Ficcikirjasto

Ilta oli varsin tyypillinen marraskuulle, kun pyöräilin kotiin kaupasta kahden suuren kassin kanssa. Pyörää oli yllättävän vaikea pitää tasapainossa, sillä kassit heittelivät ohjaustankoa puolelta toiselle. Tämän vuoksi ajamiseni olikin varsin mutkittelevaa.

    

Tiellä oli pimeää ja liukasta. Märkä asfaltti kiilteli katulamppujen valossa. Vettä alkoi tihuttaa, ja sumu nousi hitaasti läheiseltä järveltä. En nähnyt kovin hyvin eteeni, mutta pyöräilin reipasta vauhtia tuttua reittiä pitkin kohti kotia. Yhtäkkiä näin edessäni kirkkaat valot. Ne tulivat lähemmäs hirvittävää vauhtia. Seuraava asia, jonka tajusin, oli raastava kipu kaikkialla vartalossani. Sitten kaikki pimeni.

~o~

Päätäni särki jyskyttävästi, mutta olin ehdottomasti elossa. Makasin ilmeisesti vuoteessa, sillä alustani tuntui pehmeältä. Muistin valot, jotka olivat tulleet minua kohti. Muistin kivun ja sitä seuranneen pimeyden. Olin kai jäänyt auton alle ja makasin nyt sairaalassa.

    

Avasin hitaasti silmäni. Näkökenttäni oli hieman sumea, enkä aluksi erottanut ympäristöäni kunnolla. Pian kuitenkin huomasin olevani pienessä, hämärässä huoneessa, jota valaisi muutama kynttilä. En siis ollut ainakaan sairaalassa.

   

Kohottauduin istumaan, mikä ei ollut kovin helppoa, sillä jokaista lihastani särki. Huomasin, että ylläni oli vain alushousut ja t-paita. Joku oli ilmeisesti riisunut muut vaatteeni. Värisin, kun kylmä ilmavirta kosketti ihoani. Käänsin hieman päätäni ja näin sen tulevan raollaan olevasta ikkunasta.

”Olet vihdoin hereillä”, kuulin jonkun sanovan ja käänsin jälleen päätäni. Huomasin pienen huoneen perällä pöydän, jonka ääressä istui mies. Oli niin pimeää, etten erottanut häntä kunnolla, mutta näin hänen juovan pullosta.

    

Mies laski pullon pöydälle, nousi tuolista ja käveli luokseni. Hän tarkasteli minua hetken syvänruskeilla silmillään, enkä minäkään voinut olla tuijottamatta häntä. Hän oli pitkä ja lihaksikas. Hänen kasvonsa olivat erittäin komeat ja hiukset rastoilla. Joihinkin rastoista oli kiinnitetty helmiä ja muita helyjä. Miehen parta oli kahdella ohuella letillä, ja hänen silmänsä oli rajattu mustalla värillä.

”Rakas, onko kaikki hyvin?” hän kysyi huolestuneena, kun en sanonut mitään.

    

Samassa tajusin, että mieshän oli puhunut englantia. Mihin olin oikein joutunut?

”O-oletko lääkäri?” kysyin epävarmasti. Tilanne vaikutti lievästi sanottuna oudolta.

”Minäkö?” mies naurahti paljastaen kultahampaansa. ”En todellakaan. Olen kapteeni, kapteeni Jack Sparrow.”

“En siis ole sairaalassa?” hämmästelin.

“Et, rakas. Olet laivallani, Black Pearlilla.”

“Laivalla? Mitä hel-?”

“Miehistöni poimi sinut merestä. Ajelehdit siellä, rakas”, kapteeni informoi minua.

    

Olin sanaton. Tämä mies edessäni väitti löytäneensä minut merestä, vaikka olin varma, että onnettomuuteni oli sattunut sisämaassa. Merelle oli ainakin 100 kilometriä matkaa sieltä, missä minä asuin.

”Missä me sitten olemme?” kysyin. Tuskin olin sentään päätynyt Itämerta kauemmas.

”Karibialla, rakas”, mies vastasi ja katsoi minua oudosti.

”Emme siis Suomessa?” ihmettelin.

”Suomessa? Missä se on, rakas?”

“Äh, antaa olla… Ja miksi oikein kutsut minua koko ajan ‘rakkaaksi’?” tiedustelin hieman ärtyneenä.

“En tiedä nimeäsi vielä, rakas.”

    

Tosiaan, en ollut esitellyt itseäni. Mietin hetken. Oma nimeni olisi varmasti kuulostanut oudolta karibialaisesta kapteenista, enkä oikeastaan edes halunnut kertoa sitä hänelle. Niinpä päätin tekaista itselleni nimen.

”Olen… Ann… Smith”, sanoin haparoiden.

”Tervetuloa Black Pearlille, Karibian nopeimmalle merirosvolaivalle, Ann”, kapteeni sanoi.

    Mitä helvettiä? Eihän merirosvoja ole ollut enää satoihin vuosiin! Oliko tämä jotain sairasta pilaa? Piilokamera kenties? Vai voisiko olla…? Ei kai se olisi mahdollista…?

”Tuota… Mikä vuosi nyt on?” kysyin peläten vastausta. Kapteeni soi minulle jälleen oudoksuvan katseen.

”Onko sinulla kenties muistinmenetys? Nyt on vuosi 1664, rakas.”

    

Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. En ollut ainoastaan päätynyt Karibialle, vaan myös satoja vuosia ajassa taaksepäin. Tämä ei voinut olla totta. Tämä ei saanut olla totta!

”Et viitsisi kertoa minulle, miksi oikein ajelehdit meressä?” Jack tiedusteli.

“Tuota… en tiedä…” mutisin. “Muistan kirkkaan valon ja kamalan kivun joka puolella vartaloani… Kaikki pimeni ja sitten heräsin täällä”, selitin. Tiesin itsekin, että tarinani kuulosti aika uskomattomalta.

”Mielenkiintoista. Millä laivalla olit?” Jack kysyi sitten.

”Öh… En ollut laivalla, vaan kuivalla maalla… Kotiin menossa…” vastasin.

“Todellako?” kapteeni kysyi epäilevän näköisenä. ”Ehkä joku sitten heitti sinut vain mereen luullessaan sinua kuolleeksi.”

“Miksi joku muka tekisi niin?” taivastelin. Minähän olin jäänyt auton alle. Miksi kukaan olisi sen jälkeen kuskannut minut Karibialle ja viskannut mereen? Koko juttu tuntui aivan järjettömältä.

”En tiedä, rakas.”

    

Tuijotin kapteenia järkyttyneenä. Tunsin itseni todella väsyneeksi, ja päätäni särki edelleen. Haukottelin leveästi, mutta se ei tuntunut erityisen mukavalta.

”Ehkä sinun pitäisi levätä vielä. Et näytä kovin hyvävointiselta”, kapteeni huomautti.

“Olet luultavasti oikeassa”, totesin. En tuntenut oloani kovin mukavaksi ollessani yksin vieraan miehen kanssa, mutta väsymys painoi raskaana silmäluomiani. Kävin takaisin makuulle ja suljin silmäni toivoen herääväni kotona. Ehkä kaikki oli vain hullua unta.