Karibian kuumat tuulet: Luku 2

Karibian kuumat tuulet

(Black Pearl ja kapteeni Jack Sparrow)



Auringonvalo kutitteli silmäluomiani, ja avasin silmäni hitaasti. Päänsärky oli poissa, mikä oli vain hyvä asia. Jokin kuitenkin painoi vyötäröäni. Käänsin katseeni alaspäin, ja näin ruskettuneen käden kietoutuneen ympärilleni. Henkäisin syvään ja yritin luikerrella pois käden alta. Ote kuitenkin tiukkeni entisestään.
”Menossa jonnekin?” Jack kysyi raukeasti.
”Pidä näppisi erossa minusta!” kivahdin vihaisemmalla äänellä kuin alunperin oli tarkoituskaan.
    Jack katsoi minua virnuillen ja irrotti otteensa. Kipusin sängystä vain todetakseni, että olin yhä ilman housujani.
”Missä housuni ovat?” kysyin Jackilta, joka näytti yhä virnistelevän. Tangani antoivat hänelle varmasti hyvät näkymät.
”Tuolla, rakas”, hän sanoi ja osoitti toisella puolen huonetta olevaa tuolia.
    
Suorastaan ryntäsin tuolin luokse ja kiskoin farkut jalkaani. En välittänyt enää etsiä sukkiani tai kenkiäni, vaan ampaisin ulos hytistä. Kirkas auringonvalo sokaisi minut hetkellisesti, ja kevyt merituuli sipaisi kasvojani. Niiden yhteisvaikutelma oli huumaava.
    Tutkailin kantta suurella mielenkiinnolla. Joka puolella näytti olevan merirosvoja töissään, joista minä en ymmärtänyt mitään. En ollut koskaan aiemmin ollut purjelaivalla. Seurailin hetken elämää laivalla, kunnes tunsin jonkun laskevan kätensä olkapäälleni. Sävähdin ja käännyin nopeasti ympäri. Jack seisoi edessäni.
”No, mitä pidät?” hän kysyi.
“Mistä?” heitin vastakysymyksen todellakin epävarmana siitä, mitä hän oli tarkoittanut.
”Laivastani tietysti, rakas”, Jack vastasi hymyillen.
“Ai… siitä”, mutisin nolona. Olin ajatellut jotain aivan muuta. ”Se on… kaunis.”
”Eikö olekin?” Jack sanoi ja loi rakastavan katseen laivaansa.
    
Olin hetken hiljaa ja katselin jälleen laivaa. Kyllä, se oli kaunis. Olin aina pitänyt purjelaivoja kauniina, ja tässä oli jotain erityistä.
”Minne olemme matkalla?” kysyin sitten vaivautuneena hiljaisuudesta.
”Juuri nyt suuntaamme Tortugaan. Voit poistua siellä laivasta tai sitten jäädä purjehtimaan kanssani”, kapteeni vastasi katsoen suoraan silmiini. Noilla silmillä oli hypnoottinen vaikutus minuun. Olisin voinut tuijottaa niihin ikuisuuden. Jollain tavalla ne vetivät minua puoleensa, ja olin jo hetken vastata jääväni ehdottomasti Jackin kanssa.
Sanoinkin sen sijaan: ”Selvä, mietin asiaa.” En saanut ajatella tällä tavoin tuntemattomasta miehestä. ”Minkälainen paikka tämä Tortuga on?”
”Se on paras kaupunki koko maailmassa… Olisivatpa kaikki kaupungit samanlaisia” Jack sanoi.
“Eli se on merirosvokaupunki?” kysyin.
“Kyllä, rakas. Tulet rakastamaan sitä.”
    
Mietin asiaa. Pitäisinkö todellakin merirosvokaupungista? Ja voisinko jättää laivan sellaisessa paikassa tai ylipäätänsä missään? En tuntenut ketään tässä ajassa, eikä minulla siis ollut paikkaa, minne mennä. Ehkä minun pitäisi todellakin jäädä Pearlille.
    
Loppujen lopuksi Pearlille jääminen ei tuntunut niin kovin pahalta ajatukselta, kun otti huomioon, ettei minulla ollut paikkaa minne mennä. Mutta missä oikein nukkuisin? Palauttelin nopeasti mieleen historian tunteja, ja mieleeni juolahti, ettei tämän aikakauden laivoissa ollut juurikaan erillisiä hyttejä. Vain kapteenilla oli oma hytti, miehistö nukkui kannen alla. Nielaisin melko kuuluvasti, ja Jack vilkaisi minua uteliaana. Tiesin, etteivät vaihtoehtoni olleet kovin hyvät: joko nukkuisin Jackin kanssa tai miehistön. Kannellakin kai voisi nukkua, mutta se ei tuntunut kovin hyvältä ajatukselta.
    
Vilkaisin kannella pyörivää miehistöä. Kuinka kauan he olivat olleet ilman naista? Todennäköisesti pitkään. Ja he olivat niin likaisiakin. Ajatus heidän kanssaan nukkumisesta puistatti minua.
”Tuota… Olisiko muuten mitenkään mahdollista, että nukkuisin sinun hytissäsi?” kysyin varovaisesti.
”Ilman muuta, rakas”, Jack vastasi suoden minulle vihjailevan hymyn. Olin nähnyt tuon ilmeen miehillä ennenkin ja tiesin hänen käsittäneen pyyntöni väärin.
”En tarkoittanut mitään muuta kuin nukkumista! Jos kosket minuun edes sormenpäälläsi, minä…”
    
Jack naurahti minun vaietessani. Niinpä, mitä minä olisin mahtanut itseäni vahvemmalle miehelle. Käänsin selkäni merirosvolle ja kävelin laivan keulaan.
    
Tuijotin edessäni avautuvaa merta ja aloin ajatella. Olin siis 1600-luvulla keskellä Karibianmerta. En tiennyt tarkalleen, miten olin joutunut tänne tai miten pääsisin pois, jos pääsisin. Saattaisin joutua jäämään tähän aikaan. Tulisin varmasti kaipaamaan perhettäni ja ystäviäni, mutta se minun olisi vain hyväksyttävä, jos en voisi enää palata. Tällä hetkellä oma elämäni tulevaisuudessa tuntui jotenkin jo hieman kaukaiselta ja epätodelliselta. Ihan kuin olisin aina ollut täällä, ja tulevaisuus olisi vain kuvitelmaani.
    
Entäpä jos tulevaisuus olikin kuvitelmaa? Ehkä olin haaksirikkoutunut ja menettänyt muistini? No, tuskinpa sentään. Nyt minun täytyi kuitenkin yrittää sopeutua uusiin olosuhteisiin ja elämään merirosvolaivalla. En voinut kuvitellakaan jättäväni laivaa ja sen kapteenia. Ne kaksi olivat ainoat kiintopisteeni koko tässä ajassa ja paikassa. Hymyilin hieman ajatellessani komeaa kapteenia. Hän todellakin oli hyvännäköinen, ja juuri sitä miestyyppiä, joka sai aina polveni veteliksi.
    
Vietin koko päivän seuraillen elämää laivalla. Kaikki oli kovin kiehtovaa, ja aika kului turhankin nopeasti. Liian pian huomasin tuijottavani purppuraista auringonlaskua. Nojasin reelinkiin auringon vajotessa mereen. Joku tuli viereeni katselemaan mahtavaa luonnonnäytelmää. Ensin luulin henkilön olevan Jack, mutta kun käännyin, näin vierelläni pitkän, mustaihoisen naisen. Tämä oli hyvin kaunis pitkine hiuksineen.
”Hauska tavata! Olen Anamaria, ensimmäinen perämies”, nainen esitteli itsensä ja hymyili ystävällisesti.
”Hauska tavata sinutkin”, sanoin hymyillen takaisin. En siis ollutkaan ainoa nainen laivalla. ”Minä olen Ann Smith. Miehistö löysi minut ajelehtimasta mereltä”
“Tiedän, minä olin se, joka huomasi sinut”, Anamaria vastasi.
“Ai… No, kiitos. Ilman sinua olisin luultavasti nyt jo kuollut”, sanoin naiselle aidosti kiitollisena.
    
Olimme kumpikin hetken hiljaa ja tuijotimme merelle. Tunsin oloni paljon turvallisemmaksi, nyt kun tiesin, että laivalla oli toinenkin nainen.
”Sinä siis nukut kapteenin tiloissa?” Anamaria kysyi.
“No, niin…” En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt vastata.
”Se saattaakin olla parempi sinun kannaltasi. Tarkoitan vain, että nämä miehet ovat kyllä hyviä ihmisiä, mutta minä olen ainoa nainen, jonka he ovat nähneet kuukauteen, joten …” nainen selitti.
“Sinä siis nukut heidän kanssaan samoissa tiloissa?” hämmästelin.
“Niin, mutta he eivät uskalla koskeakaan minuun. Miehet tietävät, että tappaisin heidät, jos he edes yrittäisivät”, Anamaria sanoi äänessään sellaista vakavuutta, josta tiesin hänen olevan tosissaan.  Nyökkäsin hänelle ymmärtäväisesti.
”Sinä et taida olla merirosvo?” Anamaria totesi.
“En.”
    
Anamaria puolestaan nyökkäsi minulle, eikä kysellyt enempää. Hän seisoi vielä hetken vierelläni ja sanoi sitten menevänsä ruumaan pelaamaan korttia miesten kanssa.
    Jäin yksin seuraamaan, kuinka auringon viimeisetkin säteet katosivat horisontin taakse. Tunsin ilman viilenevän ja kaipasin ensimmäistä kertaa koko päivänä takkiani sekä kenkiäni. Paljaat varpaani olivat aivan kohmeessa, kun suuntasin askeleeni kohti kapteenin tiloja.
    Jack istui hytissä pullo kädessään ja katsoi minuun hymyillen, kun kävelin sisään. Tiedustelin häneltä takkiani, mutta hän vilkaisi minuun jälleen kerran oudosti.
”Takkisi? Ei sinulla ollut takkia, kun löysimme sinut”, hän sanoi ja joi kulauksen pullostaan. ”Ottaisitko kenties hieman rommia lämmikkeeksi?”
“Tuota… Ei kiitos”, vastasin nopeasti. En varmasti antaisi tuntemattoman miehen juottaa minua humalaan.
    
Seisoin hetken toimettomana keskellä hyttiä. Minun oli edelleen kylmä ja aloin täristä. Ajattelin, että sängyssä saattaisi olla lämpimämpää, joten istahdin sille ja kiedoin peiton ympärilleni. Jack nosti jälleen pullon huulilleen ja keskittyi juomiseen.

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!