Ficcikirjasto

Meille ei annettu vaihtoehtoja, meiltä vietiin oikeus olla lapsia.

Yhdessä yöstä meistä tuli aikuisia, mutta vain olosuhteiden pakosta.

Lapsen sydämemme käpertyivät kokoon eivätkä enää koskaan olleet ennallaan.

Vanille irrotti kantoliinan ja ojensi Melissan Lunalle. Toinen tyttö loi häneen kummeksuvan katseen, mutta otti lapsen kuitenkin vastaan. Vanille kumartui Junin puoleen.

”Mene Lunan mukaan. Juoskaa niin kauas kuin pääsette. Minä tulen sitten perässä”, tyttö sanoi.

”Minä haluan olla sinun kanssasi”, poika protestoi.

”Minun pitää auttaa Takea ja Thymiä. Sinun tehtäväsi on huolehtia Melissasta, se on tärkeää”, Vanille kuitenkin intti. Juni näytti hetken siltä, että aikoi edelleen väittää vastaan, mutta nyökkäsi lopulta.

Vanille suoristautui ja katsoi nyt ystäväänsä. ”Luna?”

”Hyvä on, minä vien heidät turvaan. Sinun on paras selvitä hengissä, ymmärrätkö?”

”Minä selviän, ei ole muuta vaihtoehtoa”, Vanille tokaisi ja loihti kasvoilleen mahdollisimman huolettoman hymyn. Kun tilanne tuntui mahdottomalta, oli parempi teeskennellä, että kaikki oli hyvin. Hymy saattoi jopa pelastaa.

Vanille siirtyi Thymen ja Taken rinnalle Lunan jäädessä toisten taakse. Vaalea tyttö perääntyi hitaasti etsiessään tilaisuutta paeta lasten kanssa.

”Sinun ei pitäisi tehdä tätä”, Thyme huomautti Vanillelle sotilaiden lähestyessä. Tyttö pohdiskeli, miksei heitä ollut jo ammuttu. Mitä cocoonlaiset oikein odottivat?

”He tappoivat Satin”, Vanille huomautti. ”Kukaan ei enää kuole minun puolestani.”

”Kuka huolehtii Junista ja Melissasta, jos sinä kuolet heidän puolestaan?” Thyme penäsi.

”Luna”, Vanille vastasi. Ei hän halunnut sälyttää vastuuta ystävänsä harteille, mutta hän ei voinut vain paeta. Hän taistelisi vihollista vastaan vaikka paljain käsin, jos muuta mahdollisuutta ei annettu.

”Anna hänelle hänen aseensa, Thyme. Sinähän nappasit sen mukaan, kun tarkistimme talon”, Take huomautti.

Vanille vilkaisi nopeasti pojasta toiseen. Thymen kasvoilla kävi tuskainen ilme, mutta tämä irrotti mukaansa kaappaamasta pakkauksesta sauvan, jolla taistelemista Vanille oli harjoitellut jo jokusen vuoden.

”Sotilaita on kuusi. Vanille, sinä otat nuo kaksi, minä otan nuo ja nuo jäävät Thymelle. Onko selvä?” Take ryhtyi selittämään pikaisesti. Vanille nyökkäsi. ”Oletko ennen ollut taistelussa?”

”En, mutta olen kaatanut karhun omin neuvoin”, tyttö vastasi. ”Minulla on sen talja edelleen.”

”Ajattele, että nuo ovat karhuja, joilla on aseita käytössä. Älä anna armoa”, Take jatkoi.

”Minusta hänen pitäisi paeta”, Thyme huomautti.

”Meillä ei ole aikaa riidellä siitä”, Take pamautti. ”Hyökätkää, kun olen laskenut kolmeen. Ja Luna, te pakenette mahdollisimman pian.”

Vanille otti tukevamman otteen aseestaan ja jännitti lihaksensa. Hän hädin tuskin kuuli, kun Take laski. Tyttö ponnahti liikkeelle samaan aikaan kahden pojan kanssa. Sotilaat häkeltyivät hetkeksi heidän äkillisestä liikkeelleen lähdöstä, mutta eivät jääneet toimettomiksi pitkäksi aikaa. Vanille pani merkille, ettei näillä ollut samanlaisia aseita kuin niillä, jotka hän oli kohdannut aiemmin. Tämä joukko oli lähitaistelijoita.

Tieto toi tytölle etua, sillä hän pystyi käyttämään omaa asettaan kaukaakin. Lisäksi hänellä oli mahdollisuus iskeä molempiin vihollisiinsa, jos nämä sattuisivat lähekkäin. Vanille ei kuitenkaan ollut koskaan taistellut toista ihmistä vastaan, joten omatunto lähetti hänen mieleensä viestejä, jotka kertoivat tappamisen olevan väärin.

Me tai he, tyttö ajatteli. Hän ei voinut epäröidä nyt. Hän oli luultavasti vanhin elossa oleva jäsen perheestään, joten hänen tehtävänsä oli suojella nuorempia. Jos hän ei tekisi velvollisuuttaan, toiset kärsisivät. Nuo ihmiset olivat tunkeutuneet hänen kotiinsa ja tappaneet hänen kyläläisiään. Nuo ihmiset olivat tappaneet Satin ja kenties hänen vanhempansakin. Hänellä oli oikeus kostaa.

Tyttö yritti olla ajattelematta ja keskittyi toimimaan. Sivusilmällä hän havaitsi Lunan poistuneen paikalta. Nyt hänen tehtävänsä oli pitää sotilaat kiireisinä mahdollisimman pitkään. Vanille heilautti asettaan. Terät kiisivät ilman halki, mutteivät osuneet kohteeseensa. Harmistuneena tyttö yritti uudestaan, tällä kertaa hän tunsi nykäyksen käsivarsissaan.

Vanille kiskaisi sauvaa. Hänestä muutaman metrin päässä seissyt sotilasta karjui ja kaatui vatsalleen maahan. Verta purskahti tämän hartiasta, kun terien ote irtosi. Näky oksetti Vanillea, mutta hän pakotti itsensä keskittymään. Toinen sotilas juoksi jo häntä kohti.

Tyttö ei ehtinyt heilauttaa sauvaansa uudestaan, sillä sotilas oli häntä nopeampi. Tämä yritti iskeä nyrkillään tyttöä, joka nosti sauvan suojakseen. Vanille ei ollut hyvä tappelemaan, joten hänellä oli täysi työ väistellä sotilaan iskuja.

Samassa Thyme syöksähti sivusta sotilaan kimppuun ja kaatoi tämän maahan. Poika löi kätensä kiveen samalla, muttei jäänyt ihmettelemään asiaa. Vanille seurasi kauhuissaan, kun hänen serkkunsa ja tuntematon sotilas painivat maassa, kunnes tyttö tajusi, että hänen oli huolehdittava siitä, ettei kukaan muu pääsisi yhtä lähelle.

Taistelu tuntui kestävän ikuisuuden. Kun sotilaat vihdoin makasivat maassa liikkumattomina, Vanille rysähti polvilleen. Hänen jokaista lihastaan särki ja joka ainut paljas kohta ihossa oli joko naarmuilla tai mustelmilla. Hän puri huultaan ja kielsi itseään itkemästä. Hänen oli oltava vahva, oli hymyiltävä ja jaksettava eteenpäin.

Tyttö veti syvään henkeä ja pakottautui nousemaan jaloilleen. Hänen polvensa hakkasivat toisiaan vasten, hän ei ollut eläissään kokenut mitään yhtä kauheaa kuin edellisen yön ja tämän aamun aikana. Valitettavasti hän myös tiesi, etteivät kauheudet olleet heti päättymässä. Sota oli vasta alkanut.

”Se on vain nyrjähtänyt”, Thyme kuului sanovan Takelle. Vanille käveli hitaasti poikien luokse. Thymen käsi näytti pahasti vääntyneeltä.

”Se on sijoiltaan, minun on laitettava se paikoilleen”, Take väitti ja otti tiukan otteen Vanillen serkusta. Kuului ilkeä rusahdus, kun Take veti nivelen takaisin paikoilleen. Thymen karjaisu kaikui vuorten seinistä.

”Meidän on lähdettävä Lunan perään”, Vanille huomautti. Hän puristi sauvaa tiukasti kädessään. Hänen sormiaan särki, mutta hän ei uskaltanut laskea asetta. Hän pelkäsi, ettei enää jaksaisi nostaa sitä uudestaan.

”Sinun ei pitäisi nähdä tällaista”, Thyme sanoi tytölle.

”Kenenkään ei pitäisi. Mutta ei hätää, minä olen vahvempaa tekoa kuin sinä kuvittelet”, Vanille vastasi ja pakotti taas hymyn kasvoilleen. Valheellinen hymyily oli itse asiassa sitä helpompaa, mitä enemmän sitä harrasti. Ehkä hänestä vielä jonain päivänä tulisi mestari siinä.

Thymeen hymy ei tehnyt vaikutusta. Serkku puisteli päätään ja lähti kulkemaan eteenpäin. Vanille ja Take seurasivat tämän perässä.

”Take, lupaa pitää Vanillesta huolta, jos minulle sattuu jotain”, Thyme pyysi toveriaan. ”Tiedän, ettemme ole parhaita ystäviä, mutta lupaa tämä.”

”Minä lupaan, vaikka Vanille näyttää kyllä osaavan pitää hyvin huolta itsestäänkin”, Take vastasi.

”Hän vain esittää”, Thyme kuittasi.

Jos tilanne olisi ollut tavanomainen, Thyme olisi lisännyt perään, että Vanille oli kamalin itkupilli ikinä tai jotain muuta vastaavaa. Nyt poika jätti kuitenkin loppukaneetit sikseen, mikä kertoi Vanillelle, että hänen serkkunsa oli kerrankin vakavissaan. Tämä ei ollut sellaisella tuulella, että olisi jaksanut huvikseen kiusata serkkutyttöään.

Kolmikko kiersi seuraavan rinteen ja tuli pienelle seinämien ympäröivälle aukiolle. Vanille jäi hetkeksi tuijottamaan eteensä kykenemättä uskomaan näkemäänsä. Näky sai hänet haukkomaan henkeään. Hän oli yrittänyt pelastaa nuoremmat sisaruksensa, hän oli kuvitellut tehneensä oikein laittaessaan nämä Lunan mukaan. Hän oli itse jäänyt taistelemaan toisten puolesta. Kaikki oli ollut turhaa, hän oli epäonnistunut täydellisesti.

Sauva kolahti hänen kädestään maahan, kun hän lähti liikkeelle. Valtava verilammikko tahrasi hänen jalkapohjansa, ennen kuin Thyme sai hänet kiinni. Serkku raastoi hänet kauemmas, vaikka hän taisteli vastaan, ja pakotti hänet lopulta katsomaan toiseen suuntaan.

~o~

Vanille avasi silmänsä ja haukkoi henkeään. Hänen rintakehäänsä puristi sietämättömällä tavalla, ilma ei kulkenut keuhkoihin kunnolla. Hän puristi lakanan nyrkkeihinsä ja yritti saada sydämen lyönnit tasaantumaan.

Huoneessa oli pilkkopimeää, jos ulkoa kajastavaa Cocoonin pinnasta heijastuvaa valoa ei laskettu. Se tunkeutui verhojen raosta ja loi läikän lattialle, vaikka Vanille oli yrittänyt nukkumaan mennessään kiskoa verhot niin kiinni kuin ylipäätään oli mahdollista. Hän ei halunnut nähdä vilaustakaan Cocoonista.

Kesti kauan, ennen kuin tyttö sai itsensä rauhoittumaan. Hän oli nähnyt unta, pitkää ja tuskaisaa unta. Niin kovasti kuin hän yrittikin unohtaa parin kuukauden takaiset kauhut, ne eivät suostuneet painumaan unholaan. Ne tunkeutuivat yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä. Päivistä selviytyi jotenkin, mutta yöt olivat täynnä sotaa ja ruumiita. Suru ei tuntunut katoavan öisin minnekään, se vaani jokaisessa pimeässä nurkassa.

Sängyn viereltä kuului pieni, piippaava ääni. Vanille nousi istumaan ja hymyili robotille, joka tarkkaili häntä. Bhakti ei koskaan nukkunut, se oli aina hänen kanssaan, vartioimassa häntä. Vaikka kaikki muut olivat poissa, sentään Bhakti oli jäljellä. Tyttö oli pelastanut robotin kotitalostaan, kun cocoonlaiset olivat lähteneet. Sitä nuo paholaiset eivät sentään olleet ryöstäneet mukaansa, vaikka olivatkin vieneet lähes kaikki elintarvikkeet ja ryöstelleet kaupat tyhjiksi.

Sellaisia cocoonlaiset olivat. Murhaajia ja varkaita, ottivat pulselaisten omaisuutta omaksi hyödykseen. Vanillen oli vaikea uskoa totuutta, mutta hän oli nähnyt kaiken omin silmin. Hänen lapsuutensa aikana cocoonlaiset eivät olleet koskaan aiemmin käyneet Oerbassa, mutta kenties nämä olivat ryöstelleet muita kyliä. Lapsille ei kuitenkaan kerrottu aivan kaikkea… ja uutiset kulkivat Pulsella toisinaan hitaasti, koska matkat kylien välillä olivat pitkiä.

Tyttö taputti Bhaktin päätä, ja robotti päästi äänen, joka muistutti kissan kehräystä. Jotkut sanoivat, ettei roboteilla ollut tunteita, että ne olivat vain koneita, mutta Vanille oli ehdottomasti sitä mieltä, että Bhaktilla oli tunteet.

Huoneen ovi narahti. Bhakti livahti sängyn alle, ja Vanille heittäytyi takaisin pitkäkseen. Hetken hän pelkäsi jonkun hyökkäävän kimppuunsa, mutta sitten hän näki orpokodin johtajan kantavan jotakuta sisälle. Vanille oli saanut oman huoneen, mikä oli ollut harvinaista. Nyt hänelle tuotiin huonetoveria, joka ei kuitenkaan ollut hereillä. Kenties tämä oli loukkaantunut.

Pitkä tyttö laskettiin toiselle sängylle. Johtaja ja tämän vaimo eivät edes vilkaisseet Vanillen suuntaan, vaan peittelivät toisen tytön vuoteeseen. Nainen silitteli hetken tytön hiuksia, ennen kuin pariskunta hiipi ulos ja sulki oven perässään.

Vanille odotti, kunnes pariskunta oli poistunut tarpeeksi kauas. Tyttö laski jalkansa kylmälle lattialle ja hiipi toisen sängyn viereen. Bhakti seurasi hänen perässään ja jäi odottamaan hänen viereensä. Pimeässä hän erotti vain toisen ääriviivat, tämä oli pitkä ja hoikka, mutta lihaksikas. Tytön siteeseen kääritty käsi lepäsi peiton päällä eivätkä tämän hiukset olleet luultavasti nähneet harjaa pitkään aikaan, niin takkuisilta ne näyttivät.

Vanille huokaisi ja istui lattialle toisen sängyn viereen. Hän tunsi yllättävää helpotusta siitä, että oli saanut huoneeseen jonkun. Monet orpokodin lapsista asuivat toisten kanssa, osalla heistä oli jopa sisaruksia tai sukulaisia jäljellä. Vanillella ei ollut ketään. Vain Bhakti oli jäänyt jäljelle, mutta ihmisiä ei ollut.

Thyme oli kuollut, kun Oerbaa oli yritetty valloittaa takaisin. Vanille ei edelleenkään voinut ajatella serkkuaan ilman, että kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä. Take oli jäänyt henkiin ja asui myös orpokodissa. Johtaja ja tämän vaimo eivät kuitenkaan laskeneet tyttöjä ja poikia samaan huoneeseen asumaan, elleivät nämä olleet sisaruksia keskenään. Vanille ja Take olivat eri klaaneista, mutta Take tuntui nyt Vanillesta isoveljeltä, jota hän ei ollut koskaan saanut. Hän olisi tuntenut olonsa paljon turvallisemmaksi, jos olisi saanut nukkua yönsä Taken kanssa samassa huoneessa.

Pyynnöt olivat silti olleet turhia. Orpokodissa oli orpokodin säännöt, ja ne olivat samat kaikille. Vain siten voitiin säilyttää järjestys. Vanille ymmärsi, että aikuiset tarkoittivat hyvää, mutta nämä eivät vain tienneet, mikä hänelle oli parhaaksi.

Nyt hänen huoneeseensa oli kuitenkin tuotu tämä tyttö, jonka kasvoja Vanille ei erottanut kunnolla pimeässä. Hän ei uskaltanut toivoa liikaa, mutta pieni ääni hänen sisällään anoi ystävyyttä. Hän ei halunnut olla yksin.

~o~

”Hei, höpsö, eikö sinulla ole omaa punkkaa?”

Joku tökkäisi Vanillea otsaan. Tyttö haukotteli ja räpytteli silmiään. Hänen lihaksensa olivat puutuneet huonosta asennosta, johon hän oli nukahtanut. Hän istui edelleen kylmällä lattialla puolittain jalkojensa päällä ja nojasi toisen tytön sänkyä vasten. Ainoa ero oli, että aurinko oli jo nousemassa ikkunan takana ja että toinen tyttö oli hereillä.

”Esitin sinulle kysymyksen”, käskevä ääni huomautti. Vanille suoristautui ja kohtasi vihreiden silmien katseen. Hän pani merkille, että silmien väri oli vaaleampi kuin hänen, mutta katse oli yhtä aikaa käskevä, utelias ja ystävällinen.

”On”, Vanille vastasi, vaikka epäili, että toisen kysymys oli ollut retorinen.

”Mikset sitten ole siellä?” vanhempi tyttö pamautti suoraan. Niin, tämä oli ehdottomasti Vanillea vanhempi, ainakin vuoden tai pari. Tällä oli myös tummanruskeat, lähes mustat, sotkuiset hiukset ja tatuointi vasemmassa käsivarressa.

”Minut määrättiin vahtimaan sinua, kun sinut tuotiin yöllä”, Vanille valehteli sumeilematta. Hän oli aloittanut valehtelemisen jo jokin aika sitten huomattuaan, että pääsi siten paljon helpommalla. Kun ihmisille vastasi niin kuin nämä toivoivat, lisäkysymyksiä ei esitetty. Kaikki vain olivat helpottuneita, totuudella ei ollut väliä. Sitä paitsi, se satutti usein enemmän kuin lohdutti.

Toinen tyttö näytti siltä, ettei oikein uskonut Vanille sanoja, muttei kuitenkaan ryhtynyt väittämään vastaan. Vanille nousi seisomaan ja venytteli käsivarsiaan. Ei voinut sanoa, että hän olisi nukkunut erityisen mukavasti viime yönä.

”Missä minä muuten olen?” tyttö tiedusteli ja nousi istumaan. Tämä liikkui vaikeasti ja varoi oikeaa kättään. Jotenkin tämä sai silti keploteltua itsensä istumaan seinää vasten.

”Oerban orpokodissa”, Vanille vastasi. Tummat kulmat kurtistuivat hetkeksi, kun toinen kuuli vastauksen.

”Miksi minut tuotiin tänne? Olen lähes täysikäinen”, tyttö kommentoi.

”En tiedä, kukaan ei kertonut”, punapää vastasi, tällä kertaa rehellisesti. ”Täällä on paljon sotaorpoja. Minä olen Vanille Dian klaanista.”

”Oerba Yun Fang”, toinen esitteli itsensä, mutta tämä vaikutti olevan syvällä omissa ajatuksissaan.

Yunin klaani särähti Vanillen korviin. Hän muisti välittömästi Laminan, joka oli aina ollut aivan liian itseriittoinen ja tärkeilevä. Ehkä Fang olisi kuitenkin kivempi, ainakaan tämä ei ollut vielä osoittanut millään tavalla, että Vanille olisi ollut tämän alapuolella.

”Minä täytän kohta kuusitoista”, Vanille alkoi kertoa, kun toinen ei kerran puhunut mitään. ”Minun piti päästä kierrokselle, mutta sitten cocoonlaiset pilasivat kaiken hyökkäyksellään. Minä… minun sisarukseni tapettiin, ja myöhemmin kuulin, että Cocoonin l’Cie oli tappanut myös vanhempani.”

”Hän tappoi minunkin vanhempani”, Fang totesi. Tytön silmissä häivähti surua, jonka Vanille hyvin tunsi. Se suru oli vain niin musertavaa, ettei sitä voinut ryhtyä pohtimaan, sillä silloin siihen olisi hukkunut. ”En ymmärrä, miksei Anima puolustanut meitä. Se vain makaa temppelinsä pohjalla välinpitämättömänä, en voi käsittää. Sitä paitsi Animan l’Ciekin heräsi vain vuosi sitten… Mitä hänelle tapahtui?”

Vanille muisti kyseisen tapahtuman. Hän oli ollut tuolloin neljätoista, melkein viisitoista. Oerbassa oli ollut suuret juhlat, kun l’Cie oli herännyt kristalliunestaan. Nuorimies oli jättänyt kylän pian juhlien jälkeen ja lähtenyt suorittamaan fokustaan. Vanille ei muistanut kuulleensa tästä jälkeenpäin mitään.

Oikeastaan Vanille ei ollut edes uskonut l’Cien heräävän. Tämä oli kuulemma nukkunut kaksikymmentä vuotta, kauemmin kuin tyttö oli elänyt. Punapää muisti, miten l’Cietä varten oli reilut kymmenen vuotta sitten viety tarvikkeita. Ruokaa ja sen sellaista. Kymmenen vuoden välein temppeliin kannettiin hyvin säilyviä tavaroita, jotta heräävällä l’Ciellä olisi kaikkea tarvittavaa, vaikka kylässä ei enää olisi ketään jäljellä. Vanille oli pitänyt juhlista, mutta hän ei ollut uskonut, että kukaan voisi herätä kristalliunesta.

”Oletko sinä asunut täällä pitkään?” Fang vaihtoi puheenaihetta.

”Pari kuukautta. Minulla ei ole perhettä jäljellä enkä ole käynyt kierroksella, joten johtaja oli sitä mieltä, että olen turhan nuori muuttamaan omilleni”, Vanille selitti. Toisaalta myös Take asui orpokodissa, vaikka oli käynyt kierroksella kaksi vuotta sitten. Virallisesti pulselaiset tulivat täysikäisiksi kahdeksantoistavuotiaina, mutta kierroksella käynyttä kohdeltiin jo usein kuin aikuista. Miksi Take oli siis jäänyt? Ei kai tämän olisi ollut pakko?

”Kai sinä voisit asua jonkun toisen klaanisi jäsenen luona?” Fang huomautti.

”Ei ole ketään”, Vanille vastasi. Hän ei voinut uskoa totuutta, hän ei halunnut ajatella sitä. Se satutti liikaa.

Punapää huokaisi. Hän pakotti mielensä täyteen onnellisia ajatuksia, ettei olisi purskahtanut itkuun. Onneksi menneisyydessä oli paljon ilon ja lämmön täyttämiä päiviä, niitä saattoi tarvittaessa kadota muistelemaan.

”Kukas tämä pikkukaveri on?” Fang kysyi yllättäen. Bhakti ilmestyi sängyn alta ja siirtyi Vanillen viereen. Robotti piippasi hiljaa kuin kysyäkseen, oliko kaikki hyvin.

”Bhakti. Bhakti on minun… no, lemmikkini”, punapää vastasi. Vanhempi tyttö nyökkäsi hänelle.

”Se näyttää olevan huolissaan sinusta”, Fang kommentoi. ”Hei, Bhakti. Älä pelkää, en aio tehdä emännällesi mitään pahaa.”

Robotti piippasi taas, ja Vanille hymyili. Hän taputti robotin päätä kevyesti, metalli tuntui kylmältä hänen kättään vasten. Oli kuitenkin hienoa, että hänellä oli yhä Bhakti ja oli hienoa, että hän oli saanut toverin huoneeseensa. Elämä vaikutti edes vähän mukavammalta.

”Oletko sinä käynyt jo kierroksella?” Vanille tiedusteli jotain kysyäkseen.

”Yhym, kaksi vuotta sitten”, Fang vastasi. ”Nyt tuntuu, että siitä on ikuisuus. Minun piti lähteä valvomaan tämän vuoden porukkaa, mutta sitten cocoonlaiset hyökkäsivät ja opettaja kuoli. Koko kierros peruutettiin, enkä tiedä, milloin heidät viedään. Juuri nyt on tärkeämpiäkin asioita.”

”Meille sanottiin, että pääsemme ensi vuonna mukaan”, Vanille kertoi.

”Sinä olit menossa?”

”Jep, en tiennyt, että sinä olit tulossa myös.”

”Eikö teille sitten kerrottu?”

”Kaiketi… en kuunnellut kovin tarkasti”, punapää pohdiskeli. Lavender oli kyllä luetellut, keitä kierrokselle oli ollut tulossa valvojiksi, mutta tyttö ei kyennyt muistamaan nimiä. Thyme oli jäänyt hänen mieleensä, koska tämä oli ollut hänen serkkunsa. Taken tyttö taas tiesi, koska Caela ei ollut muista puhunutkaan.

Fang nyökkäsi nuoremmalle ja näytti vaipuvan omiin ajatuksiinsa. Vanille leikki hetken Bhaktin kanssa tietämättä, mitä olisi tehnyt. Päivät olivat viime aikoina olleet kovin samanlaisia. Niihin kuului jonkin verran opetusta, mutta suurin osa ajasta käytettiin kaupungin uudelleen rakentamiseen. Välillä Vanille oli ollut myös vahtimassa nuorempia lapsia.

Jotkut aikuiset olivat lähteneet toisiin kyliin hakemaan apua, osa matkusti junalla kauemmas. Junamatka vei päiviä, joten nämä eivät tulisi takaisin aivan heti. Välillä Vanillesta tuntui, että elämä oli pysähtynyt. Oerba oli jonkinlaisessa välitilassa, ei elävä kaupunki, muttei kuollutkaan. Myös tyttö itse tuntui olevan samalla tavalla pysähdyksissä, hänellä ei ollut päämäärää. Hän vain oli, eli ja hengitti.

”Kohta meitä tullaan herättämään. Sitten on aamiainen, se on yleensä puuroa, koska paljon muuta ei nyt ole”, Vanille ryhtyi selittämään toiselle tytölle päivärytmiä. ”Aamiaisen jälkeen on kolmena päivänä opiskelua lounaaseen asti. Iltapäivällä pienemmät menevät nukkumaan, isommat lähtevät auttamaan kaupungin korjauksissa. Illalla on vapaata.”

Fang nyökkäsi jälleen. Tämän kasvoilla oli tyytymätön ilme, jota Vanille ei voinut ymmärtää. Punapää kaipasi perhettään suunnattomasti, mutta orpokodissa eläminen toi joka tapauksessa jonkinlaista turvaa. Hän ei ollut täysin tyytyväinen elämäänsä, mutta ainakin hänellä oli katto, ruokaa ja sänky. Hänen elämällään oli raamit.

”Minä olen elänyt kylän ulkopuolella hyökkäyksestä asti. Olin mukana valloittamassa Oerbaa takaisin. Sen jälkeen olen yrittänyt etsiä tietä Cocoonille. Aion kostaa”, Fang sanoi yllättäen.

Vanille katseli Fangia pitkän aikaa. Tämän kasvoilla oli vakava ilme, tämä oli tosissaan. Vanille ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua toisen sanoihin. Kostaa Cocoonille? Miten se tapahtuisi? Pulselaiset olivat ehdottomasti oikeutettuja kostamaan, mutta oli vaikea toteuttaa kosto. Ensin heidän pitäisi päästä Cocoonille.

Punapää muisti typerän ajatuksensa siitä, että kenties Cocoon ei ollutkaan itse pahuus. Hän oli kuvitellut kaikki tarinat pelkäksi höpötykseksi. Nyt hän tiesi paremmin, mutta hän toivoi, ettei olisi koskaan saanut tietää. Tieto tarkoitti sitä, että piti toimia. Hän ei voinut vain elää elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut, sillä oli tapahtunut kaikki mahdollinen paha. Vanille ei voinut olla huoleton ja välinpitämätön, hänen piti kantaa vastuunsa ja toimia Pulsen parhaaksi.

Pelkkä ajatus tuntui suunnattomalta kuormalta. Vanille ei ollut aiemmin pohtinut mitään tällaista. Hänen elämänsä oli ollut yksinkertaista ja mukavaa, kaikki oli ollut hyvin. Silloiset isoimmatkin ongelmat tuntuivat nyt todella pieniltä. Hän todella kaipasi noita aikoja, vaikkei ollut ymmärtänyt niiden arvoa silloin, kun oli vielä elänyt niitä. Kunpa hän olisi voinut matkustaa ajassa taaksepäin.

”Hei, älä näytä noin surkealta”, Fang naurahti. ”En tarkoittanut, että myös sinun pitäisi ryhtyä kostonenkeliksi. Sinun tiesi saattaa olla aivan toinen kuin minun.”

”Luuletko todella niin?” Vanille kysyi. Tummahiuksinen tyttö kohautti hänelle olkapäitään.

”En tiedä. Sinun on otettava siitä selvää itse”, toinen vastasi.

Fang nousi sängystä vaivalloisesti. Nyt kun oli valoisaa, Vanille huomasi, että tämän ihossa oli paljon mustelmia ja jokunen arpi. Näytti siltä, että tämä oli tapellut jonkun kanssa… ja hävinnyt.

”Mitä sinulle on sattunut?” punapää uskaltautui kysymään.

”Otin yhteen muutaman pedon kanssa. Pulse on kaunis paikka, mutta yksin liikkuminen voi toisinaan olla vaarallista”, Fang kertoi. ”Ehkä minun ei olisi pitänyt mennä yksin. Minulla kävi tuuri, että minut löydettiin ja tuotiin tänne. Luultavasti olisin muuten päätynyt jonkin pedon lounaaksi.”

”Onneksi he toivat sinut tänne”, Vanille totesi ja antoi hymyn levitä kasvoilleen. Fangin silmät katsoivat häntä uteliaina. ”Tarkoitan vain, että olen kaivannut seuraa. Täällä on aika yksinäistä toisinaan.”

”No, et ole yksin ainakaan hetkeen”, toinen hymähti. ”Luulen, etten ihan heti pysty lähtemään täältä.”

Vanillekin nousi seisomaan. Hän huomasi Fangin olevan häntä ainakin päätä pidempi, mutta olihan tämä toki vanhempikin.

Fang ojensi kätensä ja taputti Vanillea poskelle. Punapää tuijotti toista hämmästyneenä.

”Olet sinä aika reppana”, vanhempi kommentoi. ”Sanoitko, että täältä saa aamiaiseksi puuroa?”