Punainen aamunkoitto
Luku 28
Itachi
ja Kisame pysähtyivät suojaisaan paikkaan joenrannalle. Täällä sentään oli
suurempiakin puita, eikä pelkästään kitukasvuisia käkkyröitä. Ne peittivät
näkyvistä iltapäivän auringon ja tarjosivat toivotun lepopaikan. Kisame laski
Yumen maahan suuren puun varjoon ja istahti sitten itse hieman kauemmas.
Oli
hiljaista. Kumpikaan mies ei vaivautunut puhumaan, vaikka pohdittavaa olisi
varmasti riittänyt. Joen tasainen kohina täytti ilman yhtä aikaa sirkuttavien
lintujen kanssa. Itachin mielessä käväisi, että Tobi saattaisi pyrkiä heidän peräänsä,
mutta toisaalta ehkä Deidarassa oli tarpeeksi huolehdittavaa, jotta tämä
pysyisi toistaiseksi pois maisemista.
Mitä
taas Yumeen tuli.. tyttö oli surkea näky. Itachi pyyhkäisi hiuskiehkuran pois
tämän ryvettyneiltä kasvoilta. Tytön mekko oli revennyt ja siihen oli tarttunut
multaa. Toinen polvi oli naarmuilla, luultavasti kaatumisen jäljiltä. Tytön
kasvoilla oli kuitenkin rauhallinen ilme, mikä toi hieman toivoa. Tämän
hengityskin kulki tasaisena, joskin ehkä hieman pinnallisena.
Itachi
etsi matkapakkauksestaan puhtaan paidan ja kävi kastelemassa sen joessa. Hän
rutisti enimmät vedet siitä, ennen kuin palasi Yumen luokse. Varovaisesti hän
nosti tytön pään syliinsä ja ryhtyi puhdistamaan tämän kasvoja, jotka olivat
tahriintuneet sekä mullasta että kyynelistä.
Lian
alta paljastuivat tutut kasvot, mutta nyt vasemman silmän alla oli puolikaaren
muotoinen arpi. Itachi sipaisi sitä varovaisesti. Oli surullista, että Yume
joutuisi kantamaan jälkiä käymästään taistelusta ikuisesti. Varsinkin kasvoihin
jäänyt merkki olisi pysyvä muistutus. Toivottavasti tyttö ei ollut ottanut sitä
kovin raskaasti. Ei sillä, Yume oli edelleen kaunis. Yksi pieni arpi ei
riittänyt pilaamaan tämän kasvoja. Valitettavasti Yumen toiselle poskelle oli
muodostumassa mustelma, joka näytti arpea huomattavasti ilkeämmältä.
Itachi
puhdisti huolellisesti tytön ihon ja tarkasti polven naarmut. Ne eivät olleet
syviä, eivätkä ainakaan vielä näyttäneet tulehtuneilta. Samalla hän huomasi,
että tytön oikeassa reidessä oli myös arpi. Paikalla oli luultavasti aiemmin
ollut syvä haava.
”Luuletko,
että Deidara ja Tobi..?” Kisame esitti vain puolittaisen kysymyksen.
”En.
Tämä ei ole tullut viime päivien aikana. Luulen, että se voisi olla peräisin
Konohasta”, Itachi vastasi. ”Samoin arpi silmän alla.. tuo posken mustelma sen
sijaan on tuore.”
”En ole
koskaan ymmärtänyt tuollaista.. naisiin käsiksi käymistä. Siis jos ei puhuta
taistelutilanteesta. Ne ovat asia erikseen”, Kisame pohdiskeli.
”Muistaakseni
sinä itse nostit Yumen seinälle ja kuristit kurkusta ensitöiksesi”, Itachi
huomautti.
”Luulin
häntä tunkeilijaksi.”
”Tiedän.
Se ei ollut syytös.”
Hai
nyökkäsi lyhyesti. Itachi veti uudestaan Yumen ylävartalon syliinsä. Hänen katseensa
osui tytön yllä olevan vaatekappaleen niskaan. Hyvin varovaisesti hän käänsi
tyttöä hieman, jotta sai paremman näkymän. Tuttu viuhkakuvio aiheutti
suorastaan kylmiä väreitä hänelle. Nopeasti hän käänsi Yumen takaisin parempaan
asentoon.
”Mitä
nyt?” Kisame kummasteli. ”Sinä menit ihan kalpeaksi.”
”Tobi
taitaa tietää, kuka Yume todella on. Hänen ei pitäisi tietää..” Itachi mutisi.
Viuhkakuvio vahvisti hänen epäilyksiään. Hän oli ollut todella sokea, kun ei
ollut tajunnut aiemmin. Ei ihme, että Tobi kulki koko ajan naamio kasvoillaan.
Tietysti kyse saattoi olla jostain muustakin, mutta Itachi uskoi vahvasti
olevansa oikeassa.
”Et
muuten ole kertonut minullekaan tytön taustaa”, hai pani merkille. Itachi
tajusi, etteivät he olleet vieläkään puhuneet asiasta. Jotenkin se oli vain
unohtunut, vaikka miehen oli ollut tarkoitus kyllä kertoa myös ystävälleen. Hän
oli toivonut siten saavan Kisamen suhtautumaan Yumen hieman suopeammin.
Tapahtumat olivat kuitenkin saaneet sellaisen käänteen, että hän oli unohtanut
päätöksensä kokonaan.
Mies
kääntyi tuijottelemaan tytön kasvoja ja ryhtyi samalla selittämään koko pitkää
ja monimutkaista juttua Kisamelle, joka kuunteli vaitonaisena. Koko juttu
kuulosti edelleen uskomattomalta. Toki erikoiset sattumat olivat mahdollisia,
mutta tämä oli jo niin suuren luokan sattuma, että siihen olisi ollut mahdotonta
uskoa, jos ei olisi nähnyt todisteita edessään.
”Tiedätkö,
miten epätodennäköistä oli, että satuimme juuri siihen baariin, jossa Yume-chan
istui, ja vielä samaan aikaan, kun hän vietti siellä aikaansa?” Kisame
hämmästeli.
”Tiedän.
Sellaista ei vain tapahdu”, Itachi vahvisti.
”Voisiko
se olla järjestetty juttu?”
Hain
sanat olivat pysäyttävät. Niin. Järjestetty. Kaikki oli tapahtunut kuin
jonkinlaisen tarkan suunnitelman mukaan. Itachi oli kävellyt samaan baariin,
jossa istui tyttö, joka oli kihlattu hänelle vuosia sitten. Kumpikaan heistä ei
ollut tunnistanut toista sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta heidän
välilleen luotu sinetti oli aktivoitunut välittömästi. Oli kuin joku olisi
halunnutkin niin tapahtuvan.
Pain
oli määrännyt Itachin ja Kisamen suorittamaan tehtävää tuohon kyseiseen
kapakkaan. Heidän oli ollut määrä kovistella erästä liikemiestä, joka ei ollut
huolehtinut maksuistaan Akatsukille. Itachista pelkkä ajatus, että Pain oli
järjestänyt hänen ja Yumen kohtaamisen, oli naurettava. Siinä ei ollut
minkäänlaista järkeä, sillä Itachin menneisyys, saati sitten yksityiselämä, ei
liikuttaneet sitä miestä tippaakaan. Tämän mielestä alaiset saivat vaikka
paneskella pikkuoravia vapaa-ajallaan, kunhan hoitivat työnsä kunnolla.
”No,
joka tapauksessa, meidän on syytä jatkaa matkaa. Tyttö vilustuu, jos viettää
yön tuossa”, hai jatkoi. Itachi tajusi vajonneensa ehkä liiankin pitkäksi aikaa
hiljaisuuteen. Hän ymmärsi myös, että Kisame oli oikeassa. Yume oli saatava
jonnekin lämpöisempään paikkaan tai ainakin tyttö olisi puettava lämpimämmin.
Toisessa
tilanteessa Itachi olisi lähtenyt suuntaamaan suoraan hänen ja Kisamen talolle.
Nyt häntä kuitenkin epäilytti. Tobi oli tytön perässä, eikä ollut ollenkaan
varmaa, mitä tämä tarkalleen ottaen aikoi. Mies myös tiesi, missä he asuivat,
joten tämän olisi helppo ilmestyä paikalle. Itachi ei halunnut ottaa mitään
riskejä Yumen suhteen. Tytölle oli tapahtunut jo aivan tarpeeksi pahaa heidän
kohtaamisensa jälkeen.
Kisamen
homeinen piilopirtti vaikutti ainoalta vaihtoehdolta. Se sijaitsi pienen saaren
keskellä aivan Vesimaan rajojen tuntumassa, eikä siinä mielessä ollut paras
mahdollinen paikka. Silti sekin saattoi olla turvallisempi kuin se talo, jonka
sijainnin Tobi tiesi. Sinne saattoi ehkä uskaltaa jättää Yumen hetkeksi
yksinkin, sillä jossain vaiheessa Itachi joutuisi tekemään niin. Se, ettei
hänellä ja Kisamella ollut juuri nyt suoritettavanaan Akatsukin tehtäviä, ei
tarkoittanut, ettei niitä voisi ilmaantua piankin. Toivottavasti tyttö vain
heräisi sitä ennen.
Itachi
oli yrittänyt tehdä illuusion mahdollisimman siedettäväksi Yumelle tajuttuaan
virheensä. Tyttö oli onneksi menettänyt tajuntansa melko pian, sillä tämä olisi
varmasti järkyttynyt vielä pahemmin, jos olisi nähnyt, miten mies oli kohdellut
Deidaraa. Katanan työntäminen keskikehon läpi oli ollut pelkkää alkusoittoa. Ja
jokaisesta vuodattamastaan kuvitteellisesta veripisarasta Itachi oli nauttinut.
Se oli harvinaista. Deidara oli kuitenkin käyttäytynyt Yumea kohtaan niin
väärin, että oli todellakin ansainnut kohtalonsa. Mieheltä menisi hetki toipua
saamastaan kohtelusta. Ja jonain päivänä tämä saisi kokea oikeasti sen kaiken.
Itachi ei todellakaan ollut antanut anteeksi.
Pelkkä
ajatus siitä, mitä Deidara oli ollut aikeissa tehdä, sai Itachin raivon
partaalle. Hän pystyi vielä jotenkin hyväksymään sen, että jonain päivänä Yume
saattaisi haluta jonkun toisen. Se olisi itse asiassa parasta tytön kannalta,
sillä Itachi ei todellakaan pitänyt itseään miesystävämateriaalina. Mutta sitä
hän ei voinut hyväksyä, että joku yritti ottaa tytön väkisin, satuttaa tätä,
tehdä jotain sellaista, mitä Yume ei selvästikään halunnut. Ylipäätään jokaisen
miehen olisi pitänyt olla sellaisen käytöksen yläpuolella. Deidara oli toiminut
täysin hävyttömästi.
Mies
nosti tytön syliinsä kammettuaan ensin itsensä jaloilleen. Yumen pää retkahti
ilkeästi, ja hän joutui saman tien korjaamaan asentoa. Kisamen ilme kertoi,
että hai oli huolissaan vähintäänkin hänestä, ehkä jopa tytöstäkin.
”Jaksatko
sinä varmasti?” haimies tiedusteli varovaiseen sävyyn.
”Jaksan”,
Itachi tuhahti. Hän ymmärsi Kisamen huolen, sillä hän oli pari kertaa
romahtanut vasta jonkin ajan päästä silmien käytön jälkeen, mutta nyt hän tunsi
voivansa suhteellisen hyvin. Hän ei ehkä ollut parhaimmillaan, mutta kyllä hän
kuitenkin jaloillaan pysyi.
”Minusta
meidän on paras edetä joenuomaa seuraten mahdollisimman pitkälle ja suunnata
sitten Vesimaahan, kun pääsemme täältä pois”, hai ehdotti ja painoi hatun
päähänsä.
”Ajattelit
siis samaa kuin minä”, Itachi tuumasi. Oli melkein yllättävää, miten heidän
ajatuksensa toisinaan kulkivat täysin samanlaista linjaa.
”Luultavasti.
Emme kuitenkaan pääse sinne päivässä.”
Se oli
totta. Itachi antoi Kisamen asettua johtoon. Heidän täytyisi löytää yöksi jokin
riittävän suojaisa paikka. Mieluusti sellainen, jonne voisi pystyttää nuotion
herättämättä liikaa huomiota. Lämmin illallinen ei olisi pahitteeksi heille
kummallekaan. Yumekin olisi varmasti tarvinnut ruokaa, mutta tyttöä oli
mahdoton syöttää juuri nyt. Senkin takia olisi ollut tärkeää, että tämä heräisi
pian. Itachi oli sellaisessa asemassa, ettei hän vain voinut toimittaa tyttöä
sairaalaan, vaikka tämä olisi saattanut hoitoa tarvitakin. Ainoa seuraus olisi
ollut Yumen vangitseminen ja kuulustelu heti tämän herättyä. Itachi oli
nimittäin melko varma, että tyttöparka oli päätynyt lainsuojattomaksi, vaikkei
ollut varsinaisesti tehnyt mitään. Yumesta ei totisesti saanut rikollista edes
tekemällä. Tyttöhän oli täysin viaton.
Hyvä
on, tyttö osasi olla raivostuttava kiukkupussi, mutta se oli vain osa tämän
viehätysvoimaa. Itachi oli sillä hetkellä valmis kuuntelemaan jopa Yumen
kiukuttelua jostain täysin mitättömästä asiasta. Kunpa hän vain olisi kuullut
tytön äänen. Viimeisin muisto siitä oli ilmaa leikkaavaa kirkaisu vuorilla. Se
oli saanut Itachin sydämen lähelle pysähtymistä. Huuto oli ollut niin täynnä
tuskaa ja pelkoa. Mies oli heti arvannut, että Deidaralla oli ollut jotain
tekemistä sen kanssa.
Ja nyt
tytön huulilta ei karannut hiiskaustakaan. Itachi syytti siitä vain ja
ainoastaan itseään. Tobi oli todellakin oikeassa siinä, että hän vaaransi
Yumen. Silti ei tullut kysymykseenkään, että hän olisi jättänyt tytön toisen
miehen huostaan. Vain jos Yume itse ilmoittaisi haluavansa palata sinne, hän
laskisi tytön. Muussa tapauksessa tämä saisi jäädä hänen luokseen. Hän tekisi
jatkossa kaikkensa, että tämä olisi turvassa. Mitä vain se sitten vaatisikin..
*
Itachi
peitteli Yumen omalla kaavullaan. Tyttö näytti nuotion loimotuksessakin
kalpealta ja melkein liian rauhalliselta. Mies olisi antanut paljon, jos olisi
pystynyt sillä hetkellä kurkistamaan tämän mieleen. Hän halusi tietää, mitä
siellä tapahtui. Yume ei ollut voimakas ninja, eikä ollut koskaan törmännyt
luultavasti edes kevyemmän luokan illuusioon. Itachi pelkäsi, että hän oli
aiheuttanut tytölle pysyvän trauman tai vahingoittanut tämän mieltä.
Ja
miten tyttö suhtautuisi häneen jatkossa? Yume tiesi, että hän oli rikollinen,
muttei varmastikaan ollut ymmärtänyt, mihin hän todella kykeni. Itachin pitäisi
vielä kertoa tälle menneisyyden kauhuista ja nyt kertomusta värittäisi tytön
mielessä kuva katanan lävistämästä Deidarasta. Se oli paljon pahempaa kuin
pelkkä kuvitelma murhista. Niitä ihmisiä Yume ei ollut sentään tuntenut. Tyttö
tuskin tunsi sympatiaa Deidaraa kohtaan, mutta oli selvää, että tämä vastusti
tappamista henkeen ja vereen.
Lisäksi
Yumen muuttuminen Deidaraksi illuusiossa oli oma lukunsa. Se oli varmasti
järkyttänyt tyttöä syvästi. Olikohan se mahdollisesti tehnyt jotain tämän
minäkuvalle? Itachi ei ollut itse koskaan joutunut kohtaamaan samanlaisia
illuusioita, joita hän itse pystyi luomaan. Hän ei tiennyt, miten pahasti ne
saattoivat järkyttää kokematonta mieltä. Toipuisiko sellaisesta koskaan
ennalleen?
Mies
jätti tytön nukkumaan ja istahti itse nuotion ääreen. Hän tarttui Kisamen
ojentamaan kuppiin. Kamomillateen tuoksu pyrki sisään hänen nenästään. Valinta
sopi päivän tapahtumien kannalta erittäin hyvin. Se rauhoittaisi ja tasoittaisi
mielen myllerrystä ja auttaisi myös nukahtamaan.
”Tyttö
on sitkeää tekoa. Kyllä hän toipuu”, hai huomautti. Tämä tuijotteli
tähtitaivasta, eikä edes vilkaissut Itachin suuntaan.
”En ole
varma, onko hän kuitenkaan tarpeeksi sitkeä”, Itachi huokasi ja nosti kupin
huulilleen. Juoma oli yhä polttelevan kuumaa. Se nosti ilkeän tunteen hänen
kielelleen. Mies tiesi, että polttelu kielessä vaivaisi häntä ainakin
seuraavan, ellei jopa sitä seuraavankin päivän.
”Hän
selvisi siitä Naruton ystävästä ja Deidaran räjäytyksestä. Hän jopa pärjäsi
kuutisen viikkoa Tobin ja Deidaran seurassa. Yume-chanin tuntien hän ei
taatusti ollut ilahtunut siitä. Ja silti hän selvisi. Mitä sinun illuusiosi on
Deidaran luomaan todellisuuteen verrattuna?”
Itachi
ei voinut olla virnistämättä. Kyllä hän tiesi, että totuus ei ollut aivan
sellainen kuin minä Kisame sitä kuvasi, mutta toisen miehen halu kääntää ikävä
tilanne huumoriksi ja siten tukea häntä, oli jälleen merkki todellisesta
ystävyydestä. Kisame taisi nykyisin ymmärtää häntä paremmin kuin hän itse.
”Ja jos
tyttö ei selviä, tulen taatusti auttamaan sinua Deidaran silpomisessa”, hai
jatkoi yllättäen. Itachi oli jo luullut, että tämä aikoi vaieta. ”Ihan vain
siitä syystä, etten enää pääse kuuntelemaan Yume-chanin jatkuvaa kitinää ja
valitusta, kun kaikki ei menekään neidin mielen mukaan.”
Itachi
tyytyi hymähtämään. Tuo oli kaiketi Kisamen tapa sanoa, että tyttö oli
tervetullut jakamaan heidän arkensa. Hain hyväksyntää oli saanut odottaa kauan,
mutta näköjään Yume oli vihdoin saanut sen. Mikä oli toiminut laukaisevana
tekijänä? No, sitä oli paha sanoa. Kisame arvosti taitavia ninjoja, jotka
osasivat aina soveltaa taitojaan uudella tavalla, eikä Yumea voinut edes
hyvällä tahdolla kuvata sellaiseksi. Ehkä tytön sisukkuus ja uskallus haastella
hai kumoon tilanteessa kuin tilanteessa oli tehnyt vaikutuksen kalamieheen.
Parin
päivän päästä he olisivat viimeistään Vesimaan rajoilla. Tosin tajuttoman tytön
kuljettaminen saattaisi hidastaa heidän kulkuaan. Itachi vilkaisi tyttöä. Yleensä
tämä kääntyili unissaan useammankin kerran yön aikana, mutta nyt tämä makasi
hiljaa selällään. Se oli jotenkin luonnotonta, ei ollenkaan yumemaista. Itachi
olisi halunnut ravistella tyttöä, pakottaa tämän heräämään, mutta hän tiesi,
ettei sellaisesta olisi hyötyä. Tytön täytyi antaa olla. Tämä heräisi vasta,
kun mieli olisi korjannut kärsimänsä vauriot.
Yume
oli niin pieni ja hento. Tyttö ei ansainnut tällaista kohtaloa. Itachi nojasi
päänsä käsiinsä. Hänen teki mieli karjua, eikä se todellakaan ollut hänen
tapaistaan. Hän oli kohta kuusi viikkoa odottanut tytön tapaamista. Kaivannut
tämän ääntä, kasvoja, vartaloa, kaikkea. Hän oli vain halunnut painaa tämän
syliinsä. Ja nyt, hänen takiaan, tyttö oli tajuton, eikä luultavasti edes
tiennyt pelastuneensa. Pahimmassa tapauksessa Yume vihaisi häntä herätessään.
Oli
täysin mahdollista, että hän oli pilannut kaiken. Tuhonnut tytön elämän kaiken
jälkeen. Jälleen kerran hän katui iltaa, jona he olivat kohdanneet. Paitsi,
että tuo ilta oli pilannut Itachin huolella laaditut suunnitelmat, se oli myös
tuhonnut Yumen elämän. Tytöllähän oli ollut kaikkea, josta ihminen vain saattoi
haaveilla: perhe, ystäviä ja hyvä työpaikka. Ilmeisesti tämän adoptiovanhemmat
olivat huolehtineet tytöstä kuin tämä olisi ollut heidän oma lapsensa. Juuri
sellaista rakkautta pieni ihmislapsi tarvitsi. Tukea ja välittämistä, pieniä
työntöjä eteenpäin elämässä.
Ei
välttämättä käskyjä ja komentoja tai painostusta pyrkiä koko ajan vain
paremmaksi. Isä oli ollut aina sellainen. Itachin oli pitänyt olla aina
parempi, mikään ei ollut riittänyt. Ja samaa se mies oli tehnyt Sasukelle.
Painottanut Itachin taidokkuutta ja lyönyt yrittävää poikaa siten lyttyyn.
Kyllä Itachi tiesi, että se oli ollut heidän isänsä tapa osoittaa välittämistä,
mutta kenties se oli ollut väärä tapa. Hän oli hiljalleen alkanut vihata
isäänsä. Tietysti tämän osallistuminen konohalaisten pettämissuunnitelmaan oli
ollut osasyy, mutta käytöskin oli tuonut siihen aika paljon.
Yumen
lapsuus oli varmaankin ollut hyvin toisenlainen. Tyttöä ei ollut kasvatettu
tämän verenperinnön mukaan. Niin, ehkäpä kaikesta huolimatta Yume oli onnekas.
Tämä oli saanut elää normaalin lapsuuden. Kukaan ei ollut painostanut tätä koko
ajan parempiin suorituksiin. Tosin tytöstä näki, että tämä nosti itse riman
korkealle, mutta se oli sitten asia erikseen.
Itachi
huomasi, että hän olisi halunnut tietää enemmän Yumesta. Hän tiesi vain kaikki
faktat ja niiden lisäksi pieniä yksityiskohtia, kuten sen, miten tyttö puhui.
Millaisella äänensävyllä tämä ilmaisi olevansa jännittynyt, vihainen tai
iloinen. Miten tämän silmäkulmiin ilmestyi pieniä ryppyjä, kun tämä hymyili.
Miten tämän kädet tärisivät hieman silloin, kun tämä kosketti miestä. Se kaikki
oli kiehtovaa ja Itachi halusi oppia lisää Yumesta. Mutta lisäksi hän halusi
tietää, millaista tämän elämä oli ollut aiemmin. Hän tahtoi kuulla tytön
ystävistä, työstä, perheestä, elämästä ylipäätään. Kaipasikohan Yume yhä
kaikkea, mitä tällä oli ollut? Varmasti kaipasi. Itachi toivoi, että olisi
voinut antaa tälle jotain parempaa tilalle. Jotain, minkä avulla kestää
menneisyyden menetykset, sillä Yume ei voinut enää palata takaisin. Ehkä käydä
kotona, muttei koskaan jäädä sinne. Viimeaikaiset tapahtumat olivat tehneet
sellaisen valinnan mahdottomaksi.
Ja
samaan aikaan Itachi tiesi, ettei menneisyyden menetyksiä ja haavoja voinut
täysin paikata mikään. Ne jatkoivat kaihertamista, vaikka elämä olisi tarjonnut
eteen mitä. Kuitenkin niiden sietäminen oli helpompaa, kun nykyisyydessä oli
jotain, mihin takertua. Joku. Yume oli sellainen henkilö Itachille. Mies vain
pelkäsi kuollakseen, ettei hän merkinnyt samaa tytölle.. ainakaan enää. Ja kun hän
kertoisi totuuden itsestään, voisi olla, ettei tyttö enää sietäisi häntä
silmissään. Hän oli tappanut omat sukulaisensa, mutta pahempaa oli, että hän
oli surmannut jokaisen elossa olevan Yumen sukulaisen Uchihojen puolelta. Juuri
hän oli riistänyt tytöltä mahdollisuuden saada mennyt takaisin. Juuri hän oli
vienyt Yumelta kaiken, jopa tämän uuden perheen, vaikka nämä nyt sentään olivat
elossa.
Yumella
oli täysi oikeus vihata häntä. Helvetti, Itachi vihasi itsekin itseään. Hän oli
koko ajan, koko elämänsä ajan, pyrkinyt kohti hyvää, parempaa, rauhaa. Silti
hän oli tehnyt niin paljon pahaa, että sen kanssa alkoi olla vaikea elää.
Ihmistä ei ollut tarkoitettu satuttamaan toista, sillä muita satuttamalla repi
itseään rikki. Itachin oma sielu oli repaleinen ja sydän särkynyt, eikä hän
voinut syyttää siitä ketään muuta kuin itseään.
”Taas
sinä teet sitä”, Kisamen ääni rikkoi hyvää vauhtia kasvavan itsesäälinvyyhden.
Itachi kohotti katseensa ja näki hain tuijottavan häntä.
”Teen
mitä?”
”Kiskot
kaikki maailman murheet niskoillesi aivan kuin olisi juuri sinun
velvollisuutesi muuttaa tämä surkea todellisuus paremmaksi”, hai selitti.
”Vaikka sinä kuinka valittaisit ja murehtisit, maailma ei muutu. Siitä ei tule
parempaa paikkaa koskaan, sillä ihmiset ovat mitä ovat. Voit tehdä siitä
ainoastaan paremman paikan itsellesi.. ja Yume-chanille. Voit rakentaa oman
todellisuutesi, mutta et voi pelastaa koko maailmaa.”
Itachi
tuijotti ystäväänsä hiljaa. Hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut tälle. Kisame
oli erikoinen persoona. Joku olisi saattanut luokitella hain brutaaliksi
tappajaksi, mutta oikeastaan tämä oli hyvinkin filosofinen ja älykäs kaveri,
jolla oli myös erinomainen huumorintaju. Itachin oli pakko myöntää, ettei hän
tiennyt, mitä olisi tehnyt ilman Kisamea. Oli hänen onnensa, että he olivat
päätyneet toistensa partnereiksi. Heidän erilaiset luonteenlaadut täydensivät
toisiaan, kuten heidän taistelutyylinsäkin. Lisäksi Kisamen puheet pudottivat
Itachin maanpinnalle aina, kun hänen mielensä rikkoutunut puoli yritti ottaa
vallan ja ajaa hänet epätoivoon ja ahdistukseen.
”Maailma
ei ole turvallinen nykyisellään”, Itachin oli pakko huomauttaa, vaikka hän jo
tiesi, mitä hai sanoisi. He olivat keskustelleet aiheesta ennenkin.
”Se on
juuri niin turvallinen kuin sen kuuluukin olla. Et voi pelätä jokaista
risahdusta. Etkä voi tunkea Yume-chania purkkiin ja pitää häntä siellä, ettei
hänelle vain satu mitään. Anna tytön elää elämäänsä. Ja koeta välillä elää
itsekin. Jos sinun rauhasi tarkoittaa sitä, että kaikki vain murjottavat,
eivätkä uskalla työntää edes varpaankärkeään ulos, minä en halua nähdä sitä
päivää”, Kisame paasasi.
Tässä
kohtaa Itachia alkoi aina huvittaa. Ei hän nähnyt asioita samalla tavalla kuin
hai, mutta silti Kisame sai kaiken kuulostamaan huvittavalta. Aivan kuin
Itachin pyrkimykset olisivat olleet typeriä ja turhia. Mies itse tiesi, ettei
niin ollut. Silti välillä teki hyvää nauraa itselleen. Vasta kun mies osasi
suhtautua itseensä ja ajatusmaailmaan huvittuneesti, hän pystyi tarkastelemaan
niitä myös riittävällä vakavuudella. Sen Itachi oli oppinut Kisamelta. Hai ei
suinkaan aina ollut hakoteillä filosofiansa kanssa.
”Sinunkin
olisi paras levätä. Lupasit olla käyttämättä silmiäsi ja käytit niitä silti”,
hai vaihtoi puheenaihetta. Tuo oli niin ärsyttävää. Itachi ei pitänyt siitä,
että kukaan holhosi häntä. ”Ajattelen vain yhteistä etua. En voi suojella teitä
molempia, jos jotain tapahtuu”, Kisame lisäsi. Hai oli taatusti huomannut
olemattoman kulmien kurtistuksen.
”En
sano, että olisit oikeassa, mutta kaipa lepo voisi tehdä hyvää”, Itachi
tuhahti. Hän heittäytyi selälleen ja kääntyi sitten siten, että näkisi Yumen
koko ajan tai ainakin ensimmäisenä herätessään. Itse asiassa hän oli yllättävän
väsynyt.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!