Ficcikirjasto

Punainen aamunkoitto

Luku 38

Yume viikkasi vaatteita mustaan olkalaukkuun uskomatta vieläkään, että oli todella suostunut suunnitelmaan. Sekin oli käsittämätöntä, että Kisame oli lopulta alistunut siihen. Itachi taisi olla henkilö, joka sai tahtonsa läpi tilanteessa kuin tilanteessa. Tällä oli liiankin hyvä kyky suostutella ihmisiä, eikä mies ollut käyttänyt siihen lopulta kuin kaksi päivää.

Sekä tyttö että hai olivat keksineet perusteita suunnitelmaa vastaan keksimästä päästyään, mutta he olivat hävinneet. Aikataulu painoi päälle ja liikkeelle oli lähdettävä. Yumen päätöstä oli ehkä jouduttanut epämiellyttävä kokemus edellisenä iltana, kun hän oli ollut hakemassa pyykkejä pihalta.

Yhtäkkiä varoitus oli kummunnut sisältäpäin. Aivan kuin joku olisi sanonut hänelle, ettei kaikki ollut kunnossa. Se oli tuntunut hyvin omituiselta. Kenties kyseessä oli jonkinlainen kuudes aisti tai sitten hän oli vihdoin alkanut kunnolla vaistota muiden läsnäolon samalla tavalla kuin oikeat ninjat.

Joka tapauksessa hän oli tiennyt, että häntä tarkkailtiin. Hän oli jatkanut pyykkien keräämistä narulta, mutta tiiraillut samalla ympäristöään entistä tarkemmin. Kun hän ei ollut nähnyt mitään, hän oli väläyttänyt sharinganinsa esiin. Maisema oli välittömästi näyttäytynyt kirkkaampana ja selkeämpänä, vaikka aurinko oli jo laskenut. Tyttö oli erottanut kaksi puussa kyykistelevää hahmoa ja oli ollut vähällä kirkaista.

Heti kun hänen punaiset silmänsä olivat osuneet hahmoihin, nämä olivat kadonneet yhdessä suhauksessa. Ninjoja aivan selvästi. Sillä hetkellä Yume oli päättänyt, ettei hän voisi jäädä talolle yksin. Jos jotkut tuntemattomat ninjat pitivät heitä silmällä, näillä tuskin oli hyvät mielessä. Eivätkös Vesimaan ninjat olleetkin tunnettuja käsittämättömästä julmuudestaan?

Yume ei ollut halunnut huolestuttaa Itachia entisestään, joten hän oli kiireesti kerännyt loput pyykit ja melkein juossut sisälle. Hän ei ollut kuitenkaan maininnut mitään puussa keikkuneista ninjoista, mutta oli myöhemmin samana iltana ilmoittanut lähtevänsä vapaaehtoisesti Tulen temppeliin. Siellä hänen ei ainakaan tarvitsisi pelätä, että joku hyökkäisi hänen kimppuunsa.

Tyttöä puistatti yhä, kun hän ajatteli kokemusta. Hän toivoi, että heidän poissaolonsa saisi tarkkailun loppumaan, sillä heillä ei ollut muuta paikkaa, jonne mennä, jos tämäkin talo muuttuisi vaaralliseksi. Ehkä hekin joutuisivat silloin etsimään jonkin hylätyn kylän ja muuttamaan sinne, samalla tavalla kuin Tobi ja Deidara. Vuorimaahan Yume ei joka tapauksessa suostuisi astumaan jalallaankaan.

Oli inhottavaa, kun pelko oli alituisena vieraana. Yume oli toivonut, että rauhallinen elämä olisi jatkunut pidempään. Hän ja Itachi olisivat todella ansainneet sen, koska kukaan ei voinut väittää, että heillä olisi ollut helppoa. Päinvastoin joka hetki oli ollut melkeinpä yhtä taistelua. Hieman pidempi tasainen jakso ei olisi ollut pahitteeksi. Sitä paitsi Yume halusi pitää mielensä mahdollisimman tyynenä jo pienen takia. Hän yritti muistaa, että äidin tunnetilat vaikuttivat myös lapseen, mutta omiin tunteisiin oli yllättävän vaikea yrittää puuttua. Ei auttanut mitään, että vakuutteli itselleen kaiken menevän hyvin. Jos pelotti ja ahdisti, niin silloin pelotti ja ahdisti. Ei tunteilleen vain voinut mitään.

Yume nosti viimeiset vaatteet sängyltä ja tunki ne kassiin päällimmäisiksi. Pitäisi vielä hakea hammasharja ja muut pesuvälineet kylpyhuoneesta, sitten hän olisi valmis lähtöön. Tyttö laski kassin lattialle ja jäi katselemaan huonetta. Oikeastaan hän oli alkanut viihtyä siellä seinässä olevasta tahrasta huolimatta. Tuntui surulliselta lähteä, kun ei tiennyt, koska palaisi vai palaisiko koskaan. Tytöllä oli jokseenkin irrallinen olo. Hänellä ei ollut kotia missään, ei paikkaa, jonne mennä.

Hänen asuntonsa oli varmasti jo jonkun toisen käytössä. Hän ei voisi muuttaa koskaan takaisin äidin ja isän luokse, sillä hän vain vaarantaisi nämä. Olisi kamalaa, jos Tobi ilmestyisi jonain yönä ja tappaisi hänen nykyisen perheensä. Ei, oli parempi pysytellä näistä erossa niin pahalta kuin se tuntuikin. Yume olisi halunnut edes lähettää viestin ja kertoa olevansa elossa, löytäneensä elämänsä miehen ja hankkiutuneensa raskaaksi. Noriko-äiti varmasti ilahtuisi sellaisista uutisista. Ehkäpä temppelistä vihdoin pystyisi lähettämään kirjeen.

Mutta niin.. hänellä ei ollut varsinaista kotia. Itachin ja Kisamen talo oli ollut ehkä jotain sensuuntaista. Toivottavasti he voisivat palata sinne jonain päivänä. Tai sitten tähän taloon. Kenties jommastakummasta tulisi heidän pysyvä kotinsa. Yume totisesti tahtoi sellaisen. Kodin, paikan, johon asettua. Hän ei halunnut, että heidän lapsensa joutuisi viettämään kulkurielämää.

Kenties seuraavan puolen vuoden aikana asiat vielä ratkeaisivat johonkin suuntaan. Oli hankalaa elää jonkinlaisessa välitilassa kykenemättä tarttumaan mihinkään kunnolla. Yume päätti kuitenkin olla ajattelematta sitä. Hän eläisi nyt päivän kerrallaan ja nauttisi siitä, mistä voisi. Jos hän keskittyisi koko ajan murehtimaan nykytilannetta ja tulevaa, hän tulisi vain hulluksi, eikä se taatusti ollut kenenkään edunmukaista.

Yhtäkkiä tyttö tunsi jonkun tarttuvan ranteisiinsa ja puristavan ne hänen selkänsä taakse. Jos tuttu tuoksu ei olisi pyrkinyt hänen sieraimiinsa, hän olisi varmasti kiljaissut. Hänet painettiin miehen rintakehää vasten samalla, kun käsivarsi painoi hänen kaulaansa kevyesti.
”Itachi, sinä säikäytit minut!” Yume sähähti miehelle. Mitä tämä nyt oli?
”Niinkö?” Mies kuulosti lähinnä huvittuneelta. Yume vilkaisi sivusilmällä ovelle ja näki sen olevan raollaan. Niin, hän olisi varmasti kuullut, jos se olisi painunut kiinni, mutta mies ei ollut sulkenut sitä. Tämä oli tiennyt tasan tarkkaan, mitä oli tekemässä.

Mies käänsi tytön ympäri, muttei irrottanut otettaan tämän ranteista. Yume kohotti katseensa saadakseen selville, mitä tällä oikein oli mielessä. Heidän oli tarkoitus lähteä aivan kohta.
”Mitä nyt?” tyttö kysyi.
”Ei mitään erityistä”, mies hymähti. Yume yritti vääntää käsiään tämän otteesta, mutta se oli toivotonta. Itachin ote oli kuin rautaa, siitä ei yksinkertaisesti vain livahdettu mihinkään. Tietyllä tavalla se oli pelottavaa, koska mies olisi halutessaan voinut tehdä mitä vain, eikä Yume olisi pystynyt estämään tätä. Ja tasan samasta syystä se sai vatsan kipristelemään jännityksestä.
”Päästätkö sitten irti?” Yume ehdotti.
”Enpä taida”, kuului yksinkertainen vastaus.
”Ajattelit, että jäämme tähän koko päiväksi?”
”Kenties.”

Miehen katseessa oli jotain omituista. Yume ei oikein saanut otetta, mitä tämä tarkalleen ottaen ajatteli. Jotain tällä selvästikin oli mielessä, mutta miksei tämä sitten vain sanonut asiaansa suoraan. Itachi painoi tytön rintaansa vasten, jolloin hän ei päässyt liikkumaan yhtään minnekään.

Oven suunnalta kuului yskäisy. Yumen pää käännähti vaistomaisesti sivulle ja puna kiipesi hänen poskilleen, kun hän näki Kisamen nojaavan ovenkarmiin. Vaikka hän tuli hain kanssa nykyisin toimeen pääsääntöisesti hyvin, hän ei halunnut tulla yllätetyksi tällaisesta asetelmasta. Elämä, kuinka Kisame nyt pääsisikään nälvimään. Tyttö yritti uudestaan päästä irti Itachin otteesta, mutta näköjään edes hain läsnäolo ei häirinnyt miestä tarpeeksi.

”Meidän pitäisi pikku hiljaa päästä lähtemään”, hai ilmoitti, ”jos teillä ei vain ole mitään tähdellisempää tekemistä...”
”Ei ole”, Yume ilmoitti nopeasti. Hän oli melko varma, että muistutti väritykseltään keitettyä rapua. Eikö Itachi olisi voinut päästää häntä? Tämä oli noloa! Kaiken lisäksi Kisamea näytti naurattavan, ainakin hai virnisteli ärsyttävästi.
”Hyvä”, tämä hymähti ja katosi oviaukosta. Yume käänsi katseensa takaisin Itachiin.
”Nyt kun olet nolannut minut täydellisesti, voitko vihdoin päästää irti?” tyttö älähti. Hän ei kuitenkaan saanut ääneensä kaipaamaansa ärtymystä. Se kuulosti pikemminkin hengästyneeltä vinkaukselta. Että mies saikin hänet välillä tuntemaan itsensä heikoksi.

Mies työnsi kasvonsa aivan kiinni Yumen kasvoihin. Tämän huulet melkein koskettivat tytön huulia, mutta jäivät kuitenkin pienen matkan päähän kuin kiusaamaan. Tyttö pystyi tuntemaan miehen hengityksen kasvoillaan. Se tuoksahti minttuhammastahnalle, aamuiselle teelle ja miehelle itselleen. Yhdistelmä oli kieltämättä kiehtova.
”Minulla on sinulle illalla asiaa”, mies kuiskasi. Tämä päästi vihdoin irti ja oli jo huoneen ovella, kun Yume tajusi tämän liikkuneen.
”Miksei nyt?” tyttö huudahti, mutta Itachi oli jo poissa. Mitä tuo nyt oli? Mies oli käyttäytynyt vähintäänkin omituisesti ja tehnyt tytön olon samalla hyvin levottomaksi. Tosin hyvällä tavalla. Hänen vatsaansa nipisteli, kun hän ajatteli tilannetta ja miehen sanoja. Oli kuin niissä olisi ollut jonkinlaista hehkua, hohtoa.. jotain, mitä ei yleensä ollut.

Tyttö tarttui nopeasti kassiin ja raahasi sen mukanaan kylpyhuoneeseen. Miehet olivat ehtineet jo aloittaa seinän purkamisen, mutta nyt se jäisi kesken. Yume ei voinut olla miettimättä, tekisivätkö he joskus remontin loppuun asti. Kaiketi jos he aikoivat tosissaan asua talossa pidemmän aikaa. Silti tytöllä oli sellainen käsitys, että Akatsukin bisneksiin liittyi aina melkoinen riski päästä hengestään, mikä luonnollisesti tarkoitti sitä, että seuraavat päivät saattaisivat olla hänelle viimeiset Itachin – ja Kisamen – seurassa. Sellaista oli hyvin vaikea ajatella.

Hammasharja ja muut hygieniatarvikkeet päätyivät vaatteiden päälle laukkuun. Tytöllä oli melkoinen työ, että hän sai kurottua laukun kiinni, vaikka hän oli mielestään ottanut vain tarpeellisimman. Hän heilautti laukun olalleen ja vilkaisi itseään peilistä. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet ehkä hieman pyöreämmäksi kuin ennen ja hän näytti normaalia kalpeammalta. Tai oikeastaan hän oli nyt sen näköinen kuin hän oli luonnollisesti. Meikit olivat jääneet Konohan reissulle. Yume alkoi jo tottua siihen, ettei hänellä ollut edes puuteria, mutta toisinaan hän kyllä kaipasi sitä. Pieni laittautuminen olisi saattanut olla varsin virkistävää.

No, siitä oli nyt kuitenkin turha haaveilla. Tyttö kohautti olkapäitään ja marssi ulos kylpyhuoneesta.  Molemmat miehet näkyivät odottavan häntä ulko-ovella. Nämä olivat sonnustautuneet Akatsukin kaapuihinsa. Yume sen sijaan joutui tyytymään pitkähihaiseen paitaan ja neuletakkiin, jonka Itachi oli pitkän kinumisen jälkeen suostunut hänelle hankkimaan. Jostain kumman syystä mies oli ollut äärimmäisen vastahakoinen lähtemään ostamaan hänelle yhtäkään vaatetta läheisestä kylästä. Se oli hieman kummastuttanut Yumea, sillä aiemmalle ostosreissulle mies oli kuitenkin lähtenyt täysin vapaaehtoisesti.

Tyttö kietoi neuletakin paremmin ympärilleen, kun he astuivat ulos. Synkät pilvet lipuivat taas kerran taivaan ylitse. Vesimaa oli jossain määrin ankea paikka. Eikö riittänyt, että he olivat saaressa? Pitikö taivaalla vielä roikkua vettä pilvien muodossa? Edes pieni häivähdys auringonpaisteesta olisi ollut piristävä.

”Oletko varma, että pysyt veden pinnalla?” Itachi tiedusteli tytöltä, kun he saapuivat rantaan. Yume vilkaisi hiljalleen lainehtivaa järveä epävarmana. Ranta näytti olevan kaukana.
”Kaiketi.”
”En halua, että kastut heti alkuun ja saat jonkin kuolemantaudin”, mies jatkoi.
”Ei vilustumiseen kuole”, Yume tuhahti.
”Silti. Sinun pitää olla ehdottoman varma”, mies intti.
”Kai minä pärjään”, tyttö totesi. Ranta kyllä oli tosiaan kaukana. Hän ei ollut koskaan kulkenut veden päällä niin pitkää matkaa. Entä jos hän ei pystyisikään siihen? Lammella tehdyt harjoitukset olivat kyllä aikaa myöten alkaneet sujua ja ne olivat myös parantaneet hänen keskityskykyään kummasti. Silti Yumea epäilytti. Oli vaikea luottaa omiin kykyihinsä tositilanteessa.

Kun tyttö vielä pohti, Itachi nappasi hänet syliinsä. Yume takertui miehen kaapuun, kun tämä ryntäsi juoksuun. Ei hän ollut todellakaan tarkoittanut, että tämän piti kantaa hänet. Yume ei missään nimessä halunnut olla taakka tai rasite miehelle. Hän halusi tehdä matkan omin jaloin.
”Antaisit minun edes yrittää”, tyttö pyysi kesken matkan.
”En halua riskeerata sitä, että uppoat”, mies vastasi.
”Miten minä koskaan opin, jos en saa harjoitella?”
”Nyt on tärkeämpää, että pysyt kunnossa ja terveenä. Voit harjoitella myöhemmin niin paljon kuin ehdit, mutta nyt sinun tärkein tehtäväsi on pitää tytöstä huolta”, mies selitti kärsivällisesti kuin pikkulapselle. He olivat käyneet tämän keskustelun ennenkin, tosin silloin himpun verran eri aiheesta.
”Et voi tietää, onko lapsi tyttö vai poika, joten sinuna en ajattelisi, että..” Yume aloitti.
”Ehkä voinkin”, mies hymähti.

Tämän lausahdus sai Yumen vaikenemaan. Mistä mies muka tiesi? Oliko Yumen sharingan-teoriassa jotain perää? Entä oliko miesten ja naisten chakra sitten eriväristä? Jostain syystä Itachi tuntui olevan melko varma pienen sukupuolesta. Saattoihan tämä tietysti vain uskotella itselleen, että pikkuinen oli tyttö, mutta toisaalta.. Yume ei tiennyt, mihin uskoa. Hänelle oli loppujen lopuksi aivan sama, kumpaa sukupuolta lapsi tulisi olemaan, mutta toki hän oli utelias. Hänellä ei ollut mahdollisuutta mennä neuvolaan, vaikka hän olisi mieluusti selvittänyt monta muutakin asiaa. Olikohan lapsi terve? Toivottavasti.

Tyttö havahtui ajatuksistaan, kun Itachi laski hänet rannalle. Äkillinen pysähdys teki hänelle hetkeksi huimaavan olon, mutta se meni onneksi nopeasti ohitse. He jatkoivat matkaa suoraan eteenpäin. Yumella ei ollut varsinaista käsitystä ilmansuunnista, hän vain pysytteli miesten perässä. Hänen oli pakko keskittää chakra jalkoihinsa, sillä muuten hän ei olisi mitenkään pystynyt juoksemaan näiden jäljessä. Nämä olisivat kadonneet puiden sekaan varsin pian.

He olivat päätyneet maata pitkin liikkumiseen, koska ei ollut järkeä, että Itachi olisi kantanut Yumen koko matkan Tulimaahan saakka. Ja mies taas ei tahtonut päästää häntä hyppimään puihin. Tämä oli vedonnut yhä uudestaan siihen, kun hän oli edellisen matkan alussa onnistunut sinkoamaan itsensä ylös, katkaisemaan oksan ja putoamaan. Yume oli kyllä mielestään sen jälkeen todistanut monesti osaavansa jo pysähtyä oikealla tavalla, mutta myös Kisame oli Itachin kanssa samaa mieltä. Ja koska heidän saarensa oli epävirallisesti julistettu demokraattiseksi tasavallaksi hain toimesta, enemmistön mielipide voitti.

Ei sillä, Yumea ei varsinaisesti haitannut juokseminen. Se ei ollut aivan yhtä hauskaa kuin puita pitkin liikkuminen, joka tuntui käytännössä melkein lentämiseltä. Silti äärimmäisen nopea juokseminenkin oli omalla tavallaan hupaisaa. Siihen toi haastetta erilaisten esteiden väistäminen ajoissa, koska nopeus ei ollut missään nimessä normaalia luokkaa.  Välillä saattoi havahtua siihen, että oksa läpsäisi kipeästi kasvoihin, mutta Yume ei antanut sellaisen pikkuasian häiritä itseään. Hän nautti vauhdintunnusta, vaikka joutuikin liikkumaan maata pitkin.

”Yume, ilmoita heti, jos sinua väsyttää tai haluat muuten vain pysähtyä”, Itachi huikkasi edeltä. Tyttö nyökäytti päätään, mutta tajusi sitten, ettei mies voinut nähdä elettä.
”Juu, juu. Älä nyt turhaan huolehdi”, hän huusi tälle takaisin.
”Ei se sinun tapauksessasi ole turhaa. Olette molemmat yhtä jästipäitä”, Kisame kuului tuhahtavan. Yume ei jaksanut vaivautua vastaamaan, sillä huutamisessa oli se huono puoli, että tässä vauhdissa suuhun saattoi lentää jotain, mitä siellä ei kuulunut olla.

Mutta hänkö muka oli jästipää? Itachi oli itsepäinen kuin mikäkin härkä. Yumesta tuntui, että hän suostui useammin miehen tahtoon kuin tämä hänen. Ei sillä, hän ei varsinaisesti valittanut, mutta olihan se hieman kiusallista, että miehen kanssa joutui inttämään asioista.. ja häviämään tälle kerta toisensa jälkeen. Siihen hänen oli kaiketi kuitenkin vain totuttava. Itachi ei voinut luonteelleen mitään. Mies taisi olla jossain määrin johtajatyyppiä, ehkä se johtui entisestä ANBU kapteenin virasta. Tai mistä sitä tiesi. Kenties tälle vain oli opetettu lapsena, että mies oli perheenpää ja teki tärkeät päätökset. Joskus ainakin tuntui siltä, että Itachi ajatteli juuri niin. Mies kyllä kunnioitti Yumea, mutta pyrki silti järjestelemään asioita kysymättä häneltä. Tai jos tämä kysyikin, niin tämä odotti välillä tiettyä vastausta.

Tyttö läimäytti itseään käsivarteen. Nyt ei ollut mikään oikea hetki ryhtyä pohtimaan miehen huonoja puolia. Heillä oli vain vähän aikaa yhdessä, ennen kuin he joutuisivat eroon toisistaan. Vaikkei ero tulisi olemaan pysyvä, se tuntui Yumesta jo nyt raastavalta. Hän piilottelisi jossain oudossa temppelissä, jonka tapoja hän ei tuntenut. Hänen ympärillään olisi kaiketi jonkinlaisia munkkeja tai pappeja, kenties pelkkiä miehiä, joiden kanssa hänellä ei olisi mitään yhteistä. Hänen perheensä oli aina ollut enemmän tapa- kuin tosiuskovia. Perinteiset rituaalit olivat toki Yumelle tuttuja, samoin mytologia ja tarinat, mutta ne eivät koskettaneet häntä sillä tavalla kuin uskovia. Ne olivat vain kiehtovia tarinoita. Miten ihmeessä hän pärjäisi yhteisössä, jossa niitä pidettiin totena?

Ajasta ilman Itachia tulisi varmaankin pitkä, vaikka mies viipyisi vain pari päivää. Tyttö ikävöi miestä jo valmiiksi. Hän oli niin tottunut siihen, että tämä oli yöllä hänen vieressään lämpöisenä ja turvallisena. Miten hän pystyisi edes nukkumaan ilman kättä vyötärönsä ympärillä? Tyhjää, niin tyhjää. Hänen olisi pakko täyttää tuo aika jollain. Muuten hän tulisi hulluksi. Jos hän ahkeroisi päivät, kenties yöt olisivat hieman helpompia. Ehkä joku voisi hankkia hänelle kangasta. Hän voisi ryhtyä tekemään vauvalle vaatteita. Niitähän ei ollut hankittu vielä yhtään. Varmasti oli hyvä aloittaa ajoissa sekin puuha.

*

Yume istui väsyneenä nuotion ääressä. Liekit lämmittivät mukavasti pimenevässä ja viilenevässä illassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä he olivat sillä hetkellä, mutta ainakin pilvet olivat päivän aikana haihtuneet ja tilalle oli tullut suloinen auringonpaiste. Tosin nyt tulipallo oli jo vajonnut taivaanrannan taakse värjäten mennessään näkymän oranssilla ja vaaleanpunaisella.

Tyttö nojasi selkänsä karheaa puunrunkoa vasten. Hänen lihaksensa suorastaan huusivat levon perään. Päivä oli totisesti ollut raskas. Hän tiesi pinnistelleensä kunnolla, vaikka oli luvannut ilmoittaa miehille, jos ei jaksanut. Tosin olihan hän jaksanut. Se oli vain käynyt koville. Hän ei halunnut sanoa näille mitään, koska se olisi tarkoittanut erityiskohtelua. Hän halusi olla ryhmän täysivaltainen jäsen, eikä aina se, joka tarvitsi suojelua milloin mitäkin uhkaa vastaan. Hänen oli opittava pärjäämään, koska reilun puolen vuoden päästä hän olisi myös suojelija. Silloin hän ei enää voisi olla avuton, koska hänen vastuullaan olisi pienen ihmisen henki. Tietysti tuo henki oli jo nyt hänen vastuullaan, mutta tilanne oli jossain määrin erilainen, koska lapsi oli vielä tavallaan osa häntä.

Miehet keskustelivat jostain hiljaa keskenään. Yume ei tällä kertaa edes yrittänyt kuunnella. Sen sijaan hän painoi kätensä vatsan päälle ja sulki silmänsä. Luomien läpikin erottui nuotion loimotus ikään kuin kiintopisteenä pimeässä. Niin paljon oli tapahtunut, niin lyhyessä ajassa. Kaikesta kamalasta huolimatta hän tunsi olevansa onnellinen. Ajatus uudesta elämästä lämmitti mieltä ja sydäntä. Hän ja Itachi olivat onnistuneet luomaan jotain suurempaa kuin saattoi käsittää. Kukaan, joka ei ollut koskaan ollut samassa tilanteessa, ei kykenisi ymmärtämään tunnetta, joka tytön sisällä sillä hetkellä velloi. Se oli jotain niin käsittämätöntä ja maailmaa syleilevää, että hänen oli itsekin vaikea saada siitä otetta. Hän tavoitti ehkä reunan sormenpäillään, mutta siihen se jäikin. Silti tunne hyökyi hänen ylitseen ja vei hänet mukanaan. Yume olisi voinut itkeä onnesta.

”Haluan nähdä aina tuon hymyn huulillasi”, kuiskaus kuului aivan läheltä. Kun Yume avasi silmänsä, Itachin kasvot olivat vain parin sentin päässä hänen omistaan. Tyttö yritti vilkuilla miehen taakse, mutta tämä peitti suurimman osan näkymästä. Oliko Kisame vielä paikalla vai mennyt kenties kiertämään ympäristöä?
”Se on suureksi osaksi sinun ansiotasi”, Yume vastasi miehelle mahdollisimman hiljaa, koska ei ollut varma hain sijainnista. Hänelle sopi, että Kisame oli heidän seurassaan, mutta jotkin asiat ja keskustelut hän tahtoi kuitenkin pitää mieluummin kahdenkeskisinä. Kaikkea ei jaettu ystävien tai kavereiden kesken, aina oli jotain, minkä tahtoi pitää puhtaasti itsellään.

Miehen sormet hipaisivat tytön poskea karheina ja lämpöisinä. Yume olisi halunnut painaa käden poskeaan vasten, sillä se tuntui hyvältä. Hän kaipasi jälleen miehen kosketusta, vaikka lähdöstä oli kulunut vasta puolikas vuorokausi. Silti tuntui siltä, ettei tyttö ollut saanut olla miehen lähellä ikuisuuteen. Miten ketään saattoi kaivata niin paljon?

”Meillä on vain pari päivää aikaa”, Itachi sanoi. Miehen ääni oli hyvin hiljainen, mutta sanat kaikuivat tytön korvissa kuin tämä olisi huutanut ne.
”Minä en halua olla erossa”, tyttö nyyhkäisi. Hän pyyhkäisi äkäisesti silmäkulmaansa. Piru vie, hän ei nyt itkisi. Hänestä oli tullut viime aikoina paljon herkempi. Sekä nauru että itku pulppusivat yhtäkkiä arvaamatta ja niiden kontrolloiminen oli välillä mahdotonta.
”En minäkään, mutta se on nyt välttämätöntä.” Miehen ääni oli rauhoitteleva. Tämäkään ei selvästi halunnut, että tyttö purskahtaisi taas hillittömään itkuun. Kuinka kiusallista olikaan yrittää vältellä tunteita, jotka hyökkäsivät kimppuun äkkiarvaamatta.
”Tiedän”, Yume kuiskasi pakottaen äänensä mahdollisimman tasaiseksi. ”Mutta tulkaa takaisin mahdollisimman nopeasti ja ehjinä, kumpikin.”

Mies ei vastannut. Yume tiesi, ettei tämä voisi luvata pikaista paluuta tai ylipäätään paluuta ollenkaan. Oli kuitenkin parempi, ettei joistain asioista puhuttu. Kumpikin tiesi ne, eikä niiden vatvominen muuttanut tilannetta yhtään helpommaksi. Parempi oli tarttua hetkeen ja elää niistä jokainen, sillä murehtimalla vain keskittyi siihen, mitä ei vielä ollut, ja unohti sen, mikä oli nyt.

Itachin sormet silittelivät Yumen poskea, kunnes valuivat kaulaa pitkin alemmas. Tyttö irrotti katseensa miehen kasvoista ja seurasi sormien etenemistä. Ne leikittelivät hänen rintakehällään, tutkailivat varsin kiinnostuneina puseron kaula-aukkoa ja solisluita, jotka erottuivat selkeästi. Ne kipusivat olkapäälle ja hieraisivat sitä kevyesti. Ja viimein ne lähtivät vaeltamaan alas käsivartta, kutittivat kyynärtaipeesta ja etenivät kohti rannetta. Ne kiertyivät sen ympärille vahvoina, ennen kuin Yume ehti edes tajuta.
”Mihin me jäimmekään?” mies kysyi. Yume nielaisi ja kohotti katseensa uudestaan. Jotenkin hänellä oli tunne, ettei Itachi viitannut hetki sitten käytyyn keskusteluun, vaan johonkin aikaisempaan tapahtumaan.

Miehen katse oli niin tumma, että se sai tytön värähtämään. Tämä tarttui hänen toisestakin ranteesta. Hän oli loukussa miehen ja puun välissä.. mutta tilanteessa ei ollut kerrassaan mitään epämiellyttävää. Päinvastoin se herätti kummallisen kiihkeän nautinnon tunteen.