. Ajatus tuntui turhan toiveikkaalta, mutta silti hänellä oli kumma aavistus, että hän oli oikeassa.

Koko joukko etsi tiensä linnan yläosiin koluttuaan ensin alakerran läpi. Yläkerran aulassa he näkivät saman, minkä Garnet oli nähnyt aiemmin. Seinään oli avautunut salainen oviaukko, josta lähtivät portaat ylös.
”Mikä tuo on?” Vivi kysyi hämmästyneenä.
”Tämä on siis Alexandrian linnan salaisuus”, Cid totesi hiljaisella äänellä. Hän oli jo nähnyt Alexanderin suojelevat siivet, ja nyt hän arveli, että Garnetilla oli jotain tekemistä niiden kanssa. Sen lisäksi hän tunsi Alexandrian linnan yhtä hyvin kuin omansa, eikä hän ollut koskaan kuullutkaan tuosta oviaukosta, joka nyt oli hänen silmiensä edessä. Hän tiesi, että linnalla oli jokin suuri salaisuus, ja sen täytyi liittyä tuohon portaikkoon ja Alexanderiin.
”Ovat Dagger ja Eiko tuolla ylhäällä?” Zidane kysyi Cidiltä.
”Ehkä”, Cid vastasi ja lähti hyppelemään lyhyillä jaloillaan kohti portaikkoa. Zidane astui kuitenkin hänen tielleen. ”Mitä sinä oikein teet?!” oglop kysyi raivoissaan.
”Siinä, että menemme kaikki, ei ole mitään järkeä”, Zidane sanoi. ”Minä hoidan asiat tästä eteenpäin.” Zidane todellakin halusi mennä yksin. Hän halusi olla se, joka pelastaisi Garnetin… ja oli hänellä toinenkin syy. He olivat olleet linnan yläpuolella, kun Eiko oli pudonnut. Jos tyttö oli murskaantunut linnan katolle, hän ei halunnut kenenkään muun näkevän tätä.
”Miksi? Minä haluan auttaa Daggeria ja Eikoa myös!” Vivi huudahti. Hän ehkä pelkäsi taisteluita, eikä luottanut omiin voimiinsa, mutta tytöt olivat hänen ystäviään. He olivat olleet hänen tukenaan, ja nyt oli hänen vuoronsa auttaa heitä.
”Kuja saattaa tuhota linnan minä hetkenä hyvänsä”, Zidane sanoi, sillä hän oli varma, että Kuja todellakin oli hyökkäyksen takana. Kukaan muu ei voinut olla kyseessä, koska Burmecia oli jo tuhoutunut, eikä Lindblum nyt ainakaan ollut hyökkäyksen takana. ”Teidän on parempi häipyä täältä, kun vielä pystytte. Älä minusta huolehdi, Vivi. Jonain päivänä teet luultavasti samoin jollekulle, joka on erittäin tärkeä sinulle. Dagger on minulle tärkeämpi kuin kukaan muu.”
”Hmph, sinä oksetat minua”, Amarant totesi halveksuvasti. Hän ei vihannut mitään niin kuin hän vihasi rakkautta ja rakastuneita. ”Minä ainakin häivyn.” Ja saman tien mies lähtikin alaspäin portaita. Hän menisi oikopäätä ilmalaivalle ja toivoisi, että se nousisi ilmaan ilman Zidanea ja tämän typerää tyttöystävää. ”Seuraavalla kerralla, kun haluat leikkiä sankaria, älä vaivaudu pyytämään minua mukaan”, Amarant huikkasi Zidanelle vielä ennen kuin katosi alakertaan.

Muut tuijottivat hetken ajan sanattomina Amarantin perään, mutta sitten Freya kääntyi Zidanen puoleen.
”En usko, että päätäsi voi mitenkään kääntää. Älä kuitenkaan edes suunnittele taistelevasi Kujaa vastaan nyt. Lähde välittömästi heti, kun löydät Daggerin”, nainen neuvoi Zidanea. Freyakin poistui portaikkoon ja pian hänen perässään lähti Cid. Vivi jäi vielä Zidanen luokse, mutta hänkin oli jo tajunnut, ettei nuorukainen ottaisi häntä mukaan, vaikka hän sanoisi mitä.
”Olen pahoillani, mutten voi ottaa sinua mukaani. Minun täytyy vain seurata vaistojani. En tiedä, mitä muuta sanoisin…” Zidane yritti selittää Viville.
”Hyvä on. Minä ymmärrän”, Vivi vastasi ja hymyili Zidanelle pienesti silmillään. ”Onnea matkaan.” Sitten Vivikin juoksi portaita alas toisten perässä, ja Zidane jäi yksin salaiselle oviaukolle.

Hetken ajan nuorukainen vain tuijotti portaita, mutta lähti sitten nousemaan niitä ylös. Portaikko oli pimeä ja se kiersi kehää noustessaan ylöspäin. Se tuntui loputtoman pitkältä, eikä Zidane voinut edes juosta, sillä hän ei nähnyt kunnolla eteensä. Kun nuorukainen saavutti portaikon pään, koko rakennus alkoi täristä hervottomasti.

***

Invincible lähetti valtavan paineaallon, joka saartoi linnaa suojaavan Alexanderin. Eiko vilkaisi ylöspäin ja näki, mitä oli tulossa. Eikon ele sai myös Garnetin katsomaan samaan suuntaan. Kummankin tytön kasvoille levisi kauhistunut ilme, eivätkä he kyenneet liikahtamaankaan.

Joka puolelta kuului jyrinää ja linna tärisi tyttöjen alla. Koko rakennus oli murskaantumassa. Garnet yritti nousta jaloilleen, mutta tärinä pudotti hänet takaisin polvilleen. Samassa katto, jolla tytöt olivat alkoi haljeta kahtia. Kumpikin vilkaisi paniikissa alaspäin. Oli enää sekunneista kiinni, että he murskautuisivat linnan kivien mukana maahan.

Zidane ryntäsi katolle, joka tuntui huojuvan hänen jalkojensa alla. Hän vilkuili nopeasti ympärilleen. Aikaa ei ollut paljon, mikäli hän aikoisi pelastaa tytöt. Hänen silmiinsä osui samanlainen koristenuora, joita linnassa oli ollut jo silloin, kun hän oli saapunut sinne ensimmäisen kerran Tantaluksen mukana. Tuolloin Garnet ja hän olivat liitäneet eräästä linnan tornista alas sellaisten avulla. Ehkä konsti toimisi jälleen.

Nuorukainen tarttui nuorasta kiinni ja nykäisi sitä nopeasti testatakseen sen kestävyyttä. Sitten hän otti vauhtia ja ryntäsi tyttöjä kohti juuri samalla hetkellä, kun kyseinen katon osa sortui alas. Zidanen onnistui pitää toisella kädellä kiinni nuorasta ja saada toisella Garnet otteeseensa, mutta Eikoon hän ei onnistunut tarttumaan. Pikkutyttö toimi kuitenkin nopeasti ja sai itse otteen nuorasta.

Garnet kietoutui tiiviisti Zidanen ympärille ja piteli tiukasti kiinni, kun taas nuorukainen puristi nyt molemmin käsin nuoraa. Garnet nyyhkytti äänettömästi hänen olkaansa vasten, eikä sanonut sanaakaan. Eiko tuijotti paria, joka roikkui hänen alapuolellaan tuntien yllättävää tyytyväisyyttä. Ehkä nuo kaksi vihdoin tajuaisivat, mitä tunsivat toisiaan kohtaan.

Zidane tunsi käsiensä väsyvän pikku hiljaa. Hän myös pelkäsi, ettei Garnet jaksaisi kovin pitkään roikkua hänessä tai Eiko nuorassa. Nuora oli kuitenkin liian lyhyt, jotta sen varassa olisi voinut laskeutua maahan asti. Ylöspäin kiipeäminenkin näytti aika epätoivoiselta.

***

Alexandrian yläpuolella Garland tarkkaili yhä tilannetta. Enää hänen kasvoillaan ei ollut vihaista ilmettä. Asiat olivat juuri niin kuin niiden pitikin olla.
”Useita sieluja on palannut”, mies totesi tyytyväisenä. Hyökkäyksen aikana moni oli menettänyt henkensä, jopa useampi kuin Garland oli uskaltanut toivoa. ”Pienen pienissä mittasuhteissa prosessi jatkuu yhä tuhannenkin vuoden jälkeen. Enää nämä kiertävät sielut eivät kuulu Gaialle, ne eivät saa enää koskaan palata.”

Garland ei ollut aivan varma, kuinka monta sielua hän oli tämänkertaisessa tuhossa onnistunut nappaamaan, mutta lopputulos olisi varmasti kiitettävä.
”Kuja toimi hyvin. Kunpa hän vain olisi kestänyt pidempää…” Garland pohdiskeli. Valitettavasti Kuja ei toiminut aivan niin kuin tämän olisi pitänyt. Toisaalta kokeilu oli kuitenkin onnistunut melkoisen hyvin, koska Kuja oli saanut paljon tuhoa aikaan, niin kuin oli ollut tarkoituskin. ”En olisi ikinä uskonut, että hän valitsee päättävänsä jäljellä olevat päivänsä Gaialla… Mutta ehkä tämä on hänen kohtalonsa, aikoja sitten asetettu.” Garland tunsi mielipahaa, sillä olihan Kuja hänelle kuin oma lapsi.  Hän itse oli tämän luonut, mutta nyt oli aika päästää irti.
”Minäkään en voi paeta kohtaloani”, Garland jatkoi pohdintaansa. ”Jonain päivänä minun täytyy kohdata sinun kaksoiskappaleesi, Kuja.”

 

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!