Ficcikirjasto

Joinain päivinä paistoi aurinko.

Tajusin, että ilman sinua en olisi luultavasti jaksanut, sillä sodan uhka leijui koko ajan yllämme.

Ilta-aurinko leijui meren yllä ja värjäsi veden oranssiksi. Vanille pyyhkäisi otsatukkaansa ja jäi hetkeksi katselemaan näkyä. Niin kaunista ja rauhallista. Tytön silmät täyttyivät kyynelistä. Samaa maisemaa hän oli katsellut niin monina iltoina jo vuosien ajan. Se muistutti menneestä, joka ei koskaan palaisi.

Tyttö tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. Hän ei kääntynyt katsomaan, sillä hän tiesi, kuka koskettaja oli.

”Missään ei ole niin kaunista auringonlaskua kuin Oerbassa”, Fang totesi. ”Meillä on kuitenkin homma hoidettavana, joten eiköhän tehdä työt, että päästään joskus syömäänkin.”

Vanille nyökkäsi. Heidät ja muutama muu oli määrätty tyhjentämään junan matkassa tulleet ruokavarastot ja toimittamaan ne eri puolille kylää. Avustuksia oli tullut monesta eri kylästä Pulselta. Ihmiset halusivat todella auttaa toisiaan. He tekivät kaikkensa lähimmäistensä puolesta. Pulsella oli niin paljon parempaa väkeä kuin Cocoonilla. Cocoonilaiset välittivät vain itsestään, he olivat hirviöitä.

Tytöt palasivat junan luokse. Kumpikin nosti laatikon syliinsä ja lähti kantamaan sitä chocobon vetämiin kärryihin. Ne olivat jo lähes täynnä, joten pian päästäisiin kuljettamaan ruokaa, jota kaivattiin todella paljon.

”Jonain päivän Oerba palaa vanhaan kukoistukseensa”, Fang sanoi ja pamautti oman laatikkonsa kärryihin.

”Siihen menee vielä kauan”, Vanille vastasi, mutta pakotti hymyn kasvoilleen. ”Odotan kuitenkin sitä päivää. Silloin voimme taas elää onnellisina.”

”Etkö sinä haluaisi olla onnellinen nytkin?” toinen tiedusteli.

”Tietenkin, mutta en tiedä, pystynkö siihen”, punapää totesi.

”Uskon, että pystyt, jos yrität tosissasi. Onni ei ole mikään ulkoinen seikka, se lähtee sisältäsi”, Fang pohdiskeli ja auttoi samalla Vanillea nostamaan laatikon muiden päälle.

Vanille nyökkäsi jälleen. Välillä hänestä tuntui, että Fang oli häntä enemmän kuin kaksi vuotta vanhempi. Tämä osasi ajatella kaiken järkevästi, tämä vain oli niin paljon fiksumpi kuin Vanille itse. Punapää toivoi kovasti, että olisi jonain päivänä yhtä viisas ja järkevä.

Fang ei ollut lähtenyt orpokodista, vaikka oli jo parantunut. Vanille oli erittäin tyytyväinen siihen, että toinen oli jäänyt. Hän oli nyt vähemmän yksinäinen kuin aiemmin, vaikka yöt olivat edelleen vaikeita. Hän heräsi yhä omaan itkuunsa, mutta yritti parhaansa mukaan pysytellä hiljaa. Hän ei halunnut, että Fang saisi tietää, miten heikko hän todellisuudessa oli. Tuntui nololta näyttää heikkouttaan niin vahvalle ihmiselle.

Vanille oli toisinaan aikonut kysyä uudelta ystävältään, koska tämä jatkaisi etsintöjään ja kostoaan, mutta hän ei ollut uskaltanut. Vastaus pelotti häntä liikaa. Mitä jos Fang ilmoittaisi lähtevänsä seuraavana päivänä? Silloin Vanille olisi jälleen yksin. Hän ei kestänyt ajatusta. Olihan hänellä tietysti myös Bhakti ja Take, muta nuo kaksi eivät olleet sama asia kuin Fang.  Vanille ei tiennyt, mistä se johtui, mutta vanhemmasta tytöstä oli tullut hänen paras ystävänsä ja uskottunsa hyvin lyhyessä ajassa. Fang oli parasta, mitä hänelle oli tapahtunut cocoonlaisten ryöstöretken jälkeen.

Mitä ihmettä punapää tekisi, kun Fang lähtisi? Tämä epäilemättä aikoi vielä jonain päivänä lähteä. Fang oli puhunut paljon perheestään ja menneisyydestään, kertonut elämästä, joka oli ollut hyvää ja onnellista. Tämä kaipasi vanhoja, hyviä aikoja samalla tavalla kuin Vanillekin, mutta Fang oli myös syvästi katkera kokemistaan menetyksistä. Vanillesta tuntui, että toisen sisällä asui suunnatonta vihaa. Ajoittain se pelotti häntä, mutta Fangin viha ei ollut vielä kertaakaan suuntautunut Vanillea kohti, joten ehkä ei ollut syytä huoleen.

Vanille olisi antanut paljon, jos olisi voinut auttaa Fangia. Hän oli kuitenkin heikko eikä osannut juuri mitään. Eikä hän ollut varma, halusiko kostaa. Ensin hän oli ajatellut niin, mutta nähtyään kuolemaa ympärillään hän ei ollut enää varma. Cocoonlaiset olivat pahoja, mutta ansaitsivatko nämä todella kuolla? Tappaminen tuntui väärältä, kosto ei välttämättä ollut oikea ratkaisu.

”Hei, onko jo valmista?” Take marssi tyttöjen luokse ja jäi rapsuttamaan chocobon kaulaa. Lintu päästi matalan, tyytyväisen äänen.

”Ihan kohta”, Vanille kiirehti sanomaan ja juoksi takaisin junalle. Hän kampesi viimeisen painavan laatikon syliinsä ja lähti kuljettamaan sitä kärryihin. Laatikko hankasi hänen käsivarsiaan, se oli aivan liian painava.

”Minä voin otta…” Fang aloitti.

”Minä otan sen”, Take kuitenkin keskeytti ja marssi tummahiuksisen tytön ohitse. Kumpikaan tytöistä ei ehtinyt sanoa mitään, kun poika oli jo napannut laatikon itselleen.

”Kiitos, vaikkei sinun olisi tarvinnut, Take”, Vanille sanoi. ”Kyllä minä olisin saanut sen kannettua.”

”Lupasin Thymelle pitää sinusta huolta”, Take tokaisi samalla, kun siirsi laatikon muiden päälle kärryihin.

”Hän ei varmaankaan tarkoittanut laatikoiden kantamista puolestani”, Vanille nauroi.

Thymestä puhuminen satutti, mutta Vanille peitti tuskan leveän hymyn ja helisevän naurun taakse. Ilo oli parempi asia kuin suru, joten kannatti ainakin yrittää olla iloinen. Ehkä kuvitelmasta tulisi jonain päivänä totta, jos vain jaksaisi yrittää tarpeeksi.

”Voin samalla pitää sinua silmällä, ettei mitään pääse sattumaan”, Take huomautti ja nousi kärryjen etuosaan istumaan. ”Mennään jakamaan nämä.”

Molemmat tytöt kiipesivät kärryille laatikoiden sekaan. Vanille huomasi, että Fang vilkaisi Takea jopa hieman vihamielisesti. Punapää ei ollut koskaan kysynyt, miksi toinen tyttö ei pitänyt pojasta. Ehkä hänen pitäisi kysyä. Fang ja Take olivat saman ikäisiä, joten he olivat luultavasti opiskelleet yhdessä, kenties olleet kierroksellakin samaan aikaan. Oli täysin mahdollista, että he olivat tunteneet toisensa jo vuosia.

Ehkä oli tapahtunut jotain. Selvää oli, etteivät Fang ja Take olleet ystäviä keskenään, kenties heille oli aiemmin tullut riitaa. Nyt he saattoivat sietää toisiaan vain Vanillen takia. Punapää päätti ottaa asiasta selvää myöhemmin. Hän kysyisi siitä Fangilta tänä iltana.

”Minulla on lista, jonka mukaan ruokatarvikkeet tulee jakaa klaanien kesken”, Take selitti kärryjen etuosasta. ”Kauppiaat eivät vieläkään pääse avaamaan omia liikkeitään, mutta ehkä se tapahtuu jo pian.”

”Jos sato on hyvä, syksyllä meillä on omia vihanneksia torilla myytävänä”, Vanille totesi.

”Niin, jos cocoonlaiset eivät palaa sitä ennen”, Fang puuskahti. ”Tapan jokaisen, joka yrittää viedä yhdenkin porkkanan tästä kylästä.”

”Tapatat itsesi, jos yrität taistella heitä vastaan”, Take huomautti.

”Olisiko sitten parempi istua ja olla tekemättä mitään?”

”Sanoinko minä niin?” poika ärähti. ”Tietenkin meidän on taisteltava heitä vastaan, mutta se on tehtävä tarkkaan ja harkiten. Päättömästä ryntäilystä ei ole apua.”

”Minä en ryntäile päättömästi”, Fang väitti vastaan.

”Niin sinä juuri teet ja vaarannat muut samalla.”

Vanille tuijotti toisia vuoronperään. Hän halusi tietää, mistä oli kyse. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin ryntäilyyn Take oikein viittasi. Toki Fang oli usein puhunut kostavansa cocoonlaisille, mutta Vanille oli koko ajan uskonut, että tällä oli suunnitelma. Ei kai Fang vain aikonut päättömästi hyökätä kenen tahansa kimppuun? Sellainen ei toiminut oikeasti.

”Älä puhu asiasta, josta et tiedä mitään”, Fang tuhahti Takelle. Poika mulkaisi tyttöä, mutta piti suunsa kiinni. Kärryissä oli hiljaista siihen saakka, kunnes kolmikko saapui ensimmäisen klaanin asunnoille. Vanille ja Fang hyppäsivät alas kärryiltä jakamaan ruokapaketteja odottaville ihmisille. Monet kiittelivät heitä ja tekivät rukousmerkin, ennen kuin ottivat paketin vastaan.

Vanille hymyili ihmisille ja yritti vaihtaa jokaisen kanssa pari sanaa. Hän huomasi, että talojen kunnostus oli edennyt pikaista vauhtia. Oerba alkoi hiljalleen muistuttaa taas kylää raunioiden sijaan. Jonain päivänä se kukoistaisi samalla tavalla kuin ennen cocoonlaisten tuloa. Ajatus piristi hieman. Toivoa oli edelleen, elämä ei ollut loppunut hyökkäykseen ja kylän ryöstämiseen. Oerbalaiset selviäisivät ja kukoistaisivat uudestaan.

”Kyllä te olette hyviä lapsia, sääli, että piti käydä niin kuin kävi”, eräs vanhempi nainen totesi Vanillelle ottaessaan vastaan ruokapakettia. ”Mutta teissä nuorissa on tulevaisuus. Te pelastatte meidät vielä.”

”Teemme parhaamme”, Vanille vastasi hymyillen.

Tulevaisuus? Tyttö ei osannut edes kunnolla ajatella sitä. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmia, ei mitään ajatusta siitä, mitä hän tekisi edes huomenna. Hän vain eli hetkestä toiseen ja teki, mitä milloinkin oli tehtävä. Se ei tuntunut elämältä. Jos nuorissa oli tulevaisuus, kai heidän oli tiedettävä, mitä he halusivat tuolta tulevaisuudelta. Kai Vanillen olisi tiedettävä, mitä hän halusi?

Silti Vanille ei tiennyt, hän ei osannut vastata omaan kysymykseensä. Hän tiesi varmasti vain, ettei halunnut jatkaa näin. Hän tarvitsi jotain, mitä kohti pyrkiä, jotain, mihin uskoa. Hän ei voinut vain ikuisesti vahtia lapsia ja jakaa ruokaa toisille. Hän halusi jotain, muttei osannut nimetä mitä.

Kolmikko kierteli ympäri kylää ja toimitti lopulta vielä kauppiaille muutaman laatikon. Kauppiaat olivat tehneet suurempia tilauksia, mutta juna oli tuonut enemmän lahjoituksia kuin kauppatavaraa. Vanillesta oli mukava huomata, että monet olivat mielellään antaneet vähästään. Edellisessä kuormassa oli ollut vaatteita lapsille. Lisäksi Oerbaan oli saapunut jokunen mies toisista kylistä auttamaan rakennustyössä ja peltojen kyntämisessä.

Oli onni, että cocoonlaiset olivat päässeet viemään vain edellisvuoden sadon rippeet. Jos he olisivat saapuneet myöhemmin, olisi uusi sato kenties jo ehditty korjata. Silloin oerbalaisilla olisi ollut paljon toivottomampi tilanne.

”Fang, vietkö chocobon talliin ja kärryt pois?” Take pyysi tummahiuksista tyttöä. Tällä kertaa pojan ääni oli jopa ystävällinen. Vanille huokaisi mielessään helpotuksesta, ehkä hän oli vain kuvitellut kaiken. Take ja Fang olivat varmasti molemmat väsyneitä pitkän päivän jälkeen ja siksi ärhennelleet toisilleen.

Fang myöntyi viemään kärryt pois, joten Vanille ja Take jäivät kahdestaan orpokodin edustalle. Tyttö lähti vaeltamaan merenrantaan, johon laineet löivät tasaiseen tahtiin. Orpokoti oli rakennettu veden päälle, sinne johti laituri, mutta tyttö ei nyt astellut sisälle, vaan käveli laiturin ohitse ja istahti pehmeälle hiekalle. Take istui hetken päästä hänen viereensä.

”Alan olla turhan vanha asumaan täällä”, Take totesi.

”Olet kaksi kuukautta vanhempi kuin silloin, kun pääsimme orpokotiin”, Vanille nauroi. ”Ei kukaan vanhene kahdessa kuukaudessa.”

”Olin sitä jo silloin. Pienemmät lapset tarvitsevat enemmän tilaa”, poika väitti. ”Sinäkin olet sen ikäinen, että voisit hyvin muuttaa pois.”

”Eivät he päästä minua, en ole käynyt kierroksella”, punapää tuhahti. Sitä paitsi, mihin hän olisi muka muuttanut? Hänen kotinsa oli tuhottu täysin, ei siellä voinut asua. Lisäksi hän oli mieluummin orpokodissa toisten kanssa kuin yksin.

”Voisin viedä sinut”, Take ehdotti.

Tyttö käänsi katseensa poikaan. Tämä katsoi takaisin hyvin vakavana, joten tämän täytyi olla tosissaan. Silti Vanillea epäilytti. Kukaan ei lähtenyt kierrokselle vain kahdestaan, koska se oli vaarallista. Mukana piti olla enemmän ihmisiä, jotta pedot pysyisivät pois tieltä.

”Enpä tiedä. Se kuulostaa vaaralliselta”, Vanille epäröi.

”Mieti sitä. Ei tässä nyt niin kiire ole”, Take tuumasi. ”Puhuin muutaman muun kanssa. Korjaamme yhtä vanhaa asuntoa, sinne mahtuu useampi asumaan. Luulen, että kuusi henkilöä vähintään, jos teemme kerrossängyt. Voisit tulla sinne myös, sinun ei tarvitsisi olla yksin.”

”Todellako?”

Ehdotus kuulosti uskomattomalta. Sellainen talo voisi olla jopa oikea koti. Tietysti olisi outoa asua toisen klaanin talossa, mutta kyllä siihen varmaan tottuisi. Orpokoti oli kyllä hyvä paikka, mutta Vanille ei osannut asettua sinne. Se tuntui väliaikaiselta ratkaisulta. Hän ei ollut edes sisustanut omaa huoneen puolikastaan, vaikka oli tuonut tavaroita kotoaan – niitä vähiä, jotka olivat säästyneet. Hänestä tuntui koko ajan, että hän oli toisten nurkissa. Siis väärällä tavalla. Oerbassa oli aivan tavallista, että kaikkien kotiin sai tulla kuin omaansa ja viettää siellä aikaa. Silti jokaisella oli oma paikkansa, sopensa, joka oli vain hänen. Orpokodin huone ei tuntunut sellaiselta paikalta.

Orpokodissa oli kuitenkin Fang, jota Vanille ei halunnut jättää. Hän oli lyhyessä ajassa tutustunut toiseen tyttöön ja tainnut jopa ystävystyä tämän kanssa. Fangin kanssa kaikki oli helppoa ja sujuvaa, aivan toisenlaista kuin Caelan ja Lunan kanssa. Vanille oli pitänyt molemmista tytöistä todella paljon, he olivat olleet hänen parhaita ystäviään, mutta hän piti Fangista eri tavalla. Tämä sai hänet hymyilemään toisella tavalla kuin muut tytöt, tälle hän halusi uskoutua asioistaan.

Parasta oli, ettei Fang koskaan käynyt inttämään pojista. Välillä vaikutti siltä, ettei koko aihe edes kiinnostanut toista tyttöä. Tämä ei udellut kiusallisia asioita samalla tavalla kuin toiset olivat udelleet. Silti tytöt juttelivat keskenään kaikesta mahdollisesta Pulsen pinnan ja taivaan väliltä. He olivat todellakin samalla aaltopituudella.

”Voiko Fangkin tulla?” Vanille kysyi, kun Take oli nyökännyt hänelle vastaukseksi edelliseen kysymykseen. Pojan kasvot tummuivat asteen verran.

”En tiedä, pitää kysyä muilta”, tämä jupisi. ”Miksi Fang tulisi? Eikö hänellä ole omia suunnitelmia?”

”Koska hänkin on orpo ja koska hän on myös turhan vanha asumaan orpokodissa”, Vanille vastasi kummastuneena. ”Miksei hän saisi tulla?”

”Ei ole välttämättä tilaa.”

”Juurihan sinä sanoit, että tilaa kyllä riittää ainakin kuudelle”, tyttö ihmetteli.

”Meitä on jo aika monta”, Take totesi ja kääntyi katsomaan merelle. ”Fang on niin täynnä kostoaan, ettei hän välttämättä ole sinulle hyvää seuraa.”

”Hän on minun ystäväni!” Vanille kimpaantui.

”Niin olen minäkin!” Take ärähti takaisin.

”En ole muuta väittänytkään!”

Punapää ei tajunnut ollenkaan, mistä oli kyse. Miksi Take teki asioista vaikeita? Olisihan tämä voinut sanoa suoraan, että kaikki kuusi paikkaa asunnossa oli jo varattu, mutta silti tämä ei ollut sanonut niin. Kuulosti melkein siltä, että poika keksi tekosyitä, jotta voisi estää myös Fangia muuttamasta asuntoon.

Vanille nousi ja käveli vesirajaan. Aurinko oli jo kadonnut horisontin taakse, mutta taivaanranta punersi yhä. Alkoi olla jo hämärää, joten ei kestäisi kauan, kun tulisi pimeä. Kohta oli palattava sisälle, sillä heitä saatettaisiin kaivata. Tyttö ei halunnut huolestuttaa lisää jo ennestään kaikesta ja kaikista huolestuneita johtajaa ja tämän vaimoa. Näillä oli tarpeeksi työtä pienempien lasten takia.

”Anteeksi, minä vain… haluan pitää lupaukseni”, Take sanoi. Poika nousi ja käveli Vanillen taakse. Lämmin käsi laskeutui tytön olkapäälle ja sai tämän säpsähtämään. Vanille vetäytyi vaistomaisesti kauemmas, mutta kääntyi kuitenkin katsomaan poikaa.

”Minä mietin asiaa”, tyttö sanoi hyväksymättä anteeksipyyntöä. Hän halusi pois orpokodista, mutta ei ilman Fangia. Hän ei silti voinut pakottaa Takea hyväksymään toista tyttöä saman katon alle. Tilanne oli hankala.

Tyttö kääntyi jälleen katsomaan merta. Kunpa kaikki olisi ollut yhtä helppoa kuin ennen. Elämä näytti muuttuneen yhdessä hetkessä yksinkertaisesta monimutkaiseksi. Kaikki varmuus oli kadonnut ja tilalle ei ollut tullut mitään, minkä pysyvyydestä olisi saattanut olla varma. Miten ihmeessä ihmiset jaksoivat olla aikuisia suurimman osan elämästään, jos kaikki oli niin vaikeaa?

Viimeinenkin punaisuus katosi horisontista Vanillen tuijotellessa merelle. Taivas oli jo melko tumma, osa tähdistä näkyi. Tänäkään yönä ei olisi pilvistä, vaikka tyttö oli kovasti toivonut niin. Cocoon loisti taivaalla yhtä aikaa tähtien kanssa. Se tuntui pilkkaavaan pulselaisia pelkällä olemassa olollaan. Miksi heidän piti joutua katselemaan sitä taivaallaan päivästä ja yöstä toiseen? Se oli väärin, kunpa se olisi pudonnut alas tai lentänyt avaruuteen!

Hiljainen tuuli mereltä nosti käsivarsien ihon nyppyläiseksi, joten Vanille kietoi kädet ympärilleen. Vaikka oli jo varhainen kesä, aina ei silti ollut vielä lämmintä. Kuukauden päästä tosin saattaisi olla jo hyvinkin kuuma. Hehkuvia kesäpäiviä sai joka tapauksessa vielä hetken odotella.

”Minä menen sisälle”, tyttö ilmoitti pojalle ja lähti orpokodin suuntaan. Hän yritti kaivaa tilanteesta positiiviset puolet esille. Ajatus siitä, että pääsisi muuttamaan omilleen, oli erinomainen. Hänen täytyisi kuitenkin vielä miettiä sitä mahdollisimman monelta kantilta.

~o~

Vanille tuijotti ilmalaivoja, joihin lastattiin viimeisiä tavaroita. Molempien ruumat olivat täynnä tavaraa: vaatteita, ruokaa, muita päivittäisiä tavaroita, mutta jopa maata oli kärrätty laatikoissa ilmalaivojen uumeniin. Cocoonlaiset veivät kaiken, minkä suinkin saivat irti.

Tyttö puristi asetta kädessään. Hän tunsi vihan kasvavan sisällään, se oli viime aikoina vellonut hänen mielessään paljon aktiivisemmin kuin koskaan. Noilla ihmisillä ei ollut oikeutta!

”Ole varovainen”, Thyme huomautti tytön vierestä. ”Osalla heistä on aseet, joilla he voivat ampua jo kaukaa.”

”Tarkoitukseni on kiertää selustaan ja hyökätä sieltä”, Vanille huomautti.

”Se on hyvä suunnitelma. Tänään saamme kylämme takaisin”, Take tuumasi väliin.

Oerbalaiset olivat vuorilla valmiina hyökkäykseen, jonka oli määrä alkaa, kun aurinko katoaisi horisontin taakse. Hämärän laskeuduttua heillä olisi etulyöntiasema, sillä he tunsivat kylänsä huomattavasti paremmin kuin cocoonlaiset.

”Älkää antako armoa, hekään eivät antaisi meille”, Thyme jupisi. Vanille ja Take nyökkäsivät. Tytön omatunto esitti vastalauseensa, mutta punapää työnsi sen syrjään. Hän ei saanut epäröidä nyt, siitä ei seuraisi mitään hyvää. Ei ollut varaa virheisiin, sillä oerbalaisten oli saatava kotinsa takaisin.

Aika mateli, mutta vihdoin aurinko katosi näkyvistä. Vanille lähti kiertämään ilmalaivoille yhdessä poikien kanssa mahdollisimman hiljaa. He pysyttelivät kivien ja pusikoiden takana aina, kun se oli mahdollista. Kun he vihdoin olivat tarpeeksi lähellä, he syöksyivät ilmalaivoja vartioivien cocoonlaisten kimppuun.

Vanille työnsi kaikki ajatukset pois mielestään. Hän keskittyi vain tehtäväänsä, hänen maailmassaan ei sillä hetkellä ollut mitään muuta. Jos hän olisi pysähtynyt ajattelemaan tekojaan, hän olisi pysähtynyt kokonaan. Se olisi ollut kohtalokasta. Murehtia ja katua ehti kyllä myöhemmin, nyt oli toiminnan aika.

Pari ensimmäistä sotilasta kaatui helposti, mutta loput ehtivät tajuta hyökkäyksen ja ryhtyivät puolustautumaan. Vanille väisteli ja heilutteli omaa asettaan niin nopeasti kuin pystyi. Jokin raapaisi hänen käsivarttaan, jota pitkin levisi poltteleva kipu. Lämmintä nestettä valui ihoa pitkin, mutta tyttö pakottautui jatkamaan. Tätä taistelua hän ei häviäisi.

Kaikki tuntui tapahtuvan jonkinlaisessa usvassa. Vanille ei osannut myöhemmin kerrata tapahtumia kunnolla, mikä oli luultavasti vain hyvä. Joka puolella oli meteliä, räiskyviä aseita, verta ja ruumiita. Lepohetkiä ei ollut, sillä taistelu käytiin elämästä ja kuolemasta. Kuolemanlöyhkä jopa leijui taistelutantereen ylitse. Se takertui vaatteisiin eikä luultavasti koskaan irtoaisi.

Yhtäkkiä tytön lähellä jyrähti. Ääni oli niin kova, että se sattui korviin ja lamaannutti hetkellisesti. Vanille näki kuin hidastettuna, kun Thyme nytkähti luonnottomasti ja lensi sitten selälleen maahan. Pojan kaatuminen näytti kestävän pienen ikuisuuden.

Hetken Vanille vain seisoi paikoillaan ja tuijotti serkkuaan. Kun hän lopulta lähti liikkeelle, hän ei enää välittänyt, mitä ympärillä tapahtui. Hän näki vain Thymen, joka ei liikkunut ja jonka rinnasta pulppusi verta.

Vanille heittäytyi polvilleen serkkunsa viereen ja painoi kätensä tämän rintaa vasten. Veri tahrasi hänen kämmenensä, muttei lakannut vuotamasta. Thymen kasvot olivat vitivalkoiset ja silmät elottomat, ne eivät edes räpsyneet. Vanille ei ollut varma, hengittikö poika. Hän kumartui tämän kasvojen lähelle tunteakseen hengityksen, mutta pihaustakaan ei karannut pojan huulilta tai nenästä.

Tyttö tarttui kiinni pojan paidasta ja ravisti tätä niin lujaa kuin pystyi. Thyme ei reagoinut, vaikka hän karjui täyttä kurkkua. Lopulta Vanille vain rutisti pojan yläruumiin itseään vasten ja keinutti sitä hiljaa. Kyyneleet sumensivat hänen katseensa.

”Vanille!” Taken karjaisu kuului jostain kaukaa. Hämärästi tyttö tajusi jonkun ryntäävän häntä ja Thymeä kohti. Hän ei osannut sanoa tai tehdä mitään, vaikka tulija osoitti heitä aseella. Juuri ennen kuin tämä ehti ampua, Take ilmestyi jostain ja iski vihollista päähän. Tämä rysähti maahan Vanillen lähelle.

”Jos et aio taistella, pakene edes!” poika karjui tytölle, joka hädin tuskin näki tätä. Vanillen silmät olivat kyynelistä sumeat. Hän ei kyennyt nousemaan Thymen luota, hän ei halunnut jättää tätä taistelukentälle makaamaan.

Take tarttui Vanilleen, joka ripustautui epätoivoisesti kiinni Thymeen. Serkku ei saanut olla kuollut, ei saanut! Hän ei voinut menettää tätäkin, se oli väärin. Miksei hän voinut vain kuolla itse? Miksi kaikkien piti jättää hänet?

~o~

”Vanille!”

Vahvat kädet tarttuivat Vanilleen tiukasti ja riuhtoivat hänet istumaan. Tyttö ei hahmottanut kunnolla, missä oli. Suunnaton ahdistus puristi hänen rintaansa ja kyyneleet olivat juovittaneet kasvot märiksi. Kädet kietoutuivat tytön ympärille ja keinuttivat häntä hiljaa. Oli pimeää ja hiljaista, veren etova haju oli kadonnut ilmasta.

”Shh, kaikki on hyvin”, Fangin ääni kantoi Vanillen korviin. Hiljalleen punapää alkoi ymmärtää, ettei hän ollut taistelemassa Oerban vapaudesta, vaan istui omalla sängyllään orpokodin pienessä huoneessa. Fang halasi häntä lujasti kuin vetääkseen hänet takaisin todellisuuteen.

Vanille kiersi omat kätensä Fangin ympärille. Tuntui hyvältä halata jotakuta, ketä tahansa, mutta erityisesti Fangia. Kukaan ei ollut halannut Vanillea aikoihin. Hänestä oli kyllä huolehdittu, mutta hän ei ollut edes tajunnut, kuinka paljon oli kaivannut läheisyyttä perheensä ja ystäviensä menettämisen jälkeen.

”Se oli vain paha uni”, Fang kuiskasi Vanillen hiuksiin.

”Olisikin…” punapää mutisi. Hän todella toivoi, että kaikki tapahtunut olisi ollut vain pahaa unta, valitettavasti todellisuus ei toivomalla muuttunut uneksi.

”Mitä tapahtui?” vanhempi tyttö tiedusteli.

Vanille vetäytyi kauemmas. Hän istui sängylle risti-istuntaan ja nappasi tyynyn syliinsä. Myös Bhakti oli ilmestynyt sängyn vierelle ja tuijotti tyttöä. Vanille soi robotille pienen hymyn, jonka se ilmeisesti rekisteröi, koska se piippasi lyhyen, iloisen piippauksen.

Punapää vilkaisi toista tyttöä arasti. Hän ei ollut vielä puhunut tapahtuneesta kenenkään kanssa, häntä pelotti kertoa. Hän ei oikeastaan edes tiennyt, miksi kertominen oli pelottavaa, se vain oli. Fang ei kuitenkaan hoputtanut häntä vaan istui sängylle mukavaan asentoon ja jäi odottamaan ääneti.

Kesti kauan, ennen kuin sanat tulivat ulos ja kun ne vihdoin tulivat, ne syöksyivät sellaista vauhtia, ettei Vanille voinut uskoa omia korviaan. Hän kertoi kaiken, minkä kykeni muistamaan. Osa muistoista oli jonkinlaisen usvan peitossa, eikä hän kyennyt tavoittamaan niitä. Oli kuin joku olisi ottanut sakset ja leikellyt palasia muistoista pois… tai ei, ei oikeastaan. Pikemminkin jollekulle oli annettu pyyhekumi ja tämä oli kumitellut osittain jotkin Vanillen muistot. Ääriviivat saattoi vielä erottaa, jos tarkasteli huolellisesti, mutta kokonaista kuvaa ei ollut enää olemassakaan.

Puhuessaan tyttö rutisti tyynyä rintaansa vasten. Hän tajusi itkevänsä jälleen. Suru puristi hänen sydäntään niin lujaa, että oli ihme, etteivät hänen kyyneleensä olleet verta. Vanille toivoi pääsevänsä siitä eroon, mutta toisaalta hän ei halunnut päästää irti. Tuntui oikealta surra ja väärältä lopettaa sureminen. Sitä paitsi, ei sitä pystynyt edes noin vain lopettamaan.

”Sinä kuitenkin selvisit”, Fang huomautti. Vanille vilkaisi toista. Hän näki tämän vain sumeasti kyyneleisillä silmillään. ”Sitä joskus miettii, että miksi selvisi. Miksi jotkut kuolivat ja miksi toiset jäivät henkiin? Miksi toisilta otettiin elämä pois, kun toiset saavat jatkaa eteenpäin?”

”Niin.” Samalla tavoin Vanillekin ajatteli. Tuntui epäreilulta, että hän oli saanut elää ja muut olivat kuolleet. Hän ei tiennyt, mitä tapahtuneesta oli pitänyt ajatella. Kukaan ei ollut selittänyt hänelle, miksi oli käynyt niin kuin oli käynyt.

”Ei pidä ajatella liikaa”, Fang jatkoi. ”Sinä selvisit, minä selvisin. Jotkut toiset eivät selvinneet. Elävien ei silti pidä rypeä syyllisyydessä. Sen sijaan heidän on rakennettava tämä kylä uudestaan ja toimittava koko Pulsen parhaaksi.”

Vanille nyökkäsi. Toisen sanat tuntuivat olevan totta, niissä oli järkeä. Hän halusi päästää irti surusta ja syyllisyydestä. Kunpa se vain olisi ollut helppoa! Epämiellyttävät tunteet olivat takertuneet häneen kuin joku olisi liimannut ne kiinni hänen ihoonsa.

”Minä en ole varma, osaanko tehdä asiat oikein”, Vanille tunnusti.

”Teet vain niin kuin sydämesi sanoo. Se on aina oikein”, Fang vastasi ja hymyili. Vanhempi tyttö siirtyi lähemmäs nuorempaa ja sipaisi Vanillen hiukset korvien taakse. Punapää kohotti kostean katseensa ja hymyili toiselle. ”Sinä olet liian sievä itkemään. Koeta hymyillä enemmän”, Fang huomautti ja sipaisi kevyesti Vanillen poskea.

Punapää hymyili hieman leveämmin. Hän toivoi, että Fang oli oikeassa.