Ficcikirjasto

Ei mitään hyvää, ei koskaan       
Ei Cocoon ole lämpöä tuntenutkaan       
Pelkkää pahuutta ja sortoa vain       
Ei pyhyyttä, rakkautta lain       

Leijuva maailma, joka alas katselee       
Ei rakkauden lahjaa kanna           

Ojenna kätes, l’Cie           
Tartu miekkaasi, joka on sinun tie       
Ota vastaan voimasi
Voita pelkosi               

Leijuva maailma, joka alas katselee
Ei rakkauden lahjaa kanna

Vain tuho voi pelastuksen tuoda
Cocoonin romahdus vapautuksen suoda
Vaipukoon unholaan
Ajasta ikuiseen kaiholaan

Leijuva maailma, joka alas katselee
Ei rakkauden lahjaa kanna

Ragnarok meidät vapauttaa
Siten Cocoon kahlitaan
Vain silloin rauha Pulsella on
Ikuinen, loppumaton 

 

Päivä oli lämmin, vaikka kevät oli vasta alkanut muutama viikko sitten. Luonto alkoi hiljalleen vihertää, ja ensimmäiset kukat puskivat esiin mustasta maasta. Vanille huokaisi ja jäi katselemaan lämpöön heräävää maisemaa. Oli mukavaa vain istuskella kivellä ja tuijotella kaikkea, imeä uutta elämää sisäänsä silmien kautta. Kevät oli vuodenajoista ehdottomasti paras. Kesäkin oli kieltämättä mukava, mutta keväisin mielen valtasi suloisen kevyt ja herkkä tunnelma. Tuntui siltä, että aistit todella heräsivät pitkän, talvisen horroksen jälkeen.

”Oerba Dia Vanille, taasko sinä haaveilet?” pistävä ääni tunkeutui tytön tajuntaan, ja hän pakottautui katsomaan yhtä kylän vanhimmista, Oerba Dia Lavenderia. Sitä raukkaa, jonka tehtäväksi oli tänä vuonna langennut nuorien ohjaaminen elämänpolulla oikeaan suuntaan. He olivat syksystä asti käyneet läpi Gran Pulsen historiaa, sen synkempää puolta oikein urakalla. Nuorempana he olivat kuulleet kevyemmät versiot myyttisistä tarinoista, mutta tänä vuonna jokainen heistä saavuttaisi kuudentoista vuoden iän, joten oli tullut aika opiskella tosissaan.

Vanillea ei vain nyt huvittanut. Hän ei halunnut ajatella synkkiä ajatuksia, ei taivasta varjostavaa Cocoonia, joka oli Pulsen suurin vihollinen, pahuuden pesä. Hän ymmärsi kyllä, että asioiden osaaminen oli tärkeää, mutta ei tällaisena päivänä voinut pohdiskella ikäviä asioita. Heidän olisi pitänyt opiskella lisää luonnosta ja sen kauneudesta. Keväällä piti ehdottomasti pohdiskella toisenlaisia asioita kuin syksyisin.

”Anteeksi”, tyttö kuitenkin heläytti ja hymyili naiselle, jolla oli ankara ilme kasvoillaan. He olivat sukulaisia, samaa klaania, joten Lavender tuntui suhtautuvan Vanilleen jopa tiukemmin kuin muihin. Syy saattoi olla siinä, ettei nainen halunnut syytteitä omiensa lellimisestä.

”Tämän luulisi kiinnostavan jopa sinua”, nainen tuhahti. ”Nyt kun kevät alkaa olla voimissaan, teidän on aika lähteä kierrokselle.”

Kymmenen nuoren joukko kohahti. Joka vuosi joukko nuoria pääsi kiertämään Pulsea hieman vanhempien nuorten ohjaamana. Myös yksi vanhimmista lähti mukaan. Joukko vieraili tärkeimmillä nähtävyyksillä ja lähimmissä kaupungeissa ja kylissä. Jos nuorilla kävi tuuri, he pääsivät jopa katsomaan Atomosia, läheisessä kaivoksessa mellastavaa fal’Cietä. Valitettavasti noita jumalallisia olentoja ei voinut määräillä, joten se näyttäytyi, jos näyttäytyi.

”Oletan, että käyttäydytte matkalla asianmukaisesti”, vanha nainen jatkoi. Vanille jäi pohdiskelemaan tämän ikää. Tämän kasvot olivat jo ryppyiset ja hiukset olivat harmaantuneet pahemman kerran, tämän täytyi olla todella vanha. Silti tämä seisoi suorassa ja oli valmis lähtemään pitkälle kierrokselle, joka tehtiin jalan. Heikosta vanhuksesta ei todellakaan ollut kyse. Tyttö ei ollut koskaan tiedustellut naisen ikää, vaikka he olivat eläneet samassa klaanissa Vanillen syntymästä asti. Oli sopimatonta kysellä vanhimmilta moisia.

”Olen pyytänyt neljää teitä paria vuotta vanhempaa nuorta vartijoiksi”, opettaja ilmoitti. ”He ovat kaikki tuottaneet kunniaa klaanilleen ja osoittautuneet kyvykkäiksi nuoriksi miehiksi ja naisiksi.”

”Mistä klaaneista he ovat?” joku joukosta uskaltautui kysymään.

”Thyme Dian klaanista, Fang Yunin klaanista, Astara Yanin klaanista ja Take Noctusin klaanista”, nainen luetteli. Oerban kylän kaikki neljä vahvinta klaania olivat edustettuina, näin taisi olla joka vuosi. Vanillea harmitti, ettei Thyme ollut maininnut hänelle asiasta mitään. He olivat keskustelleet viimeksi aamulla, mutta poika oli vain jutellut niitä näitä. Ei sanaakaan suuresta kierroksesta. Olihan tämän täytynyt jo tietää!

Vanille oli tottunut siihen, ettei serkkupoika salaillut häneltä asioita. Yleensä tämä kertoi lähes kaiken, joten tyttöä harmitti, ettei hän tällä kertaa ollut tiennyt tulevasta mitään. Saattoi tietysti olla, että Thymea – ja muita mukaan lähteviä – oli vannotettu olemaan kertomatta. Silti serkku olisi voinut edes vähän vihjaista.

Puheensorina alkoi välittömästi opettajan sanojen myötä. Jotkut harmittelivat sitä, ettei heidän klaanistaan ollut valittu ketään, toiset hehkuttivat oman klaaninsa edustajaa. Erityisesti Noctusin klaanin Take oli kylän tyttöjen suosiossa. Tämän mustat, hieman liian pitkät hiukset, tummansiniset silmät ja lihaksikas olemus olivat tehneet vaikutuksen moniin. Take oli huhujen mukaan tapaillut monia, muttei ketään Vanillen ryhmästä.

”Yövymmekö teltoissa?” joku tiedusteli.

”Kyllä, jaamme teidät kahden ja kolmen hengen ryhmiin, jokaiseen telttaan tulee myös yksi valvoja”, Lavender kertoi. Pari tyttöä alkoi hihittää ja kuiskutella keskenään. ”Tytöt saavat toki naispuolisen valvojan telttaansa”, vanhin katsoi asiakseen lisätä.

Vanille vilkaisi tyttöjen suuntaan. Molemmat olivat Yanin klaanista, Luna ja Caela. Jälkimmäinen iski Vanillelle silmää ja hymyili leveästi. Ei ollut mikään salaisuus, että erityisesti Caela oli Taken perään. Vanille hymyili takaisin. Nyt tyttö saisi hyvän tilaisuuden tehdä vaikutuksen poikaan… kunhan vain muut eivät tunkisi tielle.

”Matkalla on noudatettava ehdotonta varovaisuutta. Kaivokset ovat turvallisia, mutta villin luonnon keskellä ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu”, opettaja jatkoi. ”Olette opiskelleet vaaralliset pedot ja kasvit, joten teidän pitäisi tietää, mitä välttää ja miten toimia vaaran uhatessa. Ovatko kaikki suorittaneet tasotestin jonkin aseen käytössä?”

Jokainen nyökkäili. Vanille sipaisi omaa asettaan. Se oli eräänlainen sauva, jota heilauttamalla siitä lähti kaksi siimaan kiinnitettyä terää. Oikein käytettynä sillä sai todella pahaa jälkeä aikaan.

Pulselaiset opetettiin puolustamaan itseään jo varhain. Heidän kotinsa oli kaikessa kauneudessaan hyvin villi ja eloisa paikka. Kaikki eläimet eivät suinkaan vältelleet ihmisiä, osa niistä oli hyvin vaarallisia. Sen takia lapset eivät saaneet lähteä kylästään ja nuoret opetettiin huolehtimaan itsestään.

Sitten oli tietysti myös Cocoonin uhka. Vanille vilkaisi taivaalle, hänen oli joskus vaikea uskoa, että Cocoon oli todella niin vaarallinen kuin väitettiin. Sehän oli vain taivaalla roikkuva pallo. Silti tarinat kertoivat, että Cocoonilla oli pelkkää pahuutta, siellä asuvat olennot eivät olleet inhimillisiä. Niin kauan kuin tuo pallo keikkui taivaalla, se uhkasi Pulsella vallitsevaa rauhaa. Cocoonlaiset saattaisivat hyökätä koska tahansa.

Oikeastaan Vanille ei uskonut hyökkäykseen. Mitään ei ollut tapahtunut satoihin vuosiin, jos historia piti paikkansa. Kertomusten mukaan Pulselle oli jopa rakennettu arkkeja, joihin oli piilotettu koetuksia erityisesti Cocoonin tuhoamiseen kouluttautumista ja Pulsen puolustamista varten. Tarina puhuivat myös fal’Cien valituista, jotka päättäisivät Cocoonin päivät taivaalla.

Legendoja, mysteerejä, ei mitään todellista. Vanhoja tarinoita oli mielenkiintoista kuunnella, mutta niillä ei ollut mitään yhteyttä nykypäivään. Cocoonia oli aivan turha pelätä. Tuskin se oli Pulsea kummempi paikka.

Tai ehkä olikin. Saattoihan Cocoon olla niin paha kuin tarinoissa kerrottiin. Se oli joka tapauksessa kaukana, joten vaara ei ollut todellinen. Se ei koskettanut Vanillen elämää millään tavalla. Leijuva manner ja planeetta olivat olleet toistensa vihollisia aikojen alusta, mutta pitkään aikaan ei ollut tapahtunut mitään. Elämä Pulsella jatkui ilman mullistuksia, varmasti myös Cocoon eli nykyisin omaa elämäänsä.

Lavender jakoi jokaiselle listan, jossa kerrottiin, mitä kierrokselle piti ottaa mukaan. Vanille tunki omansa pieneen pussukkaan, jota kantoi vyöllään, ja nousi paikaltaan. Hän venytteli pitkästä istumisesta puutuneita lihaksiaan antaumuksella. Hän ymmärsi, että opiskelu oli osa elämää Oerban kylässä, mutta hän ei erityisemmin pitänyt siitä. Teoria oli niin tylsää! Käytäntö oli huomattavasti kiehtovampaa. Onneksi kierrokselle hän pääsisi tutustumaan Pulsen luontoon muutenkin kuin sanojen ja kirjojen välityksellä.

”Hei, Vanille, odota!” Luna huudahti, kun punapää oli lähdössä kotiinpäin. Tyttö pysähtyi ja jäi odottamaan, kunnes kaksi muuta olivat saavuttaneet hänet.

”Saadaankohan me jakaa itse ryhmät?” Caela pohdiskeli.

”Lavenderin tuntien… emme taida, mutta sehän on vain hauskaa”, Vanille hymähti. ”Eikö ole kiva vain yllättyä?”

”No, en nyt tiedä. Sinä suhtaudut kaikkeen liian positiivisesti”, Luna tuhahti ja pukkasi tyttöä kylkeen.

”On parempi ajatella iloisia asioita. Synkät vetävät mielen matalaksi”, Vanille vastasi ja tökkäisi toveriaan takaisin.

”Tiesitkö, että Thyme tulee myös? Eikös hän ole Lavenderin tyttärenpoika?” Luna jatkoi.

”En tiennyt”, Vanille vastasi. Thyme tosiaan oli heidän opettajansa lapsenlapsi ja lisäksi Vanillen serkku. Dian klaani oli yksi pienimmistä Oerbassa, mutta hyvin arvostettu.

”Hän varmaan arvasi, että olisit heti laverrellut meille”, Caela naurahti.

”Eijei, en olisi”, Vanille puuskahti. ”En olisi kertonut teille mitään!”

”Niin varmaan, et sinä osaa pitää salaisuuksia”, Luna huomautti.

”Osaan minä, ette vain tiedä siitä, koska olen siinä niin hyvä”, Vanille väitti.

Tytöt kävelivät kylän halki ja höpisivät niitä näitä. Sinä päivänä askel oli kevyt, mutta ilmassa oli myös ripaus jännitystä. He olivat kaikki kuulleet vanhempien kokemuksia kierroksella käymisestä ja Atomoksen kohtaamisesta. Oli vaikea uskoa, että heidän vuoronsa oli vihdoin tullut.

”Luuletteko te, että minulla on mitään mahdollisuuksia…” Caela esitti epämääräisen kysymyksen, kun kolmikko oli pysähtynyt suuren puun varjoon. Vanille kampesi itsensä istumaan alaoksalle ja jäi heiluttelemaan jalkojaan. Hän katseli ystäväänsä pää vinossa. Tämä oli sievä ja varsin pienikokoinen, lisäksi Caela pärjäsi hyvin opinnoissa. Tosin tämä viihtyi välillä liikaakin kirjojen parissa.

”No, jos Lamina ei yritä mitään”, Luna vastasi. ”Tiedät, että hän haluaa Taken, ja hän ottaa sen, minkä haluaa.”

”Sinun pitää vain olla oma itsesi ja uskaltaa jutella Takelle, kyllä se siitä”, Vanille rohkaisi Caelaa, joka jäi tuijottelemaan varpaitaan.

”En minä uskalla puhua hänelle. En vain voi tehdä sitä!”

”Entä jos minä pyydän häntä puhumaan sinulle? Tai sanon Thymelle, että sanoo Takelle…”

”Et todellakaan tee sitä!” Caela ähkäisi. ”Kuolisin häpeästä!”

Vanille nauroi ja oli keikahtaa alas oksaltaan. Hänestä oli ihanaa kiusata ystäväänsä aina, kun vain sai tilaisuuden. Hän myös tiesi, että Caela piti oikeasti kiusaamisesta, se antoi tekosyyn puhua Takesta vielä hieman lisää.

”Sinä olet vähän epäreilu, Vanille”, Luna sanoi yllättäen. Punapää käänsi vihreät silmänsä toiseen ystäväänsä. ”Sinulla on etulyöntiasema, koska me ollaan molemmat kerrottu sinulle. Sinä et ikinä kerro mitään.”

”Yhym, se on muuten totta”, Caelakin tokaisi ja nojautui lähemmäs Vanillea.

”Kerronhan minä joka päivä vaikka mitä”, Vanille yritti väittää.

”Tiedät, mitä tarkoitan”, Luna väitti.

Vanille tiesi, mutta hän ei osannut vastata kysymykseen, jota ei ollut edes suoraan esitetty. Hän ei halunnut valehdellakaan, keksiä vastausta. Oli hän joskus ollut ihastunut, mutta nyt ei ollut ketään. Oman ikäiset pojat tuntuivat kamalan lapsellisilta eikä kukaan vanhemmistakaan ollut herättänyt hänessä sellaisia tunteita. Puoli kylää kaihosi Taken perään, ja Vanille kyllä ymmärsi, mitä muut tässä näkivät. Hänestäkin poika oli komea, mutta hän ei tuntenut minkäänlaista kutkutusta sisällään nähdessään tämän.

Olisi ollut kivaa tuntea samalla tavoin kuin Caela. Onni hehkui tämän poskilla, kun joku vain mainitsikin Taken. Vanille muisti olleensa ihastunut viimeksi noin vuosi sitten, mutta poika oli muuttanut vanhempiensa kanssa toiseen kylään eivätkä he olleet enää tavanneet. Nyt koko juttu tuntui kaukaiselta, Vanille ei edes muistanut, miksi oli pitänyt kyseisestä pojasta. Oliko hän edes pitänyt vai oliko kyseessä ollut samanlainen hankala tilanne? Hän iässään piti olla korviaan myöten ihastunut, muuten ei ollut normaali.

”Ei ole ketään, ei minulla ole aikaa miettiä sellaista”, Vanille naurahti ja jatkoi keikkumistaan.

”Sinähän pyörit jatkuvasti Thymen ja muiden seurassa”, Luna kuitenkin intti. ”Varmasti siellä on joku, jonka takia sinä jaksat olla poikien kanssa.”

”He vain ovat samaa klaania ja heidän kanssaan on hauskaa. Ei siihen tarvita muuta syytä”, punapää kertoi. Vastaus oli totuudenmukainen. Hän viihtyi hyvin serkkunsa seurassa.

”Tuota menoa sinä et koskaan saa edes ensisuudelmaa”, Caela moitti ystäväänsä.

Hymy levisi Vanillen kasvoille. Hänellä oli salaisuus, hänen ystävät eivät aavistaneetkaan. Tosin suudelma oli ollut lievä pettymys. Tarinoissa kaikki oli hienoa ja täynnä tunnetta. Hänestä suuteleminen oli ollut liian märkää puuhaa. Poika oli kastellut puolet hänen kasvoistaan ja puristellut vähän joka paikasta samalla.

”Sinä olet tehnyt sen!” Luna kiljaisi. Pari ohikulkijaa vilkaisi tyttöjen suuntaan, mutta ei sentään jäänyt tuijottamaan.

”Ehkä, ehkä en”, Vanille vastasi välttelevästi. Hän ei oikeastaan välittänyt puhua koko jutusta. Se oli ollut ja mennyt eikä hän osannut suhtautua siihen niin innokkaasti kuin toiset.

”Millaista se oli? Sellaista kuin sanotaan?” Caela uteli. ”Kunpa Take suutelisi minua kierroksella!”

”Se oli ihan kivaa”, Vanille valehteli. ”Sinun pitää houkutella hänet jonnekin kanssasi kahdestaan.”

”En minä uskalla…” Caela huokaisi. Ja niin oli taas päästy tuttuun ja turvalliseen aiheeseen. Onneksi Caela osasi tällaisissa tilanteissa kääntää puheen takaisin itseensä ja Takeen. Vanille saisi rauhassa olla outo ja erilainen.

Kyllä kai hänenkin vuoronsa tulisi. Ehkä oli olemassa joku poika, joka herättäisi hänen huomionsa kunnolla. Kierroksella he kävisivät vieraissa kylissä ja kaupungeissa, kenties jostain löytyisi joku.  Oerba oli niin pieni paikka, ettei sieltä välttämättä löytynyt sopivaa seurustelukumppania.

Tosin Vanille ei ollut edes varma, halusiko hän seurustella kenenkään kanssa. Hän oli kieltämättä kateellinen Caelan hehkuvasta ihastuksesta. Hän halusi kokea jotain samanlaista, yhtä voimakasta. Seurustelu kuitenkin tuntui jossain määrin pelottavalta ja ahdistavalta ajatukselta. Se vaati sitoutumista. Heidän kylässään monet sitoutuivat varhain ja saivat jopa lapsia, Vanille ei voinut kuvitella mitään sellaista osakseen.

Olisi ollut mukava päästä kuitenkin askeleen pidemmälle. Ajatus oli yhtä aikaa pelottava ja kiehtova. Hän täyttäisi pian kuusitoista eikä hän ollut koskaan tehnyt mitään sen kummempaa kuin suudellut yhtä poikaa muutaman kerran. Hän tiesi varmuudella Lunan tehneen sen, mutta Lunakaan ei seurustellut nyt.

Vanillea helpotti ajatus siitä, ettei Caela ollut ehtinyt vielä edes hänen tasolleen. Tämä vasta haaveili Takestaan ja säästi ensimmäistä suudelmaansa tälle. Niin tyttö ainakin väitti. Niin kauan kuin Caelan tilanne pysyi ennallaan, Vanillella ei ollut niin suuria paineita.

Miksi piti olla paineita? Miksi asiat piti tehdä tietyllä tavalla? Vanille tiesi, että hänellä olisi pitänyt olla enemmän kokemuksia. Toisaalta hän janosi niitä, toisaalta hän halusi keskittyä täysin muihin asioihin. Kylläpä kaikki oli vaikeaa!

”Minulla on idea!” Luna huudahti ja keskeytti Vanillen pohdinnat. Punapää käänsi katseensa vaaleahiuksiseen tyttöön uteliaana. Hän ei ollut aivan varma, mitä tämän idea mahtoi koskea, sillä hän oli unohtunut omiin ajatuksiinsa, kun toiset olivat höpisseet keskenään. ”Sinä menet jonain iltana leiripaikalta vähän kauemmas ja pysyttelet siellä. Sitten jossain vaiheessa minä ja Vanille käymme sanomassa Takelle, että olet kadonnut ja pyydämme hänestä etsintäapua.”

”Se voi olla vaarallista…” Caela mutisi. Tytön kasvoille nousi kevyt puna, Vanille näki heti, että tämä piti ajatuksesta.

”Katsotaan sopivan turvallinen paikka”, Luna ehdotti. ”Sitten vain annamme Taken etsiä sinut, eikä Lamina ole tiellä.”

”Enpä tiedä…” Caela epäröi edelleen, mutta Vanille oli varma, että tämä suostuisi suunnitelmaan vielä ennen kierrokselle lähtöä.

Ajatus Caelan ja Taken saattamisesta yhteen tuntui sopivalta. Suoraan sanottuna Vanille ei erityisemmin pitänyt Laminasta, jonka itsevarmuus tuntui täyttävän kokonaisen huoneen. Monet Yunin klaanin tytöistä olivat sellaista, heillä oli iso ego. Vaikka periaatteessa kaikki Oerbassa olivat yhtä suurta perhettä, klaaneissa oli eroja.

”Suostu nyt, sitten minä voin iskeä Thymen ja keksitään Vanillelle vielä joku”, Luna intoili. ”Ja sitten voimme mennä triplatreffeille!”

”Ei minulle tarvitse keksiä ketään”, Vanille huomautti väliin. ”Ei siinä porukassa ole ketään sopivaa.”

”Sinä olet ihan liian nirso”, Luna puuskahti.

Oliko Vanille todella? Jotain kai hänessä oli vikana, kun hän ei ollut ehtinyt seurustella kenenkään kanssa kunnolla tähän ikään mennessä. Jotkut tytöt olivat poikien kanssa vain olemisen ilosta, aina ei tarvinnut olla edes ihastunut. Vai ihastuivat toiset vain useammin? Miksi kaikki tuntui pyörivän poikien ympärillä? Niin oli ollut jo muutaman vuoden. Siinä oli yksi syy siihen, että Vanille vietti aikaa Thymen seurassa. Pojat eivät puhuneet pojista.

”Ehkä minä vain arvostan laatua”, punapää heitti ja kiepautti itsensä alas oksalta.

~o~

Sinä iltana Vanille kömpi jännittyneenä petiinsä. Pikkuveljet ja -sisko tuhisivat jo huoneen toisella puolella, mutta vanhemmat istuivat edelleen iltaa viereisessä huoneessa parin naapurin kanssa. Talossa oli mukavan tavallinen tunnelma, mutta tyttö ei oikein osannut nauttia siitä. Hänellä oli edessään suuri seikkailu, jotkut puhuivat kierroksesta jopa aikuistumismatkana. Sen aikana tapahtuivat kaikki merkitykselliset asiat, niin sanottiin.

Vanille kääntyi kyljelleen ja jäi tuijottamaan taivasta, jolla kimalteli tähtiä. Myös Cocoonin pinta hehkui, leijuva manner oli kaunis öiseen aikaan. Pian hän pääsisi katselemaan näkyä nuotion loimussa. Kaikki olisi erilaista, kun hän saisi ensimmäisen kerran poistua kylästä kunnolla. Toki hän oli jo lähiympäristöön päässyt tutustumaan vuosien aikana, mutta kovin kaukana hän ei ollut käynyt. Hän ei voinut mitään sillä, että pelkkä ajatus sai sydämen sykkimään villisti.

Kierroksen jälkeen Vanille olisi virallisesti aikuinen, hän saisi täydet oikeudet yhteisön jäsenenä. Kaikki olisi toisin. Siitä matkasta tulisi kenties hänen elämänsä merkittävin kokemus. Tyttö ei oikein osannut kuvitella, mitä kaikkea voisi tapahtua, mutta ajatus vain lisäsi jännitystä. Hän pääsisi ensimmäistä kertaa pois kylästä ilman jonkun perheenjäsenen läsnäoloa. Tosin Thyme ja Lavender olisivat paikalla molemmat, mutta ei näillä kummallakaan olisi aikaa valvoa pelkästään häntä.

Kenties hän saisi tilaisuuden seikkailla myös omin päin. Olisi mahtavaa vaellella yksin ja kokea maailman suuruus. Vanille tiesi kyllä, että sellainen oli kielletty säännöissä, mutta yhtä varmasti hän tiesi, että lähes jokainen tekisi niin matkan aikana. Oli tehnyt aina. Seikkailun kutsu oli liian voimakas, jotta sitä saattoi vastustaa.

Pian, hyvin pian alkaisi hänen oma seikkailunsa. Vanillella ei ollut aavistustakaan, minne se hänet johdattaisi, mutta oikeastaan yllätykset olivat paras asia elämässä. Tyttö sulki silmänsä ja antoi mielensä vaeltaa hiljalleen kohti unimaailmaa.

~o~

Jostain kuului rysähdys, joka pakotti Vanillen avaamaan silmänsä. Oli edelleen pimeää, aamu ei ollut lähelläkään. Kauempana kirkui joku, savun haju tunkeutui sisälle. Tulipalo? Oliko joku onnistunut sytyttämään tulipalon kylässä?

Punapäinen tyttö ponnahti ylös sängystään. Molemmat veljet olivat jalkeilla, mutta pikkusisko itki sängyssään. Vanille kiiruhti kolmivuotiaan luokse ja nosti tämän syliinsä. Vanhempia ei näkynyt missään.

Tyttö hiipi ikkunaan, jonka takaa kuului meteliä. Oli niin pimeää, ettei maisemaa erottanut kunnolla, mutta kauempaa näkyi liekkien loistetta ja siellä täällä välähteli valoja, kun rytisevä ääni halkoi ilmatilaa. Tuskaiset huudot kaikuivat lasin läpi, jotain kamalaa oli tekeillä.

Vanille yritti saada kiljuvaa kolmevuotiasta hiljentymään samalla, kun mietti, mitä pitäisi tehdä. Veljet tuijottivat ulos ikkunasta, eivätkä näyttäneet tajuavan tilannetta yhtään isosiskoaan paremmin. Missä ihmeessä heidän vanhempansakin olivat?

”Pysytelkää poissa näkyvistä”, Vanille huomautti veljilleen ja lähti hiipimään kohti olohuonetta. Siellä ei näkynyt ketään, mutta avattu viinipullo seisoi edelleen pöydällä. Vanhempien makuusopessakaan ei ollut ketään. Yleensä nämä kyllä sanoivat Vanillelle, jos poistuivat iltamyöhällä kotoa. Tällainen lähteminen ei ollut näiden tapaista.

Vanille piteli siskoaan toisen kätensä varassa itseään vasten ja harppoi ulko-ovelle. Se oli lukossa, mitä se ei juuri koskaan normaalisti ollut. Tyttö alkoi pelottaa yhä enemmän. Hän väänsi lukon auki ja kurkisti alas kadulle. Portaiden alapäässä makasi joku, tämä ei liikkunut. Meteli kuului nyt huomattavasti kovempaa kuin sisälle. Aivan kuin ulkona olisi ollut sota käynnissä.

Sota? Ketä vastaan Oerba olisi muka sotinut? Kaikki Pulsen kansat elivät rauhassa toistensa kanssa. Ei ollut syytä käydä sotaan, mutta ulkona kuului taistelun ääniä. Nyt tyttö oli varma siitä.

Vaistomaisesti Vanille kohotti katseensa taivaalle. Cocoon ei näyttänyt erilaiselta, se oli tasan samannäköinen kuin aiemmin illalla. Samassa mantereen suunnalla kuitenkin välähti vihreä valo ja jokin suuri ilmestyi Pulsen taivaalle. Se vaikutti ilmalaivalle ja se lähestyi kovaa vauhtia.

Cocoonlaiset olivat hyökänneet! Vanhat legendat olivat sittenkin pitäneet paikkansa! Pahuus oli päättänyt tunkeutua Cocoonilta Pulseen.

Kadun poikki ryntäsi joukko kummallisiin haarniskoihin pukeutuneita miehiä. Näillä oli käsissään aseet, jollaisia Vanille ei ollut koskaan nähnyt. Yhtäkkiä yksi miehistä pysähtyi ja jäi tuijottamaan tytön suuntaan. Vanille nielaisi. Mies huusi jotain ja kohotti aseensa. Tyttö perääntyi ja kiskaisi oven kiinni perässään. Hetkeä myöhemmin hän kuuli jotain kolahtavan oven pintaan.

Vanille väänsi oven takaisin lukkoon. Sisko parkui hänen sylissään entistä kovempaa eikä suostunut hiljenemään. Tyttö alkoi olla epätoivoinen, varmasti mies oli tajunnut, ettei ollut onnistunut tappamaan häntä. Tämä tulisi hänen peräänsä, joten heidän oli paettava.

Punapää juoksi takaisin makuuhuoneeseen ja veti esiin äitinsä käyttämän kantoliinan. Hän sai sullottua siskonsa siihen jotenkuten, kun oli ensin kiinnittänyt liinan omalle rinnalleen. Ulko-ovelta kuului jo paukutusta. Veljet olivat painautuneet toisiaan vasten ja kyyristelivät nurkassa.

”Tulkaa”, Vanille kuiskasi. Tuntui kestävän ikuisuuden, ennen kuin veljet pääsivät liikkeelle. Tyttö hoki itselleen, että hänen täytyi olla rohkea. Hänen oli pelastettava nuoremmat sisaruksensa, koska vanhemmat olivat kadonneet jonnekin. Kenties nuo hirveät Cocoonin sotilaat olivat tappaneet nämä.

Vanille kurkisti ikkunasta ulos. Ulko-ovea yritettiin murtaa auki, mutta tällä puolella taloa ei näkynyt ketään. Tyttö työnsi ikkunan auki ja nosti toisen veljistään sen takana olevalle katolle. Heidän onnekseen alakerran asunto oli laajempi kuin heidän. Vanille nosti vielä toisenkin veljen ulos, ennen kuin kapusi itse katolle.

”Etsikää tikkaat ja menkää alas”, tyttö komensi. ”Minä tulen perästä. Älkääkä antako kenenkään nähdä teitä.”

”Missä äiti on?” Juni, nuorempi veljistä, uikutti.

”Hän tulee perästä”, Vanille valehteli. Hän ei voinut kertoa pojille, ettei tiennyt, missä vanhemmat olivat. Nyt oli parempi vain paeta. ”Menkää nyt Satin kanssa. Minä tulen ihan kohta. Melissa rauhoitu nyt, ei mitään hätää. Kaikki järjestyy.”

Vihdoin pojat lähtivät ryömimään tikkaita kohti. Vanille tarttui ikkunanreunaan ja ryhtyi kiskomaan lasia takaisin alas. Sisällä räsähti, ovi oli murrettu. Tytölle tuli kiire ja hän syöksyi kyyryssä kohti tikkaita. Veljet olivat vasta puolimatkassa alas, mutta Vanille lähti kapuamaan saman tien.

Alhaalla tyttö tarttui molempia poika käsistä ja kiskoi nämä mukaansa. Hän juoksi pimeää katua niin kovaa kuin uskalsi. Melissa ei hiljennyt vieläkään, joten Vanille pelkäsi jonkun huomaavan heidät, ennen kuin he ehtisivät turvaan.

Missä turva edes oli? Oliko koko kylässä ainuttakaan paikkaa, joka ei ollut vihollisten valloittama? Kenties kaikki kuolisivat tänä yönä, Oerba ei ollut kovin iso paikka. Kylä ei välttämättä selviytyisi hyökkäyksestä.

Vanille pohti, pitäisikö hänen yrittää toiseen kylään vai oliko niihinkin hyökätty. Ja missä olivat Pulsen fal’Ciet? Miksei kukaan niistä noussut puolustamaan kotiaan? Animan olisi ainakin pitänyt, sillä se oli merkittävin kaikista. Olivatko heidän jumalansa pettäneet heidät?

Kuului räjähdys, Vanille ei hetkeen nähnyt mitään, koska kirkas valo leimahti hänen lähellään. Maahan lenteli paloja rakennuksen seinästä ja… ihminen! Tytön huulilta karkasi kiljaisu, kun hervoton ruumis lennähti hänen jalkojensa juureen. Hän tunnisti naisen, vaikkei tiennyt tämän nimeä.

Tyttö päästi irti veljiensä käsistä ja kyyristyi naisen puoleen. Hän pyyhki verta tämän kasvoilta ja ravisteli sitten naista saadakseen tämän havahtumaan. Nainen ei reagoinut mihinkään. Kyyneleet vierivät Vanillen poskille, kun hän tajusi pitelevänsä kuollutta. Cocoonilaiset olivat tulleet tappamaan kaikki.

”Sinä, nouse siitä!” kumea ääni komensi Vanillea. Tyttö kohotti katseensa ja näki haarniskaan pukeutuneen henkilön osoittavan häntä aseellaan. Tällä oli kypärä päässä, joten oli mahdotonta sanoa, oliko tämä mies vai nainen. Ääni tosin kuulosti kuuluvan miehelle.

Hyvin hitaasti Vanille nousi seisomaan. Hänen kätensä tavoittivat Junin, jonka hän piilotti selkänsä taakse.  Hän yritti miettiä keinoa, jolla saisi edes nuoremmat pelastettua. Kaikki oli liian kamalaa, hän vain tärisi eikä kyennyt sanomaan sanaakaan. Joka puolella jytisi ja ihmiset huusivat. Pienessä kylässä oli helvetti irti. Pahuus todella tuli Cocoonista!

”Pelkkiä lapsia”, cocoonlainen mutisi, muttei laskenut asettaan.

”Anna meidän mennä!” Vanille rukoili. Hän tiesi kuulostavansa mitättömältä, hyvä jos hänen äänensä kantoi metelin yli.

”Samoja hirviöitä kuin aikuisetkin”, haarniskapukuinen jupisi, luultavasti enemmän itselleen kuin lapsille.

”Jätä Vanille ja Melissa rauhaan!” Sati karjaisi. Poika tempaisi maasta kiven ja heitti sen sotilaan suuntaan. Kivi kopsahti suoraan tämän kypärään ja sai miehen horjahtamaan.

”Juoskaa!” Vanille huusi ja lähti retuuttamaan Junia eteenpäin.

Haarniskapukuinen ilmeisesti tokeni varsin nopeasti. Tämä alkoi ampua pakenevia lapsia kohti. Vanille ehti kulman taakse, mutta hän kuuli Satin karjuvan tuskasta. Tyttö kurkisti kadulle ja näki veljen makaavan maassa. Tämä vuosi verta ja kiljui kuin syötävä. Sitten mies ampui uudestaan, ja Sati vaikeni.

Vanillesta tuntui, ettei hän saanut henkeä. Kyyneleet sumensivat hänen näkökenttänsä ja jalat tuntuivat raskailta. Rintakehää puristi. Hän tunsi jonkun nykivän kättään ja antoi Junin johtaa tietä kauemmas cocoonlaisesta.

Kaikki tuntui tapahtuvan sumussa, Vanillen oli vaikea hahmottaa ympäristöön. Hän yritti terästäytyä Junin ja Melissan takia, mutta se oli vaikeaa. Hän ei voinut käsittää, että päivän rauha oli muutamassa tunnissa muuttunut joksikin täysin muuksi.

Myöhemmin Vanille ei osannut kertoa, miten selvitti tiensä pois kylästä vuorten kupeeseen. Hän työntyi pensaikkoon yhdessä Junin kanssa ja kiersi kätensä veljensä ympärille. Melissa rauhoittui vihdoin ja nukahti lopulta hänen rinnalleen. Yön tunnit kuluivat hitaina etäisen taistelunkumun kantautuessa tytön korviin.

Vanillesta ei ollut koskaan tuntunut yhtä pahalle. Hän ei tiennyt, mitä ajatella, kaikki oli aivan liian kamalaa. Hän ei halunnut uskoa tapahtunutta todeksi.

Kun Junikin oli nukahtanut siskonsa kylkeen, Vanille antoi itselleen luvan itkeä. Hän nyyhkytti hiljaa ja keinui edestakaisin. Hän ei ollut osannut kuvitella, että maailmassa oli tällaista pahuutta. Miksi cocoonlaiset olivat hyökänneet? Entä mitä oli tapahtunut hänen vanhemmilleen?

Kaiken lisäksi Vanille oli epäonnistunut täysin. Hän ei ollut kyennyt suojelemaan Satia, tämä oli kuollut. Oli hänen vikansa, että pikkuveli makasi jossain päin kylää kuolleena maassa. Hän ei voisi koskaan antaa itselleen anteeksi.

Aamu alkoi sarastaa ja meteli oli vähentynyt. Vanille ei osannut sanoa, missä vaiheessa muutos oli tapahtunut. Hän laski Melissan maahan Junin viereen ja nousi itse seisomaan. Hänen oli pakko venytellä puutuneita lihaksiaan. Pelkässä yöpaidassa oli viileä olla, mutta enempää vaatteita hänellä ei ollut mukana. Hänellä ei ollut edes kenkiä.

Tyttö hiipi pois pusikosta ja jäi tarkkailemaan ympäristöä. Oerbasta nousi savua ja kylän laitamilla käveli haarniskapukuisia. Cocoonlaiset eivät olleet vielä poistuneet. Vanille pohti, oliko ketään muuta elossa. Seuraavaan kylään oli pitkä matka, varsinkin paljain jaloin käveltäväksi. Hän joutuisi luultavasti kantamaan molemmat pienemmät sisaruksensa. Pelkkä ajatus tuntui raskaalta, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Edes Melissa ja Juni oli saatava pelastettua.

Punapää hiippaili takaisin pusikkoon. Pikkusisarukset olivat käpertyneet toisiaan vasten ja nukkuivat edelleen, Melissalla oli peukalo suussa. Vanille ei olisi millään raaskinut herättää lapsia ja hän oli itsekin väsynyt. Lepo ei olisi ollut pahitteeksi. Kenties olisi kuitenkin parempi paeta ensin kauemmas.

Tyttö kumartui nostamaan pikkusiskonsa uudestaan syliinsä. Lapsi tuntui paljon painavammalta kuin yöllä. Kun Melissa oli tukevasti kantoliinassa, Vanille ryhtyi herättelemään Junia. Poika mutisi vastalauseita, eikä suostunut nousemaan. Lopulta Vanille sai suurella vaivalla nostettua tämän selkäänsä. Hänestä tuntui, että hän musertuisi taakkansa alle. Miten ihmeessä hän jaksaisi seuraavaan kylään saakka?

Hitain askelin tyttö lähti vuorien suuntaan. Hän yritti pysytellä mahdollisuuksien mukaan näkymättömissä. Pikkukivet raapivat hänen jalkapohjiaan ja muutaman kerran hänen askeleensa lipsahtelivat uhkaavasti. Jokainen askel tuntui raskaammalta kuin edellinen. Lisäksi hänen sydämensä oli raskas, se oli täynnä tuskaa, jota hän ei edes halunnut käsitellä.

Jonkin ajan päästä Vanillen oli pakko pysähtyä. Hän istahti kivelle ja keskittyi hengittämään. Junin hän laski maahan. Veli räpytteli silmiään ja loi pitkän katseen häneen.

”Missä me olemme?” poika kysyi.

”Matkalla naapurikylään”, Vanille vastasi ja yritti hymyillä.

”Missä äiti on?”

”Hän meni isän kanssa edeltä. Tapaamme siellä, ole huoleti. Nyt sinun pitää olla reipas, jotta pääsemme ajoissa perille”, tyttö selitteli veljelleen ja silitteli siskonsa hiuksia. Tuntui pahalta valehdella, mutta Juni oli niin nuori, ettei tälle voinut kertoa totuutta.

Jossain rasahti. Vanille ponnahti jaloilleen ja yritti nähdä, lähestyikö joku. Läheinen pusikko heilui, joten tyttö tarrasi veljensä käteen ja syöksyi päinvastaiseen suuntaan.

”Vanille, odota!” tuttu ääni huusi ja sai tytön pysähtymään. Hän kääntyi kannoillaan ja jäi tuijottamaan. Pusikosta ilmestyi hänen serkkunsa Thyme ja tämän perässä myös Take ja Luna. Kaikki näyttivät siltä, että olivat osallistuneet öiseen taisteluun. Thymen kasvoilla oli kuivunutta verta, Taken käsivarren ympärille oli hätäisesti kääritty kangasta. Luna näytti muuten vain ryytyneeltä.

”Caela?” Vanille sai kysyttyä. Luna puisteli päätään ja purskahti itkuun.

Myös Caela oli siis kuollut. Kuinka moni muu oli menettänyt henkensä edellisenä yönä?

”Cocoonlaiset hyökkäsivät Pulseen”, Thyme vahvisti Vanillen epäilykset. ”He ovat vallanneet Oerban, mutta paljon väkeä pääsi pakoon. Meidän on leiriydyttävä ja valmistauduttava valtaamaan Oerba takaisin.”

Vanille nyökkäsi. Hän ei saanut sanaa suustaan. Junin vihreät silmät tapittivat häntä herkeämättä, poika ei varmaankaan ymmärtänyt tilannetta. Valitettavasti se valkenisi lopulta tällekin.

”Te siellä! Pysykää aloillanne!” kumiseva ääni kaikui vuorilla. Vanille vilkaisi ylöspäin ja näki useita sotilaita rinteillä. Hän juoksi nopeasti muiden luokse, mutta pakoon pääseminen näytti toivottomalta. Sotilaat lähestyivät heitä vakain askelin. Thyme työnsi serkkunsa selkänsä taakse ja asettui Taken kanssa puolustamaan muita.

”Paetkaa heti, kun sopiva tilaisuus tulee”, Take kehotti tyttöjä ja Junia. Vanille puri huultaan, hän ei halunnut enää kenenkään jäävän kuolemaan puolestaan.