Ficcikirjasto

Fandom: Final Fantasy IX

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Vivi seisoskeli Mustien maagien kylän hautausmaalla yhdessä herra 288:n kanssa. He olivat olleet pitkään hiljaa, mutta viimein pieni maagi puhui toiselle.
”Kiitos. He vaikuttivat aluksi niin epävarmoilta, mutta uskoisin heidän tulevan toimeen oikein hyvin”, Vivi sanoi.
”Ei tarvitse kiittää. Olet tehnyt meille suuren palveluksen”, herra 288 kuitenkin huomautti.
”Ei se mitään ollut”, Vivi sanoi ja heilautti kättään. Hän tunsi itsensä vaivautuneeksi aina, kun joku kiitteli häntä. ”Nyt kaikki kuitenkin sujuu varmasti hyvin.”

Sen sanottuaan Vivi hyvästeli herra 288:n ja lähti katsomaan, miten elämä muualla kylässä sillä hetkellä sujui. Juuri samaan aikaan Zidane kuitenkin asteli hautausmaalle ja meni keskustelemaan suuremman mustan maagin kanssa.
”Teille siis sopii, että he jäävät tänne?” nuorukainen varmisti. Hän oli kysynyt samaa muiltakin mustilta maageilta.
”Tietenkin”, herra 288 vastasi ja kääntyi katsomaan Zidanea keltaisilla silmillään. ”Koko juttu taisi olla Vivin ajatus?”
”Jep, hän halusi, että genomit aloittavat uuden elämänsä täällä”, Zidane myönsi.

Herra 288 nyökkäsi. ”Me olemme hyvin samanlaisia kuin he. Ehkäpä me voimme ymmärtää heitä, ja he saattavat avautua meille.”
”Niin, mutta Vivi sanoi myös…” Zidane huomautti ja jäi hetkeksi miettimään, mitä Vivi oli tarkalleen ottaen sanonut. ”Hän sanoi, että jos te tulette toimeen genomien kanssa, niin ehkä ihmiset ja mustat maagit voivat jonain päivänä elää rinta rinnan.”
”Niin kuin sinä ja Vivi”, herra 288 sanoi ja hymyili silmillään.
”No, en kyllä oikeastaan edes ymmärtänyt häntä aiemmin…” Zidane mutisi.

Maagi hymähti ja kääntyi taas tuijottamaan hautoja, kuten hänellä usein oli tapana. ”Me pidämme hyvää huolta heistä. Teidän ystävänne ovat meidän ystäviämme.”
”Kiitos”, Zidane sanoi ja poistui paikalta. Hän ymmärsi selvästi, että keskustelu oli siltä osin lopussa.

***

Vivi oli todellakin ehdottanut, että genomit voisi tuoda Mustien maagien kylään. Hän ei uskonut siihen, että kummatkaan rodut olisivat olleet sieluttomia, mutta samalla tavalla eksyksissä he olivat. Siksipä Vivistä tuntuikin, että genomit ja mustat maagit tulisivat varmasti hyvin toimeen ja voisivat myös oppia toisiltaan paljon.

Pikkumaagi istahti erään talon portaille tyytyväisenä. Nyt hänestä tuntui, että jotain oli ainakin tullut tehtyä oikein. Edessä olisi vielä varmasti paljon asioita, joita hän saisi pohtia lopun ikäänsä, mutta sillä hetkellä Vivi tunsi itsensä onnelliseksi.

***

Eiko oli juuri vienyt erään genomeista chocobosuojalle, missä herra 33 hoiteli iloisena suojattiaan.
”Onko tuo hirviö?” genomi kysyi Eikolta osoittaen pikkuista chocoboa.
”Se on chocobo, eikä hirviö”, herra 33 korjasi välittömästi. ”Sen nimi on Bobby Corwen.”
”Oi, sinä annoit sille nimen!” Eiko huudahti ilahtuneena.
”Niin, Bobby Corwen. Eikö olekin hyvä nimi?” herra 33 totesi ylpeänä kuin chocobo olisi ollut hänen oma lapsensa.
”Kuulostaa hyvältä. Vai että Bobby Corwen…” Eiko sanoi.

Samassa Bobby astui lähemmäs genomia ja kallisti päätään tutkivasti. ”Kweh!” se sanoi ja siirtyi vielä hieman lähemmäs. Genomi perääntyi välittömästi hitusen pelokkaana.
”Luulen, että Bobby Corwen pitää sinusta”, herra 33 sanoi genomille.
”Eihän se pure?” genomi varmisti.
”No ei! Sehän on vain vauva-chocobo.”

Genomi ei selvästikään vakuuttunut herra 33:n sanoista, koska hän pinkaisi pois paikalta. Bobby ilmeisesti piti hänen käytöstään hauskana leikkinä, sillä se juoksi saman tien genomin perään.
”Ei, Bobby Corwen, älä mene!” herra 33 huusi, mutta liian myöhään. Hän katsoi avuttomana Eikoa. ”Huh, minusta tuntuu, että Bobby Corwen tosiaan pitää uudesta ystävästämme.”
”Etkö voisi kutsua sitä vain etunimellä…?” Eiko jupisi ja suuntasi genomin ja chocobon perään.

***

Myös Quina oli seuraamassa erään genomin kotiutumista uuteen paikkaan. Hän oli vienyt suojattinsa erääseen kylän kaupoista. Nyt genomi tutkiskeli tiskillä olevia tavaroita kummissaan.
”Miksi nämä esineet ovat esillä?” genomi kysyi tiskin takana seisovalta maagilta, jonka rintakyltissä luki numero 163.
”Asiakkaita varten luulisin…” herra 163 vastasi hämillään. Kukaan ei ollut koskaan kyseenalaistanut hänen kauppansa toimintatapoja.
”Mitä ovat asiakkaat?” genomi halusi tietää.
”No, he tuovat rahaa ja sitten he ojentavat rahan myyjälle ja saavat…” herra 163 alkoi selittää.
”Mitä on raha?” genomi kuitenkin pisti väliin.
”Raha on… ööh…” herra 163 meni aivan vaikeaksi.
”Miksi välittää pikkujutuista?” Quina kysyi. ”Maailma yksinkertainen paikka. Maailmassa olla vain kaksi asiaa: asiat, jotka void syödä, ja asiat, joita ei voida syödä.”

Genomi ja musta maagi eivät kumpikaan enää sanoneet mitään. He vain tuijottivat Quinaa kumpikin yhtä ihmeissään. Siinä oli kerrassaan yksinkertainen ajattelutapa… mutta pötkisikö sillä kovinkaan pitkälle?

Kaupan ulkopuolella Amarant nojaili seinään ja seurasi erään mustan maagin ja genomin keskustelua läheisellä sillalla.
”Pysyykö vesi koskaan paikoillaan?” genomi kysyi tuijottaen alas.
”Vesi virtaa, eikö niin?” musta maagi puolestaan sanoi.
”Bran Balin vesi oli aina paikoillaan”, genomi kertoi.
”Hei, tiesitkö muuten, että aikakin virtaa ihan samalla tavalla kuin vesi?” maagi totesi siihen.
”Joten vesi ja aika molemmat virtaavat Gaialla?” genomi varmisti maagilta.

Freya asteli Amarantin luokse ja jäi itsekin katselemaan kaksikkoa. Hetken kuluttua hän vilkaisi miestä ja sanoi: ”Näyttää siltä, että heillä on alkanut ihan hyvin.”
”Pah, tämä on kuin katsoisi lasten leikkivän”, Amarant tuhahti, vaikka näyttikin ihan hyväntuuliselta.
”Ei se ole heidän vikansa. He ovat vasta aloittaneet elämänsä”, Freya huomautti.
”Vaan voiko menetettyä aikaa korvata?” Amarant sanoi pisteliäästi. Toki hänkin halusi uskoa, että kaikki kääntyisi nyt parhain päin, mutta hän oli nähnyt monesti, ettei niin kuitenkaan käynyt.
”En tiedä, mutta on vain yksi asia, minkä voimme tehdä heidän hyväkseen”, Freya totesi.
”No niinpä tietenkin.”
”Meidän täytyy suojella heitä jokaiselta, joka yrittää viedä heiltä jäljellä olevan ajan.”

Amarant oli hetken hiljaa, mutta nyökkäsi sitten. Hän oli itse turmellut osan omasta ajastaan, mutta genomit olivat syyttömiä siihen, että olivat menettäneet suuren osan elämästään. Hän todellakin halusi suojella tuota porukkaa, vaikkei hän koskaan aiemmin ollut välittänyt siitä, mitä muille tapahtui.

***

Samoihin aikoihin Garnet ja Steiner seisoskelivat kylän portilla kaikessa rauhassa. Garnet oli vaipunut ajatuksiinsa. Nyt kun hän oli nähnyt, että genomit sopeutuivat kylään, hänen mielessään olivat jo täysin toiset asiat. Hän pohti, mitä Kujan suhteen pitäisi tehdä ja miten hänen tulisi myöhemmin hallita valtakuntaansa. Niin moni asia tuntui olevan vielä auki. Myös usvan paluu häiritsi häntä melko paljon.

”Prinsessa, tätäkö te todella haluatte?” Steiner kysyi odotettuaan pitkään, että Garnet sanoisi jotain. Tyttö nosti katseensa ja katsoi ritaria kysyvästi.
”Hmmm, mistä sinä puhut?”
”Kujan on täytynyt tehdä jotain Iifalla saadakseen joka paikan peittymään usvaan. Eikö teistä olisi hyvä ajatus konsultoida hallitsija Cidiä ennen viimeistä taistelua?” Steiner kysyi.
”Kuja todennäköisesti suunnittelee tuhoavansa Gaian. Jos menen nyt Lindblumiin ja kerron siitä hallitsijalle, tieto saattaa aiheuttaa paniikin. Olen varma, että kaikki ovat jo peloissaan usvan takaisin ilmestymisestä. Tarvitsen Cid-setää suojelemaan Lindblumia.”
”Todellakin. Meidän täytyy siis voittaa vihollinen omin voimin”, Steiner sanoi ja nyökkäsi reippaasti. Garnetista oli tulossa todellinen hallitsija. Jos Steinerilta kysyttiin, hänestä Garnet oli jo aivan yhtä viisas kuin isänsä.

Zidane ilmestyi samassa paikalle. ”Oletteko te valmiina? Sanoin muille, että tulisivat pian ilmalaivalle…”
”Olemme. Mennään vain”, Garnet sanoi ja suuntasi saman tien askeleensa ulos kylästä. Tuttu ääni kuitenkin pysäytti hänet.
”Teillä ei ole mitään mahdollisuuksia!”

Mikoto tuli portille ja pysähtyi kädet puuhkassa tuijottamaan kolmikkoa tiukasti. ”Te näitte Kujan voimat. Hän tuhosi kokonaisen maailman yksinään. Teidän mahdollisuutenne eivät ole edes yksi miljoonasta. Te kuolette kaikki.”
”Vau, tuo tyttö tietää monia vaikeita sanoja!” lähistöllä seisoskellut musta maagi huomautti.
”Eikö tiedäkin?” Zidane sanoi hymyillen maagille ja vilkaisi sitten Mikotoa. ”Hän on hieman kyyninen, mutta pitäkää hyvää huolta siitä huolimatta.” Maagi nyökkäsi nuorukaiselle, joka jatkoi: ”Hänen nimensä on Mikoto, hän on tavallaan pikkusiskoni.”
”Mi-?” Mikoto huudahti hämmästyneenä.
”Mikoto, kuuntele nyt kerrankin isoveljeäsi ja hanki itsellesi ystäviä!” Zidane sanoi tytölle tiukasti, mutta nauroi kuitenkin päälle. Nauru kevensi hetkeksi hänen oloaan, mutta pelko siitä, että Mikoto olisi oikeassa puristi kuitenkin hänen vatsaansa.
”K-kuinka typerää”, Mikoto tuhahti.

”Me saatamme olla epätoivoisia hyönteisiä Kujan mielestä, mutta näytämme hänelle, kuinka vahvoja voimme olla”, Zidane sanoi ja taputti Mikotoa olalle. Hän ei halunnut huolestuttaa siskoaan yhtään enempää. Tosin Mikoto vaikutti välillä niin kylmältä, ettei mikään voisi huolestuttaa häntä.
”Jopa kärpänen elää yhden päivän”, Steiner sanoi reippaasti.
”Zidane ei tainnut tarkoittaa aivan sitä…” Garnet kuiskasi ritarille avuliaasti.
”Lähdetään nyt. Emme anna Kujan voittaa!” Zidane sanoi.

Niinpä nuo kaikki kolme marssivat ulos kylästä. Hyvin pian heidän perässään muutkin tulivat ilmalaivalle. Toiveikkaina, mutta yhtä aikaa pelokkaina he lähtivät matkaan kohti Iifa-puuta. Kukaan heistä ei tarkalleen tiennyt, mitä he tällä kertaa kohtaisivat tuossa paikassa, mutta siitä he olivat varmoja, että tulevat tapahtumat jokainen heistä muistaisi lopun elämäänsä…olipa se sitten pitkä tai lyhyt.

Iifalle ei ollut pitkä matka, joten joukko saapuikin puun luokse pian. Puun yläpuolella hohteli violetti pallo, jonka reunoista näytti lähtevän kipunoita. Jokainen tiesi varmasti, että siinä oli heidän määränpäänsä.

He ohjasivat Invinciblen kohti palloa. Hetkeksi maailma tuntui muuttuvan mustavalkoiseksi ja venyvän muodottomaksi, mutta sitten kaikki muuttui jälleen normaaliksi, lukuun ottamatta sitä, että he lensivät nyt eteenpäin täysin violetilla taivaalla ja heitä kohti syöksyi lauma lohikäärmeitä.
”Ne hyökkäävät!” Zidane huudahti.

Nuorukaisen pelko oli kuitenkin ennenaikainen. Ensimmäinen lohikäärmeistä räjähti kappaleiksi, ja sitten yhä useampi niistä joutui pommituksen kohteiksi. Zidane ryntäsi Invinciblen sivuikkunoille katsomaan. Myös Garnet ja Steiner tulivat hänen perässään.

Ilmalaivan oikealla puolella lohikäärmeitä tulitti Hilda Garde 3. Cid oli ilmeisesti tullut heidän avukseen… mutta miten? Oliko hallitsija vain lähtenyt tutkimaan uuden usvan alkuperää vai oliko tämä jotenkin mystisesti saanut vihiä tapahtumista?

Zidane virnisti tyytyväisesti ja siirtyi sitten Garnetin ja Steinerin kanssa vasemman puoleisille ikkunoille. Siellä puolestaan Red Rose tulitti omaa lohikäärmejoukkoaan.
”Red Rose! Voisiko se olla Beatrixin ansiota?” Zidane huudahti innoissaan. ”Aikamoiseen naiseen sinäkin rakastuit, ruosteläjä.”
”Paraskin puhumaan!” Steiner ärähti, mutta punastui selvästi kypäränsä alla.

Garnet katsoi ensin Zidanea ja sitten Steineria. Hänen vatsassaan muljahteli, eikä se tällä kertaa johtunut kuolemanpelosta.
”Mistä sinä puhut?” hän kysyi Steinerilta.

Steiner kuitenkin liukeni paikalta hyvin nopeasti, ja Zidanekin lähti tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa. Lohikäärmeet vähenivät hyvää vauhtia, joten pian heidän pitäisi päästä sinne, minne ikinä tuon pallon kautta sitten pääsikin.

Garnet jäi tuijottamaan miesten perään tietämättömänä, mistä oli kyse. Hän oli jo jonkin aikaa aavistanut, että Steinerilla ja Beatrixilla oli jonkinlaista vispilän kauppaa keskenään, mutta miten Zidane liittyi siihen. Oliko Zidane rakastunut myös Beatrixiin vai mitä Steiner oikein oli tarkoittanut?

Kuningatar ei ehtinyt kuitenkaan pohtimaan asiaa kovin kauan, sillä Invincible saavutti pallon keskustan. Hilda Garde 3 ja Red Rose olivat kadonneet näkyvistä, ja he leijuivat nyt omituisen linnan edustalla. Linna näytti olevan ilmassa, mutta sen etuovelta lähti kivinen polku, joka päättyi tyhjyyteen.

Joukko ryhtyi miettimään, miten he oikein pääsisivät tuohon linnaan. Quina kuitenkin ratkaisi ongelman huomauttamalla, että oli tullut laivan pohjan kautta sisään aiemmin. Hän kertoi teleportista, jolla pääsi ruumaan. Niinpä ilmalaiva ohjattiin aivan linnalle vievän polun yläpuolelle ja sitten jokainen yksitellen astui teleportille.

***

Koko joukko oli kerääntynyt kapealle ja kiemuraiselle polulle, joka päättyi suuren linnan etuoville. Kukaan ei tuntenut oloaan erityisen mukavaksi, mutta Zidane näytti kuitenkin kaikista kalpeimmalta.
”Mikä tämä paikka oikein on?” nuorukainen kysyi ääni vavisten.
”Mikä on hätänä, Zidane?” Vivi kysyi ja katsoi Zidanea huolestuneena. Hän oli heidän yhteisen seikkailunsa aikana oppinut luottamaan nuorukaiseen, ja juuri siksi Zidanen viime aikainen outo käytös, pelotti pientä maagia.
”Kutsuiko joku minua äsken nimeltä?” Zidane varmisteli ja katsoi jokaista vuoron perään. Kaikki pudistelivat päätään.
”Ei”, Garnet sanoi viimein.
”Outoa…” Zidane mutisi.
”Ehkä sinä vain luulit kuulleesi jotain”, Freya ehdotti ja taputti nuorukaista rohkaisevasti hartialle.
”Enpä usko”, Zidane kuitenkin sanoi.

Nuorukainen kohautti olkapäitään ja lähti kulkemaan polkua eteenpäin muiden seuratessa hänen perässään. Hetken kuluttua Zidane kuitenkin pysähtyi ja katsoi toisiin pelästyneenä.
”Kuulitteko te tuon?”
”Minä en ainakaan kuullut mitään”, Steiner sanoi. Hänkin alkoi jo huolestua Zidanen käytöksestä.

”Zidane, kuuletko minua?”

”Garland!” Zidane huudahti samassa. Nyt hän tunnisti äänen, jonka oli jo aiemmin kuullut kutsuvan häntä nimeltä.
”Puhun vain sinulle”, Garlandin ääni vastasi.
”Garland, mikä tämä paikka on?” Zidane kysyi. Hän rauhoittui hieman, kun tiesi, kuka puhuja oli ja etteivät muut voineetkaan kuulla tämän ääntä.
”Memoria… paikka, jonne muistot kokoontuvat”, Garland vastasi.
”Muistot?” Zidane kummasteli. Sikäli kun hän tiesi, muistot olivat vain ihmisten mielissä, eivätkä ne olleet mitään kiinteää, minkä voisi kerätä yhteen paikkaan.
”Kyllä, teidän muistonne ovat koonneet tämän paikan”, Garlandin ääni selosti. ”Täällä tulet näkemään totuuden. Sinulla ei ole valinnanvaraa. Astuhan nyt sisälle…”
”Mistä hitosta sinä puhut?!” Zidane huudahti, mutta ei saanut enää vastausta.

Nuorukainen seisoi paikallaan mietteissään. Hän ei kyennyt ymmärtämään, mistä oli kyse. Hän tunsi yhtä aikaa pelkoa tulevasta ja halua ottaa selvää tuosta oudosta linnasta, joka seisoi hänen edessään.
”Zidane, mikä nyt on?” Eiko keskeytti nuorukaisen mietinnän. Zidane kääntyi katsomaan huolestunutta pikkutyttöä silmiin.
”Te kaikki kuulitte minun puhuvan, eikö niin?” Zidane sanoi ja vilkaisi nyt kaikkia. Jokainen nyökkäsi hänelle. ”Vaikuttaa siltä, että minä olin ainoa, joka kuuli hänet. Puhuin juuri Garlandille. Hän kertoi, että meidän muistomme ovat luoneet tämän paikan. En tajua, mistä helvetistä hän oikein puhuu… mutta minusta tuntuu, että meidän täytyy vain jatkaa matkaamme.”

Zidane lähti jälleen johtamaan joukkoa. Muut seurasivat hieman epäröiden hänen perässään. Kukaan ei lausunut ajatuksiaan ääneen, mutta jokainen heistä epäili nuorukaisen tarinaa. He pelkäsivät, että Zidane saattaisi seota uudestaan ja tehdä jälleen jotain päätöntä. Silti heidän oli pakko jatkaa matkaansa Memoriaan. Muuta tietä ei ollut, mikäli he aikoivat voittaa Kujan lopullisesti ja päästä eroon usvasta.

Memoria-linnan ovet avautuivat itsestään, kun he saapuivat niiden luokse. Joukko asteli sisään eteisaulaan, josta lähti portaikko ylempiin kerroksiin. Kuin yhteisestä päätöksestä he lähtivät nousemaan noita portaita pitkin ylös.

Joukkio päätyi pienelle tasanteelle, josta johti ovi eteenpäin. Oven oikealla puolella seisoi hirviöpatsas, joka näytti pelottavan aidolta. Hetken jokainen kuvitteli mielessään, kuinka patsas heräisi henkiin, mutta he pääsivät kuitenkin turvallisesti sen ohitse seuraavaan huoneeseen.

Kaikki kulkivat vaitonaisina mitä kummallisimpien huoneiden halki. Jokin huone saattoi olla täynnä kelloja, jotka kävivät kaikki eri aikaa. Toisesta saattoi lähteä portaita, jotka eivät johtaneet minnekään. Jonkin aikaa harhailtuaan he kuitenkin saapuivat huoneeseen, joka todella kiinnitti heidän huomionsa.

Huoneessa oli valtava ikkuna. Tuon lasin takana he näkivät Alexandrian linnan täydellisessä loistossaan kuin Kuja ei olisi koskaan tuhonnutkaan sitä. Näky oli yhtä aikaa kaunis ja karmiva.
”Eikö tuo ole Alexandria?” Eiko vielä varmisti.
”Mitä linna tekee täällä?” Garnet puolestaan kummasteli.

Samassa kuva ikkunan takana järkkyi. Bahamut ja Alexander taistelivat toisiaan vastaan, myös Invincible ilmestyi taivaalle. Kaikki muut, paitsi Quina, näkivät toisinnon Alexandriassa käydystä taistelusta. Lopulta linna näytti juuri samalta kuin todellisuudessakin, pelkältä rauniolta.
”Mistä te oikein puhua? Minä ei nähdä mitään”, Quina sanoi, kun nuo kolme tuijottivat ikkunasta ulos kauhistuneina.

Zidane vilkaisi ikkunaa ja sitten Quinaa. Hän alkoi ymmärtää, miten Memoria toimi.
”Tietenkään sinä et näe mitään… Et ollut tuolloin mukanamme. Tämä ei ole sinun muistosi”, nuorukainen sanoi.

”Aikoessaan kieltää minut Kuja yritti saada Alexanderin itselleen… 10 vuotta sitten tapahtunut onnettomuus aloitti kaiken”, Garlandin ääni kertoi Zidanelle salaperäisesti.

Hetken kaikki pohtivat, mitä heidän pitäisi tehdä, mutta koska kukaan ei keksinyt mitään järkevää ehdotusta, he päättivät yksinkertaisesti jatkaa eteenpäin. Zidane marssi ensimmäisenä seuraavaan huoneeseen.

Siellä satoi vettä rankasti, vaikkei sade kastellutkaan nuorukaista. Huoneessa oli silta, joka meni pienen joen ylitse. Zidane meni tuolle sillalle ja kurkisti alas. Hän näki nuoren tummahiuksisen naisen ja pienen tytön, joilla oli kummallakin sarvi otsassa lähtevän vesille, vaikka myrsky oli selvästi nousemassa.
”Hei, mitä te teette?” nuorukainen huusi, mutta kumpikaan ei tuntunut kuulevan häntä. ”Teidän ei pitäisi mennä. Ettekö näe, että myrsky nousee? Te voitte hukkua!”

Muutkin tulivat Zidanen perässä huoneeseen. Garnet käveli nuorukaisen luokse.
”Dagger, minä näin juuri pienen tytön veneessä ja…” Zidane vilkaisi Garnetia ja sitten uudestaan sillalta alas. Naista ja tyttöä ei näkynyt enää missään. ”… tai ehkä minä sitten vain kuvittelin. Sen on kyllä pakko olla niin, koska se tapahtuma ei missään nimessä ollut minun muistoni.”

Garnet järkyttyi Zidanen sanoista. Nuorukainen oli oikeassa siinä, että kyseessä ei ollut hänen muistonsa, sillä muisto oli Garnetin. Kuitenkin tyttö oli käsittänyt, ettei kenenkään pitäisi Memoriassa nähdä muita kuin omia muistojaan. Miksi siis Zidane oli nähnyt hänen muistonsa? Liittyikö Zidane tähän paikkaan jollain tavoin enemmän kuin he muut?
”Kuule, Zidane”, Garnet sanoi.
”No?”
“Et sinä kuvitellut.”
”Sinäkin näit siis sen?” Zidane kysyi. ”Sehän tarkoittaa, että se pikkutyttö olit sinä.”

Garnet nyökkäsi. Hän muisti nyt aivan selvästi sen, kun hän oli lähtenyt äitinsä kanssa vesille.
”Mutta miksi minä näin sinun muistosi?” Zidane kysyi nyt samaa, mitä Garnet oli vain hetkeä aiemmin pohtinut.
”En tiedä”, Garnet vastasi rehellisesti.

Zidane nyökkäsi Garnetille ja kääntyi sitten katsomaan huoneen kattoa kohti. ”Hei, Garland! Mitä on tekeillä? Kuuletko sinä minua?” hän huusi ylös sateeseen.
”Pelkäsin Gaian eidoloneja enemmän kuin mitään muuta… Siispä päätin hoidella summonerit, ennen kuin heistä tulisi minulle ongelma”, Garlandin ääni vastasi.

Garnet halusi tietää, saiko Zidane mitään vastausta ja myös muut katsoivat nuorukaista odottavasti. Hieman epäröiden Zidane toisti Garlandin sanat. Steiner pui vihaisesti nyrkkiään, muttei sanonut mitään. Muutkin näyttivät hyvin synkältä. Garland oli ryöstänyt Garnetilta kokonaisen elämän oman pelkonsa tähden.

Lopulta joukko kuitenkin jatkoi matkaansa oudossa linnassa. Ei ollut mitään syytä pysähtyä nyt suremaan menneitä, sillä menneisyyttä he eivät voisi muuttaa, mutta tulevaisuudesta he voisivat tehdä paremman. Heidän vain täytyisi ensin löytää tiensä linnan läpi.

Seuraavasta huoneesta lähti portaikko. Korkealla sen yläpuolella kieppui mielipuolinen silmä pilvimassan keskellä.
”Mikä kumma tuo on…” Zidane jupisi.
“Tuo silmä… Se on sama, jonka näin silloin, kun olin myrskyn aikana äitini kanssa merellä”, Garnet sanoi pelokkaana. Kyseessä oli juuri se sama silmä, joka oli ryöstänyt häneltä melkein kaiken rakkaan.

”Zidane, se mitä juuri näet ei ole Garnetin muisto, vaan sinun”, Garlandin ääni tunkeutui Zidanen mieleen samalla hetkellä.
”Mitä? En muista olleeni merellä myrskyn aikana”, nuorukainen kuitenkin intti vastaan.
”Et vieläkään ymmärrä… No, saat kuitenkin kaiken selville tarpeeksi pian”, Garland hymähti.
”Mitä tarkoitat? Voiko muiden muistoista tulla osa omiani?” Zidane kysyi. Siinä Garland ainakin oli oikeassa, että kaikki miehen höpinät menivät yli Zidanen ymmärryksen. Memoria oli kerta kaikkiaan käsittämätön paikka. Sellaisen paikan ei olisi edes pitänyt olla olemassa.
”Kun hyväksyt kaiken, vastaus ilmestyy eteesi”, Garland sanoi salaperäiseen tapaansa. ”Valtaisa voima kutsuttiin Gaialle sotien aikakaudella… Gaialaiset eivät kuitenkaan olleet valmiita tulemaan ympäröidyiksi sellaisella voimalla. He olivat kauhuissaan ja pirstoivat jalokiven neljään osaa… ja rukoilivat, etteivät näkisi sitä enää koskaan.”

Joukko lähti kipuamaan portaita ylös samalla, kun Zidane jälleen kertoi muille, mitä Garland oli sanonut. Steiner kertoi kuulleensa miehen mainitsemasta jalokivestä, ja Garnet, Eiko sekä Freya nyökkäilivät. Historia oli myös heille tuttua. Joukko summonereja oli onnistunut valamaan taitonsa suureen kristalliin, mutta tuota jalokiveä oli käytetty väärin. Sitä oli käytetty sotimiseen ja muiden valtakuntien tuhoamiseen, vaikka summonerit olivat tarkoittaneet kiven ainoastaan suojelemiseen.

Valtavien tuhojen jälkeen Usvamantereen kolme valtakuntaa olivat yhteistoimin päättäneet hajottaa jalokiven. Yksi osa annettiin kunkin valtakunnan hallitsijalle, ja näin ne päätyivät Cleyraan, Alexandriaan ja Lindblumiin. Viimeinen kivistä annettiin takaisin summonereille, jotka veivät sen Madain Sariin. Tällä varmistettiin, että jokainen valtakunta olisi yhtä vahva, eikä kukaan enää hyökkäisi toisiaan vastaan.

Seuraavassa huoneessa Zidane näki, kuinka katon rajassa kaksi planeettaa oli vähällä törmätä toisiinsa.
”Mitäs tämä on…?” nuorukainen ihmetteli ääneen. ”Kaksi kuuta on törmäyskurssilla… tai ei, ne näyttävät enemmänkin planeetoilta. Miksi näky on niin tuttu?”

”Kuvassa Terra on yhdistymässä Gaiaan”, Garlandin ääni alkoi jälleen kertoa. ”Viisituhatta vuotta sitten Terra, jo vanhaksi käynyt planeetta, päätettiin yhdistää Gaiaan. Terran täytyi sulautua nuorempaan planeettaan selviytyäkseen. Kävi kuitenkin niin, että Gaialla oli jo elämää… ja siitä tarina alkaakin.”
”Tosiaan, näin tämän jo Oielvertissa!” Zidane huudahti. Nyt hän muisti kaikki hologrammit, joita hän oli tovereineen hämmästellyt.
”Elämä Terralla oli tulossa päätökseensä”, Garland jatkoi. ”Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin fuusioida planeetat, mutta valitettavasti teko tuhosi Terran syntyperäisen sivilisaation. Terra oli jo liian vanha yhteyttääkseen kaiken. Niinpä minä loin Iifa-puun säädelläkseni sielujen tulvan takaisin Terraan.”

Zidane nyökkäili itsekseen ja kertoi sitten jälleen Garlandin sanat muille. Oli selvää, että Gaian ja Terran taistelu oli alkanut jo paljon ennen kuin kukaan joukkion jäsenistä oli syntynyt, mutta näköjään heidän tehtäväkseen oli langennut lopettaa tuo taistelu. Totta kai Terran kohtalo oli surullinen, mutta jokaisen planeetan elämä tulee päätökseen jonain päivänä. Gaia oli kuitenkin vasta elämänsä alussa, eikä Terralla ollut oikeutta ryöstää sitä elämää.

Seuraava huone oli ehkä hämmästyttävin siihen asti. Se oli täynnä vettä ja lattiasta kasvoi merikasveja. Silti, kuten sade eräässä aiemmassa huoneessa, tämäkään vesi ei kastellut joukkoa. Aluksi muutamat heistä kakoivat kurkkuaan, eivätkä saaneet henkeä, mutta kun Zidane huomautti, että kaikki oli vain heidän kuvitelmaansa, eivätkä he todella olleet merenpohjassa. Muut huomasivat, että Zidane pystyi hengittämään aivan helposti, ja pian hekin ymmärsivät, millainen voima mielellä oli Memoriassa. Jos uskoit johonkin, siitä tuli todellisuutta.

”Gaia on siis joskus ollut yhtä suurta merta”, Zidane sanoi muille, kun kaikki olivat rauhoittuneet, ja joukko saattoi lähteä kulkemaan merihuoneen halki.
”Mistä sinä tiedät?” Eiko kysyi nuorukaiselta.
”En osaa sanoa… Jostain syystä minä vain muistan sen”, Zidane sanoi kuulostaen hieman epävarmalta. ”En ollut edes syntynyt silloin. Koko jutussa ei ole mitään järkeä. Sitä paitsi synnyin Terralla, enkä Gaialla, joten kyse ei voi olla minun muistostani.”
”Minäkin muistan, että Gaia oli joskus veden peitossa”, Vivi huomautti.
”Minullakin on sellainen tunne”, Freya sanoi.

Kaikki muutkin olivat samaa mieltä. Kävellessään eteenpäin Zidane pohti asiaa. Ehkäpä kaikki olemassa oleva oli lähtöisin samasta paikasta. Voisi olla niin, että kaikella elävällä oli yhteiset muistot maailman menneisyydestä. Ehkä ne muistot vain eivät olleet tietoisia. Toisaalta Zidane ei voinut olla varma mistään. Hän saattoi vain keksiä hölmöjä selityksiä sille, ettei hän ymmärtänyt näkemäänsä.

Merihuone päättyi portaisiin. Joukkio nousi niitä ylös tasanteelle, josta avautui ikkuna avaruuteen. He näkivät suuren planeetan, joka oli yltä päältä tulessa. Sen kuori näytti rakoilevan ja tuli tulevan planeetan sisäpuolelta.
”Onpa pahuksen iso tulipallo”, Zidane kommentoi.
”Voisiko se olla kuu?” Steiner puolestaan ehdotti.

”Näet juuri Gaian syntymän”, Garlandin ääni kuitenkin kertoi Zidanelle.
”Tuo on siis Gaia”, Zidane hämmästeli. Tulinen helvetti ei näyttänyt ollenkaan planeetalta, jonka hän niin hyvin tunsi.
”Niin, yli 5000 vuotta sitten…”

Zidane nyökkäsi vaitonaisena. Hän tuijotti hetken synnyintuskissaan painivaa planeettaa ja tarkasteli sitten huonetta. Sieltä lähtivät tikapuut, jotka näyttivät jatkuvan ikuisuuksiin.
”Minne nuo tikapuut johtavat?” nuorukainen kysyi sitten. Muut tuijottivat Zidanea. Heistä tuntui yhä omituiselta, että tämä kävi keskustelua, jonka toista osapuolta muut eivät kuulleet. Nyt he kuitenkin uskoivat jo Zidanen puhuvan totta.
”Tule itse katsomaan”, Garland vastasi. ”Terra saavutti hyvinvointinsa huipun noihin aikoihin. Ihmiset uskoivat, että heidän tulevaisuutensa oli turvattu. Viimein juuri tuo luulo johti Terran tuhoon. Näin ollen minut luotiin voittamaan ahdinkomme…”

Kun Garland ei suostunut sanomaan enää enempää, Zidane kohautti olkapäitään ja lähti kapuamaan tikapuita pitkin. Nopeasti muut seurasivat hänen esimerkkiään. Tikapuut tuntuivat jatkuvan ikuisesti. Vasta hyvin pitkän ajan kuluttua joukkio pääsi nousemaan tasanteelle. Tuota tasannetta ympäröi pimeys, jossa näkyi siellä täällä valopisteitä ja kieppuvia eri värisiä valolaikkuja.

”Eihän täällä ole mitään!” Zidane huudahti pettyneenä, kun näki tyhjyyden. ”Tässäkö kaikki? Eikö ole enää mitään muuta?” He olivat matkanneet linnan halki vain päätyäkseen tyhjyyden luokse. Oliko koko matka ollut täysin turha?
”Tämä on avaruus”, Garlandin ääni sanoi kuitenkin.
”Avaruus?” Zidane toisti. Kukaan ei ollut koskaan puhunut hänelle mistään sen nimisestä.
”Matkanne ei ole ohitse”, Garland sanoi kuin olisi arvannut nuorukaisen ajatukset. ”Älä pelkää. Astu vain eteenpäin ja pääset lähemmäs totuutta. Mene, Zidane.”
”Helppohan sinun on sanoa”, Zidane jupisi näkymättömissä olevalle miehelle.

Kukaan ei ollut halukas astumaan tasanteen reunalta tyhjyyteen. ”Siellähän vain putoaa ikuisesti”, Steiner sanoi kurkistettuaan alas. ”Tai sitten päädymme takaisin huoneeseen ja murskaudumme lattialle.”
”Mitä vaihtoehtoja meillä on?” Zidane kysyi epätoivoisesti. ”Voimme aina palata takaisin, mutta silloin on olemassa vaara, että Kuja palaa ja yrittää tuhota Gaian. Meidän on pakko tehdä niin kuin Garland sanoi, jos haluamme pelastaa maailmamme.”

Siihen ei kukaan voinut väittää vastaan. He olivat tulleet jo pitkälle oman henkensä kaupalla. He olivat kulkeneet merenpohjalla ilman hengitysvaikeuksia. Ehkä se selviäisivät tuosta tyhjyydestäkin. Ja jos he eivät selviäsi… no, jokainen heistä oli jo alunperinkin ollut valmis uhraamaan henkensä Gaian puolesta.