Projekti S. R.
Epilogi
Vincent silitteli
kainaloonsa käpertyneen tytön käsivartta. Hänellä oli yllättävän rentoutunut
olo, vaikka aamulla hän oli ollut jännittänyt. Hän oli jo edellisenä iltana
käynyt pitkän keskustelun itsensä kanssa ja jatkanut sitä vielä aamulla
suihkussa, mutta tullut lopulta siihen tulokseen, ettei kaikkia asioita voinut
järkeillä.
Kun Vincent ja Yuffie
olivat saaneet aamiaisensa syötyä, palaset olivat loksahtaneet paikalleen.
Hetki oli tuntunut oikealta, ja Vincent oli kiittänyt itseään, että oli ollut
valmiina. Kaikki oli mennyt paremmin kuin hän oli kuvitellut. Hänen
kestävyytensä ei ollut entisellään, muttei onneksi teinipojan luokkaakaan.
Yuffie ei ollut valittanut, päinvastoin. Luultavasti he olivat molemmat
jännittäneet turhankin paljon, mutta se kuului ensimmäiseen kertaan.
Kaiken kaikkiaan koko
päivä oli mennyt miellyttävän raukeissa tunnelmissa. Kukaan ei ollut soittanut,
ei kaivannut heitä. Kaiken tapahtuneen jälkeen oli uskomatonta saada viettää
kokonainen päivä täydellisessä rauhassa. Vincent ei muistanut, milloin oli
viimeksi tuntenut olonsa yhtä tyytyväiseksi.
Päivä oli jo kääntynyt
iltaan, mitään suunnitelmia ei ollut, mutta se sopi miehelle oikein hyvin.
TV:ssä pyöri jokin elokuva edelliseltä vuosituhannelta. Se kertoi upporikkaasta
teinistä, joka järkkäili niin ystäviensä kuin opettajiensa rakkausasioita ja
näytti samaan aikaan olevan ihastunut isänsä entisen vaimon poikaan… jos
Vincent oli käsittänyt oikein. Yhtä kaikki elokuva oli ehkä kamalinta soopaa
heti kimaltelevien vampyyrien jälkeen, mutta Yuffie oli välttämättä halunnut
tuijottaa sen. Juuri nyt Vincentillä ei ollut haluja käydä väittelemään
asiasta. Elokuva oli puuduttava, mutta mies viihtyi joka tapauksessa sohvalla
Yuffie kainalossaan.
Kaikki tuntui olevan
pelottavan hyvin. Toki yhä oli ratkaisemattomia asioita, mutta kenties oli
hyväksyttävä, ettei niistä päässyt koskaan eroon. Elämässä ei tullut hetkeä,
jolloin kaikki oli täydellistä. Jos sellaista jäi odottamaan, aika vain lipui
ohitse. Oli parempi elää hetkessä ja nauttia siitä.
Ja juuri niin Vincent
aikoi tehdä. Hän ei ollut uskonut omiin mahdollisuuksiinsa, ei ollut nähnyt itsellään
selkeää tulevaisuutta. Ei kaikki ollut selvää vieläkään, mutta hänen sisälleen
oli asettunut jonkinlainen rauha. Omituinen suhde Yuffien kanssa tuntui
oikealta, niin käsittämätöntä kuin se olikin. Vincent ei tiennyt, mitä heille
lopulta tapahtuisi, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Aika toisi vastaukset
mukanaan.
”Yhmmm, minä haluan
jäätelöä, Vince…” Yuffie mutisi, kun elokuva siirtyi mainoskatkolle.
”Käynkö hakemassa sitä
sinulle pakastimesta?” Vincent hymähti.
”Ei siellä ole.” Tyttö
huokaisi syvään ja mutristi huuliaan.
”Se on valitettavaa.”
”Niin on…” Uusi syvä
huokaus, jota seurasi epätoivoinen koiranpentuilme. Vincent kohotti Yuffielle
kulmiaan. Oliko tämä tosissaan? Kello näytti jo melkein iltakymmentä. Kaupat
eivät olleet auki, hyvä jos kioskitkaan.
Vincent katsoi
Yuffieta pitkään. ”Haluatko sinä oikeasti jäätelöä juuri nyt?” Yuffie nyökkäsi.
”Oletko varma?”
”Joo-o!”
”Hyvä on sitten.” Mies
nousi sohvalta ja suunnisti eteiseen.
”Suklaata, jos
mahdollista!” Yuffie hihkaisi. ”Kiitti, Vince, sinä olet paras!”
”Hmm.” Vincent kiskoi
bootsit jalkoihinsa ja nahkatakin päälleen. Ulkona oli viileä syysilta ja
näytti siltä, että pian saattaisi alkaa jopa sataa. Kun hän avasi ulko-oven,
mainoskatko kuului päättyvän.
Kesti hyvän tovin,
ennen kuin Vincent löysi avoinna olevan kioskin. Yuffie ei asunut aivan
keskustassa, joten kauppoja ei ollut tarjolla joka nurkalla. Muutenkaan Edge ei
ollut samanlainen yöelämän keskus kuin Midgar oli ollut. Oikeastaan niin oli
parempikin. Vincent oli viettänyt osan turk-ajastaan ikuisen yön kaupungissa
eikä kaivannut sen ajan muistoja missään muodossa.
Mies kiirehti
askeliaan yössä. Ilma oli sen verran viileä, ettei jäätelö pääsisi ihan
hetkessä sulamaan, mutta toisaalta häntä ei huvittanut olla ulkoa yhtään sen
kauempaa kuin oli pakko. Vaikkei Yuffien elokuvavalinta kiehtonut häntä, oli
yllättävän mukavaa vain istuskella sohvalla kahdestaan.
Vincent tiesi olevansa
ansassa. Hän ei ollut tuntenut tällaisia tunteita pitkään aikaan, ei sitten
Lucrecian. Hän ei ollut vieläkään varma, kykenisikö todella rakentamaan
normaalin ihmissuhteen, mutta hän halusi yrittää. Tämä päivä oli ainakin
onnistunut riittävän hyvin. Hänen oli pakko myöntää, että hänellä oli ollut
melkoiset suorituspaineet, vaikka hän oli pyrkinyt valmistautumaan
perusteellisesti. Yuffie ei ollut kuitenkaan valittanut. Tyttö oli näyttänyt
nauttivan, ja oli tämä siltä kuulostanutkin… ja tuntunut. Oli siis syytä uskoa,
että kaikki oli mennyt hyvin.
Kun Vincent astui
rappukäytävään, se oli valaistu ja ylemmästä kerroksesta kuului puhetta.
Naapurit olivat ilmeisesti päättäneet tulla käytävään keskustelemaan. Mies
lähti kipuamaan portaita, samapa hänelle oli, mitä Yuffien naapurusto puuhasi
iltasella. Hän ei kuitenkaan kerennyt kuin seuraavalle tasanteelle, kun tuttu
hahmo astui hänen eteensä. Jopa hän alkoi olla sitä mieltä, että Yuffien
alakerran naapuri oli ’rasittava akka’.
”Sinä!”nainen sähähti.
”Sano sille likalle, että metelin on loputtava! Soitin juuri isännöitsijälle,
pian on häätö edessä. Keräämme muiden naapureiden kanssa adressin!”
”Yuffie jäi katsomaan
elokuvaa. Tuskinpa hän on metelöinyt”, Vincent totesi ja kiersi naisen. Tämä
kuitenkin tarttui häntä hihasta.
”Siinä tapauksessa hän
ilmeisesti pitää huonekalujen heittelystä kesken elokuvan”, nainen ilmoitti.
”Inahduskin vielä, niin soitan myös poliisille.”
”Ole hyvä”, mies
tuhahti ja nykäisi kätensä naisen otteesta. Ehkä Yuffien kannattaisi alkaa
katsella asuntoa muualta. Tuollaisen naapurin kanssa eläminen kävi pidemmän
päälle raskaaksi. Naisella eivät tainneet olla kaikki chocobot tallissa.
Vincent jatkoi
matkaansa kolmoseen, etsi Yuffien avaimen taskustaan ja avasi oven. Eteisen
hylly makasi poikittain lattialla ja yksi tytön lattiatyynyistä oli vaihtanut
huonetta. Vincent pudotti ostoksensa ja ryntäsi olohuoneeseen. Hän hapuili
Cerberusta, mutta muisti samassa jättäneensä aseen kotiin. Huone oli kuin
tornadon jäljiltä ja parvekkeen ovi sepposen selällään. Lattialla oli
lasinsiruja, oven lasi oli osittain rikottu.
Vincent kirosi ja
juoksi parvekkeelle. Missään ei näkynyt ketään eikä Yuffiesta näkynyt
merkkiäkään. Se, joka ikinä asuntoon oli tunkeutunutkaan, oli vienyt tytön
mennessään.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!