Ficcikirjasto

Fran juoksi kumisevaa, kaartuvaa puusiltaa pitkin poispäin kodistaan. Alkoi olla jo hämärää, eivätkä työläiset olleet ehtineet sytyttää jokaista lyhtyä, mutta Fran tunsi tien kuitenkin hyvin. Jote oli pitänyt huolta, että Fran osasi kulkea lapsenpäästäjän luokse nopeasti, sillä hän oli tiennyt tämän hetken koittavan. Itse asiassa Fran oli melko ylpeä siitä, että hänet oli alusta asti määrätty vastaamaan tästä tehtävästä. Kenties äiti ja Jote eivät pitäneet häntä aivan toivottomana tapauksena, koska he uskoivat hänelle edes jonkin verran vastuuta.

Kylä oli jo melko hiljainen. Lamppujen valo lankesi ikkunoista silloille, mutta muutamaa työläistä lukuun ottamatta kukaan ei liikkunut ulkona. Illat ja yöt olivat melkoisen uneliasta aikaa. Fran ei kuitenkaan sillä hetkellä jaksanut pohtia asiaa sen enempää, vaikka  usein hän olikin miettinyt, miltä taivas mahtoi näyttää öiseen aikaan. Hän selvittäisi sen asian vielä jonain päivänä, mutta ensin hän huolehtisi velvollisuuksistaan.

Nuori papitar avasi lapsenpäästäjän oven ja hymyili leveästi nähdessään Franin. Hän kutsui tytön sisälle ja pyysi tätä odottamaan hetken. Sitten hän katosi asunnon sisempiin osiin hakemaan vanhaa naista, joka oli auttanut jo monet vierat maailmaan. Fran tiesi, että naisen nimi oli Brenang ja hänen alaisuudessaan työskentelevä papitar ja tuleva lapsenpäästäjä oli Ktjn. Franista tuntui, että naisille kesti ikuisuus kerätä kaikki tarvittavat välineet mukaansa ja hänen teki mieli hoputtaa heitä, mutta jotenkin hän sai kuitenkin hillittyä itsensä.

Lopulta nuo kolme naista lähtivät suuntaamaan kohti ylipapittaren asuntoa. Fran kulki reippain askelin edellä ymmärtämättä, miten toiset saattoivat olla niin rauhallisia. Matka venyi ja venyi ja kun he viimein seisoivat Franin kodin ovella, hämäryys oli vaihtunut pimeyteen. Fran tempaisi oven auki ja johdatti kaksi naista suorinta tietä hänen äitinsä makuukamariin. Myjerna makasi hikisenä ja kalpeana peittojensa päällä. Jote oli kasannut tyynyjä hänen selkänsä alle ja pyyhki hänen otsaansa märällä pyyhkeellä. Huonetta valaisi yksi ainoa, mutta senkin valossa saattoi nähdä, ettei ylipapitar voinut todellakaan hyvin.

”Ktjn, mene keittiöön ja herätä papitarkokelaat. Tarvitsemme lämmintä vettä ja puhtaita pyyhkeitä”, Brenang sanoi välittömästi. ”Valmista sitten hieman rauhoittavaa yrttijuomaa.”

Nuori papitar nyökkäsi vanhemmalle naiselle ja livahti Franin ohitse ja suunnisti kohti keittiötä, jonka takana oli huone palveluksessa olevia papitarkokelaita varten.

”Kauanko siitä on, kun lapsivesi meni?” Brenang kysyi sitten Jotelta.

”Ei kauan. Lähetin Franin saman tien luoksesi”, Jote vastasi pyyhkien yhä äitinsä otsaa.

”Synnytys on siis vasta alkamassa. Meidän täytyy riisua äitisi housut, jotta minä voin tarkistaa tilanteen”, Brenang totesi. Sitten hän kääntyi ympäri ja katsoi arvioivasti Frania. ”Sinä odotat ulkopuolella.”

”Hän on minunkin äitini!” Fran protestoi välittömästi.

”Sinä olet liian nuori, eikä sinulla ole tarpeeksi tietämystä asioista”, Jote huomautti.

”Minä olen melkein täysikäinen ja tietäisin paljon enemmän, jos minulta ei salattaisi tietoa!” Fran intti edelleen. Hän ei halunnut jättää äitiä tällaisella hetkellä. Paitsi, että hän oli hieman huolissaan äidin voinnista, häntä myös kiehtoi lisääntyminen, johon synnytys oleellisesti liittyi.

”Fran, mene”, hänen äitinsä kuitenkin kuiskasi tuskaisella äänellä. ”Sinun ei tarvitse vielä nähdä tätä.”

Huultaan purren Fran laski katseensa, eikä enää väittänyt vastaan. Vaikka äiti oli sairas ja voimaton, hänen äänessään oli yhä voimaa ja arvokkuutta, joita vastaan ei ryhdytty missään tilanteessa kiistelemään. Nuori viera kääntyi, lähti huoneesta ja sulki oven perässään. Hän vaelsi hitaasti olohuoneeseen, joka oli kalustettu yksinkertaisesti, mutta mukavasti.

Fran istahti huokaisten sohvalle. Hän kuuli kiireiset askeleet keittiön suunnasta ja päätteli, että Ktjn oli palaamassa kamariin. Myös itse keittiöstä kuului kolinaa ja kiihkeää puhetta, josta ei kuitenkaan saanut selvää. Kaikki muut valmistautuivat suorittamaan osuutensa, mutta Franin tehtävä oli jo ohitse.

Ajankuluksi Fran pohti syntymässä olevaa lasta. Miltä tämä mahtaisi näyttää? Olisiko vauva tyttö vai poika? Antaisiko äiti pojan työläisten kasvatettavaksi? Oli paljon avoimia kysymyksiä, joihin vastaukset saisi vasta lapsen syntymän jälkeen. Eniten Frania kuitenkin mietitytti, miten paljon äiti aikoi itse osallistua lapsen hoitoon. Jote muisti aina toisinaan kertoa, että hän oli aina ollut äidin opastuksessa. Fran sen sijaan oli enimmäkseen (oman muistikuvansa mukaan) ollut Joten vastuulla tai sitten hoitajan hoivissa. Joskus harvoin äiti oli ottanut hänet syliin ja kertonut asioita maailmasta, mutta sitä ei ollut sattunut tosiaan kovin usein. Toisinaan Fran mietti, välittikö äiti hänestä lainkaan, mutta totuus oli, että äiti vain näytti välittämisen eri tavalla hänelle kuin Jotelle. Kun Fran oli täyttänyt 20 ja aloittanut peruskoulutuksensa, äiti oli selvittänyt huolellisesti hänen elämänsä kulun ja painottanut sitä, miten tärkeää olisi, että Fran seuraisi näytettyä tietä. Fran oli kuunnellut huolellisesti ja nyökkäillyt, sillä äiti ei ollut koskaan aiemmin puhunut hänen kanssaan niin pitkään. Tuolloin hän oli ollut melko varma, että äidin silmissä oli ylpeyttä ja rakkautta, vaikkei hän sitä usein osoittanutkaan. Ja tottahan toki Fran ymmärsi Joten olevan tärkeämpi. Jote perisi äidin vallan, Franin tehtävänä oli olla taustatukena.

Nyt Fran kuitenkin mietti, mihin asemaan uusi tulokas joutuisi. Mikäli lapsi olisi poika, hänet lähetettäisiin pois viimeistään kymmenenvuotiaana. Yksikään yli kymmenenvuotias mies ei saanut astua Eruytin kylään, ellei kyseessä ollut pappi. Heillä oli erikoisoikeus, koska he olivat tehneet siveyslupauksen (Fran ei tosin tiennyt, mitä se tarkoitti) ja he kävivätkin säännöllisesti keskustelemassa vanhimpien papittarien kanssa. Ennen lisääntymisseremonian suorittamista papit vierailivat hyvinkin usein, mutta Franilla ei ollut aavistuskaan, mistä he kävivät puhumassa.

Veli ei siis viipyisi kauan Franin elämässä, mutta jos lapsi olisi tyttö, tilanne olisi täysin toinen. Fran uskoi vahvasti, että äiti pitäisi tyttölapsen perheenpiirissä, sillä oli kunniaksi ylipapittarelle, mitä useampia lapsia hänellä oli. Äiti oli nyt niin huonossa kunnossa, ettei hän varmaankaan voisi vähään aikaan hoitaa tehtäviään ylipapittarena. Se tarkoitti, että tulokas saattaisi saada viettää muutaman viikon äidin läheisyydessä. Fran oli kuitenkin melko varma, että lopulta päävastuu hoidosta luovutettaisiin jollekulle muulle. Hän itse oli ollut Joten vastuulla kymmenvuotiaaksi, mutta sitten Jote oli aloittanut peruskoulutuksen, ja Fran oli siirtynyt pääasiassa hoitajan huollettavaksi. Kenties tulokkaalle hankittaisiin melko pian hoitaja, sillä Franin täytyi suorittaa oma koulutuksensa ja Joten omansa. Tuntui kuitenkin kurjalta ajatukselta luovuttaa pieni vauva vieraan vastuulle, vaikka Fran tiesikin, että jokaiseen kyläläiseen saattoi luottaa.

Franin ajatukset katkaisi kirkaisu, joka kuului kamarista. Hän ponnahti seisaalleen ja jäi tuijottamaan suljettua ovea. Toinen papitarkokelaista ryntäsi huonetta kohti kantaen saavia, jossa oli höyryävää vettä, mutta hän livahti sisälle niin nopeasti, ettei Fran ehtinyt nähdä mitään.

Äidin huudot olivat kamalaa kuunneltavaa. Fran olisi halunnut tukkia korvansa, jotta pelko ei olisi puristanut hänen vatsaansa niin kovaa. Jos hän ei olisi kuullut huutoja, hän olisi voinut kuvitella, että kaikki oli hyvin. Hän vajosi takaisin sohvalle istumaan ja puristi käsinojaa pitkillä sormillaan kynsien tunkeutuessa kangasta vasten. Kunpa kaikki vain sujuisi hyvin.

”Lapsi on perätilassa!” kantautui lapsenpäästäjän huuto oven läpi. Fran ei tiennyt, mitä ’perätilassa’ merkitsi, mutta naisen äänestä päätellen se ei ollut mitään hyvää. ”Juota hänelle lisää rauhoittavaa, Jote!”

Synnytys ei selvästikään sujunut hyvin. Papitar kokelaat ryntäilivät edestakaisin täyttämässä lapsenpäästäjän käskyjä, mutta Brenang ei poistunut huoneesta hetkeksikään, eikä liioin Ktjn. Äidin huudot kaikuivat talossa, mutta hiljenivät lopulta, mistä Fran päätteli, että rauhoittava lääke oli auttanut. Hän rentoutui hieman ja sulki silmänsä pimeässä huoneessa, jonne kukaan ei ollut vaivautunut sytyttämään lamppua, ei edes Fran itse.

Yö kului hitaasti. Fran havahtui yhä useammin siihen, että hänen päänsä pilkki rintaa vasten. Hän tunsi itsensä äärimmäisen väsyneeksi, eikä tiennyt, miten jaksaisi pysytellä seuraavana päivänä hereillä Kitianan jauhaessa vanhoista asioista. Tietenkin oli tärkeää kerrata asiat juuri ennen kuin heidät kuusi testattaisiin, mutta Fran tiesi jo osaavansa kaiken. Hän halusi päästä harjoittelemaan ampumista, muu kyllä sujuisi itsestään. Silti Kitiana ei sietänyt minkäänlaisia tekosyitä poissaoloille, ainoastaan sairaana saattoi jäädä kotiin.

Lopulta Fran kampesi itsensä jaloilleen pysyäkseen paremmin hereille. Hän vaelsi hiljaa ikkunaan kuunnellen samalla makuukamarista kantautuvaa hiljaista puhetta. Hän ei saanut sanoista selvää, mutta äänet kuulostivat rauhallisilta. Synnytys kuitenkin tuntui kestävän tavattoman kauan… tosin Fran ei tiennyt, kuinka kauan synnytykset yleensä kestivät. Hän nojautui ikkunalautaa vasten ja jäi tuijottamaan ulos kylään. Puiden lehvästöt peittivät osan kylästä näkyvistä, mutta siellä täällä näkyi yhä tuikkivia valoja. Sillat oli valaistu siltä varalta, että jonkun tarvitsisi liikkua keskellä yötä, mutta näytti siltä, että osa vieroista myös valvoi edelleen. Kenties sana ylipapittaren synnytyksestä oli kiertänyt ja kansa odotti uutisia, sillä valoja näytti olevan yllättävän paljon. Fran oli toisinaan unettomina öinä katsellut ulos oman huoneensa ikkunasta, eikä hänen mielestään niin moni talo ollut ollut valaistu aiemmin.

Samassa makuukamarin ovi avautui ja valonsäie leikkasi olohuoneen lattiaa. Fran käännähti ympäri, eikä kyennyt liikkumaan. Oli liian hiljaista ja painostavaa. Toinen papitar kokelaista astui ulos huoneesta pieni nyytti sylissään ja käveli suoraan Franin luokse. Nuoren vieran sydän tykytti valtavaa vauhtia, kun hän seurasi toisen hidasta astelua. Vaistomaisesti hän ojensi kätensä ja otti nyytin vastaan.

”Huolehdi hänestä hetki”, papitarkokelas pyysi ja suuntasi askeleensa ripeästi takaisin makuukamariin.

Fran ei jäänyt miettimään, oliko tilanne kenties epätavallinen vai ei. Sen sijaan hän tuijotteli pientä kurttuista olentoa, jonka peukalo oli jo eksynyt suuhun. Lapsen silmät olivat puristuneet kiinni ja ohuen vauvatukan seasta nousi kaksi valkoista korvaa. Vauva oli kiedottu valkoiseen kapaloon, joten sen sukupuolta ei oikeastaan voinut päätellä mistään, mutta Fran tiesi jo, että lapsi oli tyttö. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Vauva oli suloisin olento, jonka Fran oli koskaan nähnyt. Hän painoi lapsen lähelle kehoaan ja keinutteli tätä hiljalleen. Vauva imi peukaloon hyvin keskittyneesti, eikä vaikuttanut olevan tietoinen ympäröivästä maailmasta. Fran oli joskus kuullut puhuttavan, että vauvat itkivät paljon, mutta tämä lapsi oli unelias ja hiljainen. Viera saattoi vain toivoa, että hänen uusi pikkusiskonsa oli terve.

Hurmaantunut hymy kasvoillaan Fran istahti sohvalle. Häntä ei väsyttänyt enää lainkaan, vaan hän tunsi itsensä virkeämmäksi kuin pitkään aikaan. Hän uppoutui täysin lapsen pienten kasvojen tarkkailuun ja unohti itsekin ympäristönsä. Jos kenelläkään muulla ei olisi aikaa vauvalle, Franilla tulisi sitä olemaan. Hän tiesi, että koulutus veisi suuren osan hänen päivästään, mutta vähintäänkin illat hän tulisi omistamaan tälle pikkuiselle.

Lisääntymisen mysteeri alkoi kiehtoa Franin mieltä entistä enemmän. Hän oli kuukausien aikana seurannut äitinsä vatsan kasvua ja vointia melko huolestuneesti, eikä voinut kuvitellakaan suostuvansa itse samanlaiseen kärsimykseen vapaaehtoisesti. Nyt kuitenkin katsellessaan vauvan kasvoja hän alkoi ymmärtää äitiään paremmin. Maailmassa ei tainnut olla mitään kauniimpaa kuin vastasyntynyt. Hetkellisesti Fran jopa unohti haaveensa taivaasta. Olisi varmaan ollut vielä ihanampaa pidellä jonain päivänä omaa lasta sylissään, sillä pieni siskoni herätti hänessä käsittämättömän lämmöntunteen.

Fran ei tiennyt, kuinka kauan hän oli istunut sohvalla ja keinutellut pikkuista ihmettä sylissään. Hänen mielensä oli täyttänyt kaiken nielevä onnentunne, josta hän ei koskaan halunnut päästää irti. Hän ei ollut tiennyt, että sellaista rakkautta oli olemassakaan. Se oli niin vahvaa, voimakasta, sitä ei oikeastaan voinut edes kuvailla. Se vain oli ja eli.

Makuukamarin ovi avautui hiljaa, mutta Franin tarkat korvat erottivat äänen silti. Hitaasti hän kohottautui seisomaan ja kääntyi katsomaan ovelle. Jote seisoi siellä vaitonaisena ja viittoi häntä tulemaan lähemmäs.

”Voiko lapsi hyvin?” Jote kysyi kuiskaten, kun Fran ehti hänen luokseen. Nuorempi viera näytti sylissään uinuvaa pienokaista.

”Hän nukkuu, ja kaikki näyttää olevan kunnossa”, Fran vastasi. ”Miten äiti voi?”

”Sinun on paras tulla sisälle”, Jote sanoi ja väisti oviaukosta. Hänen silmissään oli määrittelemätön ilme, mikä sai Franin huolestumaan.

Jälleen sydän jyskyttäen Fran asteli makuukamariin pidellen vauvaa rintaansa vasten. Äiti makasi liikkumattomana sängyllään. Vaikka papittaret olivat selvästi yrittäneet siivota, saattoi helposti huomata lakanoiden olevan veressä.

”Ä-äiti?” Fran sanoi vapisevalla äänellä.

Toinen papitarkokelaista siirtyi pois vuoteen viereltä ja tuli Franin luokse. Hän ojensi kätensä, mutta kun Fran ei ymmärtänyt reagoida eleeseen, hän lopulta nosti vauvan pois nuoren vieran sylistä.

”Ylipapitar on poistunut keskuudestamme”, papitarkokelas sanoi. ”Minä huolehdin lapsesta tämän yön, mutta sinun on nyt aika hyvästellä äitisi.”

Fran ei tiennyt, mitä sanoa. Hän vain tuijotti tyrmistyneenä äitiään, joka makasi täysin hiljaa ja liikkumatta paikoillaan edelleen yhtä kauniina kuin ennenkin. Äiti oli ollut vasta 118-vuotias, aivan liian nuori kuolemaan, mutta silti hän oli jättänyt elämän. Järkyttävä totuus iskeytyi Franin mieleen samalla hetkellä, kun Jote laski kätensä hänen olkapäälleen.

”Metsä antaa, Metsä ottaa, Fran”, Jote sanoi.