Ficcikirjasto

Olin aina peloissani ja avuton.

Halusin olla vahvempi. Itseni takia, mutta myös sinun takiasi. Kenties myös Pulsen takia.

Vanille kohotti kätensä rukousasentoon ja kumarsi päätään. Kaikki pöydässä tekivät samoin ja olivat hetken hiljaa. Ateriaa ei koskaan saanut aloittaa ilman rukousta, oli kiitettävä siitä, että heillä oli ruokaa. Juuri nyt se oli erityisen tärkeää, mutta toki parempinakin aikoina oli hyvä muistaa kiittää. Vanille ei koskaan edes erityisemmin miettinyt asiaa, hän vain toimi niin kuin häntä oli opetettu.

Hetken hiljaisuuden jälkeen ruokasalin täytti pulputus, kun kaikki ryhtyivät kauhomaan aamiaista suihinsa ja juttelemaan vierustovereidensa kanssa. Aamu oli samanlainen kuin mikä tahansa muukin. Mikään ei tuntunut muuttuvan.

”Oerba Yun Fang?”

Vanille nosti katseensa puurosta ja jäi katsomaan, kun orpokodin johtaja käveli tyttöjen valloittaman pöydän luokse. Fang laski lusikkansa ja nielaisi suunsa tyhjäksi, ennen kuin vanhempi mies ehti perille asti.

”Niin?” tyttö kysyi.

”Muutamat täysikäiset nuoret ovat lähdössä pyydystämään uusia lampaita Archylten arolta. He pyysivät sinua mukaansa”, johtaja kertoi.

Vanille lusikka jysähti puurokippoon. Hän puri huultaan, jottei olisi sanonut mitään typerää tai epätoivoista. Fangin katse kävi hänessä, mutta siirtyi hyvin pian takaisin johtajaan. Tyttö näytti epävarmalta, mutta Vanille tiesi, että tämä halusi pois orpokodista. Tuollainen reissu oli täydellinen tilaisuus häipyä omille teilleen ilman, että kukaan kyselisi perään. Archylten aro oli vaarallinen paikka, sinne saattoi kadota helposti.

”Koska he lähtevät?” Fang tiedusteli.

”Huomenna”, johtaja vastasi. ”Reissu ei ole ihan helppo. Lampaat on tuotava kaivosten läpi.”

”Lähden mukaan”, Fang ilmoitti.

Kylmä pettymys virtasi Vanillen mieleen. Hän oli jo ehtinyt toivoa, että Fang kieltäytyisi. Punapää ei tiennyt, mitä hän tekisi yksin orpokodissa. Elämä oli tarpeeksi ankeaa jo nyt. Hän ei halunnut päivistään entistä tyhjempiä. Fang sentään jaksoi höpistä hänen kanssaan kaikesta, jopa hullutella hänen kanssaan.

”Minä tulen myös”, Vanille tokaisi ja kohotti katseensa puurolautasesta. Johtaja katsoi häntä huolestuneella ilmeellä, ja Fang puisteli päätään.

”Olet liian nuori”, johtaja päätti.

”Olen kohta kuusitoista”, Vanille pisti vastaan. ”Haluan olla hyödyksi.”

”Sinä olet parhaiten hyödyksi, kun opiskelet ahkerasti ja autat kylän uudelleenrakentamisessa.”

”En ole mikään pikkulapsi enää”, tyttö kapinoi edelleen. Mikään ei pelottanut häntä enemmän kuin tyhjä huone. Hän oli valmis vaeltamaan villipetojen joukossa, jos saisi olla Fangin kanssa.

”Et ole aikuinenkaan. Et ole edes käynyt kierroksella”, johtaja kuitenkin tyrmäsi tytön väitteen. ”Sinä et lähde, asiasta ei neuvotella. Me olemme vastuussa sinusta ainakin siihen asti, että olet käynyt kierroksella ja osoittanut siten pärjääväsi omillasi.”

Vanille nousi pöydästä ja juoksi ulos ruokasalista. Hän tiesi monien kääntyvän katsomaan menoaan, mutta ei voinut pysähtyä. Pelkkä ajatus Fangin lähdöstä oli musertava.

Tyttö pinkoi pihalle ja jatkoi juoksemistaan, kunnes tuli tutun puun luokse. Samaisen puun alla hän oli käynyt viimeisen iloisen keskustelunsa Lunan ja Caelan kanssa. Siitä tuntui olevan ikuisuus, viimeisestä onnellisesta päivästä. Tulisiko uusia onnellisia päiviä koskaan?

Vanille nojasi puuta vasten ja hengitti syvään. Jälleen kerran kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Että hän vihasikin niitä! Hän ei nykyisin tehnyt mitään muuta kuin itki. Tyttö puri huultaan. Hänen oli saatava jatkuva parkuminen loppumaan. Oli parempi hymyillä, vaikkei olisi halunnutkaan. Muuten hän näyttäisi heikolta muiden silmissä, eikä hän tahtonut olla heikko.

Puunkaarna tuntui lohdullisen karhealta poskea vasten. Vanille painoi silmänsä kiinni ja keskittyi ajattelemaan iloisia asioita, menneitä asioita. Hän halusi kadota tästä hetkestä ja elää vain menneessä. Tuntui hyvältä tehdä niin, vaikka tyttö tiesi, ettei hän voinut matkustaa ajassa taaksepäin. Saattoihan sitä kuvitella, että kaikki oli edelleen hyvin.

”Vanille”, Fangin ääni keskeytti punapään kuvitelmat, ennen kuin hän oli edes ehtinyt päästä kunnolla alkuun.

Vanille ei kääntynyt katsomaan ystäväänsä, vaikka avasi silmänsä. Hän tuijotti kylään, joka alkoi olla jo asuttavan näköinen. Hän rakasti Oerbaa, mutta ajatus kylästä ilman Fangia oli ahdistava. Milloin hänestä oli tullut näin avuton?

”En minä ole poissa ikuisesti”, Fang sanoi. Vanille tunsi toisen seisovan selkänsä takana, melkein kiinni hänessä. ”Minä haluan käydä hakemassa ne lampaat. Minulla on samalla tilaisuus nähdä Atomos, ehkä sillä on vastaus siihen, miksei yksikään fal’Cie noussut puolustamaan meitä.”

”Minä en halua jäädä taas yksin”, Vanille valitti. Hän tiesi olevansa rasittava ja ärsyttävä, mutta ei voinut hillitä itseään.

”Et sinä jää yksin. Sinulla on Bhakti ja Take”, Fang väitti.

”Mutta ei sinua”, punapää kuiskasi enemmän puulle kuin toiselle tytölle. ”Sitä paitsi Take muuttaa kohta omaan asuntoon.”

”Tiedän. Hän kertoi siitä minulle.”

Fangin sanat yllättivät Vanillen. Oliko Take muuttanut mieltään? Oliko poika päättänyt sittenkin päästää myös Fangin asumaan yhteisasuntoon? Jos Take oli tehnyt tuollaisen tarjouksen, Fangin ei ollut pakko lähteä hakemaan lampaita.

”Hän kertoi myös, että oli pyytänyt sinua luokseen asumaan ja sinä olit suostunut”, Fang lisäsi, kun Vanille ei sanonut mitään.

Nyt punapää käännähti ympäri. Fang oli aivan hänen nenänsä edessä. Vanillen ei olisi tarvinnut astua edes puolta askelta, kun heidän otsansa olisivat jo kumahtaneet yhteen. Fangin katse ei kertonut tytölle mitään, se oli sulkeutunut. Fang ei ollut aiemmin katsonut Vanillea sillä tavoin.

”Minä sanoin harkitsevani asiaa, en ole suostunut”, Vanille korjasi. Miksi Take oli valehdellut Fangille? Vanillesta tuntui, että hän ymmärsi poikaa koko ajan vain huonommin. Tämä oli kiva ja ystävällinen hänelle, mutta suhtautui hänen ystäväänsä kovin kummallisesti. Aivan kuin Vanillella ei olisi saanut olla muita ystäviä kuin Take… ja silti pojalla itsellään oli todella paljon ystäviä. Tämä näytti tuntevan suurin piirtein jokaisen ja tulevan juttuun aivan kaikkien kanssa.

”Ehkä sinun olisi hyvä suostua”, Fang jatkoi. Vanille puri jälleen huultaan, sillä hän tunsi kyynelten olevan tulossa. Tästä tulisi loppu nyt, hän ei enää itkisi. Hän joutui taistelemaan itkua vastaan, mutta sai pidettyä sen sisällään. Edistystä. ”Take voi pitää sinusta huolta, pitää sinut turvassa, kun olen poissa.”

Vanille puisteli päätään. Fang ei nyt tajunnut häntä ollenkaan, mikä oli käsittämätöntä. Yleensä he tuntuivat ymmärtävän toisiaan erittäin hyvin. Tyttö halusi selittää toiselle, mutta sanat eivät tulleet. Hän pelkäsi Fangin käsittävän väärin ja pahentavansa tilannetta entisestään.

”Hei, minä tulen takaisin. Matkaan menee korkeintaan pari viikkoa”, Fang yritti lohduttaa. ”Ole sen aikaa Taken seurassa. Hän kaipaa sinua. Hän ei sano sitä, mutta kyllä sen huomaa.”

Vanille näki poikaa päivittäin, tällä ei ollut mitään syytä ikävöintiin. Ehkä Fang yritti vain keksiä tekosyitä päästäkseen hänestä eroon. Oli totta, että Vanille oli suorastaan roikkunut vanhemman tytön seurassa siitä lähtien, kun tämä oli tuotu orpokotiin. Hän oli käyttäytynyt lapsellisesti ja vielä parkunut suurimman osan aikaa. Monestiko Fang oli joutunut heräämään keskellä yötä hänen takiaan? Ei olisi ollut ihme, vaikka vanhempi olisi kyllästynyt.

”Minä voin tuoda sinulle oman lampaan. Ne ovat pieniä ja suloisia, vähän niin kuin…” Fang aloitti.

”En minä halua lammasta!” Vanille kiljaisi ja sai toisen hätkähtämään. Hän perääntyi ja nojautui puunrunkoa vasten. Se raapi hänen puoliksi paljasta selkäänsä eikä ohut vaaleanpunainen mekko suojellut kunnolla peitossa olevaa osaakaan ihosta. ”Minä ymmärrän kyllä, että sinä haluat mennä. En kuitenkaan halua jäädä tänne yksin, haluan tulla mukaasi.”

”Tiedät, ettei se käy”, Fang huokaisi. ”Minä ottaisin sinut mieluusti mukaani, mutta totta puhuen se olisi ehkä turhan vaarallista.”

”Minä osaan pitää puoleni. Olin mukana taistelussa, kun valtasimme Oerban takaisin. Sinä tiedät sen”, Vanille painotti.

”Tiedän, mutta olisi kamalaa, jos sinulle sattuisi jotain. En voisi antaa itselleni anteeksi”, vanhempi huomautti. ”On parempi, että jäät tänne. Silloin minun ei tarvitse huolehtia siitä, oletko kunnossa vai et.”

Fang oli epäreilu. Jos vanhempi ei joutuisi huolehtimaan, Vanille joutuisi silti. Yhtä hyvin Fangille saattoi sattua jotain matkan aikana.

”Vanille, jää tänne, ole kiltti”, toinen pyysi. ”Minun vuokseni.”

Punapää ei vastannut. Hän tuijotti paljaita varpaitaan, sillä hän tiesi myöntyvänsä, jos katsoisi Fangia silmiin. Toisen katseella oli sellainen vaikutus.

Fang kuitenkin kumartui hieman ja tarttui Vanillea leuasta. Vanhempi pakotti nuoremman nostamaan katseensa. Vanille räpytteli silmiään ja koetti hymyillä. Hymy oli väkinäinen, mutta jonain päivänä se tulisi vielä luonnostaan. Niin hän päätti.

”Älä näytä noin surkealta, minullekin tulee paha mieli”, vanhempi huokaisi. ”Minä lupaan tulla takaisin mahdollisimman pian.”

”Etkä sitten jätä minua enää?” Vanille varmisti.

”En jätä. Seuraavalla kerralla olet vanhempi ja voimme mennä yhdessä.”

Vanille nyökkäsi ja hymyili leveämmin. Totuus oli, ettei häntä päästettäisi kylästä hetkeen, sillä hänet laskettiin yhä lapseksi. Toisaalta, kuka sanoi, että hänen kannattaisi kysellä lupia? Hän oli tarpeeksi vanha tekemään omat päätöksensä, sanoivatpa muut mitä hyvänsä.

”Minä puhun johtajalle vielä tänään”, Fang sanoi yllättäen. Vanille siristi silmiään ja yritti ymmärtää, mitä toinen tarkoitti. Halusiko Fang sittenkin hänet mukaan? Ei, siitä ei voinut olla kyse. Sen toinen oli tehnyt varsin selväksi. Kenties tämä aikoi yrittää puhua jonkun viemään Vanillen kierrokselle aikaisemmin, niin ettei hänen tarvitsisi odottaa ensi vuoteen asti. ”Jos perustelen asian hänelle hyvin, hän antaa sinun muuttaa siihen yhteisasuntoon Taken kanssa. Olet sinä jo sen verran vanha, että voit hyvin asua siellä. Ei se ole vaarallista.”

”En sanonut, että haluaisin muuttaa”, Vanille mutisi, mutta samaan aikaan hän ajatteli, miten autio tyttöjen yhteinen huone olisi seuraavat pari viikkoa. Hän jäisi kahdestaan Bhaktin kanssa. Robotti oli hänelle rakas, mutta ei korvannut ihmisten seuraa, ei Fangin seuraa. Tyttö tiesi, että hän olisi yksinäinen. Erityisesti yöt tuntuivat pelottavilta.

Ehkä Vanille voisi olla väliaikaisesti Taken luona. Kun Fang tulisi takaisin, he voisivat… voisivatko he? Vanille ei ollut koskaan kuullut, että kaksi eri klaanien edustajaa muutti yhteen, elleivät nämä päättäneet mennä naimisiin ja perustaa perheen. Kaksi eri klaanista olevaa naista tai miestä eivät muuttaneet saman katon alle asumaan. Toisaalta ei kai sitä katsottaisi pahalla. Olihan Taken suunnitelmakin tavallisuudesta poikkeava. Ei ollut mitenkään erikoista, että klaanien taloissa asui useampi perhe yhdessä tai joukko perheettömiä ihmisiä. Erona Taken ajatuksessa oli, että nuoret olisivat eri klaaneista.

Kukaan ei ollut tähän mennessä yrittänyt estää Takea ja tämän ystäviä. Sota oli saanut asenteet muuttumaan, ihmiset olivat lähentyneet, samoin klaanit. Kaikki olivat kärsineet samanlaisia menetyksiä, joten kaikki tarvitsisivat toisiaan. Aiemmin vain saman klaanin jäsenet olivat saaneet kulkea toistensa koteihin kutsumatta, nyt ilmapiiri oli sallivampi. Oerba oli eri tavalla yhtä kuin ennen. Sota oli saanut aikaan paljon kaikkea kamalaa, mutta se oli tuonut jotain hyvääkin.

Yksi hyvä muutos ei kuitenkaan saanut Vanillea kiittämään Cocoonia. Hän pelkäsi cocoonlaisia, sillä näillä näytti olevan voima tuhota Pulse.

”Minusta olisi parempi, jos et joutuisi olemaan yksin”, Fang huomautti ja hymyili toiselle tytölle. Vanille vastasi hymyyn tahtomattakin.

”Vähemmän huolia sinulle vai?” punapää onnistui piikittelemään.

”Sovitaan vaikka niin”, vanhempi vastasi ja tökkäsi Vanillea nenänpäähän saaden nuoremman tytön naurahtamaan.

Vanillella oli hyvin ristiriitainen olo. Fangin kanssa oli helppo viettää aikaa ja naureskella kaikelle. Toista oli kiva kiusoitella ja tällainen leikinlasku teki olon mukavan kevyeksi. Samaan aikaan punapään sydän oli kuitenkin raskas. Hän ei halunnut istua kahta viikkoa odottamassa Fangin paluuta ja olla huolissaan siitä, tulisiko toinen koskaan takaisin. Hänkin halusi tehdä jotain, hän oli ollut pysähdyksissä liian pitkään.

”Onko sinulla aseesi mukanasi?” Fang kysyi. Vanille räpäytti silmiään kummastuneena, ennen kuin nyökkäsi. Toinen onnistui tänään yllättämään hänet kerta toisensa jälkeen. ”Hyvä, tule sitten mukaani.”

Fang nappasi Vanillea kiinni käsivarresta, ote oli luja ja lämmin. Nuorempi seurasi kiltisti vanhempaa, kun tämä ohjasi hänet syrjäisempään osaan kylää. He kulkivat tehdashallille, joka oli puolittain romahtanut kasaan cocoonlaisten hyökkäyksessä. Siellä oli valmistettu työläisrobotteja Atomosin kaivertamiin kaivoksiin. Tällä hetkellä tuotanto oli pysähdyksissä.

”Mitä me teemme täällä?” Vanille ihmetteli.

”Parantelemme asettasi, jotta sinulla on joku turva, kun olen poissa”, Fang vastasi ja kiskoi toisen mukanaan viileään ja hämärään tehdashalliin.

Askeleet kumisivat kolkoilla käytävillä. Vanille ei ollut koskaan aiemmin käynyt tehtaasta, se ei ollut edes erityisemmin kiinnostanut häntä. Vaikka Bhakti oli hänelle äärimmäisen rakas, hän ei perustanut suuremmista roboteista. Toki ne olivat tarpeellisia erilaisiin fyysisiin töihin, olisi ollut ihmisille todella raskasta, jos heidän olisi itse pitänyt työskennellä kaivoksissa. Nyt riitti, että robotit ohjelmoitiin tekemään työtä ja että käytiin huoltamassa ne säännöllisin väliajoin. Oerbasta oli jopa lähetetty robotteja muualle Pulseen.

”Oletko varma, että tämä on hyvä ajatus?” Vanille kysyi. Hänen äänensä kaikui seinistä.

”Ei täällä mitään vaarallista ole”, Fang naurahti. Vanhempi tyttö piti edelleen punapään kädestä kiinni. Tämän ote tuntui turvalliselta ja rauhoittavalta, vaikka hylätty tehdas oli aavemainen. ”Tunnen tämän tehtaan erittäin hyvin, se oli Yunin klaanin omistuksessa. Emme joudu vaikeuksiin täällä hiippailemisesta.”

Vanille nyökkäsi Fangin selälle, vaikkei toinen voinut nähdä elettä. Tyttö ei ollut muistanutkaan, että tehdas oli kuulunut Yunin klaanille. Vanillen oma klaani oli erikoistunut maanviljelyyn, joten robottitehdas oli melko kaukainen asia punapäälle.

Fang työnsi auki oven, jonka saranat päästivät valittavan äänen. Ovi näytti vääntyneen kummallisesti, mutta aukeni kuitenkin. Tytöt astuivat sisään suureen saliin, jossa mikään ei liikkunut. Salissa oli riveittäin pitkiä pöytiä, joiden päällä lojui työkaluja ja erilaisia osia. Vanille ei osannut edes kuvitella, mihin nuo kaikki osat menisivät. Hän vain tuijotti pöytiä, joiden pinnalle oli kertynyt pölyä ja joille kapeista ikkunoista tulviva auringonvalo loi läikkiä.

”Tehtiinkö robotit täällä?” punapää kysyi. Hän hätkähti, kun ääni taas kimpoili seinistä. Oli epämukavaa puhua paikassa, jossa kaikui näin pahasti.

Fang puisteli päätään toiselle. ”Tämä on asesali. Robotteja tehtiin toisessa salissa.”

”Luulin, että tehdas oli vain robotteja varten”, Vanille kummasteli.

”Ei, me valmistuimme myös Cocoonin varalle.”

Vanille irrotti katseensa pöydistä ja jäi tuijottamaan Fangia. Oliko Oerba valmistautunut hyökkäykseen? Miksei se ollut näkynyt hyökkäysyönä? Vanillesta oli näyttänyt siltä, että cocoonlaiset olivat päässeet yllättämään kylän täydellisesti.

”Siitä ei kerrota lapsille”, Fang selvitti.

”En minä ole lapsi”, Vanille protestoi. Hänet oli petetty, hänelle ei ollut kerrottu kaikkea. Se oli epäreilua.

”Et ole käynyt kierroksella, siksi et tiennyt vielä mitään”, vanhempi kertoi.

Fang käveli saliin ja istahti yhdelle pölyisistä pöydistä. Tyttö tarttui pulttiin ja pyöritteli sitä käsissään kuin olisi pohdiskellut, mihin sen oli tarkoitus mennä. Vanille jäi seisomaan ovensuuhun, hän ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt reagoida.

”On sanottu, että cocoonlaiset palaavat Pulselle ja ryöstävät kaiken”, Fang selitti. ”He ovat tulleet tänne aiemmin ja tulevat vielä uudestaan. Meidän tehtävämme on torjua heidät. Emme silti olleet valmistautuneet tarpeeksi hyvin, vaikka muualle oli jo hyökätty aiemmin. He yllättivät meidät.”

Vanille nyökkäsi. Hyökkäys oli ehdottomasti ollut yllätys, muuten niin moni ei olisi kuollut.

”Cocoon on aina ollut Pulsen vihollinen. Heidän fal’Cie on käskenyt heidän tulla tänne ja viedä meiltä kaiken. Cocoonin fal’Cie on paha, joten meidän on taisteltava sitä vastaan. Minä aion löytää keinon voittaa Cocoon lopullisesti, en halua heidän enää vahingoittavan ketään Pulsella”, vanhempi jatkoi. ”En tiedä, miten se onnistuu, tarinat eivät kerro sitä. Vastaus on varmasti olemassa, ja minä selvitän sen.”

”Miten?” Vanille henkäisi. Toisaalta Fangin kertomassa ei ollut mitään uutta, mutta toisaalta punapää oli järkyttynyt tiedosta, että Pulse oli valmistautunut sotaan. Hän oli kuvitellut pulselaisten olevan täysin viaton osapuoli. Ehkä niin ei ollutkaan.

Silti ei voinut sanoa, että oli väärin valmistautua puolustamaan omaa kotiaan. Opetukset kuitenkin sanoivat, että ihmisten tappaminen oli väärin. Silloin myös valmistautuminen cocoonlaisten surmaamiseen oli väärin. Olivathan myös cocoonlaiset ihmisiä. Vai olivatko? Eikö joku ollut joskus sanonut, että Cocoonissa eli pelkästään barbaareja? Siihen väitteeseen oli kieltämättä helppo uskoa, kun oli nähnyt Oerban tuhon.

”Kuten sanoin, en tiedä”, Fang huomautti. ”Jokin keino on pakko olla. En voi vain istua täällä ja odottaa, että cocoonlaiset tulevat uudestaan. En anna heille anteeksi sitä, mitä he tekivät.”

Fang puhui taas kostosta. Pelkkä sana teki Vanillen olon epämukavaksi. Punapää huokaisi ja puisteli päätään. Hän ymmärsi varsin hyvin, miltä toisesta tuntui. Olihan hän itsekin menettänyt kaiken. Hän ei vain uskonut siihen, että kosto helpottaisi oloa. Se ei toisi menetettyjä takaisin.

”En minäkään voi antaa anteeksi”, punapää myönsi. ”En silti tiedä, onko kostosta mitään apua. He vain suuttuvat ja hyökkäävät entistä kovempaa.”

”Siksi meidän on tuhottava Cocoon. Silloin kukaan ei enää koskaan hyökkää Pulselle”, Fang pohdiskeli. ”Jos pystymme tuhoamaan Cocoonin fal’Cien, se on koko Cocoonin loppu.”

”Meillä ei ole ilmalaivoja. Emme pääse Cocoonille, emme voi tavoittaa heidän fal’Cietään”, Vanille väitti.

”On olemassa keino. Luin erästä vanhaa asiakirjaa. Siinä puhuttiin Pulsen l’Cien tärkeimmästä tehtävästä, mutta ei kerrottu, mikä se on. Luulen, että se paljastetaan vain valituille”, vanhempi kertoi.

”Joten…” Vanille kuiskasi.

”Minun täytyy muuttua Pulsen l’Cieksi”, Fang summasi.

”Mutta se on vaarallista!” Vanille kauhistui.

L’Cie oli totta kai juhlittu henkilö Pulsella. Jokainen kunnioitti valittua ja oli valmis uhraamaan tämän vuoksi paljon. Vanille ei ollut koskaan ymmärtänyt, miksi l’Cie oli niin tärkeä, mutta nyt hänellä alkoi olla hämärä kuva asiasta. Sen hän oli joka tapauksessa ehtinyt oppia, että l’Cieksi valittu saattoi ainoastaan keskittyä suorittamaan fokustaan. Hänen oli saatava se suoritetuksi tai hän muuttuisi hirviömäiseksi olennoksi, Ciethiksi. Siltä tieltä ei ollut paluuta. Kun l’Cie oli suorittanut fokuksensa, tämä vaipui kristalliuneen. Vanille ei osannut sanoa, oliko sekään kovin iloinen kohtalo.

Jos Fangista tulisi l’Cie, tämä olisi ikuisesti poissa. Tämä ei voisi jäädä Vanillen luokse, koska tämän olisi lähdettävä fokuksensa perään. Niin ei saanut käydä.

Fang nousi ja käveli takaisin punapään luokse. Vanille katseli toisen olemusta, joka huokui päättäväisyyttä. Hän ei voinut kuin ihailla Fangin rohkeutta, kunpa hän olisi voinut varastaa siitä edes osan itselleen. Kunpa hänkin olisi ollut rohkea ja vahva.

”Joskus on tehtävä vaarallisia valintoja”, Fang sanoi ja taputti Vanillea olkapäälle.

”Mutta…”

”Älä huoli. Se hetki on kaukana tulevaisuudessa. Voi olla, etten löydä ratkaisua koskaan, voi olla, että suunnitelmani muuttuvat. En halua ajatella asioita liian pitkälle”, vanhempi selitti.

Vanille nyökkäsi ja toivoi salaa, ettei Fang löytäisi vastausta avoimiin kysymyksiin. Hän tiesi, että sellainen toive oli itsekäs ja väärä, mutta hän ei välittänyt. Hän ei halunnut menettää enää ketään.

”Annapa nyt se aseesi”, vanhempi hymähti ja ojensi kätensä.

Punapää vei käden selkänsä taakse ja veti aseen pussista, jonka hän oli kiinnittänyt karhun taljaan. Hän oli tehnyt taljasta eräänlaisen viitan, jota kantoi vyötäröllään. Siihen hän oli vielä ommellut pussin, johon sauva oli helppo sujauttaa, mutta josta sen sai myös nopeasti vedettyä pois, jos tarve iskisi. Hän kantoi asetta lähes joka paikkaan, koska hän halusi olla valmis puolustautumaan.

Fang nappasi aseen itselleen ja livahti takaisin pöytien luokse. Vanille seurasi uteliaana vanhempaa ja jäi tarkkailemaan, mitä tämä teki. Oli selvää, että Fang oli aiemminkin kunnostanut aseita. Kenties tämä oli työskennellyt tehtaassa?

Nikkarointi kesti pitkään. Fang käytännössä purki Vanillen sauvan osiin, ennen kuin alkoi lisätä uusia osia. Vanille seurasi koko ajan tarkasti, mitä toinen teki, mutta totesi, ettei olisi itse osannut tehdä samaa. Hän oli saanut aseensa lahjana isältään, kun oli täyttänyt kymmenen. Isä oli myös aina huoltanut sen, joten Vanillen ei ollut itse tarvinnut vaivautua pohtimaan sen rakennetta.

Kun Fang oli valmis, aseessa oli neljä terää kahden sijaan. Se tuntui hieman painavammalta Vanillen käteen, mutta hän uskoi edelleen voivansa käyttää sitä. Ehkä pieni harjoitus ei kuitenkaan olisi pahitteeksi.

”Nyt se on tehokkaampi. Sen pitäisi edelleen toimia samalla tavalla kuin ennenkin, mutta se saattaa olla hieman raskaampi käyttää”, Fang informoi toista. ”Kävin täällä eilen kunnostamassa omaa keihästäni, vaihdoin siihen paremman terän. Nyt kun olen hetken poissa, haluan, että myös sinulla on kunnollinen ase turvanasi. Emme voi tietää, koska cocoonlaiset palaavat.”

”Luuletko, että he tulevat pian?” Vanille kysyi ja nosti samalla aseensa korkealle. Hän siirtyi kauemmas Fangista ja heilautti asetta varovaisesti. Terät nytkähtivät liikkeelle, mutteivät lentäneet kovin pitkälle. Sisällä ei kannattanut yrittää kunnolla, sillä hän saattaisi satuttaa ystäväänsä ja rikkoa samalla jotain tärkeää salista.

”En usko siihen. He veivät täältä lähes kaiken viemisen arvoisen. Ei täällä ole mitään, mitä he voisivat juuri nyt haluta”, Fang vastasi. ”On kuitenkin parempi olla valmistautunut kaiken varalta.”

Jälleen Vanille nyökkäsi. Valmistautuminen oli hyvä asia, mutta se veti samalla mielen matalaksi. Tyttö olisi vain halunnut unohtaa koko sodan ja kaikki kamaluudet. Näytti vain vahvasti siltä, ettei hänelle annettu mahdollisuutta unohtamiseen. Elämä oli muuttunut pysyvästi.

”Kiitos”, punapää kuiskasi ja sujautti sauvan takaisin pussiin. Se tosiaan painoi nyt enemmän kuin aiemmin, mutta hän uskoi tottuvansa sen kantamiseen joka tapauksessa.

”Ole hyvä vain”, Fang hymähti. ”Mitä haluaisit tehdä nyt? Meillä on vielä kokonainen päivä, ilta ja yö aikaa, ennen kuin minun on lähdettävä.”

Vanille vaihtoi painoa jalalta toiselle ja käänsi päänsä vinoon. Hän ei oikeastaan halunnut tehdä mitään erityistä. Hän olisi vain halunnut olla. Oli kuitenkin helpompi tehdä jotain kuin vain istua hiljaa pölyisessä tehdassalissa.

”Mennä rantaan katsomaan merta”, tyttö ehdotti, ”ja keräämään simpukankuoria. Teimme sitä kavereiden kanssa lapsina. Se oli aina mukavaa ja rauhoittavaa.”

Fang hymyili Vanillelle ja tarttui taas nuorempaa tyttöä kädestä. Vanille huomaisi jälleen vastaavansa hymyyn, vaikkei hänen olonsa ollut paras mahdollinen. Hänen mieltänsä varjosti huolien pilvi, mutta ehkä tarpeeksi aurinkoinen hymy pystyisi karkottamaan sen.

”Mennään sitten. Haetaan jotain evästä ja pidetään hauskaa koko päivä, kunnes olemme niin väsyneitä, että kaadumme sänkyihimme uupuneina”, vanhempi sanoi ja johdatti Vanillen pois synkästä tehtaasta.