Ficcikirjasto

Esilukija: Emmi

Ikäraja: K-15

Kuvaus: Seiskasektori on pudonnut, moni on menettänyt henkensä ja Turkit ovat vieneet Aerithin. Tifa on kuitenkin selvinnyt ja on nyt Aerithin kodin kylpyhuoneessa keräämässä itseään kaiken tapahtuneen jälkeen. Ficci on itsenäistä jatkoa ficeille Hän näki enemmän ja Hän tuoksui magnolioille.

Kirjoittajan huomiot: Tästä tarinasta ei ehkä pysty päättelemään, mistä se sai alkunsa. Lueskelin keskustelua, jossa joku kysyi, pääseekö Tifa suihkuun koko pelin aikana. Vitsissä pitää tietää, että hän hokee aika usein taisteluiden jälkeen ”I’d kill for shower”. Aika moni vastasi kysyjälle, että eikö hän ollut saanut salaista suihkukohtausta ja keksi ties mitä ehtoja, millä tuon suihkukohtauksen saisi avattua. Kirjoittajan aivoni päättivät, että remake ansaitsee Tifan salaisen suihkukohtauksen, joten tässäpä se sitten on.

Nojasin pääni kaakeliseinään ja annoin veden valua päälleni. En edes muistanut, milloin olin viimeksi ollut näin ylellisessä kylpyhuoneessa. Oli oikeastaan käsittämätöntä, että slummeissa ylipäätään joku asui näin mukavasti, omisti tällaisen talon ja upean kylpyhuoneen. En silti osannut nauttia.

Vesi valui ja valui muttei pyyhkinyt pois kuin päällimmäisen likakerroksen. Vaikka olisin hangannut ihoni vereslihalle, en olisi enää puhdistunut. Hiuksissani vaahtoava shampoo ei voinut pestä sisimpääni. Ei palauttaa viattomuuttani.

Jos en olisi koskaan liittynyt Avalancheen… Jos en olisi käynyt taisteluun Shinraa vastaan… Jos olisin vastustanut pommeja kiivaammin… Jos olisin tehnyt mitä tahansa toisin, olisiko lopputulos ollut erilainen? Olisiko Seiskasektorin ylätaso yhä ylhäällä?

Sanoi Barret mitä tahansa, me olimme provosoineet Shinraa. Yhtiö oli meidän takiamme pudottanut koko Seiskasektorin ylätason, ja sadat – elleivät jopa tuhannet – olivat menettäneet henkensä meidän tekojemme vuoksi. Ehkä me todella olimme terroristeja niin kuin ihmiset sanoivat. Taistelimme pahaa vastaan keinolla millä hyvänsä, mutta juuri nyt en ollut lainkaan varma, oliko se oikea ratkaisu.

Sain kai hiukseni pestyä. Luulisin. Painoin selkäni taas vasten kylmiä kaakeleita ja valuin seinää pitkin alas. Alemmas. Lattialle. Sekin oli kylmä. Ja liukas shampoosta. Jalkani lipsui ja läsähti lopulta vasten lattiaa. En jaksanut kohottaa sitä, mutta painoin nenäni kiinni toiseen polveeni. Koko vartaloni tärisi, kun kyyneleet sekoittuivat päälleni valuvaan veteen.

Miksi minä selvisin mutta Jessie ei? Ei minulla ollut sen suurempaa oikeutta elää kuin hänelläkään. Olin samalla tavalla osallistunut Avalanchen operaatioihin, taistellut paremman huomisen puolesta vain herätäkseni entistä synkempään päivään.

Henkeni kulki katkonaisesti. Nenäni oli niin tukossa, etten saanut enää kunnolla ilmaa sen kautta. Halusin vain pois. Palata menneeseen. Takertua hetkiin, jotka eivät sattuneet näin paljon. Hetkiin, jolloin olin uskonut olevani hyvä ihminen.

Jokin lämmin kosketti olkapäätäni. Säpsähdin ja kohotin katseeni. Käsi ojentui minua kohti samalla, kun vihreät silmät katselivat minua. Vesi valui suoraan Aerithin päälle, kasteli hänen tukkansa ja sai sen roikkumaan molemmin puolin päätä samalla tavalla kuin omani.

Tartuin ojennettuun käteen ja annoin Aerithin nykäistä minut pystyyn. En voinut olla tuijottamatta, kun vesi liukui alas hänen kaulaansa mekon rinnuksille ja siitä kohti helmoja. Hän oli riisunut takkinsa muttei mekkoaan. Rintaliivit piirtyivät vasten märkää vaaleanpunaista kangasta.

Nielaisin ja kohotin katseeni.

”Aerith, oletko todella täällä?”

Kuulin itkun omassa äänessäni. Sormi painui vasten huuliani ja sulki suuni enemmiltä kysymyksiltä. Se oli lämmin, kostea ja todellinen. Sormen pää oli karheampi kuin olin osannut kuvitella. Mielessäni Aerithin kädet olivat pehmeät.

Käsi liukui poskelleni ja silitti sitä. Sormet pyyhkäisivät silmäkulmaani, mutta vesi korvasi kyyneleet välittömästi ja tipahteli ripsistäni Aerithin kynsille.

”Turkit… he veivät sinut”, sanoin.

”Hyss, minä olen tässä nyt. Pääsihän Marlene turvallisesti Elmyran hoiviin?”

Nyökkäsin. Elmyra oli ruokkinut, pessyt ja laittanut tytön nukkumaan. Vakuutellut turvasta kaiken kaaoksen keskellä.

”Hyvä”, Aerith sanoi.

Tartuin Aerithin ranteeseen. Sekin oli jämäkkä ja todellinen, mutta miten hän saattoi olla täällä. Turkit veivät hänet Shinran pääkonttorille. Me näimme Aerithin Tsengin kanssa, ja jopa Elmyra tiesi tilanteesta.

”Sinun mekkosi…”

Sanat karkasivat huuliltani, vaikka mielessäni risteili tuhat kysymystä. Aerith katsoi alaspäin ja naurahti. Hänen lanteensa keinahtivat, ja mekko liimautui reisiin.

”Hupsis.”

Nyt erotin jo nännit ja rintaliivien pitsin kuviot ohutta mekkoa vasten. Aerithissa oli jotain hyvin hentoa, eivätkä pitsiliivit ainakaan vähentäneet vaikutelmaa. En muistanut koskaan katsoneeni ketään naista tuolla tavoin, mutta juuri nyt en kyennyt irrottamaan silmiäni Aerithista. Vaikka rintaani puristi edelleen, vatsanpohjalle valui jotain lämmintä. Ristiriitojen aallokko pyyhki ylitseni kuin suihkusta pulppuava vesi.

”Sainpahan ainakin sinut ajattelemaan onnellisempia ajatuksia”, Aerith jatkoi naurua äänessään. Hän tarttui mekkonsa ylimpään nappiin ja nykäisi sen auki.

Painoin suihkun sammuksiin, ja yhtäkkiä olin itsestäni tietoisempi kuin koskaan sitten teinivuosieni. Vaikka lämmin höyry yhä leijaili kylpyhuoneessa, ihoni nousi chocobonlihalle.

Aerithin katse kulki pitkin vartaloani samalla, kun hän napitti mekkoaan auki. Emme olisi voineet olla erilaisempia. Hänessä oli sellaista naisellista viehkeyttä, jota minä on koskaan saavuttaisi. Viehkeyttä, jota pitsiset alusvaatteet pukivat täydellisesti.

Haparoin kädelläni seinää pitkin, kunnes tavoitin pyyhkeen ja nykäisin sen ripustimesta. Kiedoin sen ympärilleni samalla hetkellä, kun Aerithin mekko lätsähti lattialle.

”Odota, annan sinulle pyyhkeen”, sanoin ja olin jo nappaamassa toisen, mutta Aerith tarttui jälleen ranteeseeni ja pysäytti minut kesken liikkeen.

”Se on iso pyyhe, mahdumme kyllä molemmat”, hän sanoi.

Aerithin jalat läpsyivät vasten kaakeleita, ja vasta nyt tajusin, ettei hänellä ollut sen enempää kenkiä kuin sukkiakaan. Kun hän työntyi lähemmäs, haistoin kukkien tuoksun. En sellaista teollista, jota myytiin ylätasolla pulloissa, vaan aidon, rehevän tuoksun, jollaista ei voinut haistaa Midgarissa kuin hänen seurassaan – ja ehkä siinä puutarhassa, joka ympäröi tätä taloa.

Sormet päästivät irti ranteestani ja nappasivat kiinni pyyhkeestä. Aerith veti sen auki ja painautui vasten minua. Jotenkin hän sai kiepsautettua pyyhkeen selkänsä takaa ja työnnettyä toisen pään käteeni. Puristin pehmyttä kangasta kuin se olisi ollut viimeinen kiintopisteeni maailmassa.

Aerith oli märkä ja lämmin. Pitsi hankasi karheana vasten rintojani, enkä voinut estää nännejäni reagoimasta siihen. Kädet sipaisivat kylkiäni mutta jatkoivat matkaa ja kiertyivät selkäni puolelle. Vihreät silmät vangitsivat katseeni jälleen kerran, enkä enää tiennyt, osasinko hengittääkään. Kenties olin hukkumassa. Suruuni. Ahdistukseeni. Ja tähän tunteeseen, jota minun ei kai olisi pitänyt edes kokea Aerithin seurassa. Se oli kuitenkin aidointa ja lämpimintä, mitä minussa oli hetkeen herännyt.

”Sinun pitää vain uskoa. Voimme vielä kääntää tulevaisuuden suunnan”, Aerith kuiskasi, ja hänen huulensa hipoivat leukaani.

”Niin moni… kuoli tänä yönä”, vastasin kuiskaukseen.

”Se ei ollut sinun vikasi. Shinra teki omat päätöksensä ja suuntasi samalle uralle kuin ennenkin”, Aerith sanoi. ”Me voimme muuttaa tämän. Minä haluan uskoa niin. Voimme luoda paremman maailman.”

Nyökkäsin jokaiselle sanalle. Aerith sanoi sen, mitä minun täytyi kuulla juuri nyt. Hän oli läsnä ja lämmin, aivan kiinni paljaassa ihossani. Hänen ripsistään tipahteli vesipisaroita korkeille poskipäille kuin kyyneliä, mutta iiristen vihreys säihkyi iloa.

”Tifa?” Aerith sanoi. Yhtäkkiä hänen äänensä oli käheä.

”Niin?”

”Kun kaikki alkoi, ajattelin, etten antaisi tällä kertaa itselleni lupaa… Että pitäisin kiinni rajoista… Pitäisin sydämeni etäällä…”

Vedin henkeä. En ollut aivan varma, mistä alusta Aerith puhui, mutten uskaltanut keskeyttää häntä. Ehkä hän tarkoitti hetkeä, jona tapasimme Kasisektorilla. Toisaalta hän puhui tästä kerrasta kuin olisi ollut jokin toinenkin kerta, mutta ehkä hän vain sekoili sanoissaan. Ei tarkoittanut kirjaimellisesti sitä, mitä sanoi.

”Mutta sydän on kiivas eikä kuuntele minua”, Aerith jatkoi, ”joten ajattelin, että jos nyt seuraisin sitä, ehkä tulevaisuudessa kaikki olisi toisin. Jos sydämeni kulkee nyt eri tietä kuin viimeksi, ehkä myös muut asiat voivat muuttua.”

Vihdoin ymmärsin. Aerithin täytyi tarkoittaa Soldieria, jonka hän oli joskus tuntenut. Sitä, johon hän oli kai nuorempana rakastunut. Mutta mihin hänen sydämensä ohjasi häntä nyt? Eihän hän voinut tarkoittaa…

Avasin suuni, mutta sanoja ei ollut. Sydämeni jyskytti rintaani vasten ja miltei salpasi hengitykseni. Olimme tunteneet toisemme vasta hetken, mutta minusta tuntui kuin olisin löytänyt vanhan ystävän. Jonkun, joka tiesi täsmälleen, miten ajattelin.

Kun huulet koskettivat omiani, tiesin olevani väärässä. Aerith ei ollut ystäväni. Kenties jossain toisessa hetkessä hän olisi saattanut olla, mutta juuri nyt sydämeni löi tavalla, jolla se ei ollut aiemmin lyönyt. Ystävä ei saanut hengitystäni kiihtymään, ei korviani soimaan ja varpaitani kihisemään.

En tiennyt, itkinkö vai nauroinko, kun kiedoin käteni Aerithin ympärille. Pyyhe lässähti märälle lattialle, mutten välittänyt. Aerithin hiukset sotkeutuivat sormiini, ja hänen sormensa vaelsivat pitkin selkääni. Hänen huulensa olivat hunajaista mansikkavaahtoa, yhtä pehmeät ja viettelevät. Suudelma helli suutani lämmöllä, joka täytti minut kauttaaltaan. Siinä hetkessä ei ollut pahaa oloa eikä katumusta. Vain elämää ja halua, halua elää.

”Aerith, kun tämä kaikki on ohitse…” kuiskasin vasten Aerithin huulia.

Aerith vetäytyi kauemmas ja painoi etusormensa huuliani vasten. Hänen silmissään käväisi jotain, mistä en saanut otetta.

”Tulevaisuus on piilotettu polku, joka meidän on vielä löydettävä”, Aerith sanoi. ”Sitä ennen… voimmeko olla tässä hetkessä?”

Sormi siirtyi huuliltani ja siveli poskeani. Hämmästelin jälleen sen karheutta, sillä kaikki muu Aerithissa oli niin pehmeää. Nyökkäsin kuitenkin hänen sanoilleen. Oli parempi, ettei elänyt menneessä tai tulevassa, sillä kaikki oli tässä hetkessä.

Aerithin käsi liukui kasvojani pitkin hiusten lomaan. Hän painoi päätäni lähemmäs itseään ja imaisi alahuuleni omien huultensa väliin. Antauduin ja annoin ajatusteni lipua pois. Hän oli lämmin ja kostea vartaloani vasten, enkä nyt tarvinnut mitään muuta. Vain tämän yhden sylin, johon hukuttautua.

Juuri kun kieleni suli yhteen Aerithin kielen kanssa, jyrinä tunkeutui tajuntaani. Säpsähdin niin, että selkäni iskeytyi vasten seinäkaakeleita.

”Tifa? Onko kaikki hyvin?” Barretin ääni kantautui oven takaa.

”Yhym, tulen ihan pian!” vastasin ja käänsin katseeni ovesta Aerithiin. Hänen silmänsä säihkyivät, kun hän hymyili.

”Säilytäthän salaisuuden?” hän kysyi.

En ehtinyt vastata. Seisoin yksin yhä höyryävässä kylpyhuoneessa. Puristin käteni nyrkkiin ja painoin vasten rintaani kuin olisin siepannut salaisuutemme kiinni ja pidellyt sitä otteessani.

Aerith ei ollut täällä. En ollut varma, oliko hän koskaan ollutkaan, mutta tiesin, että hän oli koskettanut minua.