Punainen aamunkoitto
Luku 29
Tyttö
ponnahti pystyyn ja painoi kädet suunsa eteen. Hänen silmissään vilisi pieniä
hopeisia valopisteitä äkkinäisen nousun seurauksena. Välittämättä huimauksesta
hän laski jalkansa nopeasti lattialle ja syöksyi kohti tuntemattoman huoneen
ovea. Hän tönäisi sen auki, juoksi eteenpäin käytävää, kunnes näki oven, josta
todennäköisesti pääsisi ulos. Ei ollut aikaa alkaa arvuutella, missä kylpyhuone
sijaitsi. Paikka oli uppo-outo.
Ulkona
tihkusade iski tyttöä vastaan. Hän taisteli tiensä lähimmän pusikon luokse ja
uskaltautui vihdoin siirtämään kätensä. Yume puristi pitkät hiuksensa
nyrkkiinsä suojellakseen niitä. Vatsa kouristui ja poltteleva neste nousi ylös
ruokatorvea pitkin. Mitään muuta ulos ei tullutkaan. Hänen vatsansa oli tyhjä,
se suorastaan huusi ruokaa, vaikka pahoinvointi sai sen yhä kouristelemaan.
”Yume?”
Tyttö
tunnisti äänen, muttei kyennyt vastaamaan, sillä uusi yökkäys sai hänet
taipumaan kaksinkerroin. Sade naputti niskaan, kun hän polvistui maahan
henkeään haukkoen. Oksentaminen tyhjällä vatsalla oli jotain aivan kamalaa. Se
suorastaan sattui.
Lämmin
käsi kosketti Yumen selkää, kun Itachi kyykistyi hänen vierelleen. Hän sävähti
miehen kosketusta. Mielikuvat syöksyivät hänen verkkokalvoilleen. Miehen
punaiset silmät, sharinganit, jotka olivat jotenkin erilaiset kuin Yumen omat.
Katana, Yumen kädet, veri, kauhu.
Tytön
vatsa kääntyi jälleen ympäri. Hän sylki suuhunsa nousseen kirvelevän nesteen
maahan. Voi hyvä elämä, missä hän oli? Mitä oli tapahtunut? Oliko Deidara
kuollut?
”Oletko
sinä kunnossa?”
Miten
typerä kysymys! Hän oksensi, hän oli nähnyt Itachin tappavan ihmisen ja
muuttunut itse mieheksi. Hän ei todellakaan ollut kunnossa.
Yumen
katse hakeutui hänen omiin käsiinsä. Ne olivat todellakin hänen omansa. Tyttö
tunnisti jokaisen sormen ja vaalean ihon sekä Itachin antaman sormuksen. Hän
oli elänyt noiden käsien kanssa yli kaksikymmentä vuotta. Ne olivat hänen. Hän
ei ollutkaan muuttunut. Mutta mitä sitten oli tapahtunut?
”Tuo on
varmaankin jälkiseurausta illuusiosta. Yritin olla varovainen, mutta sinä
taisit silti reagoida todella voimakkaasti”, Itachi selitti.
Illuusio?
Yume muisti hämärästi miehen opetukset erilaisista taistelutekniikoista. Hänen
mieleensä palautuivat myös Tobin puheet sharinganeista ja siitä, mihin kaikkeen
niiden avulla pystyi. Illuusiot olivat hyvin oleellinen osa Itachin
taistelutyyliä. Yume ei vain ollut koskaan kuvitellut, että ne voisivat olla
niin todellisia. Hän oli luullut, että kaikki oli todella tapahtunut.
”Deidara
ei ole siis kuollut? Sinä et tappanut häntä?” tyttö varmisti.
”En
usko hänen kuolleen. Halusin hänet vain pois kimpustasi ilman, että hän ehtisi
viiltää kurkkuasi auki”, mies vastasi. Vasta nyt tyttö uskalsi vilkaista tätä.
Itachin kasvoilla oli epävarma, suorastaan pelokas ilme. ”Minä olen pahoillani.
Minun ei ollut tarkoitus vetää sinua mukaan illuusioon. Se tapahtui vahingossa,
enkä olisi koskaan antanut itselleni anteeksi, jos et olisi enää herännyt.”
Yume ei
kyennyt sanomaan mitään. Hän kääntyi ja heittäytyi voimalla Itachin kaulaan.
Mies horjahti kyykkyasennostaan ja joutui ottamaan tukea maasta toisella
kädellään. Kyyneleet nousivat Yumen silmiin, kun hän tunsi tutun lämmön,
kosketuksen ja tuoksun. Siitä oli niin kauan, aivan liian kauan. Hän nyyhkytti
hiljaa miehen olkaa vasten eikä halunnut päästää enää ollenkaan irti. Hän
halusi jäädä tähän paikkaan, roikkua miehessä kiinni ikuisesti.
Itachin
kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja sulkivat hänet miehen turvalliseen
syliin. Toinen käsi siirtyi silittelemään hänen hiuksiaan, jotka muuttuivat
hiljalleen kosteiksi sateesta. Koko Yumen vartalo tärisi itkun voimasta. Kaikki
oli ollut niin kamalaa. Hän oli luullut, ettei tämä hetki koittaisi koskaan.
Mutta nyt hän oli Itachin sylissä. Turvassa. Eikä mikään enää erottaisi heitä.
Sen hän lupasi itselleen. Hän ei antaisi sen tapahtua.
Yumella
ei ollut aavistustakaan kauan he olivat siinä. Jossain vaiheessa Itachi auttoi
hänet pystyyn ja painoi kiinni rintaansa. Miehen paita oli märkä, mutta ihon
lämpö hohkasi sen lävitse. Siinä oli hyvä olla.
”Ei
mitään hätää enää”, Itachi kuiskasi hiljaa. Yume nyökäytti päätään tietäen
miehen tuntevan liikkeen. Tämä oli oikeassa. Nyt kaikki oli hyvin.. ainakin
melkein. Heillä oli vielä paljon puhuttavaa. Selvitettävää. Se saisi kuitenkin
odottaa. Tyttö ei halunnut pilata hetkeä nostamalla ikäviä asioita esille.
Heillä olisi loputtomiin aikaa murehtia.
Tyttö
vetäytyi kauemmas miehestä ja kohotti kasvonsa niin, että saattoi nähdä tämän
paremmin. Sade valui hänen poskilleen viileänä ja pyyhki pois kyynelten
jättämät juovat. Ahdistus oli poissa miehen silmistä. Ne olivat nyt jotenkin
erilaiset kuin hetkeä aiemmin. Yhä tummat, mustat, yhä kauniit ja kutsuvat.
Mutta ehkä niissä oli nyt ripaus onnea. Saattoi tietysti olla, että Yume vain
kuvitteli, mutta siinä tapauksessa hän halusi pitää kuvitelmastaan kiinni.
”Yume..”
Mitä
Itachi olikin sanomassa, tyttö ei saanut kuulla sitä, sillä hänellä oli liian kiire
painaa huulensa vasten tämän huulia. Ne olivat suorastaan märät sateesta, mutta
maistuivat ihanan tutuilta. Kauan poissa pysynyt polte syttyi tytön sisällä,
kun hän liimautui kiinni mieheen ja suuteli tätä rajummin kuin oli
tarkoittanut. Miehestä ei vain voinut saada tarpeekseen. Ei nyt, kun Yume oli
vihdoin saanut tämän takaisin. Hän halusi niin paljon, enemmän kuin pelkkä
suudelma voisi tarjota. Hän halusi kaiken, mitä Itachilla oli tarjota.
Suudelma
katkesi aivastukseen. Tytön pää kolahti miehen päätä vasten, ja he molemmat
purskahtivat nauruun. Yume nosti kätensä ja hieroi otsaansa. Puna nousi hänen
poskilleen. Hän oli edelleen yhtä nolo kuin aiemminkin. Se seikka ei kai
koskaan muuttunut miksikään.
”Mennään
sisälle, ennen kuin sinä vilustut”, Itachi nauroi ja kiepsautti tytön
kainaloonsa.
”Sinulla
on kova pää”, Yume jupisi, mutta suostui suunnistamaan takaisin talolle päin.
Vasta
nyt hän kiinnitti huomiota rakennukseen ja sen ympäristöön. He olivat metsän
keskellä ja joka puolella pyörteili usvaa. Talo näytti ankeassa säässä aivan
harmaalta ja todella huonokuntoiselta. Yume oli aivan varma, ettei ollut ollut
tässä paikassa aiemmin.
”Missä
me olemme?” tyttö kysyi talon ovella.
”Vesimaassa.
Emme voineet palata aiemmalle talolle. Tämä on vain väliaikainen järjestely,
kunnes keksin jotain parempaa. Koeta kestää sen aikaa”, Itachi vastasi.
”Kyllä
minä kestän, kunhan saan olla sinun kanssasi”, tyttö naurahti ja ilahtui
nähdessään miehen hymyilevän. Itachi hymyili todella harvoin. Tyttö astui
eteisen puolelle ja tunsi taas saman etovan hajun, joka oli pakottanut hänet
ylös sängystä. Nyt häntä ei oksettanut, mutta haju sai hänet silti voimaan
huonosti.
Itachi
työnsi hänet käsivarren mitan päähän ja katsoi häntä nyt kulmat kurtussa.
”Mikä
on? Sinä olet täysin valkoinen”, miehen ääni oli täynnä huolta.
”Tuo
haju. Se on hirveä!” Yume sihahti ja puristi sieraimensa yhteen. Mikä talossa
oikein haisi?
”Mikä
haju?” Itachi kummasteli ja käänsi päätään kuin olisi siten voinut paikallistaa
Yumen pahoinvoinnin syyn.
”Tuo
mikä leijuu joka puolella!” Yume parahti. Hän työnsi oven uudestaan auki
saadakseen sisälle raitista ilmaa.
”Ai,
nuudelikeitto?” Itachi kysyi yhä hämmentyneempänä. ”Sinähän pidät siitä.”
”En
enää!”
Tyttö
kiirehti käytävää eteenpäin. Hän pujahti huoneeseen, josta oli herännyt ja
avasi sieltä ikkunan. Seuraavaksi hän palasi käytävään ja kipaisi jokaiseen
huoneeseen vuorollaan avaten jokaisen löytämänsä ikkunan. Viimeiseksi hän
suunnisti keittiöön, missä Kisame näytti syövän keittoa erittäin hyvällä ruokahalulla.
Yume mulkaisi haita ja tyrkkäsi viimeisen ikkunan auki. Hänellä oli nälkä,
mutta tuota soppaa hän ei totisesti suostuisi syömään.
Kun
tyttö kääntyi ympäri, hän näki hain katseen jähmettyneen häneen. Lusikka oli
jäänyt puolitiehen tämän taivastellessa näkyä.
”Olet
näköjään jalkeilla”, Kisame sai sanottua ja laski lusikkansa alas. Yume ei
vastannut. Hän toivoi, että hai olisi kipannut ruokansa roskikseen.. ja samoin
pöydällä lojuvan toisen lautasen sisällön. Ja kattilan sisällön myös. Miksi
ihmeessä miehet olivat juuri tänään päättäneet valmistaa nuudelikeittoa? Ja
miksi se haisi niin saamarin pahalle, että Yumen teki mieli oksentaa uudestaan?
”Onko sinulla nälkä? Kattilassa on viel..”
”Älä
edes mainitse sitä!” Yume sähähti.
”Mitä
on tekeillä?” Tällä kertaa hai osoitti sanansa Itachille, joka kuitenkin näytti
olevan edelleen pihalla.
”Älä
minulta kysy. Ilmeisesti keiton haju ällöttää Yumea.”
”Hänhän
pitää siitä! Hän söi viimeksi minunkin annokseni!” Kisame protestoi.
”No,
nyt voit ottaa vahingon takaisin aivan vapaasti. Miten vain, kunhan keitto
katoaa mahdollisimman pian”, Yume vaikeroi. Hän ei voinut jäädä keittiöön, vaan
ryntäsi sieltä pois. Hän palasi takaisin makuuhuoneeseen ja istahti sängylle.
Sinne haju ei onneksi tullut yhtä voimakkaana, mutta huoneessa oli nyt viileää
avonaisen ikkunan takia.
Tyttö
kietoi käsivarret ympärilleen. Vasta nyt hän vilkaisi itseään. Hänellä oli
yllään Itachin t-paita, joka oli liian iso, sekä ilmeisesti myös miehen housut.
Hän muisti selvästi sinisen mekon, joka oli aiemmin ollut hänen päällään.
Mitähän sille oli tapahtunut? Yume antoi katseen kiertää huoneessa. Mekko näkyi
lojuvan sängyn päädyllä, mutta se oli rikki. Tosin se olisi helppo korjata.
Yume sattui pitämään kyseisestä vaatekappaleesta, vaikka olikin saanut sen
Tobilta.
Huone
oli melko ankea paikka. Leveähkö sänky oli mukava, mutta sen lisäksi huoneessa
oli vain pieni pöytä ja yksi tuoli. Vaikka petivaatteet vaikuttivat uusilta,
verhot olivat repaleiset kuin ne olisivat roikkuneet ikkunassa vuosia ja alkaneet
lahota kosteuden takia.
”Otatko
sinä leipää?” Itachin ääni kuului huoneen ovelta. Tytön vatsa murisi
vastaukseksi jo ennen kuin Yume sai suutaan auki. Hän tyytyi nyökkäämään
miehelle ja ojensi kätensä valmiiksi. Leipää. Hänen elimistönsä totisesti
tarvitsi ruokaa.
”Kiitos”,
hän älysi mutista, ennen kuin iski hampaansa kiinni tuoreeseen leipään. Se oli
hyvää, parempaa kuin mikään muu. Yume olisi voinut syödä sitä loputtomiin.
Hetkeen
huoneessa ei kuulunut muuta kuin mussutusta, kun Yume ahmi jokaisen leivän,
jonka Itachi oli hänelle tuonut. Aterian päälle hän joi vielä ison lasillisen
vettä. Paljon parempaa kuin nuudelikeitto. Leipä tosin tuntui turvottavan
vatsaa, mutta se oli sivuseikka.
”Ahmatti”,
Itachi hymähti ja sipaisi murun pois Yumen suupielestä. Tyttö hymyili nolona.
Mahtoi hänkin olla näky. ”Ei sillä. Söisin varmaan itsekin tuohon tahtiin, jos
olisin ollut pidempään tajuttomana.”
”Ei
puhuta siitä”, Yume mutisi ja painoi katseensa alas. Hän ei halunnut muistaa
kauhuja, jotka olivat vaanineet häntä tajuttomuuden läpikin. Hän halusi vain
unohtaa sen kaiken.
”Anteeksi,
en tarkoittanut..” Itachi mutisi. Yumelle tuli tunne, että mies oli jostain
syystä huomattavasti epävarmempi kuin aiemmin.
Tyttö
kohotti kätensä ja laski sen miehen poskelle. Tämän iho oli niin lämmin. Yume
toivoi, että olisi itsekin ollut aina yhtä lämpöinen. Hänen ihonsa oli aina
kovin kylmä Itachiin verrattuna.
”Sinä
todella olet siinä”, tyttö henkäisi. Hänen oli vaikea sisäistää totuutta.
Viikkojen ajan hän oli kaivannut miestä, mutta nyt tämä tosiaan oli hänen
edessään elävänä. Lämpöisenä, kutsuvana, haluttavana, miehenä. ”Minulla oli
ikävä sinua. Ei mennyt päivääkään, ettet olisi ollut mielessäni. Välillä
pelkäsin, ettet ole edes elossa, mutta sitten taas uskoin, että olet ja tulet
vielä.. ja sinä tulit.”
”En
olisi voinut muutakaan”, Itachi hymähti tytön sanoihin. ”Sinä.. minun oli
pakko. En olisi pärjännyt..”
Mies
selvästikin haki sanoja. Yume hymyili tälle. Hän tiesi jo, ettei Itachi ollut
hyvä tällaisissa puheissa, eikä halunnut painostaa miestä. Ei hän tarvinnut
sanoja. Riitti, että mies oli tullut. Sekin kertoi jo paljon. Tuskin tämä oli
tyhjän takia häntä etsinyt käsiinsä.
”Tule
tänne”, tyttö kuiskasi ja heittäytyi selälleen sängylle. Hän tarttui Itachin
käteen ja veti miestä lähemmäs itseään. Tämä naurahti selvästi helpottuneena ja
kömpi hänen vierelleen. Yume käpertyi miehen rintaa vasten. Tuttu tuoksu täytti
hänen nenänsä ja vei pois nuudelisopan muiston. Onneksi Itachin tuoksu ei
sentään kääntänyt hänen vatsaansa ympäri. Oli suorastaan omituista, että ruoka,
jota hän oli aiemmin suorastaan rakastanut, kuvotti nyt häntä. Tai ei itse
ruoka, mutta sen haju.
Hyvästä
tuoksusta oli tullut etova haju…
Aamut
alkoivat oksentamisella…
Rinnat
olivat aristavat…
Vatsaa
turvotti…
Viinirypäleet
himottivat suunnattomasti…
Kuukautiset
olivat loistaneet viikkoja poissaolollaan…
Ja nyt
Yumea panetti turkasen paljon. Hän tunsi selvästi, miten hänen kehonsa heräsi
eloon Itachin läheisyydessä. Alavatsaa kuumotti. Kutkuttava kihelmöinti levisi
kaikkialle. Se oli melkein sietämätöntä, huusi helpotuksen perään. Tyttö tunsi
suunnatonta halua painaa lantionsa miehen lantiota vasten. He olivat olleet
erossa niin kauan. Yume halusi tuntea Itachin kokonaan. Muistuttaa miehelle,
mistä he kumpikin olivat jääneet paitsi pitkän aikaa.
Tyttö
puraisi huultaan ja pakotti ajatuksensa alkuperäiseen aiheeseen. Hän ei olisi
halunnut sillä hetkellä miettiä, vaan toimia, mutta tämä juttu täytyi
ehdottomasti ajatella loppuun saakka välittömästi. Kaikki täsmäsi pelottavasti.
Valitettavasti myös Tobin omituisissa puheissa alkoi yhtäkkiä olla järkeä. Mies
oli välillä viitannut Yumeen monikolla. Tämä oli tehnyt niin ehkä siksi, ettei
Yumen vartalo enää mahdollisesti kuulunut vain tytölle itselleen.
Voi
taivas ja kaikki jumalat. Miten näin oli päässyt käymään! Mitä Itachi sanoisi?
Mies ei vaikuttanut kovin lapsirakkaalta. Sitä paitsi he olivat tunteneet
toisensa vasta hetken. Apua, mitä hän voisi tehdä?
Tytön
silmien edessä vilisi kuvia heistä kahdesta. Panetus vaihtui hyvin nopeasti
paniikiksi. Hän oli täydellinen idiootti. Mikä häntä oli vaivannut? Hän ei
ollut koskaan aiemmin harrastanut seksiä ilman suojaa. E-pillereitä hän ei
ollut koskaan syönyt, mutta kondomit olivat joka kerta olleet käytössä. Ja mikä
Itachia oli riivannut? Mies ei ollut edes ehdottanut ehkäisyn käyttöä! Oliko
tämä suunnitellut koko jutun? Silti miestä ei voisi yksin syyttää, koska vastuu
oli yhtä paljon Yumen. Uskomatonta, että hänelle kävi näin. Hän oli aina ollut
niin varovainen.. ja yhtäkkiä hän vain oli heittänyt aivonsa narikkaan yhtä
aikaa alushousujensa kanssa.
Hitaasti
tyttö vei oman kätensä vatsalleen. Se tuntui turvonneelta, muttei varsinaisesti
kasvaneelta. Ehkä hän oli väärässä. Kuukautiset alkaisivat varmasti pian. Hän
oli vain ollut niin stressaantunut, että ne olivat sen takia viipyneet jopa
tavallista pidempään.
Lapsi.
Itachin lapsi. Miksi ajatus lämmitti hänen mieltään? Hän oli paniikissa, kyllä.
Hän pelkäsi miehen reaktiota, ehdottomasti. Ja silti ajatus lapsesta tuntui
jollain omituisella tavalla hyvältä. Yume ei ollut koskaan pitänyt itseään
erityisen äidillisenä, mutta nyt hänen mieleensä nousi kuva pienestä
mustatukkaisesta tytöstä tai pojasta.
Ei. Ei
asia ollut niin. Itachille ei vielä kannattanut puhua mitään, sillä Yume saattoi
aivan hyvin olla väärässä. Ehkä hänellä vain oli stressioireita. Tai sitten
illuusion jälkiseurauksia. Itachihan oli puhunut sellaisista. Niin sen täytyi
olla. Hänen elimistönsä oli yksinkertaisesti sekaisin kaiken tapahtuneen
vuoksi. Kunhan tilanne tasoittuisi, kaikki korjaantuisi ennalleen.
Ja nyt
hän unohtaisi koko kuvitelman ja keskittyisi siihen, että kaikki oli vihdoin
hyvin. Hän oli Itachin sylissä ja sai nauttia miehen läheisyydestä. Yume
kääntyi ympäri ja kohtasi miehen intensiivisen katseen. Hymy nousi saman tien
hänen huulilleen. Itachi oli niin kaunis. Oli erikoista, että mies saattoi olla
yhtä aikaa kaunis ja miehekäs. Jotenkin Itachi onnistui siinä täydellisesti.
Mies
oli niin lähellä, että Yume tunsi tämän hengityksen kasvoillaan. Lämpöiset
henkäykset olivat kuin lupaus kesästä keskellä viileää huonetta.
”Itachi..
minä..” tyttö mutisi. Hän laski katseensa alemmas ja ryhtyi näpräämään miehen
paitaa. Se oli yhä kostea sateen jäljiltä. Eikö miehelle tullut kylmä? Eipä
kai, kun tämä oli aina niin lämmin. Mies ei varmasti palellut koskaan, ellei
sattunut saamaan jotain kuumetautia.
”Onko
siinä jotain likaa?”
”Mitä..?
Ai, ei ole.”
Punastus
levisi hehkuvana pitkin Yumen kasvoja. Hän päästi irti paidasta, muttei oikein
tiennyt, minne olisi kätensä laittanut. Lopulta hän laski toisen miehen kyljen
päälle ja jäi piirtelemään ympyrää peukalollaan kosteaan kankaaseen. Hänen
kurkkuaan kuristi lievästi.
”Mikä
on?” Itachi kysyi. Miehen äänessä oli jälleen huolta. Aivan kuin tämä olisi
ollut koko ajan varpaillaan, etsinyt merkkejä siitä, että jotain oli vialla.
”Ei
mikään”, Yume sopersi. Hän vilkaisi miestä nopeasti, mutta laski katseensa
sitten uudestaan. Oliko tämän pakko katsoa noin tarkasti?
Tyttö
puri jälleen huultaan. Hän halusi sanoa sanat. Ne kuplivat hänen sisällään,
vaativat päästä ilmoille. Viimeksi hän ei ollut sanonut niitä, koska oli ollut
liian aikaista. Oliko vieläkin? Ja entäs jos hän oli raskaana? Eikö tunteiden
julkituominen ollut silloin tavallaan kiristystä? Ei, hän ei ollut raskaana.
Hän ei saisi ajatella niin, ettei alkaisi kuvitella liikoja tai kenties jopa
haaveilemaan ja toivomaan jotain hyvin typerää.
”On nyt
jokin”, Itachi huomautti. Mies tarttui vaativasti tytön leukaan ja kohotti
sitä. Yume harasi vastaan, mutta Itachi oli vahvempi. Ja silti mies ei edes
vääntänyt kovakouraisesti, vaan toimi hellästi. Tämän kosketus tuntui hyvältä.
Se tavallaan herätti unessa olleen kehon eloon ja virkisti samalla mieltä.
Ei tässä mitään. Saatan vain
olla raskaana, ja sinä tuskin haluat lasta ainakaan vielä tässä vaiheessa. Ei tuota hän ei todellakaan
sanoisi. Hän ei puhuisi koko asiasta mitään. Kaikki oli hänen kuvitelmaansa. Ja
nyt hänen täytyisi lakata ajattelemasta typeryyksiä.
”Sinä
olit sanomassa jotain”, mies auttoi, kun Yume ei saanut sanaa suustaan. Niin,
hän oli ollut sanomassa sanat, jotka hän oli halunnut sanoa jo kauan sitten.
Uskaltaisiko hän? Jos mies ei tuntisikaan samoin.. Se olisi kamalaa. Yume ei
yksinkertaisesti selviäisi siitä. Itachi saattoi hyvinkin olla mies, joka ei
rakastanut ketään. Olihan tämä kuitenkin pystynyt tappamaan perheensä ja jopa
oman tyttöystävänsä. Rakkaus.. tunsiko Itachi koko käsitettä. Toisaalta Yumesta
tuntui, että mies ymmärsi sanan merkityksen jopa paremmin kuin hän itse. Silti
hän pelkäsi. Ehkäpä miehen sydän oli jäänyt sen kuolleen tytön luokse. Ehkä
Itachi ei pystyisi rakastamaan ketään muuta kuin ensimmäistä tyttöystäväänsä.
Saattoihan mies olla hänen kanssaan vain siksi, että heidät oli kihlattu
toisilleen.. ja siksi, että hän oli ainoa elossa oleva naispuolinen Uchiha.
”Yume”,
miehen ääni havahdutti tytön uudestaan. ”Älä tee noin.”
”Tee
miten?” tyttö kummasteli.
”Näytät
niin ahdistuneelta, että minun on vaikea kestää sitä. Sano, mitä sinulla on
sanottavana”, mies tuskaili. ”Jos et halua minua.. sano se mieluummin nyt. Saat
mennä, jos haluat. Voin vaikka viedä sinut takaisin, jos toivot sitä. Ei sinun
ole pakko.. jäädä minun luokseni. Ymmärrän kyllä, jos et halua.”
Yumen
silmät laajenivat hämmästyksestä. Itachi siis pelkäsi, että hän aikoi lähteä?
Ja mies oli valmis päästämään hänet menemään. Sehän oli kamalaa! Ei Yume
halunnut mennä yhtään minnekään. Hän halusi jäädä tähän ja pysytellä
paikoillaan ikuisesti. Ripustautua tähän hetkeen, eikä koskaan mennä
eteenpäin.. tai no halusi ehkä pikkuisen. Hän halusi Itachin hieman lähemmäs
itseään. Hän halusi olla niin lähellä kuin ihminen vain saattoi toista olla.
”Minä
haluan jäädä”, tyttö henkäisi. ”Älä koskaan kuvittele muuta. Minä en mene pois,
ellet sinä käske.” Yume tuijotti Itachia kyyneleisin silmin. Mies oli vihdoin
siinä. Piru vie, hän ei päästäisi irti. ”Itachi.. minä taidan rakastaa sinua.”
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!