Ficcikirjasto

Fandom: Final Fantasy IX

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Luku 24

Zidane heräsi myöhään aamulla ja sai kauhukseen huomata, ettei linnassa näkynyt enää ketään muita matkalle lähtijöistä. Nopeasti hän nousi ylös ja kiskoi vaatteet ylleen, ja sitten hän jo ryntäsikin hissille, joka vei hänet Lindblumin linnan pohjakerrokseen. Kun hän viimein saapui satamaan, hän huomasi, että Blue Narsiss oli jo lastattu ja valmiina lähtöön.

”Toivottavasti tällä tosiaan pääsee perille”, nuorukainen mutisi noustessaan laivan kannelle, missä muut jo odottivat häntä. Laiva ei näyttänyt hänestä kovin kestävälle.
”Mikä sinulla oikein kesti?” tuttu ääni tivasi yhtäkkiä. Zidane katseli kummastuneena ympärilleen, kunnes huomasi Blankin seisovan ruorin takana.
”Tuletko sinäkin mukaan?” Zidane kysyi hämmästyneenä. Eihän Blankilla ollut tavallaan osaa eikä arpaa heidän seikkailussaan.
”No, minua pyydettiin”, Blank vastasi.
”Kuka?”
”Pomo, mutta mukaan tuloni ei ollut hänen ajatuksensa.”

Samassa Cid loikki paikalle herättäen myös hiljattain saapuneen Quinan huomion. Zidane kuitenkin mulkaisi Quinaa sen verran varoittavasti, että tämä päätti jättää tällä kertaa sammakonmetsästyksen väliin.
”Idea oli minun”, Cid sanoi kurnuttavalla äänellä. ”Tarvitsemme ainakin yhden henkilön vahtimaan laivaa, kun saavumme määränpäähämme.”
”Ja minä olen teille yhden velkaa, joten tarjouduin vapaaehtoiseksi”, Blank lisäsi. Olihan osittain prinsessa Garnetin ja kapteeni Steinerin ansiota, että Marcus oli päässyt pelastamaan Blankin kivettyneestä metsästä.
”Sinä et ole meille mitään velkaa”, Zidane huomautti, mutta keskustelu tyrehtyi siihen, sillä Cid alkoi jaella käskyjä miehistölle. Kun laiva oli viimein täysin valmis lähtöön, Blank kysyi määränpäätä.
”Ulkomantereen Mustien maagien kylään”, Zidane vastasi ja näytti paikan Blankille vanhalta maailmankartalta, jonka hän oli joskus aiemmin saanut Cidiltä.

***

Laivamatka sai kaikki hieman ärtyisiksi sekä Vivi-paran myös pahoinvoivaksi, joten jokainen matkalainen oli iloinen, kun joukko vihdoin saavutti Ulkomantereen rannan. Cid oli vahvasti sitä mieltä, ettei heidän kaikkien kannattanut missään nimessä rynnätä Mustien maagien kylään, vaan olisi parempi, että vain muutamat heistä menisivät.

”Vivi tuntee kylän asukkaat parhaiten, joten hänen täytyy tulla mukaan”, Zidane totesi. Hän oli itse ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Lopulta päätettiin, että myös Garnet ja Eiko lähtisivät mukaan. Cid arveli, että koska Garnet oli pitänyt kylän asukkaista aiemmin, tytölle tekisi hyvää vierailla kylässä uudemmankin kerran. Eiko taas päätyi mukaan, koska pikkutyttö tuntui ymmärtävän mykkää prinsessaa muita paremmin.

Kun nelikko sitten saapui paikan päälle, he saivat huomata kylän hiljenneen melkein täysin. Rakennukset näyttivät siltä kuin ne olisivat olleet tyhjillään jo jonkin aikaa.
”Ihan kuin täällä ei olisi ketään…” Vivi sanoi surkeana.
”Minne he ovat voineet mennä?” Zidane puolestaan pohdiskeli.
”Minä menen etsimään.”

Vivi lähti kuljeskelemaan kylässä Zidanen seuratessa hänen perässään. Garnet ja Eiko olivat jääneet kylän portille odottelemaan. Kuljettuaan hiljaisen kylän poikki Vivi ja Zidane päätyivät hautausmaalle, missä he vihdoin tapasivat jonkun. Maagi numero 288 seisoi tuijottelemassa muistomerkkejä synkkä ilme keltaisissa silmissään.
”Missä kaikki ovat?” Vivi kysyi välittömästi päästyään toisen maagin luokse.
”Kaikki lähtivät Kujan mukaan. Kaksi muuta minun lisäkseni jäi tänne ja he ovat luultavasti chocobosuojassa”, herra 288 vastasi apaattisella äänellä.
”Miksi he lähtivät hänen mukaansa?”
”He saivat tietää elinajastamme… Voimme elää täällä vain rajatun aikaa”, herra 288 selitti. ”Kuja sanoi tietävänsä, kuinka elinaikaamme voi pidentää, joten kaikki lähtivät hänen mukaansa.”
”Hän valehtelee!” Vivi huudahti kauhuissaan. ”Katso, mitä hän on tehnyt meille! Hän on käyttänyt meitä, kohdellut meitä kuin nukkeja!”

Pieni maagi ei voinut ymmärtää veljiensä käytöstä. Miten kukaan saattoi luottaa Kujan kaltaiseen petturiin? Miksi toiset maagit olivat uskoneet Kujan valheellisiin sanoihin?
”Ehkäpä me olemme vain nukkeja, jotka on luotu palvelemaan ihmisiä…” herra 288 totesi välinpitämättömästi.
”Älä viitsi. Tuo on typerää”, Zidane pisti väliin kuunneltuaan syrjemmällä maagien keskustelua.
”Minne he menivät?” Vivi kysyi, koska ei halunnut kuulla enää yhtään enempää herra 288:n pohdintoja.
”En voi kertoa, en halua pettää heitä”, toinen maagi kuitenkin vastasi.
”Mikset sitten mennyt heidän mukaansa?” Vivi kysyi vihaisesti.

Toinen maagi ei vastannut, vaan keskittyi jälleen tuijottamaan hautausmaan muistomerkkejä.
”Sanoitko sinä, että kaksi muuta ovat chocobosuojassa?” Vivi tivasi saamatta nytkään vastausta. Lopulta erittäin turhautuneena hän käski Zidanen seurata ja ryntäsi kylän toiselle puolelle, jossa muisteli chocobosuojan olevan.

Pienen tönön ovi oli lukossa, vaikka sisältä kuuluikin ääniä. Vivi koputti oveen, mutta kukaan ei kuitenkaan avannut sitä. Lopulta hän ryskytti ovea jo nyrkillään.
”Olkaa kilttejä ja avatkaa ovi!” hän huusi oven läpi.

Hetkeen ei vieläkään kuulunut vastausta, mutta hieman myöhemmin tönön ovi lennähti auki ja toinen sisällä olevista mustista maageista astui ulos.
”Se on syntynyt!” maagi ilmoitti riemuissaan.
”Mikä?” Vivi kysyi, mutta muisti sitten, missä he olivat. ”Ai se.” Nopeasti hän ja Zidane livahtivat chocobosuojaan mustan maagin perässä, ennen kuin tämä ehtisi lukita oven uudestaan.

Pienessä puulaatikossa, johon oli laitettu heiniä, istui vastasyntynyt chocobo munankuorien keskellä. Se näytti kovin pieneltä vielä, mutta kaikki tiesivät, että jonain päivänä siitä kasvaisi niin iso, että jopa suurikokoinen mies pystyisi ratsastamaan sillä.
”Vihdoinkin!” toinen mustista maageista huudahti. Numero hänen rinnassaan paljasti hänen olevan herra 111. Toinen maageista puolestaan oli herra 33.
”Hurraa”, herra 33 sanoi iloiten.
”En voi uskoa sitä todeksi”, herra 111 puolestaan totesi Zidanen ja Vivin tuijottaessa kaksikkoa kummissaan.

”Minä en ymmärrä, miksi te olette vielä täällä”, Vivi sanoi viimein. Jos kerran kaikki muut olivat lähteneet pidemmän elämän toivossa, miksi herrat 111 ja 33 olivat jääneet kylään.
”Jäimme huolehtimaan chocobosta”, herra 33 vastasi.
”Aioimme ensin mennä muiden mukaan, mutta jonkun oli jäätävä huolehtimaan munasta… ja niinpä me sitten jäimme tänne”, herra 111 täydensi.
”Pidimme munan lämpimänä laittamalla heinää sen ympärille”, herra 33 puolestaan kertoi.
”En malta odottaa, että pääsemme näyttämään sen muille”, toinen maageista sanoi. ”He tulevat olemaan niin iloisia.”
”Meidän täytyy keksiä nimi”, herra 33 huomautti.

Samassa kumpikin maageista hiljeni tuijottamaan chocoboa. ”Mitä minulle… nyyh… tapahtuu… nyyh… minusta tuntuu niin… nyyh… kummalliselta…” herra 33 soperteli, eikä kulunut kuin hetki, kun kumpikin maagi oli jo purskahtanut onnenkyyneliin. Vivi ja Zidane livahtivat vähin äänin ulos suojasta, noista kahdesta maagista ei juuri tällä hetkellä tuntunut olevan apua.

Herra 288 seisoi nyt chocobosuojan pihalla aivan kuin olisi odottanut Vivin ja Zidanen tulevan ulos.
”Sinä jäit tänne, koska olit huolissasi chocobon munasta”, Vivi totesi maagille.
”En tiedä. Halusin kyllä seurata Kujaa, koska kuolema pelottaa minua, mutta minusta tuntui, että olisin jättänyt jotain hyvin tärkeää taakseni”, herra 288 vastasi. Seurasi hetken hiljaisuus, kun maagit vain tuijottivat toisiaan.
”Haluan kysyä sinulta jotain”, Vivi sanoi viimein. ”Pysähdynkö minä piankin?”

Zidane tuijotti Viviä järkyttyneenä. Maagihan oli vasta 9-vuotias, miten hän saattoi jo ajatella kuolemista. Tuntui pahalta tietää, miten suurta taakkaa Vivi kantoi harteillaan.
”En tiedä”, herra 288 vastasi. ”Kuja sanoi, että meitä ennen rakennettu prototyyppi kestäisi kauemmin.”
”Mutta… minä pysähdyn joskus”, Vivi totesi alistuneesti. Kun toinen maagi ei sanonut mitään, Vivi käänsi katseensa taivaalle. ”Olin todella sekaisin, kun isoisäni kuoli. Hän sanoi minulle ’Vivi, ei ole syytä olla surullinen’, joten minä kerroin itselleni, etten saanut olla surullinen. Sen takia häkellyin uudestaan, kun kuulin, että moni täällä oli pysähtynyt. En tiennyt, mitä tehdä tai tuntea. Mutta kun näin Daggerin itkevän, kun hänen äitinsä kuoli, en ollut enää hämilläni. Olin surullinen…”

Vivi kääntyi uudestaan katsomaan herra 288:n keltaisilla silmillään. ”Jos olisin vain nukke, en koskaan olisi tuntenut niin. Herra 288, me emme ole nukkeja. Minä tiedän, ettemme ole.” Pikkumaagi näytti vajoavan ajatuksiinsa. Hän oli pitkään hiljaa, ennen kuin jatkoi: ”Minä vihaan häntä! Minä vihaan Kujaa! Hän muuttaa kaikki nukeiksi vain tappaakseen ihmisiä. Jos häntä ei olisi, kaikki ymmärtäisivät elämää jonain päivänä. Tämä on niin epäreilua.”
”Vivi…” Zidane sanoi vaivautuneena maagin purkauksesta, mutta hän ei tiennyt, miten jatkaa.
”Kujan piilopaikka on tämän mantereen itäosassa”, herra 288 kertoi yllättäen, kun toiset kaksi eivät sanoneet mitään. ”Se on haudattuna juoksuhiekkaan, mutta tarvitsette laivaa päästäksenne sinne.”
”Kiitos”, Vivi sanoi hiljaa ja hymyili selvästi helpottuneena.
”Toivon, että voin jonain päivänä olla yhtä vahva kuin sinä”, herra 288 vastasi. Sitten maagi vain käänsi selkänsä Viville ja Zidanelle ja käveli pois paikalta näiden jäädessä tuijottamaan hänen peräänsä.

***

Eiko oli lähtenyt tutkimaan kylää, koska ei ollut käynyt siellä aiemmin. Garnet ei kuitenkaan ollut lähtenyt hänen mukaansa, vaan oli jäänyt kylän portille yksin. Sinne hän saattoi helposti kuulla Chocobosuojan luona käydyn keskustelun.

Vivillä on paljon asioita mielessään… Toisin kuin minä, hän taistelee tosissaan. Luulin, että muuttuisin, kun tapasin Zidanen, ja kun hyväksyin kruunun, tiesin, että minun oli pakko muuttua. Kuitenkaan mikään ei ole muuttunut, olen edelleen niin avuton… Garnet pohti surkeana. Hänestä tuntui, että hän oli epäonnistunut kaikessa, mitä ikinä oli yrittänyt. Hänen äitinsä oli kuollut ja hänen valtakuntansa tuhoutunut, eikä hän itse enää kyennyt puhumaan. Hän ei tuntenut olevansa kuningattaren kruunun arvoinen.

Samassa Eiko palasi nuoren ja onnettoman kuningattaren luokse. ”Vau, kuulitko sinäkin tuon?” tyttö kysyi Garnetilta.   ”Se itkupilli on edistynyt todella paljon”, hän huomautti tarkoittaen Viviä. Eikon sanat saivat Garnetin tuntemaan olonsa vain entistä masentuneemmaksi. Vivi oli edistynyt, mutta hän ei.
”Dagger, oletko sinä kunnossa?” Eiko kysyi huomatessaan vanhemman tytön ilmeen. Garnet tyytyi nyökkäämään, sillä sanat eivät vieläkään tulleet ulos hänen suustaan. ”Älä murehdi liikaa. Vivillä on oma tapansa selvittää asiat, ja sinulla omasi. Piristy nyt. Me hoitelemme Kujan, ja sinä saat äänesi takaisin, ennen kuin huomaatkaan.”

Zidane ja Vivi palasivat myös portille hyvin hiljaisina, mutta kuitenkin suhteellisen tyytyväisen näköisinä.
”Zidane”, Eiko sanoi saadakseen pojan huomion.
”Mikä hätänä?” Zidane kysyi ja vilkaisi välittömästi Garnetia, joka puisteli nopeasti päätään, minkä poika tulkitsi niin, ettei mikään ollut hätänä. ”Hyvä, jatketaan sitten matkaa. Saimme selville, missä Kuja piileksii.”

Zidane johti pienen joukkonsa pois Mustien maagien kylästä ja metsän läpi meren rantaan, missä Blue Narsiss odotti heitä edelleen. Poika selosti muillekin, mitä he olivat kuulleet kylässä ja näytti sitten Blankille, minne heidän pitäisi suunnata. Heillä oli edessään ainakin päivän merimatka.

***

Varhain seuraavana aamuna laiva purjehti rantaan. Kaikki paitsi Blank nousivat maihin ja lähtivät tutkimaan ympäristöä. Rannan tuntumassa levittäytyi niitty, mikä ei sopinut kenenkään mielikuvaan juoksuhiekasta. Kartan mukaan niitty kuitenkin päättyi myöhemmin hiekka-aavikkoon, ja sinne he nyt suunnistivat.

Aurinko paahtoi korkealta taivaalta, kun he viimein saavuttivat aavikon reunan. Ajatus kuumalla hiekalla tarpomisesta ei houkutellut ketään, mutta kukaan ei kuitenkaan valittanut sanallakaan. Mielissään he kuitenkin pohtivat, kuinka he koskaan voisivat löytyy Kujan piilopaikan sieltä.

Yhtäkkiä Zidane tunsi jalkansa vajoavan ja hypähti nopeasti taaksepäin huudahtaen samalla ääneen. Hietikko joukon edessä näytti erilaiselta. Jokaisella oli vahva aavistus, että he olivat lopulta, sattuman kaupalla tosin, tulleet oikeaan paikkaan.
”Mitä me nyt teemme?” Vivi kysyi epävarmana. Kaikki vilkuilivat toisiaan osaamatta vastata.
”Herra 288 sanoi, että piilopaikka on haudattuna juoksuhiekkaan. En tiedä, miten se on mahdollista, mutta ilmeisesti se tarkoittaa, että meidän on mentävä tuonne”, Zidane sanoi lopulta ja heilautti kättään upottavan hietikon suuntaan.
”Sehän on itsemurha! Tukehdumme kuoliaiksi”, Cid vastusti.
”Onko meillä vaihtoehtoja?” Zidane huomautti.
”Sinun typeryytesi on johtanut meidät tänne. Jospa nyt johtaisit itse itsesi tiesi päähän”, Amarantkin toi mielipiteensä julki ja käänsi selkänsä muille.

Kaikki hiljenivät synkkinä. Missään ei näkynyt minkäänlaista sisäänkäyntiä Kujan piilopaikkaan. Zidanen ehdotus tuntui ainoalta mahdolliselta, mutta toisaalta myös Cid oli oikeassa. Kannattaisiko heidän ottaa riski, että he hautautuisivat hiekkaan ja kokisivat karmean kuoleman.

Pitkä hiljaisuus päättyi siihen, että Garnet lähti päättäväisesti etenemään hietikolle. Hyvin pian hän oli vajonnut jo polviaan myöten upottavaan maahan.
”Dagger!” Zidane huudahti kauhuissaan ja ryntäsi tytön perään vetääkseen tämän kuiville, mutta alkoi itsekin vajota, eikä päässyt etenemään tarpeeksi nopeasti, että olisi tavoittanut Garnetin, joka upposi koko ajan syvemmälle.

”Mennään”, Vivi sanoi ja suuntasi itsekin juoksuhiekkaan. ”Mitä menetettävää meillä on?” Rohkaistuneena pienen ystävänsä teosta, Eiko, Freya, Quina ja Cid seurasivat hänen jäljissään. Amarant tuijotti muiden perään typertyneenä, kun nämäkin alkoivat vajota. Cid, joka oli pienin katosi ensimmäisenä näkyvistä.
”Helvetin hullut”, Amarant kirosi ääneen, mutta seurasi sitten itsekin muiden perässä.

Hiekka tarttui välittömästi miehen kenkiin ja alkoi vetää häntä alemmas. Hän tunsi ensimmäistä kertaa vuosiin pakokauhun puristavan vatsaansa. Ei hän halunnut vielä kuolla. Silti hän seisoi paikoillaan ja antoi itsensä upota, kunnes lopulta joka puolella oli hiekkaa. Hän tunsi, kuinka hänen keuhkonsa painuivat kasaan, eikä hän saanut enää henkeä. Lopulta tunne helpotti, eikä hän tuntenut enää mitään muutakaan.

***

”Hah, tiesin, että tulisitte… kaikki menee suunnitelmani mukaan…”

***

Zidane alkoi pikku hiljaa tajuta ympäristöään. Hänen oli kuuma, paljon kuumempi kuin aavikolla oli ollut. Lattia hänen allaan tuntui suorastaan hehkuvan. Poika avasi silmänsä, mutta kesti hetken, ennen kuin hän näki mitään.

Nuorukainen tajusi makaavansa ympyrän muotoisen huoneen metallisella lattialla. Huone oli täysin kalustamaton. Cid istui hänen vieressään ja näytti niin pahoinvoivalta kuin vain sammakko saattoi näyttää.
”Olet vihdoin hereillä”, hallitsija totesi.
”Missä hemmetissä me olemme?” Zidane kysyi noustessaan istumaan. Hän hieroi ohimoitaan, sillä hänen päätään kivisti ilkeästi.
”Hyvä kysymys. Toivosin osaavani vastata”, Cid sanoi puistellen päätään.
”Sen jälkeen, kun vajosin hiekkaan, kaikki vain pimeni. En muista mitään muuta”, Zidane kertoi.
”Samoin. Kun heräsin, olin jo tässä huoneessa”, Cid totesi epätoivoisella äänellä.
”Tosiaan”, Zidane sanoi samassa ja katseli ympärilleen huoneessa. ”Missä kaikki muut ovat?”
”En tiedä. Toivottavasti he ovat kunnossa.”

”Olette näköjään vihdoin hereillä…” tuttu ääni kajahti huoneessa, vaikka ketään ei näkynyt.
”Tuo ääni!” Zidane huudahti. ”Se on Kuja!”
”Olen iloinen tavatessani teidät taas”, Kujan ääni puhui jostain.
”Saamarin paskiainen. Missä ystäväni ovat?” Zidane nousi seisomaan ja karjui tyhjille seinille.
”No, no… ollaanpa sitä ärhäköitä tänään”, Kuja naurahti ivallisesti. ”Ei syytä huoleen. He ovat samanlaisissa huoneissa kuin tekin… Tosiaan, ehkäpä minun pitäisi valaista teitä tilanteen suhteen.”

Kirskuva ääni täytti huoneen ja lattia alkoi avautua keskeltä. Zidane ja Cid vetäytyivät välittömästi seinustoille, kun lattian alta paljastui punaisenoranssina hohtavaa laavaa. Ei ihme, että huoneessa oli niin tuskaisen kuuma.

”Olen varma, että jopa sinun heikko mielesi tajuaa, mitä tapahtuu, jos syöksyt tuonne”, Kuja puhui jälleen ja nauroi ivallisesti päälle. Naurussa oli niin sairas sävy, että kylmät väreet kulkivat Zidanen selkäpiitä pitkin.
”Sinä olet kuollut!” nuorukainen karjui jälleen.
”Voi rakas, sanoinko jotain pahasti?” Kuja kysyi pelottavan herttaisesti. ”No, joka tapauksessa, nyt kun tiedät tilanteen, haluaisin pyytää sinulta palvelusta. Annan ystäviesi elää, jos myönnyt.”

Zidane oli hetken hiljaa ja tuijotti kuplivaa laavaa. ”Hitto, minulla ei ole vaihtoehtoja”, hän sanoi viimein alistuneena. Hän ei halunnut ajatellakaan, että Garnetin elämä päättyisi tuliseen pätsiin.
”Hienoa. Osaat olla viisaskin halutessasi”, Kuja totesi. ”Astu ulos huoneesta.”

Huoneen seinään avautui ovi, josta Zidane ja Cid livahtivat nopeasti ulos. Ovi sulkeutui uudestaan heidän perässään.
”Hei, Cid. Katsotko, mitä voit tehdä toisten hyväksi?” Zidane kysyi sammakolta, kun he seisoivat käytävällä, jonka varrella oli samanlaisia ovia kuin se, josta he olivat juuri astuneet sisään. Käytävän keskeltä lähti toinen käytävä, jonka alapuolella laava kupli pelottavasti. Toinen käytävä näytti päättyvät keskelle suurta, pyöreää huonetta. Tuosta kohdasta ristesi kaksi uutta käytävää, toinen oikealle ja toinen vasemmalle, mutta kummankin edessä seisoi musta maagi.
”Hyvä on, en petä sinua”, Cid sanoi. ”Tule terveenä takaisin.”
”Tulen. Nähdään taas”, Zidane sanoi ja suuntasi käytävälle, joka vei huoneen keskelle. Hän vilkaisi mustia maageja ja mutisi hiljaa itsekseen: ”Ei taas tätä.”

”Asetu seisomaan maagien väliin”, Kujan ääni kajahti jostain. Itse miestä ei näkynyt vieläkään. Koska Zidanella ei ollut vaihtoehtoja, hän totteli käskyä. Maagit kohottivat kätensä ja loihtivat teleportaalin, joka imaisi nuorukaisen sisäänsä.

Omituinen tunne valtasi Zidanen ruumiin. Hänestä tuntui kuin hän olisi hajonnut osiin, vaikka häneen ei sattunutkaan. Sitten hän tunsi, kuinka minimaalisen pienet palaset hitsautuivat takaisin yhteen ja hän huomasi seisovansa mukavan oloisessa kirjastossa. Seinillä oli kirjahyllyjä ja takassa räiskyi tuli. Takan ääreen oli asetettu suuri nojatuoli, jonka vierellä Kuja seisoi omahyväinen ilme kasvoillaan.

”Tervetuloa matalaan majaani”, Kuja sanoi ja levitti kätensä kuin olisi halunnut halata Zidanea.
”Lopeta esittäminen ja kerro, mitä helvettiä oikein haluat”, Zidane ärähti ja pysytteli varmuuden vuoksi muutaman askeleen päässä Kujasta.
”Voi, voi… ollaanpa sitä ärtyneitä”, Kuja sanoi jälleen karmivan lempeästi. ”No, tämä on tehtäväsi”, hän jatkoi sitten, ”Haluan sinun menevän jonnekin ja tuovan minulle sieltä jotain.”
”Joten kerro minulle, mitä, sinä demoni”, Zidane tuhahti vihaiseen sävyyn.
”Jos olisin sinä, varoisin hieman sanojani. Et varmaankaan ole unohtanut, että ystäviesi henki on käsissäni.”

Kuja katseli Zidanen raivon ja epätoivon sekaista ilmettä varsin tyytyväisenä, ennen kuin jatkoi: ”Aion lähettää sinut paikkaan nimeltä Oeilvert.”
”Missä se on?” Zidane kysyi yrittäen nyt kuulostaa rauhallisemmalta.
”Oeilvert on etelään Merenpuolen kanjonista Unohdetulla mantereella”, Kuja vastasi. ”Se ei ole oikein minun paikkani.”
”Mitä tarkoitat?”
”Katsos, paikkaa ympäröi anti-maaginen kehä, ja haluan lähettää sinut sinne, koska olet aivan liian tyhmä käyttääksesi magiaa. Kun olet siellä, haluan sinun tuovan Gulug-kiven minulle. Mitäs sanot? Eikö olekin helppo tehtävä? Annan käyttöösi jopa luksus ilmalaivani, joten kulkeminen ei ole ongelma”, Kuja selosti tyytyväisellä äänellä, mutta pysähtyi sitten miettimään. ”Ehkä se on sinulle liikaa. On parasta antaa sinun ottaa kolme ystävistäsi mukaasi. Sitä paitsi, kenestäkään ei ole kivaa taistella itsensä kanssa.”

Zidane tuijotti Kujaa sanattomana. Mitä pirua mies oikein oli tarkoittanut?
”Unohda. Sano vain niiden ystäviesi nimet, jotka haluat mukaan.”

Zidane oli hiljaa ja pohti pitkän aikaa. Hänellä ei tainnut olla juuri vaihtoehtoja valinnan suhteen. Hän olisi ehdottomasti halunnut ottaa Garnetin mukaansa, jotta tyttö olisi mahdollisimman kaukana Kujasta, mutta tuolla reissulla kuningattaresta ei olisi juurikaan apua, kuten ei myöskään Vivistä, Eikosta tai Quinasta, koska hekin käyttivät magiaa taistellessaan… ja taistelu odotti aivan varmasti Oeilvertissä, koska Kuja ei sinne itse uskaltautunut.
”Haluan Steinerin, Freyan ja Amarantin”, Zidane vastasi viimein.
”Selvä. Minä kutsun heidät”, Kuja ilmoitti.

Mies sulki silmänsä ja keskittyi ennen kuin alkoi puhua. Zidane kuuli hänen mainitsevan ystäviensä nimet ja antavan näille sitten samat ohjeet, jotka nuorukainen oli itsekin saanut aiemmin. Jonkin ajan kuluttua Steiner, Freya ja Amarant ilmestyivät samaan paikkaan, jossa Zidane oli seissyt hieman aiemmin.
”Säästäkää minut tunteelliselta jälleennäkemiseltä”, Kuja sanoi, ennen kuin kukaan muu ehti avata suutaan ja katsoi sitten Zidanea. ”Astu ystäviesi luokse.”
”Sinun on parasta pitää lupauksesi”, nuorukainen sanoi siirtyessään seisomaan Steinerin viereen.
”Tietenkin, ei tarvitse huolehtia”, Kuja vastasi vain hetkeä ennen kuin joukkio teleporttaantui pois huoneesta. ”Mikä lauma idiootteja”, hän mutisi itsekseen, kun nuo neljä olivat kadonneet.

Zidane oli olettanut, että he saapuisivat samaan käytävään, mistä olivat lähteneetkin, mutta tällä kertaa he ilmestyivät kuitenkin suureen luolaan, jonka suulla oli valtavan kokoinen ilmalaiva. Nuorukaisen mieleen muistui kuva, jonka hän oli aiemmin nähnyt Lindblumin kuninkaallisessa linnassa.
”Tuon täytyy olla Hilda Garde 1”, hän mutisi. Ainakin oli selvinnyt, minne ilmalaiva oli kadonnut. Tosin Zidanella oli sellainen mielikuva, että Cid oli väittänyt vaimonsa karanneen ilmalaivan kanssa. Ei kai kuningatar Hilda ollut sentään lähtenyt Kujan matkaan?

Pohtimatta huolestuttavaa asiaa sillä hetkellä sen enempää Zidane johdatti vaitonaisen joukkonsa ilmalaivaan. Kun he olivat päässeet kannelle, laiva lähti peruuttamaan ulos luolasta ja nousi sitten korkeuksiin. Tilanteeseen nähden Zidane tunsi olonsa oudon hyväksi, sillä hän oli aina rakastanut lentämistä. Yksi Tantalukseen kuulumisen parhaista puolista oli ollut ilmalaivat matkat ympäri Usvamannerta.

Nuorukainen huomasi, että laivan ruorissa seisoi musta maagi, joten hän marssi tämän luokse. Ehkäpä maagi osaisi kertoa jotain tärkeää Kujasta.
”Hei, voimmeko todella luottaa Kujaan?” Zidane kysyi maagilta, muttei saanut minkäänlaista vastausta. ”Sano nyt jotain!” nuorukainen huudahti puhumattomalle maagille pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Samassa kaksi varsin tuttua hovinarria nousi kannelle laivan uumenista. ”He eivät vastaa sinulle”, punavalkopukuinen Zorn totesi.
”Vain meidän käskyjä tottelevat he”, Thorn ilmoitti ja hypähti ilmaan. Zidane tunsi välitöntä ärtymystä nähdessään nuo kaksi. Eikö hovinarreista ollut ollut ihan tarpeeksi vaivaa tähän mennessä?
”Miksi, te selkään puukottavat ääliöt?” nuorukainen ärähti.
”Nuo ovat herjaavia sanoja!” Zorn kivahti.
”Pahimpia valheita, mitä olen ikinä kuullut”, Thorn totesi myös vihaisena.
”Sinun ei pidä vaivata itseäsi moisilla asioilla…” Zorn sanoi.
”… tai pääsemme herkuttelemaan ystäviesi kuolemalla”, Thorn jatkoi lausetta.

Zidane kirosi ääneen, mutta ei esittänyt enempää kysymyksiä. Hovinarrit vilkaisivat toisiinsa ja alkoivat nauraa.
”Mustat maagit suunniteltiin alun perin vain tottelemaan”, Zorn suostui lopulta kertomaan.
”Mutta vahvan itsetietoisuuden Black Waltzit saavuttivat”, Thorn huomautti viivaten hirviöihin, jotka olivat aiemmin yrittäneet siepata Garnetin ja palauttaa tämän Alexandriaan. ”Nämä maagit tottelevat meitä aina”, Thorn jatkoi, ”sillä vahvaa egoa heillä ei ole.”
”Nämä massatuotteet rikkoutuvat, kun ovat loppuun käytettyjä”, Zorn hymähti.
”Muuta tarkoitusta heillä ei olekaan”, Thorn päätti kertomuksen.

Hovinarrit hihittivät itsekseen Zidanen tuijottaessa kaksikkoa entistäkin ärtyneempänä. Kujan oli täytynyt tietää, miten hän suhtautui Zorniin ja Thorniin, koska oli lykännyt heidät hänen vaivoikseen.
”Juuri kun he ovat saavuttaneet kosketuksen elämään, he katoavat”, Zorn sanoi yhtäkkiä ja näytti huvittuvan ajatuksesta suuresti.
”Hupaisaa, he ovat pelkkiä leluja”, Thorn tyrskähteli.
”Minusta te ette eroa heistä mitenkään”, Zidane tuhahti saaden narrit lopettamaan typerän hihityksensä.
”Mitä?”
”Roskaa!”

Pitkästä aikaa Zidane hymyili tyytyväisenä. ”Te sanotte, ettei mustilla maageilla ole sielua, mutta olette pelinappuloita, aivan kuten hekin. Eikö niin?”
”Etpä höpise typeriä enää, kun olemme hoidelleet sinut”, Zorn sanoi vaivautumatta vastaamaan kysymykseen.
”Kadut vielä sanojasi”, Thorn totesi omahyväinen ilme kasvoillaan.
”No, pysytään rauhallisina laskeutumiseen asti”, Zidane sanoi, sillä hän ei juuri nyt kaivannut tappelua. ”Turvallista matkaa.” Hän jätti hovinarrit kihisemään kiukkuunsa ja palasi ystäviensä luokse selvittämään näille, mitä heidän tarkalleen ottaen tulisi tehdä.

***

Aurinko oli laskemassa, kun Zidane, Freya, Steiner ja Amarant seisoivat Oeilvertin edustalla. Kyseessä oli suuri rakennus, jonka katolta kohosi tykki. Rakennus oli kuitenkin suljettu lähes viisi metriä korkeilla metallisilla ovilla.
”Tämän täytyy olla sisäänkäynti”, Zidane sanoi ja tarttui kahvaan yrittäen kiskoa siitä. ”Avaudu!” Ovi ei kuitenkaan liikahtanutkaan hänen voimillaan. ”En voi mitenkään avata näin suurta ovea.”

Ennen kuin muut ehtivät ryhtyä auttamaan nuorukaista oven auki vetämisessä, ovi alkoikin hitaasti avautua itsestään. Kaikki tuijottivat sitä tyrmistyneinä. Aivan kuin ovi olisi toiminut maagisesti, mutta eihän se ollut mahdollista, koska Oeilvertissä ei voinut kukaan käyttää magiaa.
”En tiedä, mistä on kyse, mutta ilmeisesti meidän on mentävä sisälle”, Zidane totesi. ”On kunnia olla täällä.” Hän yritti saada äänensä kuulostamaan huvittuneelta onnistumatta siinä, sillä koko paikka karmi häntä melkoisesti.

Ensimmäisenä joukko saapui suureen eteishalliin, jonka katto kaartui korkeuksissa. Hallista pääsi kulkemaan sekä oikealle ja vasemmalle, ja hetken mietittyään Zidane suuntasi askeleensa jälkimmäiseen suuntaan muiden seuratessa perässä. He saapuivat toiseen huoneeseen, jonka keskellä oli pyöreä syvennys. Kun he olivat kulkemassa syvennyksen ohi, sen keskelle syttyi jonkinlainen hologrammi. Kaikki perääntyivät kauhuissaan askeleen verran. Anti-maagisesta kehästään huolimatta Oeilvert tuntui suorastaan tihkuvan taikuutta.

”Tuo on… planeetta”, Zidane totesi hämmästyneenä tarkasteltuaan hologrammia hetken. Se tosiaan esitti pyöreää taivaankappaletta. Hän oli nähnyt joskus piirustuksia planeetasta, mutta tämä oli jotain ihan muuta, jotain paljon hienompaa.

Zidanen sanojen myötä hologrammiin ilmestyi kirjoitusta tuntemattomalla kielellä.
”Onko tuo tekstiä?” Steiner kysyi kummastuneena. Hän oli sentään elänyt melkein koko ikänsä yhdestä sivistyneimmistä valtakunnista, eikä silti saanut selvää sanoista.
”…Äiti… Terra…” Zidane luki hitaasti. Häneltä oli mennyt hetki, ennen kuin sanat olivat uppoutuneet hänen tajuntaansa ja sitten yhtäkkiä hän oli vain tajunnut, että ymmärsi tuota kieltä, joka oli ensin näyttänyt käsittämättömältä mongerrukselta. ”Ääh, en saa selvää…” hän huokaisi hetken päästä. Tuntui siltä kuin hän olisi joskus puhunut tuota kieltä, mutta oli myöhemmin unohtanut sen osittain.
”Zidane, pystytkö sinä todella lukemaan sitä?” Freya kysyi hämmentyneenä. Kieli oli nimittäin tuntematon hänellekin.
”En oikeastaan. Tuntuu pikemminkin kuin sanat puhuisivat minulle, enkä edes tiedä miksi”, Zidane vastasi.

Nuorukainen kohautti olkapäitään ja vilkaisi ympärilleen huoneessa. Heidän ei hyödyttäisi jäädä seisoskelemaan paikoilleen. Hän huomasi portaat huoneen perällä ja suuntasi niihin. Hetken päästä muut seurasivat hänen perässään. Pitkät ja kierteiset portaat laskeutuivat kaksi kerroksiseen huoneeseen, johon syttyi neljä hologrammia. Kiinnostuneena Zidane ryhtyi tutkimaan niitä. Ehkä ne jopa auttaisivat häntä löytämään Gulug-kiven nopeammin.

Ensimmäisessä hologrammissa oli kuva ilmalaivasta. Se oli korea, mutta ei näyttänyt kovinkaan käytännölliseltä.
”Muinainen… ilmalaiva… historian… vanhin…” Zidane lausui ääneen sitä mukaan, kun ymmärsi kuvan viereen ilmestyvät sanat. Sitten hän siirtyi seuraavan hologrammin luokse.

Myös tuohon hologrammiin oli kuvattu ilmalaiva. Se näytti paremmalta kuin aiempi, muttei siltikään kovin kummoiselta.
”Laiva… sotaa varten… laivanrakennus… teknologia… alkeellista…” hän lausui jälleen, jotta muutkin tietäisivät, mitä tekstissä kerrottiin. Jälleen hän siirtyi eteenpäin. Kaikki tämä tuntui kovin kummalliselta, sillä hän ei voinut ymmärtää, miksi Oeilvertissä säilytettiin tällaista tietoa jollain kummallisella kielellä.

Taas nelikko tuijotti ilmalaivan kuvaan. Tämäkin laiva oli kehittynyt edellisestä jonkin verran.
”Taistelulaiva… Invincible… prototyyppi…” Zidane luki. ”Prototyyppi… epäonnistunut.”

Neljännen kuvan kohdalla kukaan ei enää arvaillut, mitä se mahtaisi esittää. Kyseessä oli ilmalaiva, joka muistutti kovasti edellistä.
”Ensimmäinen… taistelulaiva… Invincible… Paranneltu versio… parhaillaan  käytössä”, Zidane lausui. ”Ymmärtääkö kukaan, mitä tämä merkitsee?”

Kaikki puistelivat päätään. Kukaan heistä ei voinut ymmärtää, mitä tekemistä näillä ilmalaivoilla oli heidän tehtävänsä kanssa, mutta toisaalta heillä ei ollut aikaa jäädä pohtimaan sitä. Viimeisen hologrammin luota lähti käytävä, jonne he lopulta yhteisestä päätöksestä suuntasivat.

Käytävä leveni yhtäkkiä. Sen sivustalla oli punainen kristallipallo. Zidane pysähtyi sen kohdalle ja kosketti sitä hetken mielijohteesta. Pallo hehkui hetken aikaa ja alkoi sitten heijastaa hologrammeja seinälle.
”Kaupungin alku”, Zidane alkoi selostaa. Hänestä alkoi tuntua pikkuhiljaa hienolta se, että kerrankin hän osasi jotain, mitä kukaan muu ei. ”Ensin kaupunki kukoisti. Pian alkoi heikentyminen. Ympäri Terraa ilmestyi kaupunkeja. Sitten alkoi heikentyminen.”

Hologrammi katosi ja käytävällä oli jälleen hämärää. Kummastuneena nelikko jatkoi matkaansa, sillä kukaan heistä ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä oli kyse. Kuja oli lähettänyt heidät täysin selittämättömään paikkaan.

Käytävä johti heidät korkeaan huoneeseen, jonka seinille oli kaiverrettu kasvoja. Osa kasvoista oli hajonnut palasiksi, mutta suurimman osan piirteet pystyi yhä tunnistamaan. Huoneen lattialla ajelehti sumua. Varoen askeleitaan Zidane käveli keskellä huonetta olevalle korokkeelle muiden seuratessa hänen perässään.

”Mikä paikka tämä oikein on?” nuorukainen kummasteli ääneen. Häntä karmi koko ajan vain enemmän.
”Tässä paikassa on jotain hyvin häiritsevää”, Steiner totesi täsmälleen samaan aikaan vapisevalla äänellä.

Yhtäkkiä yksi kasvoista työntyi eteenpäin ja alkoi hohtaa oranssina. Se puhui oudolla kielellä.
”Ystävä vai vihollinen?” Freya huudahti ja kohotti keihäänsä valmiina hyökkäykseen.
”Odota, se sanoo jotain”, Zidane sanoi ja kohotti varoittavasti kätensä. Freya laski keihäänsä ja vilkaisi Zidanea kysyvästi.

”Vierailijat, kiivetkää kiven päälle”, kasvot sanoivat.
”Minä ymmärrän sitä”, Amarant totesi hämmästyneenä, ja muut nyökkäsivät hänelle.
”Hmmm, luulen, että se puhuu suoraan mieliimme”, Zidane arveli, sillä hänkin oli ymmärtänyt sanat. ”Mennään”, hän sanoi sitten ja kapusi itse korokkeen päällä olevalle, sinisenä hohtelevalle kivelle. Hieman epävarmoina muutkin astuivat kiven päälle. Kivi kohosi hitaasti ylöspäin, kunnes he olivat oransseina hohtelevien kasvojen tasalla.

”Vierailijat, kuunnelkaa tarkasti. Tämä sivilisaatiomme nauhoitus”, kasvot sanoivat. Samassa toiset kasvot työntyivät eteenpäin ja alkoivat puhua.
”Siementen heikentyminen ei ollut meidän vikamme. Kaikki kasvillisuus ja astiat kuolivat pois. Terramme turmio laukaisi sen kaiken. Turmion pysäyttämiseksi mietittiin monia keinoja…”

Jälleen uudet kasvot liittyivät mukaan kertomukseen: ”Viimein Terran suurimmat mielet kokoontuivat. Sitten viimeinen elvytysyritys kohdistui Äitimantereelle… Valitettavasti se epäonnistui. Myöhemmin saatiin selville, että oli ollut katalyytti… Subjektit oli valittu.”
”Neljän suuren uhrauksen jälkeen”, uudet kasvot jatkoivat, ” ikuinen kukoistus näytti olevan ulottuvilla. Flora ja fauna oli palautettu, mutta olivat edelleen staasissa. Lopullisia tuloksia ei ole vieläkään saatu…”

Vielä yhdet kasvot työntyivät esiin: ”Meidät rakennettiin, jotta upea historiamme ei kuolisi meidän mukanamme.” Sitten kaikki kasvot vetäytyivät takaisin seinään, eivätkä loistaneet enää. Kivi laskeutui takaisin alustalleen, ja pieni joukko pääsi kapuamaan pois sen päältä.

”Zidane, mitä tämä oikein voi tarkoittaa?” Steiner kysyi värisevällä äänellä. Siitä asti, kun hän oli tahtomattaan joutunut sekaantumaan Zidanen elämään, hänen oma turvallinen ja yksinkertainen elämäntapansa oli kokenut suuria järkytyksiä. Mikään ei enää ollut helppoa ja varmaan, vaan kaikki vaikutti suurelta mysteeriltä.
”Minäkin haluaisin tietää sen”, Zidane sanoi, ”mutta ystävämme ovat vaarassa. Meidän on paras pelastaa heidät ensin.”

Steiner nyökkäsi. Hänkin halusi saada Garnetin (ja tietysti muutkin) turvaan mahdollisimman pian. Sitä paitsi tällaiset mystiset kertomukset olivat aivan liikaa hänen ritarillisille, mutta yksinkertaisille aivoilleen… tai niin hän ainakin itse ajatteli. Herrojen kuului ajatella monimutkaisia asioita, mutta ritareiden kuului ainoastaan totella heitä, ei pohtia itse syntyjä syviä.

Ryhmä palasi takaisin samaa reittiä, kun oli tullutkin aina eteishalliin asti. Nyt he suuntasivat hallista oikealle ja saapuivat suureen huoneeseen, jonka lattialla oli syvennys. Kun he kulkivat tuon syvennyksen ohitse, he arvasivat jo, mitä tapahtuisi. Syvennyksen keskelle syttyi hologrammi, kuten myös vasemman puoleisessa huoneessa oli käynyt.

Tähänkin hologrammiin oli kuvattu planeetta, jota kiersi kuu. Hetken päästä kuvaan ilmestyi myös toinen planeetta kuineen. Planeetat sulautuivat toisiinsa ja kuut jäivät kiertämään näin muodostunutta yhtä planeettaa.

Sanattomina Zidane ja kumppanit tuijottivat hologrammia. Kaikilla oli aavistus siitä, että kyse oli jostain suuresta ja tärkeästä asiasta. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet sitä riittävän hyvin, ja lisäksi jokaisen mielessä painoi huoli heidän ystävistään, jotka olivat yhä Kujan armoilla.

”Jatketaan matkaa”, Zidane sanoi ja suuntasi huoneen ovelle. Oven takaa lähtivät kierreportaat alas. Porraskäytävä oli niin hämärä, ettei voinut nähdä, miten alas portaat oikeastaan laskeutuivat. Zidane ei kuitenkaan välittänyt moisesta pikkuseikasta, vaan lähti marssimaan alaspäin.

Portaat tuntuivat jatkuvan ikuisuuden. Oli aivan hiljaista, joten joukon askelten kaiku kuului liiankin selvästi. Steinerin haarniska narahti ilkeästi jokaisella askeleella, ja Zidane pelkäsi äänen herättävän jotain. Mitä? Siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, hän ei kuitenkaan uskonut, että he olivat yksin tuossa oudossa paikassa.

Viimein portaat päättyivät heikosti valaistuun huoneeseen. Huoneen perällä oli rakennelma, jota kohti Zidane suunnisti määrätietoisesti. Kun hän astui sen eteen, rakennelma avautui ja paljasti sisältään mustuneen kiven. Nuorukainen tuijotti kiveä hetken aikaa. Se näytti arvottomalta, tavalliselta kiveltä, joka oli joskus ollut tekemisissä tulen kanssa. Tämänkö takia hänet oli raahattu tänne asti?
”Vai tätä Kuja halusi…” hän tuhahti tympääntyneenä. Hän oli odottanut jotain paljon hienompaa. ”Aika siis suunnata takaisin”, hän sanoi ja tarttui kiveen. Samassa huoneen lattia tärähti uhkaavasti. ”Mitä ihmettä?” hän kummasteli. Nuorukainen ei kuitenkaan ehtinyt vetää kiveä pois rakennelmasta, kun huone jo tärisi entistä enemmän.