Ficcikirjasto

Miten olisin voinut vain antaa sinun mennä?

Minun paikkani oli sinun rinnallasi. En tiennyt, miksi, mutta se vain oli.

Päivä olisi voinut olla upea, mutta Vanille ei pystynyt nauttimaan siitä täydellisesti. Fangin lähtö kummitteli hänen mielessään ja ikävä tunne vain vahvistui, kun hän vain vilkaisikin toista tyttöä. Auringonpaiste ei pystynyt lämmittämään hänen sisintään eikä raikas, suolainen merituuli piristämään hänen oloaan.

Kyllä, Vanille oli tiennyt, ettei Fang jäisi orpokotiin lopullisesti. Hän oli kuitenkin kuvitellut, että aikaa olisi ollut enemmän ja että hän olisi itse voinut lähteä tämän mukaan. Täytyi olla jokin keino, jonkin konsti, jolla hän voisi kiertää hänen tielleen asetetut esteet.

Aika kului aivan liian nopeasti. Pitkä kesäpäiväkin kääntyi lopulta kohti iltaa. Tytöt istuivat vierekkäin nurmikolla ja tuijottelivat auringon katoamista horisontin taakse. Sekä taivas että meri värjäytyivät oranssinvaaleanpunaisiksi tulipallon laskeutuessa yhä alemmas.

”Taivas ja meri ovat sinun värisiäsi”, Fang hymähti yllättäen. ”Kun katson iltaisin taivasta matkallani, muistan sinut varmasti.”

Vanille tyytyi hymyilemään, hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Toisen sanat tuntuivat hyviltä, mutta ne herättivät myös ikävän, jonka ei olisi vielä edes pitänyt ehtiä syntyä. Kaksi viikkoa, punapää yritti ajatella, että Fang olisi poissa vain kaksi viikkoa. Se ei ollut ikuisuus, ei edes pitkä aika. Silti se tuntui loputtomalta.

”Meidän pitäisi varmaan lähteä takaisin”, Fang jatkoi, kun Vanille ei sanonut mitään. ”Aion puhua johtajalle, kuten lupasin.”

”Epäilen silti, ettei hän suostu”, Vanille totesi. ”Hän kuvittelee, että olen pikkutyttö.”

”On eri asia lähteä maastoon kuin muuttaa pois orpokodista. Jos sinulla olisi klaanilaisia jäljellä, olisi vain luonnollista, että asuisit heidän kanssaan”, Fang selitti.

”Take ei ole minun klaanistani eikä kukaan mukaan, joka taloon on muuttamassa”, punapää huomautti.

”Se ei muuta sitä, että he ovat täysikäisiä. He voivat katsoa perääsi”, vanhempi sanoi ja pörrötti Vanillen hiuksia. ”Yritä nyt hieman piristyä.”

Vanille hymyili ja nyökkäsi. Ehkä Fang oli oikeassa. Hänelle tekisi hyvää päästä pois orpokodista ja aloittaa oman elämän rakentaminen. Nytkin hän saattoi toki pistäytyä muiden oerbalaisten luona koska tahansa, kaikki olivat tervetulleita kaikkien koteihin ja kaikki kodit olivat kaikkia varten. Silti punapää kaipasi paikkaa, joka tuntuisi hänen omaltaan. Orpokodin huone ei tuntunut sellaiselta.

Tytöt jättivät rannan taakseen, kun aurinko oli painunut mailleen. Ilta viileni hieman, mutta kylmä ei ollut. Kesä oli vielä kukkeimmillaan, joten myös yöllä saattoi helposti liikkua kevyemmällä vaatetuksella.

Ympäri Oerbaa alkoi syttyä lyhtyjä. Perheet kokoontuivat pihoihin ja olohuoneisiin yhdessä ystäviensä kanssa viettämään iltaa. Sellainen elämä oli joskus kuulunut Vanillellekin. Hänen vanhempansa olivat usein kutsuneet ystäviä ja sukulaisia heille tai he olivat menneet jonkun luokse koko perheen voimin. Parempaa tapaa viettää iltaa ei ollutkaan.

Myös orpokodin pihalyhdyt oli sytytetty ja väkeä oli kokoontunut valmistamaan illallista ulkona. Avotulella kypsennetyn kalan tuoksu täytti ilman, ja nuoremmat lapset ryntäilivät pitkin pihaa toistensa perässä. Kaikki näyttivät kummallisen onnellisilta. Vanille toivoi, että olisi pystynyt tavoittamaan tuon tunteen, joka heijastui ohitse juoksevien lasten kasvoilta.

”Mene sinä syömään, minä puhun johtajan kanssa”, Fang sanoi Vanillelle. Vanhemman tytön käsi sipaisi nuoremman käsivartta, ennen kuin tämä katosi ihmisten sekaan. Hetken Vanille ajatteli käyvänsä hakemassa annoksen ruokaa, mutta päättikin seurata Fangia. Varovasti hän lähti samaan suuntaan, johon vanhempi oli kadonnut. Hän ei halunnut tulla huomatuksi, mutta hän halusi kuulla, mitä Fang aikoi sanoa johtajalle.

Punapään hämmästykseksi Fang olikin kävellyt Taken luokse. Pojan kasvoilla oli tympääntynyt ilme, mutta tämä kuitenkin kuunteli tummatukkaisen tytön selitystä. Vanille jäi kauemmas odottamaan. Hän ei kuullut, mistä toiset puhuivat, sillä hän oli liian kaukana. Hän ei kuitenkaan uskaltanut livahtaa lähemmäs, sillä silloin nämä olisivat varmasti huomanneet hänet.

Hetken päästä molemmat lähtivät sisälle taloon. Vanille hiippaili perässä ja varoi nähdyksi tulemista. Hän odotti ulko-ovella tovin verran, ennen kuin livahti itsekin sisälle. Kukaan ei ollut sytyttänyt valoja, sillä lähes kaikki olivat ulkona nauttimassa kauniista kesäillasta. Se oli oikeastaan parempi, koska nyt Vanille saattoi piilotella varjoissa.

Fang ja Take katosivat johtajan huoneeseen ja sulkivat oven perässään. Vanille hiipi varpaillaan ovelle ja painoi korvansa sitä vasten. Huoneesta kantautui puhetta, mutta tyttö ei saanut sanoista selvää. Johtaja ei tainnut olla mielissään kaksikon vierailusta, äänensävy kuulosti siltä. Taken rauhallinen ja pehmeä ääni kantautui oven läpi hetken päästä ja sitä seurasi Fangin selitys. Vanille toivoi, että olisi tiennyt, mitä toiset yrittivät johtajalle selittää. Kyse oli kuitenkin hänen asioistaan, hänellä oli oikeus tietää.

Kesti kauan, ennen kuin askeleet lähestyivät johtajan huoneen ovea. Vanille oli ehtinyt vaipua jonkinlaiseen tylsään horrokseen ja hänelle tuli kiire läheiseen portaikkoon. Hän ei halunnut, että toiset saisivat hänet kiinni salakuuntelusta.

”Johtaja olisi suostunut ilman sinuakin”, Taken ääni kuului käytävästä. ”Hän tiesi, että asunto on valmis ja minä muutan pian.”

”Sinä annoit ymmärtää, että Vanille oli jo suostunut ja saanut luvan”, Fang huomautti terävästi. Tytön äänessä oli kiukkua.

”Vain koska tiesin, että niin käy”, Take tuhahti. ”Nyt kun sinä lähdet pois, on parempi, että hänen rinnallaan on joku, joka voi huolehtia hänestä.”

”Siitä olen samaa mieltä”, tyttö myönsi.

”Edes jostain… taitaakin olla ensimmäinen kerta”, poika sanoi.

”Älä kuitenkaan unohda, että minä tulen takaisin.”

”Luuletko todella, että voisin unohtaa sen? Ehkä siihen mennessä Vanille on kuitenkin unohtanut.”

”Ja sinä totta kai teet parhaasi, jotta niin kävisi?” Fang ärähti.

”Mitä muutakaan kuvittelit? Sinä et ole sopivaa seuraa hänelle. Minulla ei ole mitään sinua ja arvojasi vastaan, mutta pidä ne erossa Vanillesta”, Take tokaisi takaisin. ”Lupasin Thymelle huolehtia hänestä, pitää hänet erossa vaikeuksista ja vaaroista. Sinä edustat kumpiakin, et ole sopivaa seuraa hänelle.”

”Sen Vanille saa päättää itse, kun palaan”, Fang puuskahti.

Vihaiset askeleet loittonivat käytävää pitkin, niitä seurasivat toiset rauhallisemmat. Vanille nojasi selkänsä seinää vasten ja täytti keuhkonsa hitaasti ilmalla. Hän oli pidätellyt hengitystään kuullakseen paremmin, mitä toiset puhuivat. Take piti siis Fangia jostain syystä vaarallisena seurana Vanillelle eikä sen tähden pitänyt tytöstä. Miksei Fang edes yrittänyt todistaa pojalle, että tämä oli väärässä? Tarkoitti se, että Take oli oikeassa?

Vanille pudisti päätään pimeässä portaikossa. Hän ei välittänyt, oliko Fang vaarallinen vai ei. Hän tiesi saaneensa ystävän, jonka kanssa halusi viettää lopun elämäänsä. Hän ei päästäisi irti vain siksi, että tämän seurassa hän saattaisi joutua hankaliin tilanteisiin. Hän oli jo ehtinyt nähdä vaaroja, muutama lisää ei pelottanut häntä.

Tai ehkä pelottikin, mutta hän aikoi olla rohkea Fangin takia. Kukaan ei sanellut hänelle, kenen kanssa hän vietti aikansa. Hän oli jo melkein aikuinen, joten hän teki päätöksensä itse. Take varmasti yrittäisi vaikuttaa hänen ajatuksiinsa, mutta hänen oli vain pidettävä päänsä.

Tyttö kiirehti takaoven kautta ulos talosta ja kiersi etupihalle. Fang etsisi häntä jo varmasti, joten olisi ollut hölmöä kävellä ulos etuovesta. Vanille ei halunnut kertoa vanhemmalle kuulleensa tämän keskustelun Taken kanssa. Hän ei itsekään tiennyt, miksi halusi salata totuuden. Ehkä olisi ollut vain noloa tunnustaa salakuuntelu?

Punapää jäi istumaan pihapuun alle. Hänellä oli nälkä, mutta häntä ei huvittanut syödä. Muiden riemu tuntui vain latistavalta. Näytti siltä kuin kaikilla muilla asiat olisivat olleet hyvin ja hän olisi yksin synkkyytensä kanssa.

”Siinähän sinä olet. Luulin, että karkasit jonnekin.” Fang ilmestyi puun luokse ja istahti Vanillen viereen. Tällä oli juuri paistettua kalaa lautasella. Pelkkä tuoksu sai punapäänkin vatsan kurnimaan. Hyvä on, hänellä oli melkoinen nälkä, ehkä ruoka olisi maistunut sittenkin.

Fang ojensi lautasta Vanillea kohti. ”Näytät ihan kerjäävältä koiranpennulta. Ota siitä, kyllä tästä riittää molemmille.”

”Kiitos”, punapää mutisi ja hymyili sitten vanhemmalle. Hän olisi voinut hakea omankin annoksensa, nyt tilanne oli jälleen se, että Fang päätyi huolehtimaan hänestä.

Kala maistui paremmalta kuin mikään pitkään aikaan. Onneksi cocoonlaiset eivät olleet tuhonneet kaikkia kalastusaluksia, muuten Oerbassa olisi todella tullut nälänhätä.

Fang laski lautasen maahan, ja molemmat tytöt poimivat sormin kalanpalasia. Tovin he söivät hiljaisuuden vallitessa ja nauttivat vain hyvästä ruuasta ja illan tunnelmasta. Vanille toivoi, että tällaisia iltoja tulisi vielä paljon lisää. Hän kuitenkin joutuisi odottamaan niitä vähintään kaksi viikkoa. Illanvietto ei tuntuisi samalta, kun Fang olisi poissa.

”Yhmm, mitä johtaja sanoi?” punapää kysyi, kun oli saanut vatsaansa sen verran täytettä, ettei se enää elämöinyt.

”Hän suostui siihen, että muutat Taken asuntoon”, Fang vastasi. Tytön kasvoilla käväisi synkkä ilme, mutta se pyyhkiytyi nopeasti pois hymyn tieltä. ”Pääset pois täältä, ja Take huolehtii sinusta.”

”Minun pitäisi kyllä huolehtia itse itsestäni”, Vanille huomautti enemmän itselleen kuin Fangille. Hän ei halunnut olla ikuisesti taakka muille.

”Sinulla on vielä runsaasti aikaa siihen. Nauti nyt, kun olet vielä muiden suojeluksessa”, tummahiuksinen tyttö totesi.

Fang nappasi viimeisen kalanpalan ja pisti sen suuhunsa. Vanille seurasi vierestä, kun vanhempi imaisi vuoronperään jokaista sormeaan puhdistaakseen ne rasvasta. Fang näytti suhtautuvan kaikkeen rennosti ja huolettomasti. Vanille olisi halunnut ymmärtää paremmin, mitä toisen mielessä liikkui. Kunpa toinen olisi kertonut enemmän, antanut hänelle mahdollisuuden päästä lähemmäs.

Vanille nojautui paremmin puunrunkoa vasten ja sulki silmänsä. Piha oli täynnä puheensorinaa ja innostuneita kiljaisuja. Jos piti silmänsä tiukasti kiinni, saattoi kuvitella, ettei hyökkäystä ollut koskaan tapahtunutkaan. Punapää ei istunutkaan orpokodin pihassa vaan kotitalonsa lähellä. Naapurit olivat kokoontuneet hyvän sään kunniaksi paistamaan kalaa ja nauttimaan toistensa seurasta. Lapset juoksivat ympäriinsä ja aikuiset juttelivat niitä näitä tulen ääressä. Nuoret tytöt olivat kokoontuneet omaan ryhmäänsä hihittelemään ja supattelemaan sekä seuraamaan poikien joukkoa, jolla näytti olevan omat puuhansa menossa.

Niin arkista, niin täydellistä. Juuri sellaista kuin elämän Oerbassa kuului olla. Vanille hymyili ja katseli mielensä maisemaa. Hän saattoi melkein kuulla ystäviensä höpinät ja kikatukset. Kaikki oli kevyttä ja huoletonta, mikään murhe ei painanut mieltä.

”Haluaisinpa päästä sinne, missä sinä olet nyt”, Fang hymähti. Vanille nyökkäsi, muttei avannut silmiään. Hän tunsi Fangin siirtyvän aivan hänen viereensä. Heidän olkapäänsä osuivat yhteen, kun vanhempi tyttö nojautui myös puuta vasten. Fangin iho tuntui lämpimältä, vaikka ilta alkoi jo hiljalleen viilentyä.

”Dian klaanin asuinalue tällaisena samanlaisena kesäiltana. Kaikki ovat kokoontuneet ulos ja kaikilla on hauskaa. Ei ole kiirettä, ei mitään, mitä olisi pakko tehdä. Kaikilla on aikaa toisilleen”, Vanille selosti silmät suljettuina.

”Hmmm, kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin Yunin klaanin illanvietot. Voisin joskus viedä sinut sinne”, Fang pohdiskeli.

”Luuletko, että se olisi kaikkien mielestä sopivaa?” punapää kysyi. Hän yritti pitää mielikuvansa yllä, mutta se oli nyt vaikeampaa, kun hän puhui Fangin kanssa.

”Miksei? Klaanit ovat lähentyneet nyt”, vanhempi totesi.

”Mikset sinä muuten asu heidän kanssaan?” Vanillen oli pakko kysyä. Jos hänellä olisi ollut vielä klaanilaisia jäljellä, hän olisi yrittänyt päästä näiden luokse asumaan. Hänet olisi myös varmasti otettu vastaan. Jostain olisi löytynyt hänelle paikka.

Vanille tunsi Fangin vaihtavan asentoa kuin kysymys olisi kiusannut tätä. Vanhempi veti henkeä, ennen kuin vastasi.

”Siihen on syynsä. Pidän klaanistani ja olen tervetullut heidän joukkoonsa koska vain. On kuitenkin olemassa asioita, jotka ovat aina välillämme”, toinen selitti.

Nuorempi jäi pohtimaan toisen sanoja. Fang ei ollut oikeastaan vastannut hänelle, tämä oli vain kiertänyt kysymyksen ja jättänyt totuuden yhtä avoimeksi kuin se oli ollutkin.

”Tapahtuiko jotain?” punapää yritti ja tällä kertaa raotti silmiään. Fang tuijotteli jonnekin kaukaisuuteen.

”Niinkin voi sanoa”, tämä totesi. ”Mutta ei sillä ole väliä. Minä olen tyytyväinen valintoihini, vaikkeivät kaikki niitä hyväksyisikään.”

”Sinä olet niin rohkea”, Vanille huokaisi ja avasi silmänsä kokonaan. Hän kohtasi vihreiden silmien kysyvän katseen. ”Uskallat tehdä niin kuin haluat, vaikka muut vastustaisivat.”

”Ei siinä ole kyse rohkeudesta”, Fang väitti. ”Joskus on pakko tehdä jotain. Sisäinen ääni kertoo, ettei voi elää itsensä kanssa, jos ei toimi haluamallaan tavalla. Sitä tietää, etteivät muut voi hyväksyä ratkaisua, mutta samalla on selvää, ettei itse voi hyväksyä muiden ratkaisuja. Tärkeintä on olla rehellinen itselleen, vain silloin voi olla onnellinen.”

”Tarkoitatko, että joskus täytyy tehdä jotain sellaista, mistä tietää toisten suuttuvan?” Vanille varmisti.

”Kyllä, jos asia on itselle tärkeä”, vanhempi vastasi. ”Suunnitteletko sinä jotain?”

”En, kysyin vain”, Vanille hymähti ja hymyili.

Fang oli varmasti oikeassa. Oikeat ratkaisut eivät aina olleet helppoja, mutta ei kai niiden ollut tarkoituskaan olla. Hän voisi tehdä omat ratkaisunsa muiden mielipiteistä välittämättä. Suunnitelman poikanen alkoi kypsyä yhä vahvemmaksi hänen mielessään. Muiden ei tarvinnut ymmärtää nyt, he tajuaisivat kyllä myöhemmin, miksi hän toimi niin kuin toimi. Joskus oli ajateltava omaa etua, toimia sen mukaan, mitä itse halusi. Se kuulosti oikealta ajattelumallilta.

”Ehkä meidän pitäisi mennä pakkaamaan”, Fang huomautti hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Lähdemme kumpikin huomenna tästä paikasta.”

Vanhempi tyttö poimi lautasen maasta ja nousi seisomaan. Tämä ojensi vapaan kätensä Vanillelle, joka antoi kiskoa itsensä pystyyn. Fang ei kuitenkaan päästänyt irti hänen kädestään, kun he lähtivät palauttamaan lautasen ja kävelivät sisälle taloon, johon kukaan ei ollut vieläkään sytyttänyt valoja. Pienimmät kuitenkin vietäisiin pian nukkumaan, joten he eivät saisi taloa kokonaan itselleen.

Fang sytytti tyttöjen huoneen lampun. Bhaktin ilmestyessä sängyn alta Vanille jäi katselemaan huonetta, johon ei enää palaisi tämän yön jälkeen. Se ei tuntunut kodilta, joten hän toivoi, että seuraava paikka olisi kodikkaampi. Toisaalta hän oli hyvin varma, ettei hän osaisi asettua sinnekään kunnolla. Hänellä oli sillä hetkellä hyvin juureton olo.

Robotti muksautti kevyesti Vanillen jalkaa, joten tyttö kumartui taputtamaan sitä. Bhakti piippasi iloisesti saadessaan huomiota.

”Toivottavasti pidät uudesta kodista, jonne muutamme huomenna”, Vanille sanoi robotille. ”Siellä asuu muitakin ihmisiä, mutta tulet varmasti juttuun myös heidän kanssaan. Ehkä heistä tulee ystäviäsi.”

Bhakti piippasi taas ja rullasi kerran tytön ympäri. Vanille hymyili robotille. Se oli innoissaan, sekin halusi pois orpokodista. Olisi täydellistä, jos muilla asuntoon muuttajilla olisi omia lemmikkirobotteja. Silloin Bhakti voisi saada itsensä kaltaisia ystäviä, varmasti se kaipasi niitäkin.

”Meidän täytyy pakata nyt”, tyttö selitti ja käveli kaapille etsimään kassiaan, jossa oli tuonut vähäisen omaisuutensa orpokotiin. Hänen perheensä asunto oli käännetty ylösalaisin, mutta jotain oli sentään säilynyt. Vanillen vaatteita ei ollut viety ja joitain astioita oli ollut ehjänä. Nyt tyttö sulloi kassiin jälleen mukin, pari lautasta ja kaikki henkilökohtaiset tavaransa.

Fangilla näytti olevan vielä vähemmän tavaraa. Tämän keihäs lojui seinää vasten ja kaiken muun tämä sai helposti sullottua reppuun. Oli vaikea kuvitella, että siinä oli toisen koko omaisuus. Tosin saattoihan olla, että cocoonlaiset olivat ryöstäneet myös Fangin kodin samalla, kun olivat tappaneet tytön vanhemmat.

Koska kummallakin tytöllä oli vain vähän tavaroita, pakkaamiseen ei oikeastaan mennyt kuin hetki. Vanille istahti sängylle ja jäi tuijottamaan, kun Bhakti kierteli reppua ja kassia yhä uudestaan ja uudestaan. Vaikutti siltä, että robotti todella ymmärsi, että oli tapahtumassa jotain tärkeää. Vanille olisi halunnut olla samalla tavalla innoissaan kuin se.

Kauempaa kantautui ääniä. Joku lapsista kiljui, ettei halunnut vielä nukkumaan ja pari muuta yhtyi kuoroon. Äänistä päätellen pienet kapinalliset kuitenkin pakotettiin pesun kautta petiin. Vanhemmat lapset saisivat olla jalkeilla vielä tovin, mutta monet olivat jo tulossa sisälle. Portaista kuului askelia ja puheensorinaa.

”Fang?” Vanille kysyi. Tummahiuksinen tyttö kohotti katseensa repustaan ja vilkaisi nuorempaa.

”Niin?”

”Nukkuisitko tämän yön kanssani?”

”Etkö sitten uskalla nukkua yksin? Milloin sinusta tuli jänishousu?” vanhempi nauroi. Vanille tuhahti, mutta tunsi punan nousevan poskilleen. Ehkä hänen ei olisi pitänyt kysyä. Oli aika lapsellista pyytää toista viereensä nukkumaan, mutta hän ei ollut mahtanut itselleen mitään.

Punapää potki kengät jaloistaan ja käpertyi sängylleen. Tämä olisi hänen viimeinen yönsä tässä huoneessa, tässä sängyssä. Lähteminen oli yhtä aikaa helpottavaa ja pelottavaa. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ettei hän pystynyt vielä käsittämään asiaa. Huominen tuntui vain epätodelliselta, aivan kuin se ei olisi edes oikeasti tulossa.

Fang kävi sammuttamassa lampun. Hetkeen Vanille ei nähnyt mitään muuta kuin Bhaktin pimeässä loistavat silmät, mutta hän kuuli vanhemman tytön kenkien kolahtavan lattialle. Tämän paljaat jalat läpsyttelivät Vanillen sängyn luokse.

”Saat luvan siirtyä lähemmäs ikkunaa”, Fang huomautti.

”Yhym.” Vanille kierähti toiselle kyljelleen ja siirtyi mahdollisimman lähelle ikkunanpuoleista laitaa, jotta vanhemmalle jäisi riittävästi tilaa. Kun Fang heittäytyi hänen viereensä, sänky päästi valittavan narahduksen, patjan jouset taisivat olla jo aika vanhat.

Myös Fang kääntyi kyljelleen ja heilautti toisen kätensä Vanillen ylitse. Punapää tunsi lämmön leviävän kehoonsa. Sillä hetkellä kaikki oli hyvin ja turvallista. Hän sulki silmänsä ja haukotteli leveästi.

”Älä sitten pyöri samalla tavalla kuin yleensä”, Fang kuiskasi tytön korvaan.

”Mistä sinä tiedät, että minä pyörin?”

”Lakanoiden kahinasta. Pyörit niin, että se varmaan kuuluu naapurihuoneeseenkin…”

”Sinä vain kuvittelet”, Vanille väitti, vaikka tiesi toisen puhuvan totta. Hän ei ollut edes ajatellut, että kukaan olisi huomannut mitään. Hänen oli usein vaikea saada unenpäästä kiinni, sillä hän pelkäsi painajaisia, jotka vaanivat häntä öisin.

”Ehkä, ehkä en”, Fang hymähti. Tämän henkäys tuntui lämpöiseltä korvaa vasten. ”Nuku hyvin, jänishousu.”

~o~

Aamu valkeni aivan liian pian. Auringonsäteet tunkeutuivat huoneeseen ja pistelivät Vanillen silmäluomia, ennen kuin hän oli mielestään ehtinyt edes kunnolla nukahtaa. Oli epäreilua, että aika kului aina liian nopeasti silloin, kun olisi halunnut sen pysähtyvän. Seuraavat kaksi viikkoa se luultavasti matelisi etanaakin hitaammin.

Fangin käsivarsi painoi raskaana Vanillen kyljellä. Toinen ei kaiketi ollut vielä hereillä, mutta toisaalta aamu tuskin oli kovin pitkällä. Aurinko kiipesi esille jo varsin varhain näin kesäaikana. Vanille pysyi paikoillaan häikäisevästä paisteesta huolimatta. Hän ei halunnut ottaa riskiä, että Fang heräisi, jos hän liikahtaisi johonkin suuntaan.

Käsi kiertyi tiukemmin Vanillen ympärille, ja Fangin poski painui nuoremman lähes paljasta olkapäätä vasten. Vanhempi mutisi jotain unissaan, mutta punapää ei saanut selvää sanoista. Kaiketi tämä näki jotain unta, kuvitteli puhuvansa jollekulle. Vanille painoi silmänsä uudestaan kiinni ja keskittyi vain toisen läheisyyteen. Hän tunsi olonsa turvalliseksi, juuri sillä hetkellä mikään ei uhannut häntä.

Aurinko ehti kiivetä reilusti ylemmäs, ennen kuin muualta talosta alkoi kantautua ääniä. Vanillen harmiksi Fang veti kätensä pois ja nousi istumaan. Punapää kierähti selälleen vanhemman venytellessä raukeasti käsivarsiaan. Fangin tummat hiukset olivat taas kerran sotkussa, ne tuntuivat takkuuntuvan kovin helposti. Vanille piti omia hiuksiaan usein kahdella poninhännällä. Se oli helppoa ja käytännöllistä, hiukset pysyivät pois tieltä, olipa tekemässä mitä hyvänsä.

”Huomenta”, Fang totesi ja hymyili nuoremmalle. Vanille vastasi hymyyn mahdollisimman reippaasti, vaikka hän olisi halunnut irvistää. Oli vaikea päästää irti, mutta hän päätti lähettää vanhemman tytön matkaan hymy huulillaan. Fangin ei tarvitsisi huolehtia hänestä.

”Huomenta”, punapää vastasi. Hän yllättyi itsekin, miten pirteäksi sai äänensä. Hänestä alkoi tulla päivä päivältä parempi teeskentelemään huoletonta.

Aamu sujui hiljaisissa merkeissä, vaikutti siltä, ettei kumpikaan tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Tytöt eivät poikenneet aamiaiselle, sillä kumpikaan ei halunnut syödä. Päätös ei luultavasti ollut viisas, varsinkaan Fangin osalta, mutta he eivät välittäneet. He vain poikkesivat vielä johtajan luona. Mies vakuutti, että he olivat edelleen tervetulleita orpokotiin, jos elämä sen ulkopuolella ei onnistuisi. Tämä myös ilmaisi huolensa siitä, että Vanille oli edelleen alaikäinen.

”En voi estää teitä nousemasta siivillenne”, mies pohdiskeli, ”mutta pidän sinua silmällä, Vanille. Jos meillä ei olisi täällä liian vähän tilaa verrattuna lasten määrään, en edes harkitsisi tällaista ratkaisua. Nyt se kuitenkin taitaa olla paras mahdollinen.”

Oli kurjaa ajatella, että Vanillella oli käynyt tuuri vain cocoonlaisten hyökkäyksen takia. Oerbassa oli niin paljon orpolapsia, ettei orpokodin tilat olleet riittävät. Toisaalta ilman cocoonlaisten hyökkäystä Vanille ei olisi koskaan edes joutunut sinne, joten oli kenties parempi, ettei asiaa pohtinut liian syvällisesti. Oli turha kantaa syyllisyyttä asioista, joille ei voinut mitään.

Tytöt poistuivat talosta mukanaan kassinsa ja Bhakti, joka piippaili iloisesti päästyään pitkästä aikaa ulos. Vanille oli pitänyt robottia heidän huoneessaan, koska lapset olivat olleet liiankin kiinnostuneita siitä. Hän oli pelännyt, että jonain päivänä joku utelias nappula olisi purkanut robottiparan osiin nähdäkseen, mitä se oli syönyt.

Vanillen jalat tuntuivat sitä raskaammilta mitä lähemmäs he tulivat kylän reunaa. Joukko nuoria odotteli jo vuorille menevän polun kupeessa. Punapää tunsi osan näistä ulkonäöltä, mutta hän ei kyennyt palauttamaan nimiä mieleensä. Kaikki olivat kuitenkin häntä vanhempia, jokunen taisi olla jopa yli kahdenkymmenen.

Tytöt pysähtyivät vähän matkan päähän toisista, ja Fang kääntyi Vanillen puoleen. Joku huikkasi kauempaa ja tiedusteli, aikoiko Fang raahata jonkun kakaran mukaan, mutta tämä ei vaivautunut vastaamaan.

”Pärjäätkö sinä?” vanhempi varmisti vielä.

”Totta kai, kaikki on hyvin”, Vanille vastasi ja hymyili leveästi. ”Katsokin, että tuotte kylälle lauman kunnollisia lampaita ja pässejä.”

”Valitsemme parhaat päältä”, Fang naurahti ja pörrötti Vanillen tukkaa. Hiuksia karkasi poninhänniltä, mutta Vanille ei välittänyt ryhtyä korjaamaan kampaustaan. ”Pidä sinä huolta itsestäsi”, vanhempi jatkoi vielä.

Vanille nyökkäsi ja ryntäsi sitten halaamaan Fangia. Toisen kädet kietoutuivat tiukasti hänen ympärilleen. Fang tuoksui kesältä ja villiltä luonnolta, tuoksusta tuli vaikutelma vahvasta ulkoilmaihmisestä. Vanille olisi halunnut jäädä paikoilleen, mutta hän pakotti itsensä vetäytymään kauemmas. Hymy nousi jo vaistomaisesti hänen kasvoilleen.

”Nähdään kahden viikon päästä”, punapää totesi. ”Tulen sinua tänne vastaan.”

”Nähdään silloin”, Fang vastasi. Vanhempi tyttö kääntyi ja käveli toisten luokse. Tämä ei vilkaissut taaksensa kertaakaan, kun lähti kulkemaan toisten kanssa vuorille. Vanille seisoi vielä pitkään paikallaan sen jälkeen, kun kaikki olivat kadonneet näkyvistä. Hän oli taas yksin.