Ficcikirjasto

Minä synnyin ylipapittaren toiseksi tyttäreksi vuonna 3407 suuren mullistuksen jälkeen vierojen ajanlaskun mukaan. Tuossa ajassa ei ollut juurikaan eroa muihin aikoihin nähden, sillä vieran elämä on pitkä, mutta melko väritön… jos minulta kysytään. Ylipapittaren toisena tyttärenä en ollut läheskään niin huomionarvoinen kuin isosiskoni Jote, mutta toisaalta myös minua kunnioitettiin. Sain osakseni paljon huomiota jo hyvin nuorena ja niin kauan kuin muistan, muut vierat rakastivat minua. Eivät siten kuin omia lapsiaan rakastetaan, vaan siten, kuinka ylhäisöä rakastetaan. No, olinhan kolmanneksi korkeimmassa asemassa koko yhteisössämme, vaikken itse osannut koskaan ajatella asiaa niin.

Jote on minua vain kymmenen vuotta vanhempi, mutta hän jaksoi aina korostaa tuota ikäeroa. Suhteemme oli tietyllä tavalla läheinen, koska Jote välitti minusta aidosti. Hän hoiti minua usein ollessamme pieniä ja tavallaan holhosikin. Minusta tuntui usein, että äiti oli liian kiireinen välittääkseen minusta, joten tietyllä tavalla Jote korvasi äidin.

Kuitenkin kun vanhenimme Joten välittäminen muuttui hoivasta ja huollosta enemmänkin pelkäksi holhoamiseksi. Hän korosti usein sitä, kuinka juuri hän käyttäytyi arvonsa mukaan, kun taas minä en osannut elää, kuten olisi kuulunut. Välimme muuttuivat ehkä hieman viileämmäksi, mutta silti rakastin häntä, rakastan yhä, sillä olihan hän ainoa sisareni. Kukaan muu ei ollut minulle samalla tavalla läsnä. Ilman Jotea olisin ollut hyvin yksinäinen, koska vierat suhtautuivat minuun yhtenä ylhäisön jäsenistä. Toiset lapset eivät ystävystyneet kanssani, enkä nuorempana ymmärtänyt siihen syytä. Vasta nyt olen tajunnut, että heidän äitinsä todennäköisesti ajattelivat, ettei ylipapittaren tyttären kuulunut olla rahvaan seurassa. Todennäköisesti siitä syystä sain osakseni enemmän mielistelyä kuin aitoa ystävyyttä.

Vain Jote oli minua kohtaan aito. Hän haukkui minua, huusi minulle, koska olin hänen mielestään kelvoton. Tiedän kuitenkin, että se oli hänen tapansa osoittaa, kuinka paljon hän välitti. Hän halusi minun pärjäävän paikallani yhteisössä. Minun elämäni oli jo valmiiksi suunniteltu, vaikken koskaan pyytänyt mitään sellaista. Jote kuitenkin halusi minun hyväksyvän kohtaloni ja elävän sen mukaan, koska se olisi ollut helpoin valinta. Ymmärrän häntä, mutta silloin en ymmärtänyt. Minua eivät kahleet ole koskaan pukeneet, eivät fyysiset, eivätkä henkiset. Olen aina halunnut olla vapaa, enkä siksi sopeutunut joukkoon. Jote huomasi sen ennen muita. Hän pelkäsi puolestani ja siksi hän oli aina niin vihainen. Hän halusi minun selviytyvän. Niin, hän oli aina aito, vain häneltä sain rakkautta ja ystävyyttä.

En oikein tiedä, miten minun pitäisi kuvailla suhdetta äitiini vai pitäisikö mitenkään. Äidin sydän kuului Metsälle ja Jotelle. Hän hoiti ylipapittaren virkaansa intohimoisesti saaden kulttuurimme kukoistamaan. Siltä se ainakin minun silmissäni näytti, sillä kaikki ihailivat ja kunnioittivat äitiäni, eikä koskaan missään tuntunut olevan suuria ongelmia. Jos jotain ristiriitoja ilmeni, ne ratkaistiin kuitenkin hyvin nopeasti. Minun silmiini äidin valtakausi näytti hyvin harmoniselta.

Sellaisena minä äitini muistan: suurena valtiattarena, jota koko kansa rakasti. En kuitenkaan muista häntä hellänä ja lämpimänä persoonana, kuten olen kuullut ihmisten kuvaavan omia äitejään. Minulle hän oli melko kaukainen, mutta uskon hänen suhteensa Joteen olleen toisenlainen. Äiti huolehti osittain Joten koulutuksesta, kun taas minua koulivat pelkät papittaret. No, toisaalta sekin oli ymmärrettävää, sillä Jotesta oli tuleva äidin seuraaja, kun taas minä en koskaan nousisi niin korkealle, ellei Jote kuolisi ilman jälkeläistä.

Fran makasi ylipapittaren talon katolla ja tuijotteli vihreää lehtikattoa yläpuolellaan. Hänen olkapäille ulottuvat valkoiset hiukset levisivät kauniina viuhkana ruskealle katolle, kun taas hänen ihonsa ei juurikaan eronnut väriltään siitä puusta, josta katto oli valmistettu. Hän oli pukeutunut kuten ylipapittaren tyttären kuuluikin, joten hänellä oli yllään yksinkertainen valkoinen paita, jonka jota pitivät ylhäällä olkapäiden kohdille sijoitetut hopeiset soljet. Jaloissaan hänellä oli juuri ja juuri pakarat peittävät sortsit, mutta kenkiä hän ei käyttänyt lainkaan.

Nuori viera sulki silmänsä ja alkoi muistella, miltä taivas oli näyttänyt sinä päivänä, kun hän oli ensimmäisen kerran kiivennyt niin korkealle, etteivät puiden valtavat lehdet peittäneet näkyvyyttä. Kirkas sini oli suorastaan huumannut hänet kauneudellaan, eikä hän ollut sen jälkeen koskaan täysin toipunut näkemästään. Taivas oli kaunein asia, minkä Fran tiesi, sillä se oli väriltään niin puhdas, herkkä ja kutsuva. Sininen väri oli merkinnyt siitä hetkestä asti Franille vapautta, kun taas vihreä oli merkki vankeudesta.

Nämä ajatukset olivat sellaisia, joita Fran ei kuitenkaan voinut tuoda julki. Hän tiesi, että Jote olisi raivostunut hänelle, äidin papittarista puhumattakaan. Joskus hän oli avannut suunsa ja kertonut mielipiteensä vierojen elämäntyylistä, mutta rangaistuksena hän oli saanut olla keräämässä kolmen viikon ajan yrttejä, joiden lehdet polttivat herkästi kädet, ellei osannut olla varovainen… ja koska Fran ei kuulunut työläisluokkaan, hänellä ei ollut aavistustakaan, miten kyseisiä yrttejä olisi pitänyt poimia.

Sen jälkeen Fran oli pitänyt ajatukset omana tietonaan. Papittaret olivat hymyilleet toisilleen tyytyväisinä ja kuvitelleet kesyttäneensä hänet, eikä Fran nähnyt syytä, miksi olisi korjannut heidän harhaluulonsa. Hän esitti kuuliaista, mutta antoi kuitenkin ajatusten vaeltaa vapaina. Sininen taivas, siitä tuli hänelle melkein pakkomielle. Hän olisi halunnut nähdä enemmän viidakon ulkopuolista maailmaa, mutta se oli kiellettyä. Se oli melkein ensimmäinen asia, joka hänelle oli opetettu, kun hänen koulutuksensa oli alkanut 27 vuotta sitten.

”Fran, missä sinä olet?” Joten ääni kantautui katolle. Nuori viera nousi istumaan huokaisten. Oli varhainen aamu, eikä hän ollut uskonut siskonsa vielä etsivän häntä, mutta toisaalta se olisi pitänyt arvata. Jote oli vastuuntuntoinen Franinkin puolesta.

”Tulen ihan kohta”, Fran vastasi pehmeällä äänellään.

”Sinun pitäisi olla jo muiden kanssa menossa opiskelemaan. Kitiana ei pidä siitä, että myöhästelet”, Jote huusi alhaalta.

Kitiana oli lähes 250-vuotias papitar, joka huolehti ylipapittaren ja viiden muun ylhäisen naisen tyttölasten koulutuksesta. Franista nainen oli kerta kaikkiaan ikävystyttävä, eikä häntä huvittanut istua tunneilla kuuntelemassa jaaritusta historiasta tai hyvistä käytöstavoista, saati sitten kulttuurin perusteista tai uskonnosta. Fran kuuli Metsän äänen vahvana sisimmässään, eikä hän mielestään tarvinnut uskonnon suhteen muuta opastusta. Kulttuurin hän näki ympärillään ja historia oli mennyt jo. Käyttäytyäkin hän osasi tarpeen niin vaatiessa.

Fran todella toivoi, että kolme vuotta menisi nopeasti, koska silloin hän olisi täysikäinen ja vapautuisi Kitianan ohjauksesta. Tosin hänen äitinsä yhdessä Joten kanssa oli tehnyt täysin selväksi, että hänen täytyisi välittömästi siirtyä lisääntyjien koulutukseen, jota Jote jo parhaillaan suoritti, koska oli tärkeää, että nimenomaan heidän sukujuurensa jatkuisivat vahvoina. Frania eivät typerät syyt kiinnostaneet, mutta itse lisääntyminen oli hänelle suuri mysteeri, joka kiehtoi hänen mieltään.

Kitianan opetuksessa Fran oli saanut selville, että muiden rotujen kulttuureissa harrastettiin jotain, mitä kutsuttiin avioliitoksi. Siinä eri sukupuolta olevat rodun edustajat muuttivat yhteiseen asuntoon ja hankkivat lapsia. Kitiana oli aina puhunut avioliitosta niin kuin se olisi jotain hyvin syntistä ja likaista, eikä Frankaan ollut oppinut ymmärtämään järjestelmää. Vierojen miehet eivät asuneet yhdessä naisten kanssa, koska se olisi ollut epäpuhdasta ja epäsopivaa. Fran ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi niin oli, mutta hän uskoi sen kuitenkin. Olihan hän elänyt koko ikänsä vain naisten kanssa. Poikalapsia tosin syntyi, mutta heitä ei kasvatettu yhdessä tyttöjen kanssa, vaan erikseen ja kymmenen vuoden ikäisinä he siirtyivät asumaan miesten kylään.

Miehistäkin Fran tiesi vain perusasiat. Hän osasi luetella ulkomuistista, miten miehet erosivat naisista. Miesten hiukset olivat huomattavasti lyhyemmät ja heidän korvissaan esiintyi useammin mustia vivahteita kuin naisilla. Mustaa oli muutenkin enemmän heidän karvoituksessaan, esimerkiksi miehen toinen korva saattoi olla kokonaan musta, kun taas naisilla yleensä mustaa oli vain korvien päissä, jos sielläkään. Miehet olivat myös hieman pidempiä kuin naiset sekä tietenkin lihaksikkaampia. Hekin kuulivat Metsän äänen tarkoilla korvillaan, mutta miehille ei oltu koskaan suotu samanlaista ymmärryksen lahjaa kuin naisille, joten tästä syystä naiset hallitsivat yhteiskuntaa. Miehet olivat fyysisesti voimakkaampia kuin naiset, mutta naisten henkiset kyvyt olivat huomattavasti paremmat. Sekä miehet että naiset pystyivät harjoittamaan magiaa, mutta naiset olivat tässä kyvykkäämpiä. Magian harjoittaminen kuului lähinnä papistolle, eikä tavallisilla miehillä ollut siitä juuri minkäänlaista käsitystä. Tytöille sen sijaan saatettiin opettaa jo hyvin nuorina yksinkertaista käytännönmagiaa, vaikka he olisivat kuuluneetkin pelkkään työläisluokkaan.

Fran tiesi myös sen, että miehillä oli jonkinlainen osuus vuosittaisessa lisääntymisseremoniassa, mutta siitä hän ei olisi kysyttäessä osannut kertoa sen tarkemmin. Lisääntyminen oli tarkoin varjeltu salaisuus vierojen keskuudessa, eikä siitä kuulunut puhua alaikäisten tai rahvaan kuullen. Niinpä Jote ei koskaan ollut kertonut Franille, mitä lisääntymiskoulutuksessa oli puhuttu, vaikka Fran oli varma, että muut tytöt jakoivat tiedot pikkusiskojensa kanssa. Hän tiesi, että toiset tytöt tiesivät aiheesta enemmän kuin hän, mutta kukaan ei kertonut hänelle. Syy saattoi olla hänen asemassaan, sillä jos äiti olisi saanut tietää Franin rikkoneen sääntöjä ja jonkun auttaneen häntä siinä, seuraukset olisivat voineet olla kamalat. Franin ei kuulunut vielä tietää lisääntymisestä mitään, joten hänen korviaan suojeltiin niiltä puheilta.

Lisääntymisen mysteeri oli kiehtonut Franin mieltä jo jonkin aikaa, mutta tietoa tuntui olevan mahdoton saada. Jote ei koskaan puhunut asiasta, muut tytöt vaikenivat muurinlailla, eikä lisääntyjäkokelaiden oppitunteja kerta kaikkiaan päässyt salakuuntelemaan. Fran oli siis toistaiseksi luovuttanut, mutta odotti melko innokkaana sitä, että hän täyttäisi 50 vuotta. Yleisesti ottaen häntä ei kiehtonut seurata polkua, joka hänelle oli jo valmiiksi tallattu, lisääntyjäkokelaiden koulutus sentään kiinnosti häntä hieman.

”Fran, tule alas”, Joten kärsimätön ääni keskeytti Franin harhailevat ajatukset. ”Minä en aina jouda vahtimaan sinua. Mikset sinä koskaan opi elämään ja olemaan niin kuin muut?”

”Minä tulen”, Fran vastasi huokaisten perään. Hän nousi yhdellä sulavalla liikkeellä jaloilleen, käveli katon reunalle ja hyppäsi alas saaden Joten kirkaisemaan kauhusta.

”Olisit varovaisempi. Olisit voinut hypätä sillan ohi ja pudota maahan saakka”, vanhempi sisko sätti nuorempaan.

Eruytin kylä, jossa naisvierat asuivat, oli rakennettu reilusti maanpinnan yläpuolelle. Puiden oksistojen halki risteili siltoja ja sopiviin oksanhaaroihin oli rakennettu taloja, joista osassa asui vieroja, mutta osaa käytettiin esimerkiksi kouluina lapsille, tuleville lisääntyjille tai papittarille. Ylipapittaren asunto oli korkeimmalla kohdalla kylää, kun taas työläisluokka asui alimpana. Fran olisi siis helposti voinut tappaa itsensä hyppäämällä sillan ohitse ylipapittaren talon katolta.

”Pärjään kyllä”, Fran vastasi ja käveli rauhallisesti siskonsa ohitse tietäen varsin hyvin, että sellainen käytös ärsytti Jotea. Hän ei kuitenkaan ollut nyt tehnyt mitään väärä, joten sisko ei voinut sanoa mitään.

”Älä lähde harhailemaan päivän päätteeksi. Äiti ei kanna enää kauaa, joten hän tarvitsee myös sinun apuasi”, Jote sanoi tärkeilevällä äänellä. ”Tosin minä tietenkin tiedän näistä asioista enemmän, mutta älä silti jää lorvimaan.”

Fran ei vastannut mitään. Hän käveli keinuvin askelin kohti koulurakennusta, joka näytti sulautuvan siihen puuhun, johon se oli rakennettu. Sen kupumaisen muodon saattoi kyllä erottaa selkeästi, mutta takaseinän ja puunrajaa ei voinut nähdä. Koulu näytti ikään kuin jättimäiseltä pahkalta, eikä suinkaan rakennetulta.

Vaikka nuori nainen ei ollutkaan sanonut siskolleen mitään, hän oli kuullut selvästi tämän sanat. Vajaa vuosi sitten heidän äitinsä, Myjerna, ja koko Golmoren viidakon viera-kansan ylipapitar, oli päättänyt osallistua pitkästä aikaa lisääntymisseremoniaan. Jokunen kuukausi sen jälkeen kylässä oli ollut suuret juhlat, kun hänet oli todettu kantavaksi. Fran tiesi saavansa pienen siskon tai veljen, mikä tuntui hämmentävältä, sillä hän oli jo tottunut olemaan perheen nuorin… olihan hän ollut sitä jo 47 vuotta, mikä ei kuitenkaan ollut vieran elämässä kovin pitkä aika.

Kitiana loi Franiin paheksuvan katseen, vaikkei ollut vielä aloittanut sen päivän opetusta. Fran katsoi naista suoraan silmiin, mutta istuutui sitten kiltisti paikalleen toisten joukkoon. Melko pian hänen katseensa kuitenkin harhautui ulos ikkunasta Kitianan alkaessa selittää, että enää ei menisi kauan, kun he siirtyisivät opiskelemaan ympäröivää luontoa. Teoriassa he olivat jo siihen tutustuneet, mutta viimeiset vuodet olisivat enemmänkin käytännönopintoja, jotta he oppisivat paremmin tuntemaan ympäröivän Metsän.

”Me olemme yhtä Metsän kanssa, joten myös teidän on opittava tuntemaan se paremmin”, Kitiana selosti Franin raaputtaessa pitkällä kynnellään pöydän pintaa. Hän oli nopea oppimaan ja hänestä tuntui, että Kitiana kertasi asioita liikaa. Vierojen ja maailman historiaakin he olivat käyneet vuositolkulla läpi, vaikka Franin mielestä he olisivat voineet edetä paljon nopeammin.

”Mutta me kaikkihan kuulemme Metsän äänen ja ymmärrämme sen tahdon sisimmässämme”, eräs tytöistä, N’edra nimeltään, huomautti. Fran hymyili itsekseen, N’edra oli kerrankin osunut asian ytimeen.

”Se ei riitä. Teidän on opittava sen polut, tutustuttava sen salaisuuksiin, teidän on hallittava portteja kahlitseva voima ja tunnettava erilaiset yrtit, vaikkakin eräällä teistä on jo niistä käytännönkokemusta”, Kitiana sanoi hitusen pisteliäästi vilkaisten samalla Frania, joka tuijotti ilmeettömästi takaisin.

”Portteja kahlitseva voima?” kysyi Branaste-niminen tyttö, joka oli Franin mielestä koko heidän kuuden hengen ryhmänsä huonoin kuuntelija.

”Golmoren viidakko on suljettu ulkopuolisilta maagisilla porteilta, jotka ainoastaan viera pystyy avaamaan”, Fran sanoi ja kääntyi katsomaan toista tyttöä, jonka hiukset oli leikattu polkkatukaksi. ”Me lähestymme täysikäisyyttä, joten meidän on aika oppia, miten nuo portit avataan, sillä muuten emme pääse kulkemaan viidakon  halki.”

”Aivan oikein, Fran”, Kitiana sanoi ja hymyili tytölle nyt suopeammin. Fran tyytyi nyökkäämään naiselle ja vajosi pian takaisin omaan sisäiseen maailmaansa, jonka täytti unelma sinisestä taivaasta.

Päivä tuntui matelevan Kitianan ja hänen opetuslastensa keskustellessa viidakosta. Suurin osa asioista oli jo tuttua, joten Fran ei jaksanut kuunnella. Hän tyytyi seuraamaan valon suunnan vaihtumista vihreissä lehvästöissä tietäen, että kun valon tulosuunta alkoi muuttua läntiseksi, päivä olisi ohitse. Sen verran hänkin jopa kuunteli, että Kitiana kertoi seuraavien viikkojen muodostuvan lähinnä kertaavista opeista. Heidän magian hallintansa testattaisiin, jotta voitaisiin olla varmoja siitä, että he selviytyisivät viidakossa, jossa liikkui myös vaarallisia olentoja. Lisäksi heidän tulisi käydä tästä lähin iltapäivisin ammunta harjoituksissa, kukaan ei lähtisi viidakkoon ilman jousta ja nuoliviintä, ja se joka ei osaisi muutaman viikon päästä ampua tarpeeksi hyvin, ei pääsisi mukaan. Ammuntaa oli harjoiteltu toki aiemminkin, mutta viime vuosina se oli jäänyt vähemmälle. Pelkästään maagiset kyvyt ja ammuntataito eivät kuitenkaan riittäisi siihen, että pääsisi viidakkoon. Jokaisen heistä kuudesta täytyisi todistaa olevansa tiedollisesti valmis siihen. Kitiana vihjaisi vielä, ettei yksikään hänen aiemmista opetuslapsistaan ollut koskaan jäänyt pois käytännönopetuksesta, joten hän odottaisi myös tämän ryhmän selviytyvän erinomaisesti. Fran puolestaan epäili, että Branastella tulisi vaikeuksia tietopuolella. Franin itsensä täytyisi hioa ammuntataitoaan, sillä se ei ollut hänen vahvin puolensa. Hän oli kuitenkin päättänyt, että jonain päivänä hän olisi koko kylän paras ampuja.

”Fran, voisitko jäädä vielä hetkeksi, kun muut ovat lähteneet?” Kitiana kysäisi päivän päätteeksi saaden nuoren vieran heräämään ajatuksistaan. Fran nyökkäsi ja asettui istumaan pöydän päälle muiden lähtiessä heidän luokkahuoneestaan. Hän katsoi toisten perään hitusen haikeasti. Nämä olivat hyviä ystävyksiä keskenään, mutta Fran tunsi olevansa yksin luokassa. Toiset kyllä puhuivat hänen kanssaan tauoilla ja muutenkin, mutta he säilyttivät aina tietyn etäisyyden.

”Minusta sinä olet ollut hieman poissaoleva viime aikoina”, Kitiana aloitti, kun ovi sulkeutui viimeistenkin lähdettyä. ”Onko kaikki hyvin?”

”Kaikki on hyvin”, Fran vastasi miettien, oliko ollut enemmän poissaoleva kuin aiemmin. Hän ei mielestään ollut ollut henkisesti läsnä opetuksessa muutamaan viimeiseen vuoteen. Ei sen jälkeen, kun oli nähnyt taivaan, mutta Kitiana tuskin tarkoitti sitä.

”Olet ylipapittaren tytär, joten yhteytesi Metsään on suurempi kuin monen muun… Olet varmasti vaistonnut tulevan”, Kitiana jatkoi sinnikkäästi. Fran kohotti toista valkoista kulmakarvaansa. Hän tiesi, että jotain oli tulossa, mutta hän oli vaistomaisesti sulkenut tunteen pois. Se, mikä oli tulossa, ei tiennyt hyvää, joten hän ei halunnut ajatella sitä.

Kitiana laski kätensä Franin olkapäälle, jolloin Fran nosti katseensa vanhemman naisen silmiin. Niissä oli syvää huolta.

”On liian aikaista, jos minulta kysytään, mutta Metsän tiet ovat tuntemattomat. Metsä antaa, Metsä ottaa”, hän sanoi ja puisteli päätään surullinen katse silmissään.

”En ymmärrä”, Fran sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Sinä olet viisain tässä ryhmässä ja olet ylipapittaren sukua. Kyllä sinä ymmärrät, jos vain haluat, Fran”, Kitiana sanoi kuitenkin. ”Tietysti on aivan luonnollista, ettet halua ymmärtää. Se on kuitenkin väistämätöntä. Sinun on kohdattava totuus.”

”Mikä on totuus?” Fran kysyi ja ravisti naisen käden pois olka päältään. Hän oli kysellyt tuota kysymystä monesti itseltään ja pohtinut niin uskonnollisia kysymyksiä kuin elämää itseään. Nyt hän kuitenkin tiesi, että Kitiana puhunut mistään suuresta koko maailmaa koskevasta totuudesta, vaan jostain paljon läheisemmästä.

Fran katsoi Kitianaa tiiviisti, mutta tämä vain puisteli päätään. ”Mene kotiin lapsi. Äitisi synnyttää pian”, nainen sanoi. ”Hän tarvitsee teitä kumpaakin, myös sinua.”

”Minä menen”, Fran vastasi nyökäten. Kitiana käyttäytyi hänestä hyvin omituisesti, mutta hänelle ei tullut mieleenkään olla noudattamatta naisen kehotusta. Vaikka hän kenties olikin hieman kapinahenkinen, hän myös tiesi, milloin ei kannattanut kapinoida.

Jote odottikin Frania jo tämän saapuessa kotiin. Isosisko oli huolehtinut heidän äidistään viimeiset viikot, koska äidin maha oli kasvanut niin suureksi, että liikkuminen oli vaikeaa. Fran ei ollut täysin varma, halusiko hän koskaan lisääntyä (ei sillä, että hänen mielipidettään olisi juurikaan asiaan kyselty), koska äiti näytti kärsivän kovasti uuden tulokkaan takia. Ilman Jotea äiti ei olisi mitenkään jaksanut viime aikoina.

”Missä sinä olit? Illallinen on katettu jo ja äitikin istuu pöydässä”, Jote sanoi ääni kireänä. Sillä hetkellä Fran tajusi, että sisko oli ollut tavallistakin hermostuneempi viime aikoina. Jote oli aina melko komenteleva ja yritti saada Frania ruotuun silloin, kun äiti ei ollut läsnä (äidin läsnä ollessa Fran pyrki käyttäytymään mahdollisimman oikeaoppisesti, sillä hän kunnioitti tätä samalla tavalla kuin kaikki muutkin).

”Puhuin Kitianan kanssa”, Fran vastasi rehellisesti.

”Mistä?” Jote halusi tietää, eikä kireys hänen äänessään hellittänyt yhtään.

”Totuudesta, olenhan miettinyt sitä paljon”, nuorempi sisaruksista sanoi välttelevästi. Hän tunsi, kuinka jonkinlainen juopa levittäytyi heidän välilleen. Jote ei ollut nyt oma itsensä, samoin Kitiana oli ollut outo. Fran olisi halunnut kysyä siskoltaan, mistä oli kyse, mutta jokin pakotti hänet pitämään suunsa kiinni. Hän työnsi ilkeän tunteen pois mielestään ja ryhtyi ajattelemaan taivasta Joten mutistessa, että Franin pitäisi hyväksyä hänelle annetut tiedot totuudesta, eikä pohtia niitä loputtomiin. Keskustelu päättyikin siihen, sillä Fran oli jo vetäytynyt sisäiseen maailmaansa, kun taas Jotella oli selvästi kiire takaisin äidin luokse.

Fran seurasi siskoaan ruokasaliin, jota hallitsi suuri pöytä. Vuoden juhlapäivinä papittaret kokoontuivat ylipapittaren kotiin ja silloin pöydässä ei ollut yhtään tyhjää paikkaa. Nyt siellä oli kuitenkin katettu vain kolmelle, sillä tavallisina iltoina Myjerna halusi syödä rauhassa tyttäriensä kanssa.

Kaksi papitarkokelasta viimeisteli pöydän kattausta ja laittoi esille illallista, jonka he olivat valmistaneet. Jokainen kokelas pääsi vuorollaan palvelemaan ylipapitarta, sillä yleisen uskomuksen mukaan vierojen ylipapittarella oli niin paljon muuta tehtävää, ettei hän voinut keskittyä arkiaskareisiin. Myös Jote oli suorittanut oman osuutensa tuosta palvelusajasta, sillä hän oli yhtä aikaa sekä papitar- että lisääntymiskokelaana. Fran ei oikeastaan ymmärtänyt, miksi siskolla oli niin suuri hoppu valmistua papittareksi ja lisääntyjäksi samaan aikaan, kun kaikki muut etenivät rauhallisemmin opinnoissaan… eikä edes kaikista lisääntyjistä tullut papittaria, joskaan Jotella ei sen asian suhteen ollut valinnanvaraa.

Tänä iltana tarjolla oli höyrytettyjä vihanneksia, tuoreita hedelmiä sekä raikasta lähdevettä. Vierat olivat puhtaasti kasvissyöjiä, eikä heidän elimistönsä olisi sulattanut lihaa. Toisaalta heidän elämänkatsomuksensa mukaan tappaminen oli väärin, eikä sitä voinut ymmärtää kuin äärimmäisessä vaaratilanteessa. Viidakossa liikkuessaan joku joutui aina toisinaan ampumaan kimppuun hyökänneen eläimen, mutta onneksi sekin oli melko harvinaista. Vierat välttivät tappamista viimeiseen asti, mutta Kitianan opetusten mukaan Usva saattoi joskus saada vieran raiteiltaan, eikä tämä silloin pystyisi hillitsemään itseään. Tällainen oli kuitenkin harvinaista, sillä Usva ei monissakaan paikoissa ollut niin aktiivista, että siitä olisi ollut suoranaista vaaraa.

Fran odotti kiltisti sen ajan, että papitarkokelaat poistuivat paikalta ja jättivät heidät rauhaan. Sitten Jote tarjoili ruuan heidän äidilleen ja täytti sen jälkeen oman lautasensa. Fran otti annoksensa viimeisenä, sillä olihan hän perheen nuorin. Samaan aikaan hän kuitenkin tarkkaili äitiään huolestuneena. Tämän iho näytti Franin mielestä tavallista kalpeammalta ja hieman hikiseltä, eikä äiti muutenkaan näyttänyt voivan hyvin. Hiljaisena hän näykki ruokaansa, vaikka normaalisti söi hyvällä ruokahalulla.

”Miten sinä olet voinut?” Fran kysyi äidiltään täyttäessään lasiaan lähdevedellä.

”Aivan hyvin”, Myjerna vastasi ja hymyili nuoremmalle tyttärelleen.  Hymy ei kuitenkaan näyttänyt aidolta.

”Sinä näytät sairaalta”, Fran huomautti.

”Tämä on ihan normaalia tässä vaiheessa raskautta. Älä ole huolissasi”, hänen äitinsä sanoi hitaasti. Hän ryhtyi syömään paremmin, mutta jostain syystä Franilla oli vaikutelma, että äiti joutui pakottamaan jokaisen suupalan kurkustaan alas.

Illallinen jatkui Joten jutustellessa arkipäivän asioista kevyeen sävyyn. Hän selvästikin yritti piristää tyttöjen äitiä, joka kuitenkin näytti hyvin väsyneeltä. Jote myös piti huolta, että heidän äitinsä tyhjensi lautasensa kokonaan, ikään kuin hän olisi huolehtinut pienestä lapsesta, eikä omasta äidistään. Lopulta Myjerna työnsi lautasensa sivuun ja nousi seisomaan ottaen tukea pöydästä. Hänen vatsansa oli jo pari päivää ollut laskeutuneena alemmas kuin alkuraskaudesta ja se näytti valtavalta suhteutettuna hänen hoikkaan kehoonsa.

”Minä taidan mennä lepäämään…” nainen mutisi ja lähti vaivalloisesti kulkemaan kohti makuukamariaan. Hän kuitenkin lyyhistyi puolessa välissä matkaa polvilleen ja voihkaisi kuuluvasti.

Sekä Fran että Jote ryntäsivät pöydän äärestä äitinsä luokse. Kuului kova kolaus, kun Joten tuolin selkänoja iskeytyi lattiaa vasten sen kaatuessa äkkinäisen liikkeen voimasta. Fran polvistui äitinsä viereen laskien toisen kätensä tämän selkää vasten ja toisen lattialle. Hän tunsi sormiensa kastuvan jostain nesteestä ja nosti hämmästyneenä katseensa Joteen.

”Jote…” hän sanoi ja näytti kosteita sormiaan.

”Hae lapsenpäästäjä!” Jote huudahti välittömästi. Kun Fran ei heti reagoinut, hän kiskaisi pikkusiskonsa jaloilleen. ”Äiti synnyttää ihan kohta. Sinun pitää hakea lapsenpäästäjä, minä vien äidin lepäämään!”

Fran tuijotti hetken ajan Jotea punaiset silmät säihkyen, mutta ryntäsi sitten juoksuun. Synnytyksen hetki olisi tullut, eikä mikään voisi enää estää sitä. Sen takia äiti oli näyttänyt niin sairaalta. Ei ollut mitään syytä huoleen, sillä pian kaikki olisi ohitse. Äiti olisi taas oma itsensä ja Franilla ja Jotella olisi pieni sisarus.