Ficcikirjasto

Seuraava päivä valkeni hyvin samankaltaisena kuin monet muutkin päivät. Vihreä valo kohosi hiljalleen idästä, vaikka itse aurinkoa ei näkynytkään. Päivä oli siis kaikin puolin kaunis. Kauneus oli kuitenkin varsin pinnallista, sillä jo ennen aamunkoittoa suru-uutinen oli kiirinyt pitkin Eruytin kylää pakottaen jokaisen vieran pysähtymään ja miettimään tulevaa.

Jote oli vasta 57-vuotias, eikä hän ollut valmistunut edes papittareksi. Vaikkei hänen äitiään ollut vielä edes haudattu, monet pohtivat jo, oliko hän sopiva ottamaan ylipapittaren tittelin haltuunsa. Papittaret alkoivat ennen puoltapäivää pelätä viera-kansan jakautuvan kahtia asiasta kiistellessä. Päätös Joten asemasta täytyisi siis tehdä mahdollisimman pian.

Fran seurasi sivusta ylipapittaren asunnossa käytävää kiivasta keskustelua. Hänen ja Joten äidin ruumis oli jo viety käsiteltäväksi hautajaisia varten, mutta lähes tulkoon kaikki vanhimmat papittaret olivat kokoontuneet ylipapittaren perheen asuntoon. Joten osallistui keskusteluun ihailtavan itsevarmasti, vaikka olikin kyseenalaisessa asemassa sillä hetkellä. Franin tehtävä sen sijaan oli pysyä syrjässä ja huolehtia uudesta sisaresta sekä vahtia, että imettäjä ruokki tytön riittävän usein.

”Ylipapittareksi on aina noussut edellisen vanhin tytär, eikä sääntöä tule nytkään rikkoa”, eräs vanhimmista papittarista paasasi. ”Kaikki tietävät, että moinen käytös olisi Metsän tahdon vastaista. Jote on kenties nuori, mutta niin oli Myjernakin asemaansa noustessaan.”

”Jote ei ole edes valmis papitar!” joku kivahti.

”Pystyn osallistumaan koetuksiin, vaikka heti ja voin liittyä seuraavien lisääntyjien tarkoin valikoituun joukkoon heti, kun Hehku nousee”, Jote sanoi täysin rauhallisella äänellä. ”Olen opiskellut koko ajan tietäen tulevan. En kenties ole täysin oikeassa iässä, mutta henkisesti olen valmis.”

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana Fran otti pikkuisen syliinsä imettäjän käsivarsilta. Hän katseli suloista lasta ja kadehti tätä, sillä niin pienen ei tarvinnut murehtia vielä mitään. Vauva oli kyllä menettänyt äitinsä, mutta hänellä oli silti rakastava perhe, eikä kukaan voisi riistää sitä häneltä. Fran tuuditteli lasta ja katseli tämän punaisia silmiä. Tytöstä tulisi vielä hyvin kaunis, kuten kaikista muistakin viera-naisista.

”On ennen kuulumatonta, että joku saisi sellaisen etuoikeuden”, eräs vanhemmista naisista väitti Jotelle lopulta.

”Kyse on vain kolmesta vuodesta. Äidin ei pitänyt kuolla vielä, mutta Metsä halusi hänet nyt. On siis itse Metsän tahto, että minä otan hänen paikkansa”, Jote vastasi, eikä hänen äänessä ollut häivähdystäkään epävarmuudesta. Hänen käytöksensä oli varsin ihailtavaa, sillä melkein puolet papittarista olivat eri mieltä hänen kanssaan.

”Äitiäsi ei ole edes haudattu ja sinä jo havittelet valtaa”, joku syytti.

”Ei tässä vallasta ole kyse, vaan synnyin oikeudesta”, joku toinen puolestaan väitti.

Väittely ei tuntunut johtavan yhtään mihinkään. Frania koko keskustelu lähinnä tympäisi. Hänestä oli epäkohteliasta kiistellä rahvaanomaisesti juuri ennen entisen ylipapittaren hautajaisia. Kaikkihan oli päivänselvää. Kuka tahansa viera-lapsikin tiesi, että uudeksi ylipapittareksi nousi aina edellisen vanhin tytär. Koko vierojen pitkän historian kanssa ei oltu tehty ainuttakaan poikkeusta. Tästä syystä poikkeusta ei tulisi tehdä nytkään. Fran ei voinut ymmärtää, miksi papittaret siis turhaan kiistelivät asiasta. Hän ei kuitenkaan voinut puuttua asiaan, sillä hän oli vain toinen tytär ja kaiken lisäksi vielä alaikäinenkin. Hänellä ei ollut puhevaltaa tällaisissa tilaisuuksissa. Oli suoranainen ihme, että hän oli saanut jäädä paikan päälle.

Normaalisti Fran olisi ajettu ulos papitarten kokoontuessa. Ainoastaan Jote oli saanut olla läsnä tilaisuuksissa, koska hänen oli täytynyt oppia oikeat toimintatavat. Fran olikin aika varma, että Jote oli halunnut hänet ja pikkusisaren jäävän kotiin saadakseen heistä jonkinlaista taustatukea. Jote halusi näyttää, että ylipapittaren asunto oli heidän kotinsa, eikä kukaan veisi sitä heiltä. Toisaalta Jote saattoi myös haluta osoittaa, että koska hänestä tulisi nyt ylipapitar, Fran olisi hänen seuraajansa asemassa siihen saakka, kunnes hän saisi oman perillisen. Siksi myös Franin täytyi olla tässä tilaisuudessa läsnä, vaikkei hänellä ollutkaan puhevaltaa.

Toisaalta kenenkään taustavaikuttimet eivät sillä hetkellä liikuttaneet Frania erityisesti. Hänestä muut käyttäytyivät typerästi kiistellessään päiväselvistä asioista. Nyt oli aika, jolloin vierojen tuli surra menetystä ja sitten vasta valmistautua tulevaan. Oli järkyttävää huomata, millä tavoin ylipapittaren yllättävä kuolema vaikutti vieroihin, sillä Fran oli aina luullut papitarten pitävän yhtä jokaisessa vastaantulevassa tilanteessa. Mitä ilmeisemmin hänen oletuksensa oli kuitenkin ollut väärä. Maailma ei ollut niin puhtaan mustavalkoinen kuin olisi voinut olettaa.

”Meidän ei pitäisi edes kiistellä tästä asiasta nyt”, Joten ääni havahdutti ajatuksiinsa eksyneen Franin. ”Ylipapitar haudataan, mitä pikimmin, joten jokaisen tulisi valmistautua tuohon tilaisuuteen. Meidän on kohdattava surumme, ennen kuin voimme iloita aidosti.”

”Hän on oikeassa. Kiistely on turhaa, sillä enemmin tai myöhemmin Metsä antaa vastaukset kysymyksiimme”, eräs vanhimmista ryhtyi oitis puolustamaan Joten näkemystä.

”Kun äitini on päässyt ikuiseen lepoon ja nuorin sisareni saanut arvonsa mukaisen nimen, minä osallistun koetuksiin ja jos läpäisen ne, kukaan ei enää kyseenalaista asemaani ylipapittarena”, Jote jatkoi tiukkaan sävyyn.

”Ja entä jos epäonnistut?” joku kuitenkin tivasi. ”Olet aivan liian nuori, emmekä voi vielä nuorempaa siskoasi nimetä tilallesi. Valitse sijainen siihen asti, että olet edes virallisesti papitar!”

”En. Se ei kuulu tapoihin ja tiedän olevani valmis”, Joten sanoi.

”Metsä päättää, kuka on valmis ja kuka ei.”

”Ja se, joka on ylipapitar, kuulee Metsän äänen ja tahdon paremmin kuin muut”, vastasi Jote.

”Et ole ylipapitar vielä!”

Fran nousi seisomaan ja ojensi vauvan sylistään imettäjälle. Hän tuijotti punaisilla silmillään tiukasti kiistelevää joukkoa.

”Lopettakaa jo!” hän puuttui puheeseen saaden aikaan järkyttyneen kohahduksen etikettivirheensä johdosta. ”Minä en ole edes täysikäinen, mutta tajuan sen verran, että te häpäisette ylipapitar Myjernan ja Metsän tahdon riitelemällä turhasta! Antakaa vierojen surra rauhassa ja tapelkaa sitten, jos se vielä on tarpeen!”

”Fran, istu alas”, Jote sanoi kylmänrauhallisesti, vaikka hänen kasvoillaan käväisi epämääräinen ilme, jossa sekoittui toisaalta hyväksyntää ja toisaalta ärtymystä.

Hieman nolona Fran laskeutui istumaan paikallaan samalla, kun huone hiljeni pitkäksi toviksi. Papittaret vilkuilivat toisiaan, kunnes he alkoivat nyökytellä.

”Totuus tulee lasten suusta. Viettäkäämme hautajaiset, kuten ne kuuluu ja surkaamme menetystä. Vasta sitten on aika murehtia tulevaa”, vanhin kaikista papittarista lausui juhlallisesti. Ihme kyllä, kukaan ei enää väittänyt vastaan. Hiljaisuuden vallassa papittaret poistuivat yksitellen paikoiltaan vanhimman lähtiessä viemään kansalle viestiä yleisestä surujuhlasta.

Fran katseli Jotea, joka istui hiljaa paikoillaan siihen asti, että viimeinenkin papittarista oli poistunut. Sitten sisko nousi ja viittoi imettäjääkin lähtemään pienokaisen kanssa.

”Haluan nähdä hänet myöhemmin”, Jote kuitenkin lisäsi, ennen kuin nainen livahti ovesta ulos. Sitten hän käveli rauhallisin askelin Franin luokse. ”Minusta tulee ylipapitar, kuten on jo aikojen alussa säädetty. Sinä kouluttaudut, kuten sinun kuuluu. Kolmen vuoden päästä siirryt lisääntyjien koulutukseen, minkä jälkeen osallistut seremoniaan. Synnytettyäsi ensimmäisen lapsesi, siirryt papitarkokelaaksi.”

”Tuo kaikki on ollut minulle selvää alusta asti”, Fran vastasi.

”Haluan vain, että tiedät paikkasi ja vieran polun”, Jote totesi tyynesti.

Nuorempi siskoksista nousi seisomaan. Hän oli melkein saman pituinen kuin Jotekin, mutta muuten he erosivat toisistaan suuresti. Heidän kasvonpiirteensä olivat erilaiset, sillä Franin nenä oli söpösti nöpöttävä, kun taas Joten oli täysin suora. Myös heidän kulmakarvojensa kaaret olivat silmiinpistävän erilaiset. Suurin ero kuitenkin olivat heidän korvansa, sillä Franin korvanpäät olivat mustat, siinä missä Joten korvat olivat puhtaan valkoiset.

”Minä tiedän paikkani ja tunnen polun”, Fran sanoi. ”Se ei kuitenkaan tarkoita, että hyväksyisin asian.”

”Ennen pitkään hyväksyt, sillä sinulla ei ole vaihtoehtoa. Sinä et pilaa tätä”, Jote vastasi ja nyt hänellä oli jo selvästi vaikeuksia pysyä rauhallisena. ”Älä häpäise minua nyt, kun asemani on muutenkin vaarassa.”

”Minä en häpäisisi sinua. Vain luutuneet asenteet saavat sinut kuvittelemaan, että eriävät mielipiteet ovat häpeäksi”, Fran vastasi.

Nuori viera käänsi selkänsä siskolleen ja lähti kävelemään pois huoneesta. Hän aisti selvästi ilmapiirin kireyden. Toisinaan hän ei voinut ymmärtää, miksi kapinoi niin suuresti siskoaan vastaan, mutta hän tunsi olevansa nurkkaan ahdistettu. Vierojen elämä ei ollut häntä varten, mutta pakotietäkään ei ollut, eikä hän halunnut toisaalta jättää rakkaitaan. Yhtä paljon kuin hän toisinaan vihasi siskoaan, hän myös rakasti tätä.

”Tytön nimeksi tulee Mjrn”, Jote sanoi, kun Fran oli ehtinyt jo huoneen ovelle. Nuorempi tytöistä kääntyi puolittain ja katsoi siskoaan.

”Se on kaunis nimi”, Fran sanoi ja astui sitten ulos. Hän kulki nopeasti käytäviä pitkin, kunnes pääsi pois koko talosta. Juuri sillä hetkellä hänen täytyi saada olla yksin. Hän halusi pohtia omaa elämäänsä ja ymmärtää itseään paremmin. Suru äidin pois menosta tuntui yllättävän musertavalta, vaikka Fran ei koskaan ollut pitänyt heitä erityisen läheisinä toisilleen. Verisiteet kuitenkin yhdistivät heitä vahvemmin kuin hän olisi koskaan uskonutkaan.

Vain kahden päivän kuluttua hautajaiset oli saatu järjestettyä. Koko Eruytin kylän väki vaelsi hiljaisena kulkueena kylän alimmaisiin osiin, jotka sijaitsivat aivan jättimäisten puiden juurilla. Alhaalla oli aina pimeää vuorokauden ajasta riippumatta ja siellä vallitsi ikuinen kuuma kosteus, joka liimasi hiukset kiinni selkään ja sai ihon pinnalle nousemaan hikipisaroita, jopa vieroille, jotka olivat tottuneet elämään viidakon hämärissä.

Hautajaiset olivat ainoa juhla, jolloin vierakansa pukeutui mustaan. Muutoin heidän pukeutumisensa muodostui lähinnä valkoisista ja pastellinsävyisistä vaatteista. Mustan oli kuitenkin tarkoitus korostaa sitä surunhuntua, joka heidän ylleen oli sillä hetkellä laskeutunut.

Metsä soitti hiljaista surulaulua jokaisen vieran korviin. Samalla tuossa hyminässä oli kuitenkin myös iloinen sanoma. Elämä ei loppunut kuolemaan, vaan se jatkui suuremmassa yhteydessä Metsän kanssa. Jokainen viera pääsisi kuolemansa jälkeen autuuteen, jollaista hän ei voinut eläessään saavuttaa. Metsä ottaisi lapsensa takaisin huostaansa ja huolehtisi heistä ikuisesti.

Fran seisoi vielä nimeämätön Mjrn käsivarsillaan Joten vieressä odottamassa, että jokainen kyläläinen pääsisi laskeutumaan alas hautajaispaikalle. Myjerna oli aseteltu puiseen arkkuun, joka pian laskettaisiin syvään, puun juurille kaivettuun kuoppaan. Sitä ennen vanhin papitar kuitenkin pitäisi hautajaispuheen, jonka oli tarkoitus helpottaa jokaisen surua ja tuoda toivoa tulevaisuuden suhteen. Fran ei ollut elämänsä aikana osallistunut kuin yksiin hautajaisiin, äidin sisaren, sillä vierojen elämä kesti yleensä hyvin pitkään, eikä ylipapittaren tyttären kuulunut osallistua kuin papitarten, lisääntyjien tai heidän sukulaistensa surujuhlaan. Tavallinen kansa vietti hautajaisensa oman sukunsa piirissä. Myjernan sisar oli kohdannut äkillisen kuoleman Metsässä ollessaan. Fran ei ollut varma, mitä lopulta olikaan tapahtunut, mutta huhujen mukaan ihminen oli tunkeutunut metsään ja tehnyt pahuutta ylipapittaren nuorelle sisarelle. Mitä tämä pahuus oli, siitä Franilla ei ollut aavistustakaan.

Suuri joukko mustiin pukeutuneita vieroja oli vihdoin kokoontunut paikalle. Metsän laulu tuntui yltyvän kovemmaksi ja täyttävän kaikkien mielet, kunnes se hiljeni jälleen, jotta vanhin papitar saattoi ottaa puheenvuoronsa.

”Me olemme kokoontuneet tänne tänään päästämään rakkaan ylipapittaremme Myjernan ikuiseen lepoon”, nainen aloitti pehmeällä äänellä vangiten kaikkien huomion puoleensa. ”Kuten tiedämme, hän poistui keskuudestamme aivan liian aikaisin. Kenties hänen sydämensä seurasi Sarahia, jonka lähdöstä on kulunut vain 18 vuotta. Kenties Metsällä oli tyttärelleen suurempia tehtäviä tuonpuoleisessa. Emme koskaan saa tietää, miksi hänet otettiin niin aikaisin, mutta Metsä ei tee mitään ilman tarkoitusta.

”Myjerna palveli Metsää parhaansa mukaan. Hän oli rakastava ja hellä meitä kaikkia kohtaan. Kukaan ei voi sanoa hänestä pahaa sanaa, sillä hän teki työnsä juuri niin kuin jokainen meistä olisi sen tehnyt hänen asemassaan. Hänen muistonsa tulee säilymään kauniina ja hohtavana jokaisen vieran sydämessä, emmekä me unohda häntä koskaan, kuten emme unohda niitäkään, jotka olivat ennen häntä. Vaikka Myjerna itse on lähtenyt, hänen rakkautensa viipyy yhä Eruytin kylän yllä. Se ei hylkää meitä koskaan, vaan se puhuu meille seuraavan ylipapittaren suulla, kuten puhuu jokaisen häntä edeltävänkin rakkaus. Ylipapitar ei ole vain yksi viera, hänessä yhdistyy moni. Niinpä emme koskaan täysin menetä ketään heistä, vaan he elävät seuraavassa ylipapittaressa.

”Suru on nyt vallannut sydämemme ja meidän on surtava se pois. Kipu ei ehkä hellitä koskaan, mutta me voimme elää sen kanssa, kuten seuraava ylipapitar elää sisimmässään yhteydessä Myjernan kanssa. Surun keskellä on myös iloa. Myjerna lähti jättäen meille kaiun uudesta elämästä. Hän synnytti kolmannen tyttärensä ja antoi elämänsä pois, jotta tämä saisi elää hänen puolestaan. Samoin hän olisi antanut henkensä myös jokaisen muun kyläläisen puolesta. Hän on rakastanut meitä enemmän kuin voimme todella koskaan ymmärtää.

”Tänä iltana me itkemme katkeria kyyneliä, mutta huomenna me jo hymyilemme. Sen, mitä olemme menettäneet, saamme takaisin uusien elämien ja uuden ylipapittaren myötä. Myjerna ei ole meitä hylännyt, hän on vain siirtynyt pois tehdäkseen tilaa seuraavalla. Hän rakasti meitä niin paljon, ettei taistellut Metsän tahtoa vastaan, vaan ymmärsi sen paremmin kuin muut. Hänen oli aika lähteä, jotta seuraava saisi vuoronsa.

”Metsän tahto toteutuu aina ja se on toteutunut nytkin. Ei meistä kenenkään pidä käydä sitä vastustamaan, vaan taipua siihen onnessa ja rakkaudessa. Metsä otti meiltä Myjernan, mutta antoi meille lapsen ja uuden ylipapittaren. Metsän rakkaus voittaa kaiken, eikä sitä tule kenenkään kiistää.

”Jäämme kaipaamaan ylipapitartamme, mutta elämä jatkuu. Jokainen meistä kohtaa kuoleman jonain päivänä. Silti sydämissämme ei tule olla pelkoa, sillä Metsä ottaa jokaisen kuolevaisen hellään syleilyynsä pitäen tästä huolta ikuisesti. Onnellinen on vasta se, joka on Metsän huomaan päässyt.”

Metsän hyminä yltyi jälleen peittäen alleen nyyhkäykset, joita oli kuulunut puheen aikana joka puolelta kokoontunutta joukkoa. Frankin tunsi omille poskilleen valuvat kyyneleet. Äiti oli nyt todellakin poissa. Vaitonaisena nuori viera katseli, kuinka papittaret alkoivat laskea arkkua puun juurten alle. Tuntui vääryydeltä, että äiti suljettiin sellaiseen pimeään paikkaan, vaikka kaikki muut näyttivätkin olevan sitä mieltä, että juuri niin kuului tehdä.

Kuului pehmeä tömähdys, kun arkku laskeutui kuopan pohjalle. Fran käänsi katseensa alas, sillä hän ei voinut enää seurata tilanteen jatkumista. Hän tunsi pakahtuvansa itkuun, jota hän ei kuitenkaan voinut päästää purkautumaan täysillä. Jos hän ei olisi hillinnyt itseään, hänen itkunsa olisi ollut hysteeristä vollotusta. Kaikesta kaukaisuudestaan huolimatta äiti oli merkinnyt Franille todella paljon, eikä hän olisi vielä halunnut päästää irti.

Silti äiti oli poissa, eikä enää koskaan palaisi. Franin elämä oli muuttunut lopullisesti. Sillä hetkellä hänen mielessään kyti ainoastaan ajatus elämän epäreiluudesta, eikä hän nähnyt tulevaisuudessa toivoa. Sitten hänen silmänsä kuitenkin tavoittivat uinuvan vauvan kasvot, eikä hän voinut olla täysin surullinen. Jotain hyvää oli vielä jäljellä…