Projekti S. R.
Luku 32
Yuffie avasi oven
selälleen ja päästi miehet astumaan eteiseen. Takeo varoi katsomasta hänen
suuntaansa, ja tämän kasvoilla oli hyvin kiusaantunut ilme.
”Prinsessa –” tämä
aloitti.
”Sinun ei tarvitse
käyttää tuota nimitystä, emme ole Wutaissa”, Yuffie muistutti. Hän oli joskus
aiemminkin sanonut miehelle asiasta, mutta tämä ei tuntunut ottavan opikseen.
”Neiti Kisaragi,
miksette vastaa puhelimeenne?” Takeo tokaisi. Toinen sotilas, jota Yuffie ei
tuntenut, veti rappukäytävän oven kiinni.
”Puhelimeeni?” Yuffie
ihmetteli. Samassa hän muisti kuulleensa paljon aiemmin kännykkänsä soineen,
hän ei vain ollut ajatellut sen olevan tärkeää. Oikeastaan hän ei ollut ajatellut
ollenkaan, sillä… hmmm…
Nopeasti Yuffie
puisteli päätään, yritti karkottaa muistot mielestään ja etsi kännykkänsä
takintaskusta. Hänelle oli soitettu viidesti. Mitä ihmettä?
”En ole kuullut”, hän
myönsi suoraan. ”Olin suihkussa.” Tekosyy ainakin kävi loistavasti, kun hän oli
nyt kääriytynyt pyyhkeeseen, ja hänen hiuksensa tippuivat vettä lattialle. Itse
asiassa hänen jalkaansa pitkin taisi valua jopa saippuavaahtoa.
”Viimeiset kaksi
tuntia?” toinen sotilas kysyi epäuskoisena.
”No, satun pitämään
pitkistä suihkuista!” Yuffie kivahti punan kivutessa hänen poskilleen. Hän
naksautti puhelimen auki ja alkoi selata puheluita. Kaksi ensimmäistä olivat
WRO:n sairaanhoitajalta, kaksi seuraavaa Reeveltä ja viimeinen Takeolta. Mitä
ihmettä oli sattunut? Oliko hänen testeissään jotain hälyttävää, kun sotilaat
oli laitettu hänen peräänsä? ”Miksi… Minkä takia te tulitte hakemaan minua?”
hän kysyi miehiltä ja kääntyi katsomaan näitä. Takeo tuijotti edelleen
itsepäisesti seinää.
”Ette ilmestynyt
sairaanhoitajan vastaanotolle seuraavia testejä varten”, mies huomautti.
Tosiaan, testit!
Yuffie oli kokonaan unohtanut, että sairaanhoitaja oli varannut hänelle
aamupäiväksi uuden ajan. Hän vilkaisi kännykän näyttöä uudemman kerran, kello
lähenteli yhtä iltapäivällä.
”Herra Tuesti epäili,
että Teille on sattunut jotain, kun ette vastannut puhelimeennekaan. Hän yritti
tavoittaa myös herra Valentinea, mutta hänkään ei vastannut, joten herra Tuesti
epäili, että jotain oli todellakin vialla”, Takeo selitti. ”Siksi hän hälytti
minut ja herra Greyn tarkistamaan asuntonne.”
”Olen pahoillani”,
Yuffie totesi. ”Haluatteko teetä tai jotain?” Hän kiirehti keittiöön, täytti
vedenkeittimen ja laittoi sen päälle. Saatuaan mukit ja teepussit pöydälle hän
suuntasi ovelle. ”Käyn pukeutumassa ja soitan Reevelle, olkaa kuin kotonanne!”
Yuffie suurin piirtein
juoksi makuuhuoneeseen. Pahuksen pahus, hän oli oikeasti unohtanut kokonaan
testit. Nyt hänen olisi pakko soittaa Reevelle ja yrittää selittää tilanne kertomatta
kuitenkaan, miksi hän ei ollut tullut paikalle. Hän valitsi Reeven numeron ja
painoi vihreää luuria. Toisesta päästä vastattiin miltei välittömästi.
”Yuffie? Missä sinä
olet? Lähetin Kimuran ja Greyn etsimään sinua!” Reeve purskautti saman tien.
”Kotona”, Yuffie
vastasi.
”Mikset vastannut, kun
sinulle yritettiin soittaa?”
”Olin suihkussa…”
”Kaksi tuntia?”
”Niin…” Okei, tekosyy
alkoi oikeasti kuulostaa huonolta. Hitto vie, hän oli parempi valehtelija.
”Tiedätkö, minä kävelin eilen kotiin ja yöllä oli tosi kylmä. Minua paleli
vielä aamullakin, kun heräsin, joten päätin ottaa oikein pitkän ja kuuman
suihkun. Unohdin kokonaan, että minun piti tulla sinne ja keskityin
lämmittelemään. Olen pahoillani?”
”Tifa kyllä sanoi
Vincentin vieneen sinut kotiin”, Reeve huomautti.
”Äh, hän kyllästyi
höpinöihini puolessa matkassa ja heitti minut ulos autosta”, Yuffie väitti.
”Ihan totta, se vampyyri on välillä kauhea synkistelijä.”
Reeve rykäisi eikä
sanonut mitään. Yuffie tuki puhelimen korvansa ja olkapäänsä väliin samalla,
kun penkoi itselleen puhtaita alusvaatteita.
”Olen oikeasti
pahoillani. Sopiiko, jos tulen sinne tunnin päästä?” hän yritti.
”Tule puolentoista,
Genesis on nyt sairaanhoitajan luona”, WRO:n johtaja vastasi.
”Okei, kiva. Kiitos.
Moi!” Yuffie sulki puhelimen ja viskasi sen sängylle. Lakana oli rutussa ja
peitto edelleen lattialla, tyynykin oli väärässä paikassa. Hän vilkaisi
oviaukon suuntaan, mutta ketään ei onneksi näkynyt, joten hän ryhtyi pikaisesti
pukemaan päälleen.
”Yhmm, herra
Valentine?” Takeon ääni kantautui yhtäkkiä makuuhuoneeseen. Yuffie kirosi
mielessään. Ehkä hänen olisi pitänyt heittää sotilaat ulos eikä tarjota näille
teetä.
”Huomenta, Kimura”,
Vincent kuului vastaavan.
”Mitä Te teette
täällä?” Yuffie kiskoi paidan päänsä ylitse ja etsi itselleen sukat Takeon
kuulustellessa Vincentiä.
”Varmistin Yuffien
turvallisuuden. Nyt kun Tsvietit ovat liikkeellä, kenenkään ei kannata olla
yksin”, Vincent selvitti. Oho, mies valehteli pokkana. Se oli epätavallista,
poikkeuksellista suorastaan. Nyt niin tapahtui jo toistamiseen, Vincent oli
selvästi ottanut oppia Yuffiesta.
”Olette varmasti
oikeassa siinä”, Takeo vastasi, mutta tämän äänestä kuului selkeä epäluulo.
Ifrit, ei ollut tämän asia, mitä Yuffie ja Vincent puuhasivat! Yuffie oli
aikuinen ihminen, hän päätti, mitä teki, eikä yhdenkään ulkopuolisen
kannattanut yrittää puuttua hänen asioihinsa. Takeon oli aivan turha kuulostaa
tuollaiselta, he eivät olleet ystäviä, ainoastaan työtovereita ja maanmiehiä.
Vincent ilmestyi
makuuhuoneeseen kiusaantunut ilme kasvoillaan ja pyyhe alavartalonsa suojaksi
kietaistuna. Yuffie kiskoi juuri pillifarkkuja jalkaansa.
”Anteeksi, en kuullut
puhelinta”, hän kuiskasi. Vasta nyt hän huomasi, että Vincent oli napannut oman
kännykänsä jostain – kenties myös takkinsa taskusta – ja selasi sitä.
”Reeve on yrittänyt
tavoittaa minua, samoin Tifa”, tämä totesi.
”Soitin juuri
Reevelle, sanoin olleeni suihkussa”, Yuffie selvitti tilanteen ja nykäisi
farkkujen vetoketjun kiinni. Vincent nyökkäsi. ”Käyn hankkiutumassa eroon
noista”, ninjaprinsessa lisäsi ja viittoi keittiön suuntaan. Hän jätti
Vincentin pukeutumaan ja vaihtoi huonetta.
Takeo ja Grey istuivat
keittiön pöydän ääressä, miehet olivat saaneet itse täytettyä mukinsa.
”Soitin Reevelle”,
Yuffie kertoi ja nappasi itselleen mukin. ”Sovimme, että saavun päämajaan
puolentoista tunnin päästä.”
”Huolestutitte kaikki
käytöksellänne, neiti Kisaragi”, Takeo uskaltautui sanomaan.
”Sanoin jo, että olen
pahoillani”, Yuffie töksäytti. Hän aavisti, että saarnaus ei ollut vielä
loppunut. Takeo oli käynyt yllättävän rohkeaksi, aiemmin tämä oli kumarrellut
häntä enemmän. Kenties isä oli antanut luvan muuhunkin kuin hänen silmällä
pitämiseensä, esimerkiksi nuhdesaarnoihin ja komenteluun, jos hän ei
käyttäytynyt wutailaisten sääntöjen mukaan.
”Isänne mukaan Teidän
pitäisi olla vastuullisempi ja varovaisempi”, Takeo aloitti. Siinäpä se
tulikin, isä oli taas kaiken takana. ”Hän ei pidä siitä, että jahtaatte
vaarallisia rikollisia WRO:n kanssa, kenties turvallisempiin tehtäviin
siirtyminen –”
”Ei tule
kysymykseenkään”, Yuffie sanoi suoraan. ”En ehkä ole sotilas, mutta en ala
homehtua kaikkia päiviä toimistossakaan.”
”Hän myös ehdotti,
että Teidän olisi korkea aika palata Wutaihin viimeistään syntymäpäivänne
jälkeen”, mies jatkoi. ”Isällänne on Teille uutisia.”
”Mitä uutisia?”
”Hän haluaa kertoa ne
itse.”
”Ehkäpä hänen sitten
kannattaisi raahautua tänne kertomaan ne tai edes soittaa minulle sen sijaan,
että laittaa jonkun muun asialle!” Yuffie kivahti ja pamautti mukin
tiskipöydälle. Hän ei ollut muistanut edes täyttää sitä.
Isää oli mahdoton
ymmärtää. Kyllä, Yuffie kaipasi ukkoa toisinaan, mutta heidän välejään ei
voinut kuvailla erityisen lämpöisiksi. He olivat eri mieltä muun muassa
kaikesta, olivat olleet niin kauan kuin Yuffie muisti. Hyvä on, hän olisi
halunnut tietää, mitä uutisia isällä oli, mutta tämä saisi tehdä aloitteen.
Tästä ei ollut kuulunut sen jälkeen, kun Yuffie oli liittynyt WRO:iin. Hän
muisti isän kyllä puolittain hyväksyneen hänen lähtönsä tai ainakin sopeutuneen
siihen, mutta tämä oli ollut kaikkea muuta kuin tyytyväinen.
”Minä vain toimin
sanansaattajana”, Takeo puolustautui. ”Toimin Hänen Korkeutensa tahdon mukaan,
en voi –”
”Tiedän, ei ole sinun
vikasi, että hän on ääliö”, Yuffie huokaisi. Oli turha riehua miehelle, kun
oikea syypää oli hänen isänsä. Ehkä ukolle pitäisi soittaa lähiaikoina ja tehdä
selväksi, ettei hän ollut tulossa takaisin, ainakaan pysyvästi. Vierailulle hän
voisi mennä, kunhan Tsvietit oli saatu kiinni, mutta hän ei osannut kuvitella
enää jäävänsä asumaan palatsiin. Prinsessan elämä ei ollut häntä varten, hänen
oikea elämänsä oli täällä, Edgessä, missä hänen ystävänsäkin asuivat.
”Olen pahoillani, että
tuotin Teille pettymyksen”, Takeo huomautti. ”Ymmärrän kyllä, etteivät tiedot
miellyttäneet Teitä.”
”Anna olla.” Yuffie
huitaisi kädellä ilmaan osoittaakseen, ettei ollut miehelle vihainen. ”Lupaan
jatkossa olla tarkempi ja ilmestyä paikalle ajoissa, ettei Reeven tarvitse
hälyttää sinua etsimään minua.”
Takeo ja Grey joivat
teensä, palauttivat mukit tiskialtaaseen ja siirtyivät eteiseen. Yuffie kulki
miesten kannoilla ja jäi odottamaan, että nämä poistuisivat paikalta.
”Onhan kaikki hyvin,
neiti Kisaragi?” Takeo vielä varmisti ovelta ja vilkaisi makuuhuoneen suuntaan.
”Erinomaisesti. Vince
on suojellut minua kaikilta mahdollisilta vaaroilta”, Yuffie vakuutti. Näytti
kuitenkin siltä, ettei vastaus tyydyttänyt miestä, tämän kasvoilla käväisi
huolestunut ilme. Mitä tahansa tämä ajattelikin, tämä jätti mielipiteensä
sanomatta.
”Olen iloinen, ettei
Teille ollut sattunut mitään. Hyvää päivänjatkoa”, mies toivotti ja katosi
ovesta yhdessä Greyn kanssa.
Yuffie kääntyi
palatakseen keittiöön, muttei ehtinyt kuin ovensuuhun, kun ovikello soi taas.
Mitä nyt? Hän marssi takaisin ulko-ovelle ja tyrkkäsi sen auki. Tällä kertaa
sen takana seisoi alakerran naapuri.
”Miksi täällä ravaa
sotilaita?” tämä halusi tietää.
”Ei kuulu sinulle”,
Yuffie tuhahti ja yritti vetää oven kiinni, mutta nainen tunki jalkansa sen
väliin.
”Oletko hankkiutunut
vaikeuksiin? Tämä on kunniallinen taloyhtiö, emmekä halua mitään järjestyshäiriöitä”,
mamma puhisi.
”Sittenhän on vain
hyvä, että sotilaat käyvät varmistamassa kaiken olevan kunnossa”, Yuffie
väitti. ”Ajattele, kukaan ei uskalla murtautua kotiisi, kun minulla käy noin
arvovaltaisia vieraita.”
Mamma puhahti jotain,
mistä ei saanut selvää. ”Onko se pojankloppi vielä täällä?” tämä uteli ja
yritti kurkistella asuntoon. ”Soitin tänään isännöitsijälle ja sanoin, että
sinulla on jatkuvasti ylimääräisiä asukkaita asunnossasi.”
Leviathan sentään, ei
Vincent ollut ollut Yuffien luona kuin kahdesti. Että tuo eukko kehtasikin!
Hänellä alkoi hiljalleen keittää tämän kanssa. Hän ei ollut tehnyt kerrassaan
mitään, mutta jostain syystä tämä oli silti ottanut hänet silmätikukseen.
”Sinulle ei kuulu,
kuka minun luonani vierailee. Ala painua siitä!” hän puuskahti ja tyrkkäsi
naisen jalan oviaukosta omalla jalallaan. Hän nykäisi oven kiinni, ennen kuin
tämä ehti ujuttaa mitään uudestaan sen väliin.
Kun Yuffie kääntyi,
hän näki Vincentin astelevan makuuhuoneesta. Paha tuuli pyyhkiytyi pois, kun
mies hymyili hänelle. Vincent ei hymyillyt juuri koskaan, mutta tänään tämä
vaikutti olevan hyvällä mielellä. Aamun muistot palasivat hänen mieleensä ja
nostivat hymyn hänenkin huulilleen. Hän ei tiennyt vieläkään, mitä he olivat
tai mitä heistä tulisi, mutta sillä hetkellä hän ei välittänyt. He eivät olleet
luvanneet toisilleen mitään, mutta sitoumuksia saattoi odottaa myöhempäänkin.
Juuri nyt Yuffie piti tilanteesta sellaisena kuin se oli.
”Haluatko jotain
aamiaiseksi?” Yuffie kysäisi.
”Anna kun arvaan; sinulla
ei ole täällä juuri mitään, ellei lasketa niitä kananmunia, jotka ostin
aiemmin?” Vincent tiedusteli.
”Saatoit arvata
oikein”, nuori nainen joutui myöntämään. ”Mutta se johtuu vain siitä, ettei
minulla ole ollut aikaa käydä kaupassa. Olet pitänyt minut niin kiireisenä.”
”Jos vien sinut WRO:n
päämajaan”, Vincent ehdotti ja sivuutti huomautuksen täysin. ”Voimme pysähtyä
matkalla syömään jonnekin. Minä tarjoan.”
”Vähän niin kuin
aamiaistreffit?” Yuffie varmisti. Oikeat treffit Vincentin kanssa! Asiat taisivat
tapahtua nyt hieman väärässä järjestyksessä, mutta eipä sillä ollut väliä.
”Hmmm, lounas- tai
brunssitreffit taitaisivat olla oikeampi ilmaisu, jos ottaa huomioon
kellonajan”, mies korjasi. Yuffie näytti tälle kieltä, aina tämän piti osoittaa
olevansa fiksumpi ja paremmin perillä asioista. ”Koeta käyttäytyä ihmisiksi,
etten muuta mieltäni”, tämä lisäsi.
”Ainahan minä
käyttäydyn”, Yuffie väitti. ”Odota hetki, laitan vain itseni valmiiksi, niin
mennään sitten.”
~o~
Vincent ajoi kohti
Kalmia. Hän yritti kaikin voimin pitää ajatuksensa Reeven kanssa käydyssä
keskustelussa.
”Onko mitään uutta selvinnyt?” Vincent kysäisi
istuttuaan WRO:n johtajan pöydän ääreen.
”Genesis on erinomaisessa fyysisessä kunnossa”,
tämä kertoi. ”Hänessä ei ole jälkeäkään solurappeumasta, josta hän on kuulemma
joskus kärsinyt.”
”Missä hän nyt on?”
”7th Heavenissä?”
Vincent vilkaisi ystäväänsä, tämä näytti olevan
tosissaan. Ei sillä, että Reeve olisi kovin usein vitsaillutkaan, ainakaan
vakavilla asioilla.
”Ainakin olettaisin hänen jo ehtineen sinne”, tämä
jatkoi ja vilkaisi kelloa.
”Miksi?” Vincent kysyi.
”Shelke halusi hänet mukaan, ja Tifasta se oli hyvä
ajatus”, toinen kertoi. ”Shelke tuntuu olevan kovin kiintynyt mieheen.
Toisekseen Genesiksellä ei ole täällä ketään, Tifan mielestä hänen täytyy saada
kontakteja tavallisiin ihmisiin.”
”Hän voi olla vaarallinen”, Vincent huomautti.
Häntä kauhistutti ajatellakin, mitä Tifalle voisi tapahtua, jos entinen SOLDIER
päättäisi yllättäen ryhtyä väkivaltaiseksi. Genesis ei ollut nyt uhannut
ketään, mutta tämä oli kertaalleen kolkannut Yuffien, avustanut Grimoirea tytön
piikittämisessä ja siepannut sekä Shelken että ninjaprinsessan. Vaikka Genesis
oli luvannut auttaa WRO:ta, tämä ei ollut vielä todistanut luotettavuuttaan.
”En minäkään pitänyt ajatuksesta, mutta tiedäthän,
millainen Tifa on, kun saa jotain päähänsä”, Reeve selitteli. ”Nykyisin hän on
suorastaan… pelottava. Ja hän sanoi Cloudin olevan kotona, lisäksi hän lupasi
tarvittaessa hälyttää apua.”
Apu tuskin ehtisi paikalle ajoissa, jos jotain
tapahtuisi. Toisekseen Vincent ei ollut aivan varma, oliko Cloud tällä hetkellä
kykenevä puolustamaan perhettään. Blondi mies näytti häiriintyvän Genesiksen
läsnäolosta enemmän kuin muut yhteensä. Toisaalta Tifa oli hyvä ihmistuntija,
ei tämä olisi laskenut ketään hengenvaaralliseksi luokittelemaansa 7th
Heaveniin vapaaehtoisesti.
Reeve kääntyi tuolissaan ja selasi pöydällään
olevaa paperipinoa. ”Veljesi oli muuten oikeassa”, tämä huomautti. Vincent
kohotti kulmiaan kysymyksen merkiksi. ”Näyttää siltä, että tosiaan vanhenet
normaalisti. Aiempien puheidesi perusteella olin käsittänyt sinun olevan…
tuota… kuolematon.”
”Jotain tapahtui taistelussa Omegaa vastaan”,
Vincent kertoi nyt puolestaan. ”Chaos jätti minut. En ole varma, miten kaikki
kävi. Muistikuvani eivät ole erityisen selkeitä. En kuitenkaan tunne demonia
enää sisälläni, yhtäkään niistä. Joko ne ovat poissa tai hiljentyneet täysin,
mutta itse kallistun enemmän ensimmäisen vaihtoehdon kannalle.”
”Se voisi selittää muutoksen”, WRO:n johtaja myönsi.
Vincent nyökkäsi. Ajatus oli jossain määrin
pysäyttävä. Reeven kädessä olevat paperit vahvistivat, että hän oli oikeasti
ihminen, ei enää jokin epämääräinen ikuiseen elämään tuomittu olento. Nyt hän
voisi elää normaalin elämän ja kuolla lopulta vanhuuteen. Jotkut kaiketi
unelmoivat ikuisuudesta Planeetan päällä, mutta Vincentille ajatus kuolemasta
oli rauhoittava, jopa vapauttava. Ei hän halunnut vielä kuolla, saati ottaa
itseään hengiltä, mutta hän tiesi myös, että ikuisuus oli hyvin pitkä aika ihmismielen
kestettäväksi. Ennemmin tai myöhemmin hän olisi seonnut, menettänyt kontrollin
lopullisesti. Näin oli parempi.
”Gil ajatuksistasi?” Reeve hymähti ja laski paperit
pöydälle. Vincent ei osannut vastata ystävälleen. Kyllä, hän oli epäillyt
jotain tällaista, mutta hän ei ollut uskaltanut toivoa liikoja. Mitä hän nyt
tunsi? Helpotusta ainakin, mutta kenties jopa onnellisuutta. Hän ei voinut
sanoa jälkimmäisen olevan erityisen tuttu tunne.
”Olen tyytyväinen tilaani”, hän ilmoitti lopulta.
”Se on hyvä tietää”, WRO:n johtaja totesi.
”Elimistössäsi on edelleen makoa, mutta se ei yllätä. Jouduimme turvautumaan
makotankkiin, kun Rosso –”
”Muistan”, Vincent keskeytti. ”En syytä sinua
tapahtuneesta. Tilanne huomioon ottaen pikainen toipuminen oli tarpeen.”
Miehet keskustelivat vielä tovin, kunnes Vincent
nousi lähteäkseen. Hän oli päättänyt viettää loppupäivän ja illan kotona omassa
rauhassaan, Yuffiekin oli maininnut sopineensa tyttöjen illasta Tifan kanssa.
Alkoi olla pitkä aika siitä, kun hän oli ollut täysin yksin, joskus sitäkin
kaipasi.
”Vincent?” Reeve sanoi, kun hän oli ehtinyt laskea
kätensä ovenkahvalle. Hän kääntyi katsomaan taakseen. ”Jätitkö oikeasti Yuffien
keskelle öistä Edgeä viime yönä?” tämä kysyi.
”Taidat tietää tuohon vastauksen kysymättäkin”,
Vincent tuhahti, ja Reeve nyökkäsi hänelle.
”Seuraavalla kerralla voisit kuitenkin vastata
puhelimeesi, kun yritän tavoittaa sinua”, tämä huomautti.
”Pidän mielessä”, Vincent vastasi ja astui ulos
toimistosta.
Seuraavalla kerralla.
Tulisiko sitä? Aamun muistot palasivat mieleen väkisinkin, Vincent oli
todellakin menettänyt kontrollin eikä hän voinut enää syyttää Chaosta. Jokin
oli vain naksahtanut hänen mielessään, vaikka järki oli ensin yrittänyt sanoa
painavan sanansa. Hänellä ei ollut ollut Lucrecian jälkeen ketään eikä hän
ollut edes ajatellut ryhtyvänsä enää suhteeseen kenenkään kanssa, saati, että
olisi hypännyt sänkyyn ilman suhdetta.
Jotenkin tilanne oli
vain muuttunut. Yuffie… tyttö oli kuin varkain tunkeutunut Vincentin elämään ja
ajatuksiin. Olivathan he tunteneet jo vuosia, mutta hän ei ollut aiemmin
osannut edes kuvitella, että mitään tällaista voisi tapahtua. Kaikki oli
muuttunut niin hitaasti, ettei Vincent ollut edes tajunnut tilannetta, ennen
kuin se oli ollut jo peruuttamattomissa.
Ei, hän olisi voinut
lyödä jarrut pohjaan ajoissa. Hän ei kuitenkaan ollut tehnyt niin, koska…
miksi? Hän ei osannut vastata omaan kysymykseensä.
Luoja sentään, Yuffie
oli vasta yhdeksäntoista. Tämä oli nuori ja kokematon, mutta Vincent oli
käyttänyt tilaisuuden häpeilemättä hyväkseen. Jos Kimura ei olisi ilmestynyt
oven taakse, tilanne olisi voinut mennä vielä pidemmälle. Mikä häntä oli oikein
vaivannut? Hän ei ollut vastuuton teinipoika. Heillä ei ollut ollut mitään
ehkäisyvälineitä. Jos välikohtaus suihkussa olisi saanut jatkua… Vincent ei
edes halunnut ajatella sitä. Hän ei halunnut kuvitella Yuffieta Tifan tilalle
ja itseään Cloudin asemaan.
Vincent ajoi
erkanemiskaistalle. Hänen oli myönnettävä itselleen, että oli joka tapauksessa
nauttinut aamusta. Hän ei ollut edes tajunnut, miten paljon oli kaivannut
fyysistä tyydytystä, tarvinnut sitä ja kaikkea siihen liittyvää. Ei yhdenkään
miehen pitänyt joutua tyytymään omaan apuunsa vuositolkulla. Valitettava totuus
oli, ettei oma käsi korvannut aitoa läheisyyttä ja lämpöä.
Ajettuaan autonsa
parkkiruutuun Vincent käveli sisälle. Hän poimi postit kynnykseltä, mutta
joukossa ei ollut mitään tärkeää: ilmaisjakelulehti ja kasa mainoksia. Hän
avasi lehden ja heitti mainokset suoraan paperinkeräyskasaan. Tuijotettuaan
lehteä pari minuuttia Vincent luovutti ja laski sen pöydälle. Hänen ajatuksensa
eivät pysyneet tänään kasassa.
Mitä Yuffie oli
mahtanut ajatella aamusta? Tyttö ei ollut ottanut tapahtunutta puheeksi, mutta
toisaalta tämän käytös oli ollut aika tavallista. He olivat poikenneet
lounasravintolaan, ennen WRO:n päämajaan menoa ja syöneet tarjolla olleen
buffet-lounaan. Yuffie oli koko aterian ajan höpöttänyt kaikenlaista
tyhjänpäiväistä, kuten tällä oli yleensäkin tapana. Kerrankin Vincent oli ollut
tyytyväinen tämän loputtomaan puhetulvaan, sillä se oli täyttänyt tilan, vienyt
mahdollisuuden kiusalliselta hiljaisuudelta. Hän kuitenkin tiesi, että heidän
olisi vielä puhuttava kunnolla, selvitettävä tilanne.
Oli ollut sulaa
hulluutta antautua virran vietäväksi, varsinkin tällä hetkellä. Tsvietit olivat
yhä vapaalla jalalla, ja WRO:n ja AVALANCHEn olisi keskityttävä ongelmien
ratkaisemiseen. Vincent sen sijaan oli onnistunut hankkimaan niitä lisää. Ei,
hän ei ajatellut Yuffien olevan ongelma, hän vain… mitä? Miksi oli niin vaikea
saada oma mielensä järjestykseen?
Vincent huokaisi. Ehkä
hänen olisi ensimmäiseksi eriteltävä, miten itse halusi edetä. Hän ei ollut
vielä luvannut Yuffielle mitään. Hän tiesi olleensa epäreilu, hän ei olisi
saanut ryhtyä tytön kanssa mihinkään, jos ei kerran kyennyt antamaan lupauksia.
Vaikka aikaa oli kulunut vuosikymmeniä, hän muisti itse, miltä tuntui, kun
toinen osapuoli ei sitoutunut kunnolla, kun tämä jätti asiat leijumaan ilmaan
ja lopulta hyppäsi toisen syliin. Ei Vincent aikonut tehdä niin, mutta oli joka
tapauksessa väärin antaa toisen odottaa epävarmuudessa.
Yuffie oli luultavasti
pitänyt hänestä jo kauan. Olihan tämä ilmaissut kiinnostuksensa jo kolme vuotta
sitten. Tosin Vincent oli olettanut ihastuksen menneen ohitse, mutta ehkä tyttö
oli hyvä näyttelemään. Hän oli ajatellut, että tämä oli kiusannut häntä vain
huvin ja urheilun vuoksi, saattoi kuitenkin olla, että tämä oli ollut vähintään
puoliksi tosissaan. Itse asiassa se oli todennäköisin vaihtoehto.
Kyllä Vincentkin piti
Yuffiesta, hän ei vain ollut aiemmin ajatellut tätä naisena vaan lähinnä
tuttavana, sittemmin ystävänä ja perheenjäsenenä. Vasta viime aikoina hän oli
alkanut nähdä tytön toisenlaisessa valossa. Yuffie oli todellakin jo nuori
nainen, hyvin sievä ja sirorakenteinen sellainen. Äänekäs ja rasittava
koheltaja, joka kuitenkin osasi piristää muiden päivää jutuillaan. Lisäksi
tällä oli myös vakavampi, synkempi puoli, jota Vincent ei ollut aikaisemmin
huomannut.
Eteisestä kuului
piippaus. Vincent kävi hakemassa kännykkänsä takin taskusta ja naksautti sen
auki. Kukaan ei juuri koskaan lähettänyt hänelle tekstiviestejä, sillä kaikki
hänen ystävänsä tiesivät, että hän hoiti asiat mieluiten puhumalla eikä
silloinkaan halunnut jaaritella turhia.
Tifa on ihan mahdoton! Voitko uskoa, että hän
kutsui Genesiksen 7th Heaveniin?
Vincent tuijotti
viestiä, se oli Yuffielta. Kyllä hän tiesi, mitä Tifa oli tehnyt, mutta
kuuluiko tuollaiseen viestiin todella vastata. Mitä siihen kuului vastata?
Miksi Yuffie oli ylipäätään lähettänyt hänelle tuollaisen viestin?
Kuulin siitä Reeveltä. Vincent naputteli
vastauksen, lähetti sen ja painoi puhelimen läpän kiinni. Hän ehti noukkia
kirjan hyllystä ja istua sen kanssa sohvalle, ennen kuin puhelin piippasi
uudestaan.
Minulle hän ei sanonut mitään. Epäreilua! Miksi
kuulen juorut aina viimeisenä?
Vincent oli yhä
pahemmin hämillään. Yuffie oli joskus vuosi sitten soitellut hänelle ahkeraan –
kunnes hän oli käskenyt Cloudia ilmoittamaan, ettei toivonut moista – mutta
tekstiviestejä tämä ei ollut aiemmin lähettänyt. Nämäkin viestit olivat täysin
turhia. Hän naksautti puhelimen takaisin kiinni ja avasi kirjansa. Illasta ei
tainnut olla tulossa aivan niin rauhallinen kuin hän oli kuvitellut. Ei häntä
varsinaisesti haitannut, että Yuffie halusi laittaa hänelle viestejä, mutta hän
ei aikonut viettää iltaa puhelin kourassa.
~o~
Yuffie tunsi
leijailevansa kävellessään kohti 7th Heavenia. Hän tiesi varsin hyvin, että
hänen kasvoilleen oli levinnyt typerä virne. Sairaanhoitajakin oli huomauttanut
siitä, joten se täytyisi saada pyyhittyä pois, ennen kuin hän pääsisi perille.
Muuten Tifa arvaisi välittömästi, että jotain oli tapahtunut.
Päivä oli kaikin
puolin onnistunut. Toistaiseksi hänen testeissään ei ollut ilmennyt mitään
huolestuttavaa. Hänellä oli pieni määrä makoa elimistössään, mutta ilmeisesti
siitä ei ollut vaaraa. Hoitaja oli halunnut tarkistaa tilanteen uudestaan vielä
parin viikon päästä. Yuffie ei jaksanut olla huolissaan, hän oli aivan liian
hyvällä tuulella.
Aamu oli ollut
täydellinen, mahtava suorastaan. Yuffie ei ollut vakavissaan koskaan uskonut,
että hänellä olisi voinut olla mitään mahdollisuuksia Vincentin suhteen. Ei
edes muutaman suudelman jälkeen. Kyllä, hän oli salaa toivonut, mutta hän ei
ollut uskaltanut antaa toivolle kunnollisia siipiä. Vincent oli kuitenkin
yllättänyt hänet aamulla.
Jotain lämmintä valui
Yuffien vatsan pohjalle, ja hymy hänen kasvoillaan levisi entisestään. Jokainen
kosketus oli painunut hänen mieleensä. Ei kyseessä ollut ollut hänen
ensimmäinen kertansa, mutta paras tähänastisista ehdottomasti. Siitäkin
huolimatta, etteivät he olleet päässeet itse asiaan, kaikki oli ollut… hmmm…
huumaavaa.
Kaiken lisäksi Vincent
oli vienyt hänet syömään. Vaikka kyseessä oli ollut vain lounas, ei romanttinen
illallinen – ei sillä, että Yuffie olisi ylipäätään harrastanut sellaisia – se
oli ollut enemmän kuin hän olisi uskaltanut pyytää.
Huh, minun täytyy hidastaa vähän, hän huomautti
itselleen. Hänellä oli taipumus tehdä asioista hätäisiä johtopäätöksiä.
”Se tarkoittaa, että haluan katsoa, mihin tämä
polku vie, mutten uskalla vielä luvata sinulle mitään.”
Vincentin aiemmat
sanat palautuivat Yuffien mieleen. Mies ei ollut luvannut hänelle mitään, tämä
oli vain halunnut katsoa tilannetta. Mitä se tarkoitti? Tämä ei ollut valmis
sitoutumaan? Rakastiko tämä edelleen Lucreciaa?
Mustasukkaisuus pisti
ärsyttävänä rinnassa. Lucrecia oli kuollut, ei tällä pitänyt olla enää väliä.
Tämä ei voinut kilpailla Yuffien kanssa, ei vaikka Shelke muisti saman kuin
edesmennyt nainen. Shelke oli joka tapauksessa Shelke, ei tämä pystyisi
tekemään mitään peruuttamatonta. Eihän?
Yuffie ei ollut
aikoihin tuntenut itseään näin haavoittuvaksi. Hän eli aina täysillä, muttei
elänyt kuitenkaan. Hän oli kieltänyt itseään välittämästä liikaa, sillä kaikki,
joista hän oli välittänyt syvästi, olivat jättäneet hänet. Äiti, Aerith,
Shalua… he olivat kaikki poissa, kuolleita. Hyvä on, Yuffie rakasti ystäviään,
piti näitä perheenään, mutta rakastaminen sinänsä oli jo pelottavaa. Jos hän
menettäisi vielä jonkun läheisistään, hän ei tiennyt, mitä tekisi, miten sen
kestäisi. Menetyksen tunne… hän ei tiennyt, miten sitä olisi pitänyt käsitellä.
Huh, noin synkät
ajatukset oli parempi ajaa kauemmas. Kaikkihan oli nyt niin hyvin kuin
mahdollista. Yuffie päätti nauttia parista vapaapäivästään, ennen kuin
tiistaina olisi aika lähteä jäljittämään Tsvietejä toden teolla. Tänään hän
viettäisi hauskan illan Tifan kanssa 7th Heavenissä, ja huomenna hän voisi
yrittää houkutella Vincentin takaisin Edgeen Kalmista.
Baari oli jo auki, kun
Yuffie astu sisälle. Tifa oli kuitenkin luvannut pitää vapaaillan ja jopa
järjestänyt lapset hoitoon – joskaan Yuffie ei ollut täysin varma, oliko Cid
paras vaihtoehto. Toisaalta Shera kyllä pärjäsi lasten kanssa erinomaisesti.
Ainoastaan Shelke oli ongelma, mutta kenties likka älyäisi pysytellä omassa
huoneessaan. Tuskin tämä vapaaehtoisesti Yuffien seuraan tuppaisi.
Jätettyään takkinsa
eteisen naulakkoon Yuffie kiirehti portaita yläkertaan. Olohuoneesta kantautui
television ääni ja hiljaista puhetta. Pahus, ehkä Shelke aikoi sittenkin
majoittua heidän seuraansa.
”Heiii! Testeissäni ei
näkynyt mitään vaa-” Yuffie aloitti astuessaan olohuoneen puolelle, mutta hänen
lauseensa jäi kesken. Tifa istui Genesiksen kanssa sohvalla ja Shelke oli majoittunut
lattialle katsomaan elokuvaa. ”Mitä hemmettiä täällä on tekeillä?” hänen oli
pakko kysyä.
”Minkä ihmeen takia
sinä et vastannut Reeven soittoihin?” Tifa puhahti saman tien ja kääntyi
Yuffien suuntaan. ”Vincentkään ei vastannut, kun minä puolestani yritin
tavoittaa häntä.”
”Vince varmaan kertoi,
mistä vastaamattomuus johtui?” Yuffie ehdotti. Hänen ei kannattanut sanoa
mitään, ennen kuin hän tiesi, mitä brunetille oli jo tarinoitu.
”Hän vain pahoitteli
asiaa”, Tifa tuhahti.
”Ihan suotta. Ei
meillä ole mitään velvollisuutta päivystää puhelimia koko ajan. Sitä paitsi me
nukuimme myöhään, kun iltakin venähti. Sitten minä menin suihkuun vielä
aamulla, Vince taisi nukkua silloinkin”, Yuffie selosti ja istahti lattialle
pöydän ääreen, mutta mahdollisimman kauas Shelkestä. Hän tunsi silti tämän
murhaavan katseen.
Tifan katse oli tosin
pahempi. Se tunkeutui suoraan läpi päästä, kunnes naisen kasvoille levisi hymy.
Se siitä salailusta. Yuffie nappasi muffinsin pöydältä ja ryhtyi kuorimaan
paperia irti sen alaosasta.
”Miksi sinä olet
täällä?” hän kysyi suoraan Genesikseltä, ennen kuin Tifa ehti sanoa mitään. Ei
kai nainen tässä seurassa olisi ryhtynyt utelemaan, mutta oli parempi pelata
varman päälle. Sitä paitsi hän halusi oikeasti tietää, mitä ihmeen asiaa entisellä
SOLDIERilla oli 7th Heaveniin.
”Minä kutsuin hänet”,
Tifa totesi. Nyt oli Yuffien vuoro tuijottaa ystäväänsä. ”Hän on Shelkelle
tärkeä, joten minusta heidän on tutustuttava häneen. Toisekseen ei voi sanoa,
että hänellä olisi paljon ystäviä, perhettä tai edes tuttavia Edgessä.”
”Kaikki he ovat
jääneet taakse”, Genesis myönsi.
”Mitä mieltä Cloud on
tästä?” Yuffie töksäytti. Hän oli kenties estänyt Vincentiä ampumasta punapäätä
ja vakuutellut tämän olevan luotettava, mutta ei hän ollut tarkoittanut, että
Tifan kannatti kutsua kyseinen mies omaan kotiinsa. Joku raja
luottamuksellakin!
”Hän ei ole paikalla”,
Tifa totesi.
”Missä hän on?”
”En tiedä. Hän lähti
aamulla toimittamaan pakettia eikä ole sen jälkeen vastannut puheluihini.
Jostain syystä sitä tuntuu tapahtuvan tänään.”
Yuffie ei vaivautunut
kysymään, eikö toinen ollut huolissaan. Totta kai tämä oli, sen pystyi lukemaan
pienestä kurtusta kulmakarvojen välissä ja hartioiden asennosta, Tifan koko
olemuksesta. Viimeksi kun Cloud oli eristäytynyt, tämä oli sairastunut
geostigmaan. Nyt tuskin oli kyse mistään sairaudesta, mutta Chocobon takamus
oli joka tapauksessa käyttäytynyt oudosti siitä asti, kun raskaus oli selvinnyt
muille. Ei, itse asiassa outo käytös oli alkanut jo ennen sitä, Tifa oli
valitellut, ettei mies ollut koskaan kotona. Asia ei kuulunut Yuffielle, mutta
hän olisi silti halunnut mennä ravistelemaan Cloudia. Tämän pitäisi
ryhdistäytyä ja opetella puhumaan asioistaan eikä vatvoa niitä yksinään
Fenririn selässä.
Tifa vaihtoi
puheenaihetta ja ryhtyi selittämään Genesikselle, millaista elämä Edgessä oli.
Yuffie vilkaisi miestä syrjäsilmällä. Tämä ei osoittanut varsinaisesti
kiinnostusta brunetin kanssa jutteluun, muttei toisaalta tyrmännytkään naista.
Miksi tämä oli suostunut lähtemään baarille? Shelken takiako?
Kun Tifan puhetulvasta
ei näyttänyt tulevan loppua, Yuffie kaivoi kännykkänsä esille ja naputteli
Vincentille tekstiviestin. Tämä älyttömyys oli pakko jakaa jonkun kanssa.
Vaikka mies oli sanonut viettävänsä illan Kalmissa, tämä ei ollut kieltänyt
häntä ottamasta yhteyttä.
Tifa on ihan mahdoton! Voitko uskoa, että hän
kutsui Genesiksen 7th Heaveniin? Yuffie naputteli tekstin ja jätti
kännykkänsä pöydälle lojumaan. Olisi ollut mukavampaa viettää iltaa kahdestaan
Tifan kanssa, he eivät olleet aikoihin vain istuneet yhdessä sohvalla ja
höpisseet kaikesta mahdollisesta.
Vincentiltä meni
useita minuutteja vastaamiseen. Tämä ei ilmeisesti ollut tottunut kirjoittamaan
tekstiviestejä.
Kuulin siitä Reeveltä.
Mitä? Reeve oli
kertonut Vincentille, muttei ollut vaivautunut sanomaan Yuffielle mitään!
Tietysti miehet olivat jääneet juttelemaan, kun hän oli lähtenyt
sairaanhoitajan sorkittavaksi, ja sen jälkeen hän oli vielä tehnyt hetken
toimistotöitä. Joka tapauksessa hän oli poikennut Reeven puheilla ennen lähtöä
baarille, joten tällä oli ollut hyvä tilaisuus vihjaista asiasta. Sen sijaan
tämä oli vain edelleen jaksanut muistuttaa puhelimeen vastaamisesta ja
ilmoitusvelvollisuudesta, jos ei päässyt sovittuihin tapaamisiin.
Minulle hän ei sanonut mitään. Epäreilua! Miksi
kuulen juorut aina viimeisenä?
”Minun pitäisi
varmaankin lähteä”, Genesis kuului ilmoittavan. ”Alkaa olla myöhä, ja minun on
valmistauduttava tulevaa tehtävää varten.”
”Lähtöhän on vasta
tiistaina”, Tifa huomautti.
”On hyvä valmistautua
ajoissa.”
”Saanko minäkin
tulla?” Shelke kysäisi.
”Shelke, Genesis asuu
toistaiseksi WRO:n tiloissa. Sinun on parempi olla täällä, missä sinulla on oma
huone”, Tifa kuitenkin sanoi. Likka näytti pettyneeltä, mutta ei käynyt
inttämään vastaan.
”Kiitän
vieraanvaraisuudesta. Ehkä tapaamme toisenkin kerran, neiti Lockhart”, Genesis
lausahti ja nousi sohvalta. ”Löydän itse ulos. Hyvää yötä teille kaikille.”
Yuffie tuijotti miehen
perään, kunnes tämä katosi näkyvistä. Hän nousi lattialta ja livahti lämpimälle
paikalle sohvalla. Shelke uppoutui uudestaan tuijottamaan elokuvaa, mutta tämän
läsnäolo tuntui joka tapauksessa painostavalta. Yuffie ei osannut suhtautua
tyttöön, sillä tavallaan tämä oli itse julistautunut hänen kilpailijakseen,
jopa varoitellut häntä, mutta samaan aikaan tätä oli hyvin vaikea ottaa
vakavasti.
”Tifa, mitä ihmettä?”
hän sihahti vanhemmalle naiselle. ”Miksi sinä oikeasti pyysit Genesiksen
tänne?”
”Minusta hän vaikutti
yksinäiseltä”, Tifa vastasi. ”Tiedän, että hän on syntynyt samasta projektista
kuin Sephiroth, tiedän, että hän on tavallaan ollut vihollinen, mutta hän ei
vaikuta siltä. Pikemminkin hän on minusta hukassa, eksyksissä…”
”Ja sinun on pakko
auttaa jokaista, joka vaeltelee syrjäpoluilla”, Yuffie tuhahti.
”Ei minun pakko ole,
mutta…”
”Entä Cloud sitten?”
Yuffie jatkoi matalalla äänellä. ”Genesis vaivaa häntä, sen näki kokouksessa
varsin selvästi.”
”No, minä tavallaan
ajattelin, että kenties tutustumalla Genesikseen voisin selvittää myös Cloudin
pulmat. Ehkä hän ei koskaan kykene muistamaan, mutta jos voimme täyttää aukot
muuten, sekin voi auttaa.”
Yuffie ei ollut varma,
pitikö toisen logiikka paikkansa, mutta ainakin päätelmä kuulosti hyvin
tifamaiselta. Tämä oli valmis antamaan anteeksi viholliselle ja ratkaisemaan
Cloudin päänsisäiset ongelmat miehen puolesta kaikista riskeistä huolimatta.
Tifan täytyi todella välittää Cloudista, tosin olihan Yuffie sen tiennyt aina.
Välillä hänestä vain tuntui, ettei Chocobon takamus ollut yhtä tosissaan naisen
kanssa, mutta hän ei ollut lausunut epäilyksiään ääneen. Hän halusi Tifan ja
Cloudin olevan yhdessä, siinä oli jotain turvallista.
”Niin kai sitten”, hän
totesi. ”Mitä sinulle muuten kuuluu? Voiko vauva hyvin?”
Tifa laski käden
vatsalleen ja hymyili. Tämä nyökkäsi. ”Mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei ole
vieläkään ilmennyt. Reeven järjestämä terveydenhoitaja on todella mukava. Hän
sanoi, että pääsen lokakuun 3. päivä ensimmäiseen ultraan. En malta odottaa.”
”Ultraan jo?” Yuffie
kummasteli.
”Viikolla 12 pääsee
ensimmäiseen”, Tifa kertoi. Yuffien silmät levisivät, hän oli jotenkin
kuvitellut raskauden olevan… no, vasta alussa. ”Sitten ajattelin, että olisi
kiva mennä ostelemaan vauvanvaatteita ja sellaista. Cloud on huono lähtemään
kaupoille, mutta ehkä sinä haluat tulla mukaan?”
”Mennään vain”, Yuffie
myöntyi. ”Voisin samalla katsella itsellekin jotain ja ehkä sinäkin löydät.”
”Niin, tarvitsen
varmaan kohta uusia vaatteita, kun nämä nykyiset alkavat kiristää”, Tifa
tuumasi. ”Mennäänkö, kun tämä juttu on selvitetty?” Nainen vilkaisi Shelken
suuntaan, mutta tyttö ei näyttänyt kuulevan, ainakaan tämä ei reagoinut
sanoihin millään tavalla.
”Mennään vain, voidaan
sitten samalla reissulla etsiä Vincelle synttärilahjakin”, Yuffie totesi ja
nappasi kännykän pöydältä. Siihen ei ollut tullut uusia viestejä, mies ei siis
ollut vaivautunut vastaamaan.
”Tosiaan. Meidän pitää
järjestää hänelle juhlat!” Tifa huudahti. ”Toivottavasti juttu tosiaan saadaan
selväksi, ennen hänen syntymäpäiväänsä. Sitten meillä olisi vielä lisää aihetta
juhlaan.”
”Niinpä! Haluan saada
Markin pelastettua!” Yuffie ilmoitti. ”Oli kamalaa katsella, miten Nero vain
ohjailee häntä ja tekee mitä huvittaa.”
”Genesis sanoi, että
tietoisuus on mahdollista irrottaa, mutta se on vaarallista”, vanhempi nainen
kertoi. ”Hän kuitenkin epäili, että Nero saattaa olla heikentynyt, koska on
joutunut elämään ilman omaa kehoaan. Toivon, että saat ystäväsi vielä
takaisin.”
Yuffie nyökkäsi. Sitä
hänkin toivoi. Nerolle sen sijaan häneltä ei herunut empatiaa, se mies oli
täynnä pahuutta. Tämä oli sielultaan samaa materiaalia kuin Pimeys, jota tämä
oli kuljettanut mukanaan. Häntä kauhistutti ajatellakin Neroa ja Pimeyttä,
kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaa ja iho nousi kananlihalle. Miksei
Nero ollut vain voinut pysyä poissa? Yuffie ei halunnut enää nähdä painajaisia
tämän takia, hän tahtoi vain unohtaa kaiken kamalan.
”Mutta hei, meidän
piti miettiä vain kivoja asioita tänä iltana”, Tifa keskeytti hänen ajatuksensa
ja iski silmää. ”Miten sinulla ja Vincentille menee?”
Shelke nousi
lattialta, marssi huoneen halki ja pamautti oven kiinni perässään niin lujaa,
että molemmat naiset säpsähtivät.
”Voi ei, minä
unohdin!” Tifa parahti ja painoi käden suulleen.
”Unohdit mitä?” Yuffie
kysyi.
”Luulen, että Shelke
on ihastunut Vincentiin.”
”Minä luulen, että
Lucrecia on”, sanat karkasivat ninjaprinsessan suusta, ennen kuin hän ehti
estää itseään. ”Vince sanoi, että sen eukon muistot ovat yhä Shelken mielessä.
Kenties ne vaikuttavat hänen tunteisiinsakin. Hän kuvittelee, että voi saada
Vincen itselleen, koska sai aiemminkin tai siis Lucrecia sai. Tajuat varmaan?”
Tifa nyökytteli
päätään. ”Siinä olisi järkeä. Tai tarkoitan, ettei se kuulosta kovin järkevältä
ja kuulostaa silti.”
”Niinpä, Lucrecia
kummittelee Shelken kautta”, Yuffie kuiskasi, ”ja hän haluaa Vincentin
itselleen.”
”Kuolleet eivät voi
voittaa eläviä näissä jutuissa”, Tifa huomautti, mutta kuulosti siltä, ettei
itsekään oikein uskonut sanoihinsa. Kenties tämä ajatteli Aerithia. Yuffie oli
huomannut kahden naisen välillä kitkan miltei välittömästi. Hän ei vain ollut
antanut sen vaivata itseään, koska oli pitänyt kummastakin. ”Minä puhun Shelken
kanssa myöhemmin. Hänen kannattaisi nyt keskittyä itseensä.”
Yuffie ei vastannut.
Hän tunsi itsensä typeräksi huolehtiessaan Shelken takia, oikeasti hänen olisi
vain pitänyt kiljua riemusta. Aamuinen kohtaus… olivatko he oikeasti..? Kyllä
he olivat. Hymy nousi hänen huulilleen, kun hän muisteli tapahtunutta. Niin,
ehkä ei tosiaan ollut syytä huoleen.
”Tuo on parempi”, Tifa
huomautti. ”Tiedätkö, mitä me tarvitsemme? Jonkin tyttöjen leffan ja hyvää
syömistä. Valitse sinä hyllystä jokin, minä käyn katsomassa, mitä keittiöstä
löytyy.”
Tifan kadottua
olohuoneesta Yuffie vilkaisi pikaisesti kännykkäänsä; ei vastausta vieläkään.
Hiljaisuus häiritsi häntä, mutta hän työnsi negatiiviset ajatukset pois
mielestään ja keskittyi leffahyllyn sisältöön.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!