Ficcikirjasto

Sinä menit kuitenkin, koska tiesit sen olevan oikein.

En olisi saattanut asettua poikkiteloin.

Fang oli ollut poissa jo jonkin aikaa. Sillä välin Vanille oli yrittänyt asettua kodiksi Taken järjestämään yhteisasuntoon. Heitä oli kolme tyttöä ja kolme poikaa, makuuhuoneita oli vain kaksi ja ne olivat kumpikin pienen pieniä. Huoneiden väliin jäi yhteinen tupakeittiö ja kylpyhuone. Paikka voitti orpokodin, muttei tuntunut silti kodilta. Vanillen koti taisi olla kuollut hänen perheensä mukana, hän ei osannut asettua enää.

Bhakti tuntui joka tapauksessa viihtyvän pienessä asunnossa. Se surrasi usein huoneesta toiseen ja leikki muidenkin kuin Vanillen seurassa. Nytkin se piipitti makuuhuoneessa Momille, toiselle tytöistä, joiden kanssa Vanille nykyisin jakoi huoneen.

Punapää heitti viimeiset pilkotut vihannekset kattilaan ja jäi tuijottamaan liedellä hiljalleen kiehuvaa keittoa. Hän muisti monet kerrat, kun hänen äitinsä oli keittänyt sitä. Vain vähän aikaa sitten kaikki oli ollut toisin. Hänen elämänsä oli ollut niin huoletonta ja onnellista, ongelmat olivat olleet vähäisiä. Nyt hänen täytyi kantaa kaikki vastuu yksin, rakentaa elämänsä horjuville perustuksille. Hän ei tiennyt, mihin suuntaan olisi lähtenyt.

Hetkellisesti hän oli jo ehtinyt tuntea olonsa vakaaksi ja turvalliseksi, mutta sitten Fang oli lähtenyt kylästä. Vanille oli yrittänyt etsiä turvaa muista, mutta hän ei tuntenut oloaan rentoutuneeksi. Hän ei voinut puhua kenellekään, hänen oli pidettävä kaikki sisällään. Hän oli yksinäinen jopa muiden seurassa, sillä hän ei voinut jakaa sisimpiä ajatuksiaan Taken tai kenenkään toisen kanssa.

”Kaikki hyvin, Van?” tuttu ääni kuiskasi tytön selän takaa. Vanille hätkähti ja kääntyi nopeasti. Take seisoi oviaukossa ja nojasi ovenkarmiin. Poika vaikutti niin huolettomalta, että Vanillen oli vaikea uskoa silmiään. Miksei kukaan muu ollut ahdistunut ja surullinen? Oliko hänessä itsessään jotain vialla?

”Täydellisesti”, tyttö vastasi ja hymyili leveästi.

”Oletko kokkailemassa jotain?” poika tarkisti ja hieroi niskaansa. Ehkä tämä näytti sittenkin hieman hermostuneelta.

”Yritän, mutta en ole erityisen hyvä siinä puuhassa”, Vanille hymähti. ”Tänään on kuitenkin minun vuoroni, joten omapahan on kärsimyksenne.”

Take naurahti ja astui sisään keittiöön. ”Eiköhän siitä ihan syömiskelpoista tule.”

Vanille tyytyi nyökkäämään pojalle. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt sanoa vielä jotain, joten hän vain nojasi selkänsä tiskiallasta vasten ja jäi katselemaan ympärilleen.

”Eikös sinun syntymäpäiväsi ole huomenna?” Take kysyi yllättäen.

”On. Mistä sinä sen tiesit?” Vanille kummasteli. Hän ei ollut maininnut asiasta sanallakaan pojalle. Hän ei voinut sanoa olevansa juhlatuulella. Miksi hän olisi juhlistanut syntymäpäiviään, kun juhlia ei ollut jakamassa yksikään niistä ihmisistä, joita hän kaipasi?

”Thyme mainitsi joskus asiasta”, Take kertoi. ”Haluatko tehdä jotain erityistä?”

”En oikeastaan”, Vanille vastasi rehellisesti ja kohautti olkiaan. ”Ei iällä ole merkitystä, kun en ole ollut kierroksella. On yhdentekevää olenko viisitoista vai kaksikymmentäviisi.”

”No jaa, useimmat tytöt puhkeavat kukkaan täytettyään kuusitoista”, poika huomautti.

”Ai…”

Vanille tuijotti kenkiensä kärkiä sanattomana. Kun Thyme oli ollut vielä elossa, Takenkin seurassa oli ollut helppoa. Nykyisin oli jopa välillä kiusallista jäädä tämän kanssa kahdestaan. Vanille ei halunnut mitään muuta kuin viettää aikaa rennoissa merkeissä, mutta Take sanoi aina toisiaan jotain, mikä sai tytön hämmennyksiin. Vanille ei tiennyt, miten pojan puheisiin olisi pitänyt suhtautua.

”Näytät su-” poika aloitti, mutta lause jäi kesken, kun Momi ryntäsi huoneeseen.

”Ai, Vanillella on syntymäpäivät?” tyttö intoili. Vanille ei voinut olla miettimättä, oliko vanhempi tyttö kenties salakuunnellut häntä ja Takea. Vanille ei vielä tuntenut Momia erityisen hyvin, mutta tämä vaikutti mukavalta, joskin turhan uteliaalta. Tämä oli muutamaa vuotta Vanillea vanhempi ja kuului samaan klaaniin kuin Take. ”Meidän pitää järjestää kunnon kekkerit!” Momi jatkoi.

”En minä tarvitse juhlia”, Vanille kiirehti sanomaan.

”Tietenkin tarvitset! Minulla oli suuret juhlat, kun täytin kuusitoista. Se on tärkeä hetki jokaisen elämässä.”

”Mutta…”

”Ihan sama kierrokselle, kyllä sinä käytännössä olet täysikäinen. Asut omillasi ja kaikkea. Sitä paitsi me olemme kaikki juhlien tarpeessa. Hyökkäyksen jälkeen on ollut pelkästään apeutta apeuden perään. Me pidämme sinulle juhlat, enkä hyväksy vastaväitteitä”, Momi kiirehti.

”Tavarajunan pitäisi saapua taas tänään. Kauppiaiden tilausten pitäisi vihdoin saapua, joten voimme ostaa jotain hieman juhlavampaa syömistä huomiseksi”, Take innostui.

”Totta, ja tiedän, että Yunin klaanin pojat ovat keitelleet juomiaan jo jonkin aikaa. He varmasti luopuvat parista pullosta mielellään sopivaa korvausta vastaan”, Momi jatkoi.

”Hei, ei meidän kannata tuhlata vähiä rahojamme vain siksi, että minä täytän vuosia”, Vanille yritti sanoa väliin, mutta kumpikaan vanhemmista ei kuunnellut häntä. Sen sijaan nämä jatkoivat innolla juhlien suunnittelua.

Vanille palasi lieden ääreen ja ryhtyi hämmentämään keittoa. Hän sulki silmänsä ja antoi kahden muun keskustelun soljua korvista sisään kuuntelematta sanoja. Hetken hän saattoi kuvitella isänsä ja äitinsä juttelevan. Ohikiitävän sekunnin hän tunsi olonsa onnelliseksi ja kotoisaksi. Kenties hänen perheensä olisi halunnut juhlistaa merkityksellistä päivää hänen elämässään. Ehkä hänen olisi syytä osallistua juhliin kunnioittaakseen poistuneiden tahtoa. Yhdet juhlathan ne olivat ja sitä paitsi juhliminen saattaisi auttaa häntä pääsemään eteenpäin.

Oli parempi yrittää elää elämäänsä kuin jämähtää muistoihin. Mennyttä ei saanut takaisin enää, siitä cocoonlaiset olivat pitäneet huolen. Ehkä kaipaus lakkaisi joskus sattumasta, mutta juuri nyt se teki todella kipeää. Sen tähden kannatti tehdä jotain, mikä auttaisi unohtamaan… edes hetkellisesti.

Tietysti olisi ollut mukavaa odottaa Fangin paluuseen asti. Vanille vietti mielellään aikaa uusien ystäviensä kanssa, mutta jotain tuntui silti puuttuvan. Jos Fang olisi ollut joukon jatkona, juhla olisi tuntunut todella juhlalta.

Samassa Momi kapsahti Vanillen kaulaan takaapäin ja sai tytön säpsähtämään ajatuksistaan.

”Mitä sinä haluaisit lahjaksi, pikkusisko?”

”Pikkusisko?” Vanille toisti. Sana lämmitti hänen mieltään ja nosti aidon hymyn hänen huulilleen. Kukaan ei ollut koskaan kutsunut häntä pikkusiskoksi.

”Niin, sinähän olet meidän pikkuinen. Minulla ei ole koskaan ollut siskoa, mutta nyt meillä on tässä kokonaan uusi perhe. Sinä olet nyt siskoni”, Momi nauroi ja pörrötti Vanillen hiuksia.

”Taisit antaa minulle jo lahjan”, punapää vastasi, vaikkei ollut varma, osaisiko itse pitää muita talossa asuvia nuoria perheenään. ”En tarvitse muuta.”

”Sitten keksin jotain itse”, Momi totesi. ”Kysyn Astaralta, onko hänellä hyviä ideoita.”

Momi päästi irti Vanillesta ja katosi keittiöstä. ”Tulen kohta syömään!” tämä huikkasi vielä ovensuusta.

”Minäkin palaan pian. Käyn tekemässä varauksen ruokatarvikkeista kauppiaalle”, Take huomautti ja jätti Vanillen yksin hämmentelemään keittoa.

Punapään oli myönnettävä, että hänestä oli mukavaa, miten mutkattomasti toiset suhtautuivat häneen, vaikka olivat kaikki vanhempia ja käyneet kierroksella. Kukaan ei ollut nimitellyt häntä kakaraksi tai sanonut hänen olevan tiellä, jostain syystä sitä hän oli pelännyt eniten. Sen sijaan häneen suhtauduttiin samalla tavalla kuin muihinkin… tai kenties himpun verran suojelevammin, mutta joka tapauksessa hänet oli otettu osaksi porukkaa.

~o~

Vanille ei voinut uskoa, että muut olivat todellakin saaneet juhlat aikaan vajaassa vuorokaudessa. Keittiönpöydälle oli kasattua herkkuja. Kakkua ei ollut saatu tehtyä, mutta Vanillelle oli varattua parhaimmat hedelmät, jotka oli saatu hankittua. Yhteen omenaan oli jopa tökkäisty kynttilä.

Momi oli ylittänyt itsensä ja onnistunut hankkimaan kolme pullollista Yunin klaanin poikien kuuluisaa juomaa. Kukaan ei ollut kysynyt, miten tyttö oli siinä onnistunut, sillä yleensä pojat myivät juomaa melko korkeaan hintaan, eikä juuri omilleen muuttaneilla nuorilla ollut rahaa liiaksi. Vanillella oli omat epäilyksensä Momin tavoista hieroa kauppaa, mutta punapää ei ollut tuonut ajatuksiaan julki. Hän ei halunnut kuulostaa epäkiitolliselta.

Kaikki kuusi nuorta olivat kokoontuneet pöydän ääreen ja iloinen puheensorina täytti keittiön illan pimetessä. Bhakti pyöri kaikkien jaloissa ja piippasi innokkaammin kuin koskaan. Myös robotti näytti aistivan iloisen tunnelman.

Muiden katsellessa Vanille sulki silmänsä ja puhalsi omenassa olevan kynttilän sammuksiin. Hän puristi kätensä ristiin lähettäessään toiveensa ilmaan puhalluksen mukana. Hän ei ollut koskaan uskonut syntymäpäivätoiveiden toteutumiseen, mutta ehkä oli korkea aika alkaa uskoa. Pakkohan elämässä oli olla jotain hyvääkin.

Muut hurrasivat ja taputtivat. Momi kaatoi Vanillelle ison lasillisen juomaa sillä välin, kun juuri kuusitoista vuotta täyttänyt tyttö haukkasi omenasta. Hedelmä oli pehmeä ja makea, se oli luultavasti paras omena, jonka Vanille oli saanut hyökkäyksen jälkeen. Muutama kuukausi sitten hän ei olisi uskonut pitävänsä hedelmiä ylellisyystavarana, mutta sillä hetkellä hän todella tajusi, miten arvokkaita ne olivat. Mikään ei voinut korvata niiden täyteläistä makua, varsinkaan nyt, kun kaikesta oli pulaa.

Syötyään omenan Vanille nosti lasin huulilleen. Hän ei ollut koskaan maistanut kuuluisaa juomaa, mutta tiesi ystäviensä joskus juoneen sitä. Irvistys levisi tytön kasvoille, kun hän kulautti suullisen alas. Juoma kirvelsi kurkussa ja maistui suorastaan kamalalle. Miten kukaan halusi juoda sitä vapaaehtoisesti? Tai miksi kukaan viitsi maksaa siitä?

Muut räjähtivät nauramaan, kun Vanille irvisteli juomalleen.

”Et ole tainnut maistaa sitä ennen?” Momi kikatti. ”Älä huoli, totut kyllä makuun.”

”En ole varma, haluanko tottua”, Vanille totesi ja yskäisi. ”Miten kukaan viitsii juoda tätä?”

”Koska se nousee kivasti päähän”, Astara vastasi ja kohotti omaa lasiaan. ”Vanillelle!”

Kaikki kohottivat lasinsa ja joivat. Muiden ilmeet värähtivät vain hieman, mutta kukaan ei kakonut isoista kulauksista huolimatta. Vanille oli hämmästynyt, kenties makuun tosiaan tottui niin hyvin, ettei se enää saanut kurkkua kirvelemään. Varovasti hän maistoi juomaansa uudestaan. Ei, maku ei ollut parantunut, mutta ehkä hänen olisi juotava lasi tyhjäksi kohteliaisuussyistä. Hän halusi juhlien onnistuvan muiden takia.

Tyttö pakotti itsensä juomaan. Neste valui alas hänen kurkustaan pieninä kulauksina ja poltteli kurkussa jokaisella kerralla. Hitaasti se myös teki hänen olonsa rentoutuneemmaksi ja kevyemmäksi. Tunne oli oikeastaan aika mukava, hän alkoi ymmärtää, miksi juoma oli niin kuuluisaa nuorten parissa.

Kaikilla tuntui olevan hauskaa, aika kului kuin siivillä. Ilta oli muuttunut yöksi ajat sitten ja keskustelunaiheet vaihdelleet vilkkaaseen tahtiin. Kuin yhteisestä sopimuksesta mitään ikävää ei ollut mainittu koko aikana. Tunnelma haluttiin pitää tarkoituksella mahdollisimman keveänä.

Muiden yhä juhliessa Vanille livahti portaisiin ja hiipi alas pihalle. Taivas kaartui talojen ylle tähtien täplittämänä, mutta kaikkein kirkkaimpana loisti Cocoon. Se näytti olevan tänä yönä vielä lähempänä kuin yleensä. Vanille toivoi, että se olisi kadonnut kokonaan, tuhoutunut. Hän halusi katsella taivasta hymyillen, ei itkusta kostein silmin. Hän halusi muistaa mukavat illat, ei tuhoa, jonka cocoonlaiset olivat tuoneet tullessaan.

”Van?”

Vanille pyyhkäisi nopeasti silmiään ja kääntyi hymyilemään Takelle, joka oli myös tullut pihalle.

”Mitä sinä täällä? Juhlat ovat ylhäällä”, poika viittasi asuntoon, jonka ikkunoista kajasti valoa ja josta kantautui vaimeaa melua.

”Halusin haukata hieman raitista ilmaa”, tyttö vastasi ja veti syvään henkeä. Ilman vetäminen keuhkoihin tuntui selvittävän pehmennyttä päätä ainakin vähän. Hänellä oli silti edelleen kevyt ja horjuva olo.

”Eikö ollutkin hyvä ajatus järjestää juhlat?” Take jatkoi.

Punapää nyökkäsi kiireesti. Oli mukavaa viettää aikaa yhdessä toisten kanssa, tutustua paremmin uusiin asuinkumppaneihinsa… uuteen perheeseen, kuten Momi sanoi. Silti jotain tuntui puuttuvan.

”Juhliminen on ihan mukavaa. Ja pidän kauheasti tästä kaulakorusta, jonka hankitte minulle”, Vanille vastasi ja sipaisi uutta koruaan. Se oli ruskea rengas, jonka ympärille oli punottu vaaleanruskeaa nahkanauhaa. Vanille rakasti koruja ja käytti niitä paljon, joten lahja oli kieltämättä ollut hänen mieleensä.

”Momi ja Astara tekivät sen itse”, Take kertoi. ”Minä en valitettavasti osaa valmistaa mitään tuollaista.”

”Se on kaunis”, tyttö totesi.

Nuorten välille laskeutui hiljaisuus. Vanille hipelöi kaulakorujaan ja mietti, mitä seuraavaksi olisi pitänyt sanoa. Milloin puhumisesta oli tullut näin vaikeaa? Hän oli aina osannut höpötellä kaikenlaista tyhjänpäiväistä puppua, mutta nykyisin hänen oli yhä vaikeampi saada suutaan auki. Jokin hänessä oli muuttunut.

Take käveli lähemmäs ja pysähtyi aivan Vanillen eteen. Poika hymyili hänelle, mutta tämän katse oli hieman sumea. Juoma, jota he olivat maistelleet, näytti vaikuttavan siten. Se teki olon kevyeksi, sai askeleet horjumaan ja sumensi katseen.

”Mitä nyt?” Vanille naurahti ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän hymyili Takelle takaisin.

”En ole vielä antanut sinulle lahjaa”, poika vastasi. Tyttö kohotti kulmiaan.

”Ei sinun olisi pitänyt hankkia mitään, meillä ei ole –”

”Shh, sinä huolehdit liikaa. Jätä se puoli minulle, minähän se lupasin Thymelle pitää sinusta huolta eikä päinvastoin”, Take puuskahti ja painoi sormen Vanillen huulille. Tyttö huitaisi pojan käden pois ja naurahti.

”Osaan pitää huolen itsestäni”, hän ilmoitti hymyillen. ”Ei sinun tarvitse stressata takiani.”

”Lupasin serkullesi.”

Vanille painoi oikean käden poskeaan vasten ja huokaisi. ”Thyme piti minua aina pikkutyttönä, joka tarvitsee suojelua koko maailmaa vastaan.”

”Et sinä ole pikkutyttö”, Take pohdiskeli. ”Suojelen sinua silti mielelläni.”

”En halua olla sinulle taakka tai velvollisuus. Tiedän, että Thyme oli hyvä ystäväsi, mutta minä olen vain hänen serkkunsa. Et ole vastuussa minusta”, Vanille vakuutteli. Toisaalta hän ymmärsi Taken innokkuuden lupauksen pitämiseen. Kukapa ei olisi halunnut pitää kiinni sanastaan ja kunniastaan, varsinkin jos oli antanut sanan henkilölle, joka oli menehtynyt taistelussa. Vanille oli kuitenkin sitä mieltä, ettei hänen rakas serkkunsa ollut koskaan tajunnut, ettei hän ollut enää viisivuotias, joka kompuroi omiin jalkoihinsa. Hän oli lähes aikuinen, ja erityisesti kaiken tapahtuneen jälkeen, hänen oli alettava toimia sen mukaan. Hän ei voinut ikuisesti laskea toisten varaan. Hänen oli astuttava aikuisuuteen ja huolehdittava Oerbasta sekä monista häntä nuoremmista yhdessä toisten kanssa.

”Et sinä ole taakka tai velvollisuus”, Take huomautti. ”Enkä halua suojella sinua vain siksi, että lupasin Thymelle.”

”Miksi sitten?” punapää kummasteli. Hän oli koko ajan olettanut, että Take oli vetänyt häntä perässään Thymen takia.

”Kyllä sinä tiedät”, poika väitti ja yskäisi. Tämän kasvoilla oli kummallinen ilme, jota Vanille ei osannut tulkita. Tyttö puisteli päätään.

”Ei, en tiedä.”

Take huokaisi raskaasti. Poika tarttui Vanillen käteen ja siirsi sen pois tytön poskelta. Tämän kosketus tuntui lämpimältä, ja kämmen oli karhea raskaan työn tekemisestä.

”Vanille?” Pojan ääni kuulosti nyt erilaiselta kuin aiemmin. Vanillen vatsassa muljahti kummallisesti, hän tiesi, että jotain oli tulossa.

”Yhym?”

Taken toinen käsi hakeutui Vanillen niskan taakse, ennen kuin tyttö ehti reagoida. Poika painautui häntä vasten ja pusersi huulensa kiinni hänen huuliinsa. Vanille seisoi paikoillaan kykenemättömänä liikkumaan. Hänen sydämensä jyskytti rintaa vasten melkein kivuliaasti, mutta samaan aikaan hänestä tuntui väärältä. Näin ei kuulunut olla. Silti hän ei saanut työnnettyä Takea pois.

Pojan suudelma ei ollut samanlainen kuin edellinen, jonka Vanille oli saanut. Take ei nuollut puolta hänen naamastaan märäksi, mutta siitä huolimatta tyttö ei tuntenut oloaan miellyttäväksi.

Kun Take vetäytyi kauemmas, Vanille sulki hetkeksi silmänsä ja keskittyi hengittämään rauhallisesti. Hän ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt reagoida. Mitä poika odotti häneltä?

”Van?” huoli kuulsi läpi Taken äänestä, joten Vanille pakottautui katsomaan poikaa. Tämän katse kysyi jotain, kunpa tyttö vain olisi tiennyt vastauksen. ”Anteeksi. Minä… minun ei olisi pitänyt.”

”Minä…” Vanille ei tiennyt, mitä sanoa. Hän olisi halunnut juosta karkuun, mutta silloin hän olisi loukannut poikaa. Hänen oli keksittävä jokin selitys mahdollisimman nopeasti. ”Caela oli rakastunut sinuun.”

”Mitä?” Take näytti siltä kuin tyttö olisi pamauttanut tätä paistinpannulla päähän. Eikö poika tosiaan ollut tiennyt? Caela ei ollut juuri salaillut tunteitaan, joskaan ei ollut puhunut niistä suoraankaan. Silti kaikki olivat varmasti huomanneet, millaisia katseita tämä oli luonut Taken suuntaan aina tilaisuuden tullen.

”Caela, minun ystäväni, kyllähän sinä hänet muistat?” Vanille varmisti. Take nyökkäsi lyhyesti ja näytti hyvin mietteliäältä. ”Hän oli rakastunut sinuun. Sen takia minä en voi… se tuntuu siltä kuin pettäisin hänet.”

”Caela on kuollut”, Take tokaisi. Vanille ehti tuskin henkäistä, kun poika jo jatkoi: ”En tarkoita, etteikö kuolleita pitäisi kunnioittaa. Tietenkin heitä pitää, mutta emme voi antaa heidän estää meitä elämästä.”

Vanille käänsi katseensa kengänkärkiinsä ja tyrkkäsi yksinäistä pikkukiveä vasemmalla jalallaan. Sivusilmällä hän näki Taken vaihtavan asentoa, poika vaikutti kärsimättömältä.

”Olen pahoillani, en halunnut pilata syntymäpäivääsi”, tämä kuiskasi.

”Et sinä pilannut mitään”, Vanille vastasi. Hän veti syvään henkeä ja antoi hymyn levitä kasvoilleen, ennen kuin kohotti katseensa uudestaan. ”Minä en vain tiedä, mitä sanoa.”

”Ei sinun tarvitse vielä tietää.”

Taken sanat yllättivät Vanillen. Hetken hänestä oli tuntunut, että poika nimenomaan vaati häneltä vastausta, vähintäänkin selitystä siihen, ettei hän ollut vastannut tämän suudelmaan. Nyt tämä olikin antamassa hänelle aikaa.

”Tavallaan ymmärrän, että olet hämilläsi. On tapahtunut niin paljon”, Take jatkoi. ”Ja minä olisin voinut toimia fiksummin… en vain osannut sanoa mitään. Anteeksi, jos loukkasin sinua.”

”Et sinä loukannut”, Vanille vastasi. ”Olet oikeassa. Minulle on tapahtunut paljon…” Liuta selityksiä karkasi tytön huulilta nyt, kun hän vihdoin sai suunsa auki. Silti hän ei kyennyt sanomaan totuutta, sillä se olisi loukannut Takea. Hän ei halunnut satuttaa poikaa, sillä hän välitti tästä syvästi. Valitettavasti hän ei välittänyt sillä tavoin kuin tämä olisi toivonut. Vai voisiko hän välittää?

Vanille ei osannut vastata omaan kysymykseensä. Hän ei ollut miettinyt vakavissaan seurustelemista kenenkään kanssa. Hän oli rakastanut perhettään syvästi, muttei osannut nähdä itseään äitinsä paikalla. Hän oli aina halunnut jotain muuta, jotain, mitä ei ollut osannut määritellä.

”Van, ei sinun tarvitse selitellä. Mieti asiaa ja kerro sitten, mitä oikeasti ajattelet”, Take keskeytti tytön puhetulvan. ”En minä karkaa mihinkään.”

Poika hymyili ja sipaisi pikaisesti Vanillen poskea, ennen kuin harppoi portaisiin. Pian tämä oli kadonnut asuntoon, jossa juhliminen jatkui edelleen. Vanille istahti maahan ja jäi katselemaan taivaalle.  Taken sanat olivat saaneet hänet tajuamaan jotain. Eniten hän pelkäsi sitä, että ihmiset karkaisivat hänen luotaan, jättäisivät hänet. Hän ei halunnut jäädä yksin, hän oli valmis tekemään, mitä tahansa, kunhan ei joutuisi luopumaan rakkaistaan.

Take oli sanonut, ettei karkaisi, mutta oliko joku toinen karannut? Vanille ei halunnut enää odottaa ja epäröidä. Hän halusi kaikki ystävänsä rinnalleen samalla tavoin kuin ennen. Mennyttä ei voinut tuoda takaisin, mutta tulevaisuus oli vielä avoin.

Vanille nyökkäsi itsekseen. Jonain päivänä hän olisi onnellinen ja hymyilisi aidosti. Hän löytäisi oman tiensä ja paikkansa. Hän ei tiennyt vielä, miten se onnistuisi, mutta hän aikoi joka tapauksessa yrittää.

Tosin sitä ennen hänen olisi jotenkin selvitettävä välinsä Taken kanssa. Mitä ihmettä hän sanoisi pojalle? Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella.

Vanille kosketti huuliaan. Hänen toinen suudelmansa. Niin erilainen kuin ensimmäinen, mutta silti niin samanlainen. Kumpikaan ei ollut tuntunut oikealta. Miltä suutelemisen olisi pitänyt tuntua? Hän muisti kyllä ystäviensä puheet aiheesta. Miksei hänen maailmansa ollut kääntynyt ympäri ja vatsa täyttynyt perhosista? Miksei kaikki ollut näyttänyt valoisammalta ja suloisemmalta suudelman jälkeen? Mikä hänessä oli vikana?

Take ei ollut kuka tahansa. Poika oli suosittu, oli ainakin ollut ennen hyökkäystä. Vanillen olisi siis pitänyt kiljua riemusta juuri nyt. Hänen olisi pitänyt olla iloinen ja ihastuksissaan, mutta sen sijaan hän tunsi olonsa hölmöksi ja hämmentyneeksi, ehkä jopa kiusaantuneeksi.

Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa?