Projekti S. R.: Luku 29

Projekti S. R.

Luku 29

Yuffie nojasi polviinsa ja kiskoi raitista ilmaa keuhkoihinsa. Oli pimeää ja viileää, lämpöasteita oli luultavasti vain muutama, mutta kylmä ilma tuntui erittäin hyvältä. Lämmin käsi laskeutui hänen selälleen.

”Oletko kunnossa?” Vincentin ääni kuului yläpuolelta.

”Kohta…” Yuffie henkäisi. Matka oli kestänyt aivan liian pitkään, mutta onneksi se oli vihdoin ohitse. Hän oli jälleen Edgessä.

”Shelke!” Tifan huudahdus kantautui Yuffien korviin. Pikkutyttö juoksi hänen ohitseen ja painautui naisen syliin. ”Minulla oli ikävä sinua!”

”Hienoa nähdä, että olet kunnossa”, Reevekin totesi. WRO:n johtaja oli tullut joukkoa vastaan yhdessä Tifan kanssa, nämä olivat tuoneet mukanaan myös joukon sotilaita ja lääkintämiehen Barretia varten, vaikka korsto oli väittänyt, ettei tarvinnut hoitoa.

Yuffie suoristautui muiden kävellessä ulos Sherasta. Genesis keräsi katseita, erityisesti Reeven kasvoilla oli mietteliäs ilme. Entinen SOLDIER ei yrittänyt uhata ketään, mutta silti osa paikallaolijoista näytti hermostuneilta.

Vaihdettuaan Reeven kanssa pari sanaa Genesis käveli sisälle yhteen autoista. Barret ohjattiin toiseen, vaikka tämä edelleen jankutti voivansa aivan hyvin.

”Vincent, otimme vapauden tuoda autosi tänne”, Reeve huomautti.

”Kiitos”, Vincent vastasi ja siirtyi pois Yuffien viereltä. ”Meidän pitäisi keskustella tapahtuneesta. Tsvietit ja veljeni ovat yhä vapaalla jalalla.”

”Tiedän”, Reeve vastasi ja nyökkäsi Yuffien katsellessa. Leviathan, että juttu oli mennyt sekavaksi. Hän ei olisi osannut ikäpäivänä arvata, että Vincentillä oli viisikymppinen pikkuveli, ajatus tuntui käsittämättömältä. ”En kuitenkaan usko, että tilanne muuttuu aamuun mennessä miksikään – tai itse asiassa iltapäivään”, WRO:n johtaja jatkoi. Yuffie kohotti kulmiaan miehen sanoille. ”Olette kaikki uuvuksissa. Tulkaa kolmelta päämajalle, puhumme silloin.”

Ihmiset alkoivat pakkautua autoihin. Yuffie puri huultaan ja vertaili autoja, kumpaan hänen kannattaisi mennä?

”Tarvitsetko kyydin?” Vincent kysäisi. Nuori nainen vilkaisi miestä ja nyökkäsi. Jälleen hänen vatsassaan muljahti. Heillä ei ollut ollut aikaa keskustella Sherassa, kun oli ollut niin paljon muita asioita. Toisekseen Yuffie oli taas kerran viettänyt suuren osan matkasta wc:n puolella. Jos Vincent nyt tarjosi kyytiä, tarkoittiko se, että tämä halusi puhua? Hän ei ollut varma, kenties kyseessä oli vain vilpitön tarjous.

”Likka pääsee kyllä meidänkin kyydissä”, Cid huomautti toisen WRO:n auton viereltä. ”Takapenkillä näyttää olevan yhä tilaa. Sitä paitsi menemme samaan suuntaan, kun taas sinä olet menossa Kalmiin. Joutuisit vain turhaan heittämään ylimääräisen lenkin, Vince.”

”Hmm, jätin joitain tavaroitani Yuffielle, ennen kuin lähdimme etsimään Shelkeä”, Vincent totesi.

Yuffie tuijotti miestä silmät selällään. Ensimmäistä kertaa eläessään hän kuuli Vincentin valehtelevan heidän ystävilleen. Hän olisi itse voinut hyvinkin lasketella tuollaista juttua perustellakseen järjetöntä käytöstään, mutta Vincent ei tehnyt niin.

”Aivan, ehkä on tosiaan parempi, että sinä heität minut, niin saat samalla tavarasi takaisin”, hän kiirehti sanomaan. Kaikkien katseet tuntuivat liimautuvan heidän suuntaansa. Tifalla oli tietäväinen ilme, Shelken silmät ampuivat puukkoja ilman halki, mutta miehet olivat vain hämmentyneitä. Iltapäivällä olisi luvassa kunnollinen hiillostus sen lisäksi, että heidän täytyisi suunnitella seuraavaa liikettään.

Tifaan tuli ensimmäisenä liikettä. Nainen avasi auton oven ja työnsi Shelken takapenkille seuraten sitten itse perässä. Cloud istui samaan autoon, mutta eteen, myös Barret oli aiemmin ohjattu siihen. Reeve ojensi auton avaimet Vincentille, toivotti hyvää yötä ja lähti sitten toiselle autolle.

Yuffie seurasi Vincentiä ja puolittain raahasi reppua mukanaan. Reissu oli ollut raskas eikä ollut edes päättynyt toivotulla tavalla. He olivat kyllä saaneet Shelken takaisin, mutta Genesiksen tuleminen kaupanpäällisenä oli ollut ennakoimatonta. Toisekseen Mark oli edelleen kateissa, huiteli ties missä Rosson ja Weissin kanssa. Kaiken lisäksi Vincentin veli oli ehtinyt kadota Mideelistä, kun he olivat palanneet sinne hakemaan lääkkeitä ja tiedostoja. Onneksi tämä ei ollut ehtinyt viedä kaikkia tarvikkeita mukanaan, joten nyt WRO:lla oli paljon uutta ja hyödyllistä materiaalia. Tietysti oli kyseenalaista, voitiinko miehen kehittelemää lääkettä todella käyttää, jos se sisälsi P-ainetta ja makoa. Yuffielle oli yksi lysti, mitä Genesis omaan kehoonsa työnsi, mutta hän ei itse halunnut olla tökötin kanssa enää missään tekemisissä. Toivottavasti se ei ollut muuttanut häntä pysyvästi.

”Vince, hehkuvatko minun silmäni?” hän kysyi hetken mielijohteesta, kun oli istahtanut pelkääjänpaikalle ja sulkenut auton oven.

Vincent istui omalle puolelleen ja loi pitkän katseen hänen suuntaansa. Miehen silmissä ainakin oli jonkinlainen hehku, Yuffie erotti punaisuuden pimeästä yöstä huolimatta.

”Eivät”, tämä vastasi.

”Voivatko ne alkaa hehkua?”

”En tiedä, mutta en usko. Sait vain pienen annoksen lääkettä, sen vaikutus varmasti pikemminkin haihtuu kuin vahvistuu”, mies pohdiskeli. ”Laita turvavyö kiinni.”

Tällä kertaa Yuffie jätti mukinat sikseen ja veti vyön kiinni. Hän nojasi päänsä niskatukea vasten ja antoi luomiensa painua kiinni. Hän tiesi, ettei taistelu ollut vielä ohitse, mutta tuntui helpottavalta olla taas Edgessä. Hän pääsisi kotiin, omaan sänkyynsä nukkumaan.

Silti samaan aikaan ajatus kodista tuntui kovin yksinäiseltä. Yuffie oli viettänyt viime päivät hyvin tiiviisti Vincentin kanssa. Hän ei halunnut päästää miestä lähtemään Kalmiin, mutta varmasti tämä tarvitsisi puhtaita vaatteita ja…

”Vince, minä en halua yksin kotiin”, Yuffie ähkäisi sanat ulos suustaan. Mies oli juuri käynnistänyt auton ja oli kaartamassa pois Sheran luota.

”Hmm.”

”Tiedän, että tämä on typerää, mutta minua ahdistaa oikeasti”, sanoja alkoi virrata Yuffien suusta ilman, että hän pystyi estämään niitä. ”Kaikki, mitä on tapahtunut… En tiedä. Grimoiren jutut pelottivat minua. Ja kai minä vähän pelkään Rossoakin, mutta älä nyt kerro kenellekään. Siis tajuan kyllä, ettei hän hiippaile keskellä yötä asuntooni ja yritä tappaa minua, mutta en voi sille mitään, että minua karmii. Sitten Mark… Nero… minä… En tiedä. Ehkä olen vain idiootti, mutta juuri nyt tämä pimeyskin tuntuu pahalta ja –”

”Haluatko 7th Heaveniin?” Vincent ehdotti, mutta Yuffie puisteli päätään.

”En halua tunkea sinne aina. Tifalla ja Cloudilla on kamalasti asioita, ja Shelkekin on siellä nyt taas. Ei hän halua nähdä minua, jos ei ole aivan pakko”, hän selitti. ”Äläkä edes ehdota Cidiä ja Sheraa. Tiedät, ettei siitä tulisi mitään.”

Oikeasti Yuffie halusi pyytää Vincentiä jäämään taas yöksi, mutta hän ei saanut sanottua asiaansa. Hän puhui puhumistaan, lateli merkityksettömiä sanoja, mutta ei niitä, jotka hänen olisi pitänyt kakistaa ulos. Hän ei edes halunnut ajatella pimeää asuntoaan, ei yön yksinäisiä tunteja. Mikä häntä oikein vaivasi? Hän oli nähnyt painajaisia pimeydestä ja kärsinyt ahdistuksesta jonkin aikaa Omegan jälkeen, mutta unet olivat loppuneet ja elämä palautunut normaaliksi, kun arki oli lähtenyt sujumaan tavalliseen tapaansa. Miksi hänellä oli jälleen sama, inhottava olo? Hän ei ollut aiemmin maininnut asiasta kenellekään, hän ei ollut halunnut huolestuttaa toisia. Varsinkin Tifa olisi kiivennyt seinille, koska tämä oli katsellut vuosia vierestä, kuinka Cloud paini haamujensa kanssa. Yuffien ei tarvinnut lisätä muiden painolastia. Sitä paitsi hän oli kuvitellut jo päässeensä eroon vaivasta…

Nyt hän huomasi puhuvansa. Hän ei sanonut suoraan, mistä oli kyse vaan kierteli aiheen ympärillä. Höpinä täytti auton ja tuntui turvalliselta, turvallisemmalta kuin hiljaisuus, joka odottaisi häntä kotona.

Yhtäkkiä Vincent huokaisi ja teki u-käännöksen. Yuffie irrotti katseensa kadusta ja vilkaisi miestä.

”Unohditko jotain Sheralle?” hän kysyi.

”En”, mies vastasi ja valitsi uuden kaistan. Yuffie pani merkille, että se vei Kalmiin vievälle tielle.

”Miksi sitten -?”

”En ole käynyt kotona aikoihin ja tarvitsen puhtaita vaatteita.”

Vincent ei selittänyt enempää. Yuffie käänsi katseensa uudestaan ulos eikä sanonut itsekään enää muuta. Hän puristi penkin reunoja käsillään tietämättä, mitä olisi pitänyt ajatella. Nolostus alkoi jo hiipiä mieleen hyvää vauhtia. Hän oli höpöttänyt aivan liikaa, ja kaiken lisäksi puolittain pakottanut Vincentin ottamaan hänet mukaansa Kalmiin. Ei kai mies olisi sellaista vapaaehtoisesti tehnyt?

Automatka kesti ikuisuuden, mutta loppui toisaalta liian aikaisin. Vincent pysäköi kadunvarteen ja nousi autosta. Yuffie kaappasi repun mukaansa ja seurasi esimerkkiä. Kalmissa ilma tuntui vielä kylmemmältä kuin Edgessä, mutta toisaalta kellokin oli enemmän.

Yuffie painoi oven kiinni ja kiersi auton toiselle puolelle. Valot välähtivät, kun Vincent painoi avaimenperää. Mies kääntyi kannoillaan ja käveli edeltä talon alaovelle. Yuffie puristi reppua rintaansa vasten eikä voinut uskoa, että todella astui rappukäytävään. Hän ei ollut koskaan käynyt Vincentin luona.

Talo oli vanha puurakennus, samanlainen kuin useimmat Kalmissa. Siinä oli vain kolme kerrosta, Vincent asui ylimmässä. Rakennus oli yhtä aikaa vanhan ja juuri remontoidun näköinen. Kenties sitä oli jouduttu korjaamaan Deepgroundin hyökkäyksen jälkeen, itse asiassa Vincent oli tainnut mainitakin jotain sellaista.

Yuffie tajusi sydämensä hakkaavan rintaa vasten, kun he pääsivät eteiseen asti. Hän laski reppunsa lattialle ja ryhtyi riisumaan kenkiään, vaikkei Vincent tehnyt niin. Hän ei vain vieläkään ymmärtänyt täkäläistä tapaa kävellä kengät jalassa sisälläkin. Metallisista suojista mies sentään luopui.

Takki päätyi naulakkoon Vincentin viitan seuraksi, ennen kuin Yuffie uskaltautui peremmälle. Asunto oli pieni ja hyvin siisti. Kaikki tavarat olivat hyvässä järjestyksessä, kokonaisuus oli vastakohta hänen luonaan vallitsevaan kaaokseen verrattuna. Vincentillä oli tupakeittiö ja erillinen makuuhuone, jonne Yuffie ei kurkistanut. Hän istahti sohvalle, ja jäi odottamaan, että Vincent palaisi olohuoneen puolelle.

Hetkeä myöhemmin Vincent palasikin. Tämä oli vaihtanut ylleen viininpunaisen puseron ja mustat housut – omistiko tämä edes muun värisiä housuja?

”Haluatko käydä suihkussa?” mies tiedusteli.

”Olisihan se mukavaa…” Yuffie sai soperrettua. Hän ei muistanut, milloin olisi tuntenut itsensä yhtä ujoksi. Vincent ojensi hänelle pyyhkeen – sekin oli musta – sekä puuvillaisen paitapuseron ja housut – valkoista ja mustaa. Yuffie puristi vaatteet rintaansa vasten ja livahti pois olohuoneesta.

Hän oli Vincentin kylpyhuoneessa.

Hän oli oikeasti Vincentin kylpyhuoneessa. Voi pyhä Leviathan!

Miehellä todellakin oli kylpyamme. Yuffie tunsi halua laskea se täyteen kuumaa vettä ja vajota nauttimaan kylpemisestä tunniksi tai pariksi. Kello oli kuitenkin paljon, ja Vincent halusi varmasti myös peseytyä. Niinpä Yuffie kiskoi pikaisesti vaatteet päältään ja paineli pelkästään suihkuun. Hän hankasi itsensä nopeasti puhtaaksi ja kääriytyi pyyhkeeseen. Peiliin vilkaisu paljasti tummat silmänaluset ja väsähtäneen olemuksen. Hän oli tavallista kalpeampikin. Loistavaa. Hän oli yötä Vincentin luona ja näytti kummitukselta. Mitä mieskin ajattelisi?

Yuffien sydän alkoi jälleen hakata. Mikään hänen ja Vincentin välillä ei ollut ennallaan. Hän sipaisi omia huuliaan ja sulki silmänsä, hän muisti, miltä mies oli maistunut. Hän oli painanut suudelman hyvin tarkkaan mieleensä, hän ei aikonut unohtaa sitä milloinkaan. Unohtaisiko Vincent? Miehen suhtautuminen vaivasi Yuffieta, vaikkei hän oli välittänyt ajatella sitä. Vincent oli yrittänyt taas työntää hänet kauemmas. Eikö tämä itsekään tiennyt, mitä halusi? Tiesikö Yuffie?

Hyvin hitaasti nuori nainen hankasi itsensä kuivaksi. Hänkin olisi kaivannut puhtaita alusvaatteita, mutta pieni mukaan otettu varasto oli huvennut olemattomiin. Huomenna hänenkin olisi poikettava kotiin.

Vincentin housut olivat aivan liian pitkät. Onneksi ne sentään olivat olohousut, joiden vyötärön saattoi kiristää nauhalla. Muuten ne olisivat pudonneet Yuffien päältä saman tien. Hän sai kääriä lahkeet moneen kertaan, että pystyi edes kävelemään. Paitakin ulottui häntä puoleen reiteen, se olisi jo yksinään riittänyt hänelle, mutta jostain syystä tuntui siveellisemmältä pukea myös housut.

Siveellisemmältä? Oliko Vincent tartuttanut vanhanaikaisen ajattelutapansa Yuffieen? Hän ei tunnistanut enää omia ajatuksiaan. Toisekseen hän ajatteli aivan liikaa!

Yuffie napitti paidan kiinni, ripusti pyyhkeen naulakkoon ja astui ulos kylpyhuoneesta. Hän ei voinut viivytellä siellä loputtomiin. Hän etsi katseellaan seinäkelloa, mutta ei löytänyt sellaista. Vincentillä ei muutenkaan ollut juuri mitään seinillään. Sen sijaan miehellä kyllä oli mukava nahkasohva, keskikokoinen televisio ja valtava kirjahylly täynnä kirjoja. Pitivätkö jotkut oikeasti kirjoja hyllyissä? Yuffie ei ollut lukenut kovin monta teosta elämänsä aikana, hän oli saanut kirjallisuudesta tarpeekseen jo lapsena, kun oli joutunut opettelemaan ulkoa ikivanhaa runoutta.

Vain tuuli kulkee

metsän halki ja jättää

kaipauksen puulle.

Mistä tuo nyt hänen mieleensä tuli? Äh, hänen pitäisi päästä nukkumaan, jotta kaikki typerät mietelmät katoaisivat hänen mielestään. Nyt ei ollut sopiva hetki keskustella Vincentin kanssa, hän oli itse liian sekavassa mielentilassa. Kaikki tapahtunut pyöri yhä hänen päässään, ja vatsa oli kokenut kovia lentomatkan aikana. Ahdistus, joka oli salakavalasti hiipinyt takaisin, ei ollut vieläkään hellittänyt täysin, vaikka hän tiesi, ettei joutuisi viettämään yötä yksin.

”Haluatko sinä?” Vincentin ääni kantautui keittiön puolelta. Mies kohotti viinipulloa ja viittasi pöydälle laskettuihin laseihin. Yuffie ei osannut kuin nyökätä. Punaviini ei kuulunut hänen suosikkijuomiinsa, mutta hänellä ei käynyt mielessäkään kieltäytyä. Sen sijaan hän istui pöydän ääreen ja otti ojennetun lasin vastaan. Vincentin käytös hämmästytti häntä koko ajan enemmän.

”Kiitos”, hän sai mutistua. Hän jäi tuijottamaan punaisen juoman läikehtivää pintaa ja pyöritteli lasia sormissaan. Jotain pitäisi sanoa, ennen kuin tilanne menisi yhä kiusallisemmaksi. ”Anteeksi, kun tungin tänne. Minun ei olisi pitänyt”, hän totesi ajattelematta.

”Minähän sinut tänne toin”, Vincent hymähti vastaukseksi.

”Mutta miksi? Miksi et vain heittänyt minua kotiin?” Yuffien oli pakko kysyä. Hän kohotti katseensa ja huomasi punaisten silmien tarkastelevan häntä pöydän ylitse.

”Minulle tuli kummallinen tunne, ettei ollut hyvä ajatus jättää sinua nyt yksin”, mies myönsi.

”Ääh, ainahan minä höpötän kaikenlaista! Ei sitä pidä ottaa niin vakavasti!” Yuffie kuittasi pikaisesti ja siemaisi viiniään. Ei, punaviini ei todellakaan ollut hänen makuunsa.

”Jos joku pelkää kuollakseen joutuvansa viettämään aikaa yksin omassa kodissaan, minusta se on syytä ottaa vakavasti”, Vincent väitti. Yuffie tunsi suunnatonta halua karata paikalta, hän ei ollut tottunut tällaisiin keskusteluihin. Reeve oli pitänyt hänelle muutaman vakavan puhuttelun – yhden esimerkiksi materian liikakäytöstä – ja Tifakin oli joskus yrittänyt moista, mutta muuten hän oli onnistunut välttelemään keskustelutilanteita. Sitä paitsi ei kukaan yleensä ollut kiinnostunut puhumaan hänen kanssaan vakavista aiheista, saati ottamaan häntä vakavasti. Itse asiassa hänestä oli parempi, ettei häneen suhtauduttu siten.

”No, en minä oikeasti pelkää”, Yuffie nauroi ja kumosi lisää viiniä kurkustaan alas.

Vincentin katse oli niin pitkä ja synkkä, että se sai hänen vatsansa muljahtamaan jälleen. Miksei hänen elimistönsä suostunut toimimaan normaalisti miehen seurassa? Aivan kuin se olisi yrittänyt kapinoida häntä vastaan.

Vincent näytti siltä, että olisi aikonut sanoa jotain, mutta muutti yllättäen mielensä. Mies siemaisi omasta lasistaan mietteliäänä. Yuffie käänsi katseensa toisaalle. Oli kovin vaikea sanoa niitä asioita, joita olisi pitänyt. Enemmän kuin yksin jäämistä hän pelkäsi, mitä Vincent vastaisi, jos hän alkaisi esittää kysymyksiä. Hän oli antanut itselleen luvan lipsua samalle tasolle teini-ikäisen Yuffien kanssa, antanut luvan tunteisiin, jotka hän oli jo kertaalleen haudannut. Hän tajusi pelkäävänsä joutumaan hautaamaan ne uudestaan. Tällä kertaa se ei vain kävisi yhtä helposti, sillä Vincent oli antanut ymmärtää välittävänsä. Työntäisikö mies silti hänet pois?

He tyhjensivät lasinsa hiljaisuuden vallitessa. Yuffie tuijotteli kirjahyllyn sisältöä. Monet kirjoista käsittelivät Planeetan historiaa, mutta joukossa oli myös kaunokirjallisia teoksia sekä LOVELESS-runokokoelma. Yuffie ei ollut edes koskaan nähnyt runosta tehtyä näytelmää, mutta hän päätti, että jos siitä tehtäisiin elokuva, hän menisi katsomaan sen.

”Sinä voit nukkua sängyssä”, Vincent keskeytti nuoren naisen ajatukset.

”Missä sinä sitten –”

”Sohvalla.” Mies nousi pöydän äärestä ja korjasi lasit pois. Yuffie kävi hakemassa reppunsa ja kurkisti makuuhuoneeseen. Hän oli odottanut mustia lakanoita, mutta Vincent näyttikin käyttävän viininpunaisia. Hän yritti kovasti keskittyä pohtimaan lakanoita, mutta silti hänen mieleensä pyrki yksi ainoa ajatus: Vincent ei halunnut nukkua hänen kanssaan. Ehkä mies oli vain kärsinyt tilapäisestä mielenhäiriöstä, kun oli suudellut häntä.

Yuffie astui makuuhuoneeseen, laski repun lattialle ja painoi oven kiinni. Hän ei tiennyt, mitä oli odottanut, mutta oli joka tapauksessa pettynyt. Sammutettuaan valot hän kiskoi housut pois ja käpertyi pelkässä paidassa peiton alle. Pimeys hiipi hänen ympärilleen, vaikka ulkoa kajastikin katuvalojen heijastus. Sänky oli aivan ikkunan vieressä, joten täysin pimeää ei ollut. Huoneen toista päätyä silti tuskin erotti, siellä asui synkkyys.

Lopeta, tuo on typerää! Yuffie ärähti itselleen. Omegan jälkeen hän oli asunut 7th Heavenissa, kunnes Vincent oli löydetty. Seuraavat kaksi viikkoa hän oli nukkunut valot päällä kotonaan. Kun hän oli vihdoin uskaltanut sammuttaa ne, hän oli huomannut, ettei pimeys ollutkaan niin kamalaa. Miksi se nyt sitten aiheutti hänelle kylmiä väreitä?

Yuffie veti peiton päänsä ylitse ja sulki silmänsä. Huomenna hän menisi kotiin eikä vaivaisi Vincentiä tai muitakaan typerillä huolillaan. Yksin olemisessa tai pimeässä ei ollut mitään pelättävää. Ehkä olisi myös hyvä pitää hieman etäisyyttä Vincentiin, heidän välinsä menivät vain koko ajan hankalammiksi.

~o~

Kello lähestyi neljää aamuyöllä. Vincent kääntyi kyljelleen sohvalla ja tuijotti ulos. Mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan. Hän oli aikonut ottaa asiat puheeksi Yuffien kanssa, kertoa tytölle, miten mahdoton tilanne oli. Hän oli aivan liian vanha eikä edes täysin ihminen. Hän oli sellainen friikki, joita tyttö niin kammosi.

Sitten Yuffie oli aloittanut hysteerisen puhumisen autossa. Tämä ei ollut sanonut suoraan, mikä oli vialla, mutta Vincent oli tunnistanut pelon tämän äänestä. Tyttö oli maininnut pimeyden moneen otteeseen, vaikkei ollut kertonut, mikä siinä vaivasi. Vastaus oli silti selvä: Nero. Kenties Neron paluu Markin kautta oli saanut Yuffien pelkäämään pimeyttä, kenties pelko oli ollut olemassa jo kuukausia. Vincent tiesi, miltä pimeys tuntui, hän oli elänyt osana sitä kolmekymmentä vuotta. Hän muisti, miten musertavaa se saattoi olla. Hän oli kestänyt, selvinnyt, mutta Yuffie ei ollut samanlainen. Kaikesta mekastuksesta ja valittamisesta huolimatta Yuffie oli valoisa ja aurinkoinen persoona, aina hauskuuttamassa muita. Neron pimeys oli varmasti jättänyt jäljet, ehkä pysyvät sellaiset jopa.

Yuffien jättäminen yksin tuollaisessa mielentilassa ei ollut tuntunut hyvältä ajatukselta. Toisaalta oli ollut myös vähemmän hyvä ajatus tuoda tyttö Kalmiin. Vincent ei ollut saanut puhuttua tälle. Sanat olivat juuttuneet hänen kurkkuunsa.

Makuuhuoneesta kantautui outo ääni. Vincent kohottautui istuvaan asentoon ja jäi kuuntelemaan. Hän huokaisi raskaasti, ääni oli nyyhkytystä. Tämä oli jo toinen kerta, kun Yuffie näki painajaisia lyhyellä aikavälillä. Vai oliko kyse painajaisista? Entä jos tyttö olikin hereillä?

Vincent nousi sohvalta ja käveli makuuhuoneen ovelle. Hän koputti oveen, muttei saanut vastausta, joten hän työnsi sen auki. Yuffie oli kiskonut peiton päänsä ylitse, mutta mytty tärisi. Vincent pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja käveli sänkynsä luokse, puolittain häntä kadutti, että hän oli ottanut tytön luokseen yöksi. Tifa olisi osannut huolehtia tästä paremmin, mutta toisaalta naisella oli tarpeeksi omiakin huolia. Ei sillä, ettei Vincentillä olisi ollut, mutta hän oli kuitenkin osittain syyllinen Yuffien mielentilaan. Hän oli hämmentänyt tyttöparan mieltä teoillaan aivan liikaa, toiminut anteeksiantamattomasti.

Vincent istui sängyn laidalle ja nosti peiton pois Yuffien pään päältä. Tytön silmät olivat kiinni, mutta kyyneljuovat valuivat tämän poskille. Vaikka tämä oli kaikissa tunnereaktioissaan ääripääihminen, Vincent ei ollut tottunut näkemään tämän itkevän. Viime aikoina sitä oli sattunut useammin, eikä hän voinut olla miettimättä, johtuiko se hänestä. Yuffie oli alkanut itkeä autossa, kun on hän Cloudin syntymäpäivien jälkeen ärähtänyt tälle, tämä oli myös melkein itkenyt Shelken kadottua, mikä oli sekin ollut Vincentin vika. Tytön painajaiset taas… johtuivatko ne hänestä vai jostain muusta?

”Yuffie?” mies kuiskasi ja tarttui tyttöä olkapäästä. Hän sai ravistella tätä hyvän tovin, ennen kuin tämän silmät aukesivat.

”Vincent?” tämä henkäisi ja nousi istumaan. Tämä käänsi katseensa ulos ja pyyhkäisi silmäkulmiaan. ”Äh, taas minä häiritsen sinun uniasi. Sori, kun herätin.”

”En nukkunut vielä”, Vincent kertoi totuudenmukaisesti. ”Näitkö taas painajaisia?”

Yuffie ei vastannut vaan tuijotti edelleen ulos. Tytön siluetti piirtyi ikkunaa vasten kovin pienenä. Tämä näytti olevan yhtä aikaa aikuinen nainen ja pikkutyttö, vaikutelmaa oli vaikea selittää.

”Kaikki on ihan hyvin, mene vain nukkumaan”, tyttö ilmoitti lopulta. Tämä yritti taas paeta hankalaa tilannetta, juosta karkuun kuin ongelmat olisivat ratkenneet siten. Vincent huokaisi uudestaan, hän ei ollut oikea ihminen auttamaan toisia, hän oli hädin tuskin selvinnyt omista aaveistaan. Hän kuitenkin tiesi, että vahvinkin ihminen murtui, jos yritti kantaa liian suurta taakkaa ja kätkeä kaiken sisälleen, hän oli oppinut sen kantapään kautta.

Vincent laski kätensä Yuffien olkapäälle. Tyttö hätkähti, muttei kääntynyt katsomaan häntä. Mitä hänen pitäisi sanoa? Hän oli käynyt vuosikymmeniä sitten pitkiä ja polveilevia keskusteluja Lucrecian kanssa, mutta Yuffien kohdalla sanat tuntuivat katoavan. Miksi tytölle oli niin vaikea puhua? Toisaalta ei Vincent luultavasti olisi osannut tällaisista aiheista puhua enää Lucreciallekaan.

”Haluatko puhua siitä?” mies sai kysyttyä.

”Siitä?” Yuffie henkäisi.

”Unestasi”, Vincent tarkensi.

”Siinä ei ole mitään puhuttavaa”, tyttö kuiskasi. ”Vain tyhjyyttä, mustaa tyhjyyttä.”

”Pimeyttä?”

Ninjaprinsessa nyökkäsi. Vincent oli siis ollut oikeassa, Neron pimeyden takia Yuffie näki painajaisia.

”Oletko puhunut asiasta kenellekään?”

”En halunnut vaivata. Pikkujuttu tämä on”, Yuffie mutisi. ”Ne ovat vain unia. Sitä paitsi en ole nähnyt niitä enää hetkeen. Ei se ole vakavaa, kaikki näkevät painajaisia joskus. Minä pärjään ihan hyvin, olen aina pärjännyt.”

”Hmm, joku taisi joskus sanoa minulle, ettei kenenkään AVALANCHEssa tarvitse pärjätä yksin, koska meillä on toisemme”, Vincent huomautti. Hän ei itse asiassa muistanut, oliko kuullut lauseen Tifan vai Yuffien suusta, mutta joka tapauksessa se piti paikkansa. ”Se koskee sinuakin, Yuffie.”

Yhtäkkiä tyttö kääntyi ympäri ja kapsahti Vincentin kaulaan. Tämä hautasi kasvonsa hänen olkapäähänsä, ja pienet kädet kiertyivät hänen ympärilleen. Vincentillä kesti hetken reagoida, mutta lopulta hän kietoi omat kätensä Yuffien ympäri. Läheisyys tuntui yllättävän hyvältä, se oli niitä asioita, joista hän ei ollut päässyt nauttimaan vuosikymmeniin. Oli hämmentävää huomata, miten tärkeältä se yhtäkkiä tuntui.

Yuffie nyyhkytti hiljaa Vincentin olkapäätä vasten. Mies pysytteli vaiti ja piteli kiinni tytöstä, enempää hän ei osannut, ei kyennyt tekemään. Miten yksi eksynyt pystyi auttamaan toista? Vincent oli aina ajatellut olevansa Yuffien kanssa täysin eri planeetoilta, mutta ninjaprinsessallakin näytti olevan omat synkät salaisuutensa. Kaikilla AVALANCHEssa oli, mutta toisten olivat vain paremmin näkyvillä. Silti kukaan heistä ei ollut päässyt helpolla, vaikeat kokemukset olivat tehneet heistä vahvempia ja sitoneet heidät yhteen, rakentaneet heistä perheen.

Vincent tunsi Yuffien sormien harhailevan hänen hiustensa sekaan. Tyttö kampasi hänen pitkiä suortuviaan sormillaan, kunnes hipaisi hänen niskaansa. Tämä suoristautui hieman, muttei siirtynyt kauemmas. Tytön silmät näyttivät mustilta pimeässä huoneessa. Ne eivät hehkuneet, Vincentin oli pakko tarkistaa uudestaan, kun hän muisti Yuffien aiemman kysymyksen.

Yuffie nojasi toisen käsivartensa miehen hartiaa vasten ja pyyhkäisi hiukset hänen olkansa ylitse. Lämpöiset sormet sipaisivat hänen poskeaan. Vincent huomasi jännittyvänsä, muttei tehnyt elettäkään estääkseen tyttöä.

”Leikitkö sinä aiemmin?” Yuffie kuiskasi ja sai hänet nielaisemaan. Tämä painoi katseensa alas ja puri huultaan. Hänen olisi vastattava.

”En”, yksi ainoa sana tuli ulos. Hän ei ollut leikkinyt, mutta totuus oli, ettei hänen silti olisi pitänyt tehdä mitään. Hän ei olisi saanut, sillä jokainen hänen tekonsa oli ollut väärin Yuffieta kohtaan.

Tytön tumma katse kohosi. Tämä nojautui lähemmäs Vincentiä, ja ennen kuin mies ehti edes kunnolla tajuta, pehmeät huulet olivat painuneet hänen omilleen. Hän henkäisi Yuffien suuta vasten ja rutisti vaistomaisesti tytön kiinni itseensä. Hänen sisällään kulki väristys, joka pakotti hänet toimimaan vastoin järjen ääntä. Yuffien sormet liukuivat pitkin hänen poskeaan, hyväilivät hetken korvaa, kunnes eksyivät jälleen hiusten sekaan. Huulet imaisivat hänen alahuulen väliinsä pikaisesti, ennen kuin hampaat näykkäisivät sitä kokeilevasti.

Vincent painoi toisen käden Yuffien selkää vasten ja siirsi toisen tytön takaraivolle. Samaan aikaan tämän kieli livahti hänen huultensa välistä ja hipaisi hänen omaansa. Tunne oli järisyttävä, se pyyhkäisi Vincentin ylitse voittamattomana, kesyttämättömänä. Hän heräsi jälleen eloon tavalla, jota ei ollut edes muistanut kunnolla.

Yuffie vetäytyi hieman kauemmas, mutta Vincent huomasi tahtomattaan seuraavansa perässä. Tyttö vaihtoi asentoa ja siirtyi istumaan hänen syliinsä, tämä suukotti hänen poskeaan ja tutkaili leukaa huulillaan. Vincentin hengitys kävi kiihkeämmäksi, ja housut alkoivat tuntua yllättävän ahtailta, hän reagoi tytön tekoihin aivan liian nopeasti ja voimakkaasti. Hänen kätensä hakeutui alemmas Yuffien selällä ja livahti paidan alle, tämän iho oli kuuma sormia vasten.

Tyttö henkäisi Vincentin kaulaa vasten, huulet painuivat hänen iholleen ja imaisivat kevyesti. Hän huokaisi ja antoi kätensä vaeltaa ylemmäs Yuffien selällä. Hän odotti tavoittavansa rintaliivit, mutta ilmeisesti tämä ei ollut pukenut niitä ylleen suihkun jälkeen. Havainto sai Vincentin sydämen hakkaamaan hieman kovempaa.

Mitä olen oikein tekemässä? He olivat kenties tunteneet vuosia, mutta he eivät olleet… heidän suhteensa… Vincent ei itsekään tiennyt, millainen se oli. Nyt oli aivan liian aikaista antaa tilanteen kehittyä pidemmälle, he eivät olleet valmiita. Heidän olisi ensin selvitettävä, missä he menivät ja mitä he kumpikin halusivat.

Jumalat tiesivät, ettei Vincentillä ollut vastauksia omiin kysymyksiinsä.

”Yuffie?” Vincent kuiskasi ja veti kätensä pois tytön paidan alta. Hän halusi yhtä aikaa vetäytyä ja jatkaa, mutta vain toinen vaihtoehto oli järkevä.

”Yhhmm, Vince?” Yuffien ääni oli hengästynyt, kun tämä suoristautui ja asetti kätensä Vincentin olkapäille. Tummat silmät tuijottivat kysyvinä Vincentin punaisiin, mies nielaisi. Miten hän esittäisi asiansa loukkaamatta Yuffieta? Hän ei kestäisi nähdä tämän taas purskahtavan itkuun hänen takiaan, hän oli satuttanut tätä jo riittävän… ei, liian monta kertaa viimeisten kuukausien aikana.

”Meidän ei pitäisi…”

Yuffie nojautui taaksepäin, mutta Vincent ei päästänyt tästä irti. Hän ei tiennyt, mikä häntä vaivasi. Viimeksi hän oli ollut näin läheisessä kontaktissa Lucrecian kanssa, mutta se oli ollut erilaista. Häntä ei ollut tuolloin kalvanut epävarmuus ja syyllisyys, hän oli vain seurannut tunteitaan. Nyt… ehkä hänellä oli jonkinlaisia kaikuja tunteista, joita hän ei kyennyt määrittelemään, mutta ennen kaikkea hän tunsi tekevänsä väärin Yuffieta kohtaan. Tyttö oli niin nuori, kokematon, viaton, kun taas hän oli vanha ja syntien rasittama, hän saastutti kaiken, mihin koski… eikä hän halunnut saastuttaa Yuffieta, viedä tämän valoa. Oliko hän jo ehtinyt tehdä niin?

”Sinä et halua”, Yuffie totesi ja yritti kauemmas, Vincent ei vieläkään suostunut päästämään irti. Hän tiesi, että hänen pitäisi, mutta hänen käsillään tuntui olevan oma tahtonsa. Yuffie painoi omat kätensä hänen hartioihinsa ja työnsi. ”Mitä peliä sinä pelaat?!” tämä älähti. Tilanne oli lipsumassa huonosta katastrofaaliseksi.

Mitään ajattelematta Vincent rutisti vastaan taistelevan tytön rintaansa vasten ja kietoi kätensä tiukasti tämän ympärille. Oli mahdotonta päästää tätä nyt menemään, läheisyys oli liian tärkeää, vaikkei hän itse tiennyt, miksi nyt yhtäkkiä. Noustuaan arkusta hän ei ollut sallinut itselleen toisten ihmisten läheisyyttä, hän oli pitänyt ystävänsäkin matkan päässä. Hän oli eristänyt itsensä muista niin henkisesti kuin fyysisestikin. Nyt kun rajat oli rikottu, hän ei kyennyt enää palaamaan entiseen, vaikka samaan aikaan hän halusi juosta karkuun ja vetäytyä takaisin omaan pieneen maailmaansa, jossa kaikki oli yksinäistä, mutta tuttua ja turvallista.

”On liian aikaista”, Vincent kuiskasi ja silitti toisella kädellään Yuffien hiuksia. Tyttö rentoutui hiljalleen hänen sylissään.

”Sinä olet yksi suuri idiootti”, Yuffie jupisi. ”Niin turkasen vanhanaikainen…”

”Ja sinä et osaa odottaa”, Vincent ei voinut olla vastaamatta. ”Yuffie, minä en ole… nukuin arkussa kolmekymmentä vuotta ja sitä ennen… Minun ei pitäisi edes yrittää…”

Jälleen Yuffien sormet eksyivät Vincentin hiusten sekaan. Tyttö nyppi hänen suortuviaan, leikitteli niillä. Se tuntui hämmentävän miellyttävällä, Lucrecia ei ollut koskaan tehnyt niin. Toisaalta silloin Vincentillä oli ollut huomattavasti lyhyemmät hiukset.

”Saanko minä tehdä näin?” Yuffie kysyi pienellä, vapisevalla äänellä.

”Saat”, Vincent kuuli oman äänensä vastaavan, vaikkei ehtinyt analysoida kysymystä loppuun saakka. Sormet jatkoivat hänen hiustensa näpräämistä, kunnes palasivat hänen olkapäilleen ja sivelivät niitä hitaasti. Ne hiipivät kohti hänen kaulaansa, ylemmäs, kunnes tavoittivat posket. Yuffien kasvot olivat lähellä, niin lähellä, että heidän nenänsä miltei hipoivat toisiaan.

”Entä näin?”

Vincent kykeni vain nyökkäämään. Yuffie käänsi päätään, nojautui lähemmäs ja suukotti häntä kevyesti. Se ei tuntunut väärältä, muttei oikealtakaan. Vincent ei tiennyt, miltä hänestä tuntui tai olisi pitänyt tuntua. Hän oli hukassa, eksynyt, hän ei ansainnut mitään tällaista, mutta samaan aikaan hän tahtoi ojentaa kätensä ja ottaa kaiken vastaan.

Yuffie vetäytyi, tytön tummissa silmissä oli lukemattomia kysymyksiä. ”Meidän pitäisi varmaan nukkua.”

”Olet oikeassa”, Vincent myönsi ja päästi tästä irti. Yuffie liukui pois hänen sylistään, työnsi peiton sivummalle ja kierähti kyljelleen sängylle.

”No, aiotko istua siinä koko yön?” tyttö töksäytti. ”Tiedän, ettet tarvitse unta yhtä paljon kuin me tavalliset pulliaiset, mutta minusta on jokseenkin häiritsevä ajatus, että kökötät siinä tuijottamassa. Sitä paitsi kun Reeve käski kaikkien levätä, hän tarkoitti varmasti sinuakin. Minä en aio valehdella puolestasi, jos hän kysyy jotain. Kerron, että istuit kuin tatti sängyn laidalla etkä nukkunut silmällistäkään, kun taas minä vetelin kiltisti hirsiä, kuten oli käsketty –”

”Mistä tiedät, mitä minä tein, jos nukuit kiltisti koko yön?” Vincent hymähti. Yuffie oli taas vauhdissa. Miten kukaan pystyi puhumaan noin nopeasti? Toisaalta puhetulva oli hyvä merkki, mikä tahansa tytön oli aiemmin säikäyttänyt ja saanut näkemään painajaisia oli ehkä vihdoin väistynyt. Olihan Yuffie jo aiemmin höpöttänyt salaman vauhdilla, mutta nyt aiheet olivat kevyempiä – kiusoittelevampia – kuin aiemmin.

”Minulla on kuudes aisti, jonka avulla tiedän aina, mitä muut tekevät”, Yuffie väitti. ”Se kuuluu erityisiin ninjakykyihini. Et tiedä niistä vielä puoliakaan, mutta ehkä näytän sinulle jonain päivänä, jos pyydät kauniisti.”

”Niihin ei taida kuulua vaikeneminen?” Vincent varmisti.

”Mi- hei! En minä nyt niin paljon puhu!” Yuffie kivahti ja kääntyi katsomaan häntä.

”Tarpeeksi paljon, ettei täällä pystyisi nukkumaan edes univajeesta kärsivä laiskiainen.”

”Voi, että sinä osaat olla hauska!”

Yuffie käänsi uudestaan selkänsä Vincentille. ”Jos jäät tänne nukkumaan, lupaan olla loppuyön hiljaa”, tyttö lisäsi yllättäen. Vincent jäi katsomaan tämän selkää. ”Mutta jos menet takaisin olohuoneeseen, kälätän koko yön enkä anna sinulle hetken rauhaa.”

”Ainakin voin syyttää sinua, jos Reeve sattuu kysymään yöunistamme”, Vincent vastasi. Yuffien tuntien uhkaus kannatti kuitenkin ottaa vakavasti, tämä oli väsynyt, muttei niin väsynyt, ettei olisi kyennyt puhumaan.

Vincent pohti tilannetta. He olivat jo ylittäneet sellaisia rajoja, joita heidän ei olisi koskaan edes pitänyt testata. Hän oli itse ryhtynyt peliin, jonka sääntöjä ei enää osannut. Voisiko samassa sängyssä nukkuminen enää pahentaa tilannetta?

Voisi. Ehdottomasti voisi.

Mies huokaisi jo ties kuinka monennen kerran sinä yönä ja laskeutui selälleen sängylle. Hän veti puolet peitosta päälleen jättäen Yuffielle toisen puolen. Hänen täytyi olla hullu, mutta olohuoneeseen palaaminen ei tuntunut edes vaihtoehdolta.

”Tiesin, ettet voisi vastustaa kiusausta”, Yuffie mutisi hiljaa.

”Sinä lupasit olla hiljaa”, Vincent murahti takaisin.

”Hups, sori!”

Yuffie vaikeni ja ryhtyi kiskomaan peittoa. Seuraavaksi tämä kohensi tyynyn asentoa ja potki pussilakanaa jaloillaan kuin olisi yrittänyt asetella sitä. Mitä Vincent oli oikein kuvitellut? Ei Yuffien vieressä pystynyt lepäämään, vaikka tämä olisi ollut hiljaa. Miten tämä sai unta omassa seurassaan? Luulisi, ettei tuollaiselta pyörimiseltä kyennyt nukkumaan.

Hetken mielijohteesta Vincent kääntyi vasemmalle kyljelleen ja kietaisi kätensä Yuffien ympärille. Kaikki liike lakkasi, ja tyttö jähmettyi paikoilleen.

”Minä tarvitsen ihan yhtä paljon unta kuin te tavalliset pulliaisetkin”, hän kuiskasi tytön korvaan. ”Jos et ole aloillasi…”

”… niin mitä?” kuului hento kysymys.

”Et halua kokeilla, mitä tapahtuu”, Vincent tuhahti. Yllättävää kyllä, Yuffie ei enää kiemurrellut sinä yönä.

Ficcikirjasto