Projekti S. R.: Epilogi


Projekti S. R.


Epilogi





Vincent silitteli kainaloonsa käpertyneen tytön käsivartta. Hänellä oli yllättävän rentoutunut olo, vaikka aamulla hän oli ollut jännittänyt. Hän oli jo edellisenä iltana käynyt pitkän keskustelun itsensä kanssa ja jatkanut sitä vielä aamulla suihkussa, mutta tullut lopulta siihen tulokseen, ettei kaikkia asioita voinut järkeillä.



Kun Vincent ja Yuffie olivat saaneet aamiaisensa syötyä, palaset olivat loksahtaneet paikalleen. Hetki oli tuntunut oikealta, ja Vincent oli kiittänyt itseään, että oli ollut valmiina. Kaikki oli mennyt paremmin kuin hän oli kuvitellut. Hänen kestävyytensä ei ollut entisellään, muttei onneksi teinipojan luokkaakaan. Yuffie ei ollut valittanut, päinvastoin. Luultavasti he olivat molemmat jännittäneet turhankin paljon, mutta se kuului ensimmäiseen kertaan.



Kaiken kaikkiaan koko päivä oli mennyt miellyttävän raukeissa tunnelmissa. Kukaan ei ollut soittanut, ei kaivannut heitä. Kaiken tapahtuneen jälkeen oli uskomatonta saada viettää kokonainen päivä täydellisessä rauhassa. Vincent ei muistanut, milloin oli viimeksi tuntenut olonsa yhtä tyytyväiseksi.



Päivä oli jo kääntynyt iltaan, mitään suunnitelmia ei ollut, mutta se sopi miehelle oikein hyvin. TV:ssä pyöri jokin elokuva edelliseltä vuosituhannelta. Se kertoi upporikkaasta teinistä, joka järkkäili niin ystäviensä kuin opettajiensa rakkausasioita ja näytti samaan aikaan olevan ihastunut isänsä entisen vaimon poikaan… jos Vincent oli käsittänyt oikein. Yhtä kaikki elokuva oli ehkä kamalinta soopaa heti kimaltelevien vampyyrien jälkeen, mutta Yuffie oli välttämättä halunnut tuijottaa sen. Juuri nyt Vincentillä ei ollut haluja käydä väittelemään asiasta. Elokuva oli puuduttava, mutta mies viihtyi joka tapauksessa sohvalla Yuffie kainalossaan.



Kaikki tuntui olevan pelottavan hyvin. Toki yhä oli ratkaisemattomia asioita, mutta kenties oli hyväksyttävä, ettei niistä päässyt koskaan eroon. Elämässä ei tullut hetkeä, jolloin kaikki oli täydellistä. Jos sellaista jäi odottamaan, aika vain lipui ohitse. Oli parempi elää hetkessä ja nauttia siitä.



Ja juuri niin Vincent aikoi tehdä. Hän ei ollut uskonut omiin mahdollisuuksiinsa, ei ollut nähnyt itsellään selkeää tulevaisuutta. Ei kaikki ollut selvää vieläkään, mutta hänen sisälleen oli asettunut jonkinlainen rauha. Omituinen suhde Yuffien kanssa tuntui oikealta, niin käsittämätöntä kuin se olikin. Vincent ei tiennyt, mitä heille lopulta tapahtuisi, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Aika toisi vastaukset mukanaan.



”Yhmmm, minä haluan jäätelöä, Vince…” Yuffie mutisi, kun elokuva siirtyi mainoskatkolle.

”Käynkö hakemassa sitä sinulle pakastimesta?” Vincent hymähti.

”Ei siellä ole.” Tyttö huokaisi syvään ja mutristi huuliaan.

”Se on valitettavaa.”

”Niin on…” Uusi syvä huokaus, jota seurasi epätoivoinen koiranpentuilme. Vincent kohotti Yuffielle kulmiaan. Oliko tämä tosissaan? Kello näytti jo melkein iltakymmentä. Kaupat eivät olleet auki, hyvä jos kioskitkaan.



Vincent katsoi Yuffieta pitkään. ”Haluatko sinä oikeasti jäätelöä juuri nyt?” Yuffie nyökkäsi. ”Oletko varma?”

”Joo-o!”

”Hyvä on sitten.” Mies nousi sohvalta ja suunnisti eteiseen.

”Suklaata, jos mahdollista!” Yuffie hihkaisi. ”Kiitti, Vince, sinä olet paras!”

”Hmm.” Vincent kiskoi bootsit jalkoihinsa ja nahkatakin päälleen. Ulkona oli viileä syysilta ja näytti siltä, että pian saattaisi alkaa jopa sataa. Kun hän avasi ulko-oven, mainoskatko kuului päättyvän.



Kesti hyvän tovin, ennen kuin Vincent löysi avoinna olevan kioskin. Yuffie ei asunut aivan keskustassa, joten kauppoja ei ollut tarjolla joka nurkalla. Muutenkaan Edge ei ollut samanlainen yöelämän keskus kuin Midgar oli ollut. Oikeastaan niin oli parempikin. Vincent oli viettänyt osan turk-ajastaan ikuisen yön kaupungissa eikä kaivannut sen ajan muistoja missään muodossa.



Mies kiirehti askeliaan yössä. Ilma oli sen verran viileä, ettei jäätelö pääsisi ihan hetkessä sulamaan, mutta toisaalta häntä ei huvittanut olla ulkoa yhtään sen kauempaa kuin oli pakko. Vaikkei Yuffien elokuvavalinta kiehtonut häntä, oli yllättävän mukavaa vain istuskella sohvalla kahdestaan.



Vincent tiesi olevansa ansassa. Hän ei ollut tuntenut tällaisia tunteita pitkään aikaan, ei sitten Lucrecian. Hän ei ollut vieläkään varma, kykenisikö todella rakentamaan normaalin ihmissuhteen, mutta hän halusi yrittää. Tämä päivä oli ainakin onnistunut riittävän hyvin. Hänen oli pakko myöntää, että hänellä oli ollut melkoiset suorituspaineet, vaikka hän oli pyrkinyt valmistautumaan perusteellisesti. Yuffie ei ollut kuitenkaan valittanut. Tyttö oli näyttänyt nauttivan, ja oli tämä siltä kuulostanutkin… ja tuntunut. Oli siis syytä uskoa, että kaikki oli mennyt hyvin.



Kun Vincent astui rappukäytävään, se oli valaistu ja ylemmästä kerroksesta kuului puhetta. Naapurit olivat ilmeisesti päättäneet tulla käytävään keskustelemaan. Mies lähti kipuamaan portaita, samapa hänelle oli, mitä Yuffien naapurusto puuhasi iltasella. Hän ei kuitenkaan kerennyt kuin seuraavalle tasanteelle, kun tuttu hahmo astui hänen eteensä. Jopa hän alkoi olla sitä mieltä, että Yuffien alakerran naapuri oli ’rasittava akka’.



”Sinä!”nainen sähähti. ”Sano sille likalle, että metelin on loputtava! Soitin juuri isännöitsijälle, pian on häätö edessä. Keräämme muiden naapureiden kanssa adressin!”

”Yuffie jäi katsomaan elokuvaa. Tuskinpa hän on metelöinyt”, Vincent totesi ja kiersi naisen. Tämä kuitenkin tarttui häntä hihasta.

”Siinä tapauksessa hän ilmeisesti pitää huonekalujen heittelystä kesken elokuvan”, nainen ilmoitti. ”Inahduskin vielä, niin soitan myös poliisille.”

”Ole hyvä”, mies tuhahti ja nykäisi kätensä naisen otteesta. Ehkä Yuffien kannattaisi alkaa katsella asuntoa muualta. Tuollaisen naapurin kanssa eläminen kävi pidemmän päälle raskaaksi. Naisella eivät tainneet olla kaikki chocobot tallissa.



Vincent jatkoi matkaansa kolmoseen, etsi Yuffien avaimen taskustaan ja avasi oven. Eteisen hylly makasi poikittain lattialla ja yksi tytön lattiatyynyistä oli vaihtanut huonetta. Vincent pudotti ostoksensa ja ryntäsi olohuoneeseen. Hän hapuili Cerberusta, mutta muisti samassa jättäneensä aseen kotiin. Huone oli kuin tornadon jäljiltä ja parvekkeen ovi sepposen selällään. Lattialla oli lasinsiruja, oven lasi oli osittain rikottu.



Vincent kirosi ja juoksi parvekkeelle. Missään ei näkynyt ketään eikä Yuffiesta näkynyt merkkiäkään. Se, joka ikinä asuntoon oli tunkeutunutkaan, oli vienyt tytön mennessään.

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!