Ficcikirjasto

Äidin menettäminen oli minulle yllättävän kova pala, enkä toipunut siitä pitkään aikaan. Purin suruni ennen kaikkea jousiammuntaan, sillä sen fyysinen rasite tuntui ennen kaikkea helpottavan sisäistä tuskaani. Olin melko pitkään poissaoleva kaikkia kohtaan, mutta mitä enemmän seurasin Mjrnin varttumista, sitä paremmalta minusta tuntui. Olen aika varma, että osa äidin sielusta liittyi Mjrniin, sillä tyttö muistuttaa äitiämme paljon enemmän kuin minä tai Jote.

Mitä Joteen tulee, hänen itsevarmuutensa ei ollut turhaa. Hän läpäisi kaikki koetukset kuin ne olisivat olleet silkkaa leikkiä. Näin ollen hänestä tuli kaikkien aikojen nuorin ylipapitar, eikä kukaan enää yrittänytkään kiistää hänen arvovaltaansa. Hän todella ansaitsi paikkansa kaikkien sydämissä.

Myös minä opin kunnioittamaan Jotea, kuten minun kuului. Silti kapina sydämessäni ei hellittänyt, mutta luulenkin, että se annettiin minulle jo synnyinlahjana. Hiljainen elo papittarena ei tule olemaan minua varten, vaikka siihen suuntaan minua edelleen työnnettiin.

Kolme vuotta äitimme kuoleman jälkeen alistuin seuraamaan annettua polkua. Liityin yhdeksäntoista muun tytön kanssa lisääntyjäkokelaiden kunnioitettuun joukkoon. Vain N’edra entisestä luokastani valitsi saman tien kuin minä, muut olivat alempien papitarten tai jopa työläisten tyttäriä. Vaikka olin ennen pitänyt N’edraa hitusen hitaana, meidän välillemme muodostui jonkinlainen tiivis ystävyyssuhde. Muut tytöt katsoivat meitä hieman ylöspäin, eivätkä osanneet suhtautua meihin luonnollisesti korkean asemamme takia, joten meillä ei oikeastaan ollut kuin toisemme. N’edra avasi minulle uudenlaisen maailman, sillä aiemmin en ollut tiennyt, mistä tyttöjen välisessä ystävyydessä oikeastaan oli edes kyse. Olihan ollut aina yksin.

Toisaalta sain myös seurata rakkaan pikkusisareni kasvua. Mjrn osasi olla hurmaavan suloinen ja hänen uteliaisuutensa oli vertaansa vailla. Vuosien saatossa kävimme monia antoisia keskusteluja huolimatta ikäerostamme. Pyrin mahdollisimman monessa asiassa toimimaan Mjrnia kohtaan eri tavoin kuin Jote oli minua kohtaan toiminut. En siis suhtautunut häneen ylimielisesti ja salaillut asioita, vaan puhuimme vierojen historiasta ja kaikesta muustakin, vaikkei Mjrn edes ollut vielä aloittanut peruskoulutustaan. En itse koskaan pitänyt siitä, että minua pidettiin pimennossa, joten en halunnut Mjrnin kokevan samanlaista tuskaa.

Äidin kuoleman jälkeen luulin oikeasti hetken ajan, ettei elämä voisi enää jatkua. Kuitenkin päivä toisensa jälkeen lipui ohitse ja vuodet vierivät samanlaisina kuin hänen aikanaan. Minä elin osana Metsää rakastaen ja hoivaten sisartani, mutta samalla aloin yhä voimakkaammin ymmärtää, että oli myös jotain muuta. Sydämeni oli ollut levoton vuosia, enkä tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Sininen taivas tuli uniini yhä useammin kertoen vapaudesta, jollaista Metsässä ei koskaan voinut kokea. Se kertoi rakkaudesta, joka oli aivan erilaista kuin se, mitä olin kylässäni kokenut. Halusin levittää siipeni ja lentää korkeuksiin, mutta olin kahlehdittu maahan ja Metsään, enkä tiennyt pakotietä. Toisaalta en ollut edes varma, halusinko todella paeta.

Mieleni oli myrskyisä, vaikka usein kuulee sanottavan, että vierat ovat rauhallista ja rakastavaa kansaa. Mietin, minne minun rauhani oli mennyt. Miksi en ollut kuin muut?

Fran avasi hitaasti silmänsä tuntiessaan jonkin kutittavan nenäänsä. Mjrn seisoi hyvän matkan päässä hänen sängystään ja kutitteli häntä pitkällä puun lehdellä nauraa kikattaen niin suloisen viattomasti kuin vain hieman yli kymmenenvuotias saattoi. Fran naurahti ja huitaisi lehden kauemmas itsestään.

”Sinä se sitten jaksat”, hän sanoi hymähtäen.

”Sinä olet kamala unikeko, Fran”, Mjrn vastasi, mutta laski lehden kädestään ja istui Franin sängylle isosiskon ryhtyessä pukemaan ylleen.

”Minä vain ajattelen niin paljon, että minun täytyy myös nukkua pitkään”, Fran totesi hymyillen. Mjrn oli parasta hänen elämässään.

Fran riisui yöpaitansa ja ryhtyi vetämään ylleen valkoisesta pitsistä kirjailtua toppia, jonka kapeat olkaimet tekivät oikeutta hänen pitkälle kaulalleen ja hyvin muodostuneille olkapäilleen. Jalkaan hän veti vaaleanpunaiset, äärimmäisen lyhyet housut, joiden lahje kaartui pakaran puolen välin korkeudella.

”Kerro minulle toisista”, Mjrn sanoi sängyltä katsellessaan siskonsa aamutoimia.

”Minun pitäisi mennä jo, Mjrn”, Fran sanoi, vaikka hän ei todellakaan näyttänyt kiireiseltä. Hän ei vieläkään ollut oppinut olemaan ajoissa paikalla.

”Mutta pian sinä olet pitkään poissa ja sitten me emme ehdi jutella lainkaan!” Mjrn protestoi.

”Siihen on vielä viikko. Ehdin kertoa sinulle vaikka mitä”, Fran väitti vastaan. ”Voimme jutella illalla.”

”Minä haluaisin puhua toisista nyt.”

Fran kääntyi katsomaan siskonsa anoviin silmiin, joita ei koskaan ollut pystynyt vastustamaan. Mjrn tuijotti häntä tiiviisti kahden valkoisen letin valuessa hänen päätään pitkin alaspäin. Miten tyttö osasikin näyttää niin vetoavalta ja viattomalta?

”Hyvä on, mutta en voi jäädä pitkäksi aikaa”, Fran sanoi lopulta ja istui myös sängylle. Mjrn kiilasi välittömästi hänen kainaloonsa. ”Mitä sinä halusitkaan kuulla?”

”Miltä toiset näyttävät? Missä he asuvat? Mikseivät he koskaan käy täällä? Minä haluaisin tavata toiset!” Mjrn sanoi yhteen putkeen saaden Franin nauramaan.

Pari päivää sitten Mjrn oli alkanut kysellä Franilta maailmasta. Tyttö oli ollut siinä uskossa, ettei maailmassa ollut mitään muuta kuin Eruytin kylä ja Golmoren viidakko. Fran oli kuitenkin kertonut siskolleen, että maailma oli suuri paikka, jossa oli paljon erilaisia asioita. Hän oli kertonut vähäiset tietonsa ihmisistä ja muista roduista, mutta eniten Mjrnia oli kiinnostanut tieto toisista vieroista, jotka asuivat toisissa Metsissä. Tuolloin Fran ei kuitenkaan ollut ehtinyt kertoa Mjrnille enempää, mutta hän oli luvannut palata aiheeseen myöhemmin.

”Vieroja on olemassa kahta eri rotua”, Fran aloitti selityksensä. ”Meidän rotumme elää etelässä ja siksi ihomme on ruskea. Vaikka aurinkoa ei täällä paljon näykään, se on silti aikojen saatossa tehnyt meistä kauniin ruskeita. Meillä valkoinen on melko yleinen hiustenväri, mutta joskus seassa voi esiintyä mustaa ja harvoin myös muita värejä. Täysin valkoisia hiuksia pidetään kuitenkin kaikkein pyhimpinä ja kauneimpina.”

”Eli minä olen pyhä ja kaunis?” Mjrn kysyi viattomasti.

”Kyllä, sinä olet kauneinta minun maailmassani”, Fran vastasi hymyillen ja rutisti siskonsa lähemmäs itseään. ”Meidän rotuamme kutsutaan ravaksi, mutta pohjoisen vierojen nimi on veena.”

”Miltä veena-viera näyttää?” Mjrn kysyi.

”Heidän ihonsa on vaalea, melkein jopa valkoinen. Heillä saattaa myös joskus olla kellertävät hiukset, mutta muuten he ovat samanlaisia kuin mekin”, Fran kertoi. ”He asuvat pohjoisissa Metsissä, eikä siellä ole niin paljon valoa kuin täällä, joten heidän ihonsa on erivärinen.”

”Mistä sinä tiedät?”

”Se kerrottiin koulussa, kun olin suurin piirtein 30-vuotias.”

”Mikseivät he käy kylässä? Miksei täällä käy ketään muita kuin niitä kamalia pappeja?”

Fran nauroi jälleen pehmeästi. Hänkään ei hirveästi pitänyt papeista, sillä nämä tuntuivat suhtautuvan naisiin jotenkin epänormaalisti. Tosin Fran myös tiesi, ettei hän olisi saanut ajatella niin, koska papit olivat pyhiä miehiä. Ei ollut hyvä, jos Mjrn alkaisi ajatella samalla tavalla.

”Eivät papit niin kamalia ole. He ovat vain miehiä”, Fran sanoi nopeasti, mutta palasi sitten veena-vieroihin. ”Veenat eivät käy täällä, koska hekään eivät saa jättää Metsää. Heidän pitäisi kulkea avoimien maiden halki, jotta he pääsisivät tänne ja silloin he hylkäisivät Metsän. Siksi emme koskaan tapaa, vaikka aikojen alussa olimmekin yhtä kansaa.”

Mjrn näytti selvästi pettyneeltä. Fran päätteli, että tyttö oli tosiaan odottanut tapaavansa pohjoiset serkkunsa joskus. Valitettavasti sellainen ei ollut mahdollista, sillä ihmiset ja muut rodut olivat hakanneet monia Metsiä matalaksi. Yksikään viera ei enää päässyt kulkemaan etelästä pohjoiseen tai toisinpäin, vaikka olisi halunnutkin. Niinpä ravojen ja veenojen kohtalona oli elää erillään.

”Minä matkustan joskus veenojen luokse ja tapaan heidät kaikki”, Mjrn ilmoitti hetken kuluttua.

”Et sinä voi”, Fran sanoi ja silitti tytön päälakea. ”Sinun paikkasi on täällä Metsässä. Et sinä todella halua erota Suuresta rakkaudesta.”

”En, mutta olisi kiva nähdä veena”, Mjrn totesi mietittyään asiaa hetken verran.

”Tiedätkö mitä? Sinä voisit piirtää veenoista kuvan sillä aikaa, kun minä olen koulutuksessa”, Fran ehdotti. ”Sitten illalla voimme leikkiä, että olemme tapaamassa serkkujamme kaukana pohjolassa.”

Mjrn ponnahti pois sängyltä innokkaana. Hän taputti käsiään yhteen ja ryntäsi Franin huoneen ovelle. Sitten hän juoksi takaisin ja halasi siskoaan lujasti.

”Sinä olet maailman paras!” hän kuulutti, ennen kuin juoksi matkoihinsa.

”Ja sinä olet suloisin kaikista…” Fran sanoi, vaikkei Mjrn voinutkaan enää kuulla häntä.

Fran nousi itsekin sängyltään ja lähti kulkemaan talon halki. Hän pohdiskeli kuluneita vuosia lisääntyjäkoulutuksessa ymmärtämättä paljoakaan. Hän oli kyllä sisäistänyt tiedot, joita heille oli annettu, mutta silti hänestä tuntui, että jotain oleellisen tärkeää oli yhä hahmottamatta. Vuosien aikana heitä kahtakymmentä oli koulittu äärimmäisen hyvätapaisiksi, heidän kuntoaan oli kohotettu tarkalla ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla ja heidän päähänsä oli ammennettu kamalat määrät tietoa vierojen biologiasta, jotta he ymmärtäisivät, mitä heidän kehossaan tulisi tapahtumaan, kun lapsen siemen olisi istutettu sen sisälle.

Myös Hehkua oli käsitelty todella paljon. Ennen Fran ei ollut edes tiennyt, mikä se oli, vaikka olikin kuullut aikuisten joskus puhuvan siitä. Hehkun merkitys oli kuitenkin selvitetty heidän ryhmälleen heti, kun ensimmäiset heistä olivat alkaneet huomata merkkejä siitä. Hehku oli aika, joka alkoi jonkin verran ennen lisääntymisseremoniaa ja päättyi joitakin päiviä sen jälkeen. Se johtui Usvasta ja sen vaikutuksesta vierojen mieleen ja kehoon. Kun vierasta tuli täysikäinen, hän alkoi vasta todella tuntea Usvan vaikutuksen. Ensimmäisen Hehkunsa vierat kokivat yleensä hieman yli 50-vuotiaina.

Ensimmäisellä kerralla Hehku ei ollut mitään kovin erikoista. Se oli lähinnä levoton olo vatsanpohjassa ja epämääräinen kaipuu mielessä. Frankin oli kokenut sen 53-vuotiaana ensimmäisen kerran. Vieran varttuessa Hehku kuitenkin saisi hänestä yhä suuremman vallan, jota saattoi toisinaan olla vaikea kontrolloida. Koska vierojen elinkaari oli hyvin pitkä tuli syntyvyyttä kuitenkin säädellä. Tästä syystä, ja siveellisyyden takia, naiset ja miehet asuivatkin eri kylissä. Hehku vaikutti kaikkiin aikuisiin vieroihin, mutta vain lisääntyjille sallittiin sen hyödyntäminen, ettei vuosittain syntyisi liikaa viera-lapsia.

Vierojen oli toki mahdollista lisääntyä muulloinkin kuin Hehkun aikaan, mutta tuolloin vietti oli kuitenkin korkeimmillaan. Juuri siksi lisääntymisseremonia järjestettiin Hehkun aikaan. 20 naislisääntyjää lähetettiin Metsään rakennettuun pyhään kylään, missä he tapaisivat 20 mieslisääntyjää. He viettäisivät paikan päällä kolme päivää, eivätkä välttämättä kohtaisi sen jälkeen koskaan enää. Osa heistä tulisi kantavaksi, mutta osa joutui osallistumaan seremoniaan monia kertoja, ennen kuin saivat lapsia. Myös ylipapittaren tuli osallistua seremoniaan ainakin niin monta  kertaa, että saisi ensimmäisen lapsensa, joskaan osallistuminen ei ollut välttämätöntä aivan joka vuosi.

Hehkua ja sen merkitystä vierojen yhteiskunnalle oli tosiaan käsitelty lisääntyjien koulutuksessa hyvinkin paljon. Sen sijaan, mitä lisääntymisessä todella tapahtui, sitä ei oltu vieläkään kerrottu. Asia vaivasi Frania, eikä hän ymmärtänyt, miksi sitä salattiin yhä.

Viikon päästä Fran ja muut hänen ryhmästään siirrettäisiin joksikin aikaa asumaan kylän laidalle. Hehku oli alkamassa jälleen piakkoin, ja he olivat kaikki jo 59-vuotiaita, siis vain vuoden päässä siitä, kun osa heistä valittaisiin oikeiksi lisääntyjiksi. Seuraavan Hehkun ajaksi heidät eristettäisiin muista ja heille kerrottaisiin, mistä lisääntymisessä oli todella kyse. Sen jälkeen he palaisivat perheidensä pariin asumaan, kunnes tulisi aika valita seuraavan vuoden lisääntyjät.

Fran ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua tulevaan. Hän ei ollut koskaan ollut erossa Jotesta ja Mjrnista muutamaa päivää pidempää aikaa, joten tuntui hurjalta yhtäkkiä viettää yli kuukausi pois heidän luotaan. Toisaalta häntä kiehtoi ajatus, että lisääntymisen todelliset salaisuudet selviäisivät hänelle vihdoinkin. Hän oli jo tuntenut Hehkun useana vuonna, mutta hän ei todella ymmärtänyt sitä. Se herätti hänessä kummallisia haluja, jotka eivät tuntuneet täysin normaaleilta, mutta hän ei uskaltanut puhua niistä kenellekään. Tuntui liian häpeälliseltä haluta koskettaa itseään. Ei kai kukaan muu voinut sellaista haluta?

Viera ei ymmärtänyt, miksi hänelle heräsi moisia haluja. Niistä ei oltu koskaan puhuttu, vaikka Hehkua oli käsitelty niin paljon. Oli vain sanottu, että Hehku herätti vieroissa jotain sellaista, mikä tekisi lisääntymisestä erittäin miellyttävän kokemuksen, mutta mistään epänormaaleista tuntemuksista ei kuitenkaan kukaan ollut puhunut. Fran oli varma, että hänessä oli jotain vikaa, ja tieto ahdisti häntä. Jälleen kerran hän tunsi halua paeta viidakosta ja valita elämäntapansa itse.

Lopulta Fran kuitenkin karisti ahdistavat ajatukset mielestään. Hän halusi sulkea ne ainakin toistaiseksi pois tietoisuudestaan ja nauttia kauniista päivästä. Ei ollut mitään järkeä käyttää kaikkea aikaansa murehtimiseen, kun joskus saattoi pitää hauskaakin.

N’edra odotti Frania jo kärsimättömänä. Lisääntyjien koulutuskeskuksen täytti kikatus ja hyväntuulinen jutustelu, mutta N’edra seisoskeli muista hieman syrjässä Franin tullessa paikalle.

”Sinä olet taas myöhässä”, siro tyttö huomautti. Hän oli Frania lyhyempi ja laihempi, vaikka Fran itsekin oli todella hoikka. Hän piti hiuksensa aina puolipitkinä siitäkin huolimatta, että monien mielestä hän olisi näyttänyt entistä sievemmältä, jos olisi antanut niiden kasvaa. Liikunta kuitenkin oli N’edran intohimo, ja hän omasta mielestään liian pitkät hiukset olisivat vain olleet tiellä.

”Mitä aika merkitsee vieralle?” Fran kysyi ystävältään, kun he lähtivät kulkemaan kohti omia paikkojaan. Päivän ohjelma olisi hyvin yksinkertainen. Ensimmäiseksi heille selvitettäisiin tulevan kuukauden tapahtumat ja sitten he siirtyisivät harjoittelemaan jousiammuntaa ja muita tärkeitä lajeja loppupäiväksi. Teoriaa ei tällä viikolla juurikaan käytäisi läpi, sillä seuraavan kuukauden aikana kaikki tähän mennessä opittu tultaisiin selvittämään tarkemmin.

”Sinä olet joskus todella omituinen, Fran”, N’edra totesi ja pyyhkäisi otsalleen valuneen hiussuortuvan taaksepäin. ”Totta kai aika merkitsee meille ja tällä hetkellä se merkitsee enemmän kuin koskaan.”

”Miksi niin?” Fran kysyi pehmeästi ja katsoi ystäväänsä punaisilla silmillään.

”Viikon päästä kaikki todelliset salaisuudet alkavat selvitä meille. Vuoden päästä pääsemme kenties toteuttamaan pyhää tehtävää ja siitä menee vain muutama kuukausi, kun olemme äitejä”, N’edra selitti äänessään sellainen sävy, joka vihjaisi, että asian olisi pitänyt olla itsestään selvä Franillekin. ”Juuri nyt aika on erittäin tärkeää. Äitiyteen ei ole enää kauan ja siihen pitää kuitenkin valmistautua hyvin.”

”Onko se todella itseisarvo?” Fran hymähti.

”Tietenkin! Mikä olisi arvokkaampaa kuin jälkikasvun tuottaminen?”

”Oma elämä? Vapaus? Oletko sinä koskaan nähnyt taivasta?” Fran vastasi tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen.

N’edra tarttui kiinni Franin leuasta ja käänsi nuoren naisen kasvot itseensä päin. ”Fran, mitä sinä höpiset? Tietenkään en ole nähnyt taivasta. Ei kukaan ole! Ja mitä tuo puhe vapaudesta on? Viera voi olla vapaa vain rakastaessaan Metsää koko sydämestään ja toteuttaessaan Metsän tahtoa.”

”Minä olen nähnyt taivaan ja tiedän, mitä todellinen vapaus merkitsee”, Fran sanoi itsepäisesti tuijottaen N’edraa suoraan silmiin.

”Joskus sinä pelotat minua”, N’edra ärähti ja päästi otteensa. Hän kääntyi katsomaan luokan etuosaan, jonne oli heidän keskustelunsa aikana saapunut kaksi vanhempaa papitarta.