Ficcikirjasto

Punainen aamunkoitto

Luku 40

Päivä oli kallistumassa iltaan. Yume tuijotti silmät suurina kauempana kohoavaa temppeliä. Sen massiivisuus oli melkeinpä pelottavaa. Paikka ei varsinaisesti näyttänyt kutsuvalta, eikä hän ollut varma, halusiko sittenkään jäädä sinne edes vähäksi aikaa. Olisivatko paikan asukkaat miellyttäviä vai kenties erakkomaisia? Tulisiko Yume edes toimeen näiden kanssa? Ja jos temppelissä oli vain munkkeja, hyväksyisivätkö nämä häntä sinne väliaikaisestikaan.. Se kuulosti jotenkin epätodennäköiseltä, vaikka Itachi oli vakuutellut, että hän saisi kyllä turvapaikan sieltä. Ja vaikka munkit muuten olisivat hyväksyneet hänet, eivätkö nämä kuitenkin olleet selvillä, että hän oli etsintäkuulutettu rikollinen.

Tosin Itachi oli ehdottanut, että hän esittelisi itsensä Aikiwa Saedeksi. Tytöllä ei ollut aavistustakaan, mistä mies oli etunimen keksinyt, mutta hän oli jättänyt kysymättä. Tällä oli nimittäin ollut jokseenkin omituinen ilme, kun tämä oli ehdottanut nimeä hänelle. Sillä oli kenties jokin tarina, mutta se oli luultavasti sellainen, jota Yume ei saisi koskaan kuulla. Tyttö vain toivoi, että uusi, valheellinen nimi riittäisi suojelemaan häntä. Olivathan muutamat ihmiset Konohassa kuitenkin nähneet hänet, joten oli olemassa jonkinnäköinen riski, että munkit tiesivät myös hänen ulkonäkönsä.

Mutta mikään ratkaisu ei ollut täysin riskitön. Temppeliin jäämisessä taisi loppupelissä olla vähiten riskejä verrattuna muihin vaihtoehtoihin. Silti Yumea pelotti, kun hän katseli rakennusta ja pohti, että hänen täytyi mennä sinne yksin. Itachi ei voisi tulla hänen mukaansa.

Tyttö puristi laukkunsa olkahihnaa hakien siitä turvaa. Hän oli vasta päässyt takaisin Itachin luokse ja joutui nyt jo eroamaan miehestä. Hän ei tiennyt, tulisiko tämä koskaan takaisin, sillä tehtävä saattoi olla hyvinkin vaarallinen. Kenties tämä hetki oli viimeinen, jonka hän sai viettää miehen seurassa. Ja jos Itachi palaisikin.. Tällaiset tilanteet vainoaisivat heitä yhä uudestaan. Myöhemmin Yume ei voisi enää hakeutua temppeliin turvaan, eikä hän tiennyt, olisiko hän turvassa talollakaan. Tällä hetkellä näytti siltä, että tulevaisuus yksinkertaisesti musertaisi heidät tavalla tai toisella.

Ei. Vaikka tilanne näytti kaikin puolin mahdottomalta, heidän olisi vain taisteltava vaikeuksia vastaan. He voittaisivat vielä. Yumen oli pakko uskoa siihen, sillä muuten hän masentuisi. Elämä saattoi olla vaikeaa, mutta se ei missään nimessä ollut mahdotonta. Jokaisessa ongelmassa itsessään oli jo olemassa ratkaisu. Piti vain osata katsoa oikealla tavalla.

Tyttö tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. Hänen ei tarvinnut katsoa tietääkseen, että Itachi seisoi hänen vierellään tuijottamassa temppeliä. Hänen sydämensä ympärille puristui tiukka vanne. Seuraavat päivät tulisivat olemaan pitkiä. Itachi ei ollut edes osannut sanoa, kauanko tehtävän suorittaminen veisi. Olisi ollut helpompaa, kun olisi tiennyt edes suuntaa antavan päivän. Nyt Yume tiesi tuijottelevansa horisonttiin päivittäin toivoen miehen paluuta. Hän ei luultavasti osaisi keskittyä mihinkään kunnolla. Kunpa he olisivat edes voineet pitää yhteyttä.

”Muistatko nyt kaiken?” miehen ääni kuului tytön sivulta. Se oli tumma ja raskas, erilainen kuin yleensä.
”Muistan. Kyllä minä pärjään”, Yume valehteli, vaikkei todellakaan uskonut pärjäävänsä. Hän oli opetellut tarinansa ulkoa, mutta ei luottanut siihen, että se todella menisi läpi.

Mies tarttui häneen kunnolla ja käänsi hänet siten, että he saattoivat katsoa toisiaan. Yume pelkäsi purskahtavansa itkuun. Hän halasi Itachia lujasti, eikä olisi halunnut päästää irti ollenkaan. Akatsukin kaavun kangas tuntui karhealta poskea vasten, niin tutulta ja turvalliselta.
”Pidä huolta itsestäsi ja.. lapsesta”, mies kuiskasi. Yume kiinnitti huomiota siihen, ettei tämä käyttänyt tällä kertaa sanaa ’tyttö’. Ilmeisesti mies ei sittenkään ollut täysin varma lapsen sukupuolesta.
”Ei meille mitään satu”, Yume lupasi. ”Eihän meitä voi kukaan vahingoittaa, koska olemme temppelin suojeluksessa.”

Itachin toinen käsi silitteli tytön selkää pitkin valuvia hiuksia. Mies ei vastannut, mikä teki tytön olon vielä hieman epämukavammaksi. Hän oli tavallaan kaivannut mieheltä lisävakuutuksia siitä, että olisi todellakin turvassa. Toisaalta ei Itachi voinut luvata sellaista, koska he eivät olisi koskaan turvassa missään. Silti joskus jopa valheet saattoivat helpottaa oloa. Tuudittautuminen valheeseen oli eräs mielen selviytymiskeinoista.

Tyttö vetäytyi hieman kauemmas miehen syleilystä ja kurottautui suutelemaan tätä. Sivusilmällä hän huomasi Kisamen katselevan kohteliaasti toiseen suuntaan ja tutkailevan samehadaansa. Yume painoi silmänsä kiinni ja keskittyi tuntemaan Itachin. Viimeinen suudelma, viimeinen syleily.. ennen kuin he kohtaisivat taas. Kyyneleet olivat väkisin nousta hänen silmiinsä. Sydän pakahtui, eikä henki ollut kulkea. Hän halusi epätoivoisesti takertua Itachiin, pakottaa miehen ottamaan hänet mukaansa.

Lopulta mies työnsi hänet irti itsestään. Niin, Itachi tulisi aina olemaan se vahvempi osapuoli. Yume tunsi itsensä suorastaan säälittävän heikoksi, koska ei pystynyt käyttäytymään tyynen rauhallisesti. Hän oli kuitenkin aikuinen ihminen. Hänen olisi pitänyt kestää väliaikainen ero tuosta noin vain, eikä käyttäytyä kuin olisi ollut paljon nuorempi ja ensimmäistä kertaa parisuhteessa.

Paitsi, että hän oli ensimmäistä kertaa oikeassa parisuhteessa. Hän vasta opetteli kirjoittamattomia sääntöjä. Sitä paitsi Itachin kanssa seurus.. Itachin kihlattuna eläminen oli aivan erilaista kuin se, että hän olisi seurustellut jonkun tavallisen miehen kanssa. He olivat kuroneet vuosien menetykset kiinni järkyttävän lyhyessä ajassa, kiitäneet vaiheesta toiseen pikakelauksella. Sellainen ei yleensä luvannut hyvää. Yume oli lukenut vastaavia tarinoita naistenlehdistä. Tai no ei ihan vastaavia, mutta kuitenkin. Pikavauhtia edenneet suhteet eivät yleensä kestäneet, vaan kaatuivat viimeistään siinä vaiheessa, kun alkuhuuma oli ohitse, eikä se kestänyt kuin kolme vuotta maksimissaan. Tuntui musertavalta ajatella, että he saattaisivat kyllästyä toisiinsa seuraavan kolmen vuoden aikana. Lisäksi sitten tietysti olivat tarinat parisuhteista, jotka olivat romahtaneet heti ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, koska äiti oli alkanut elää liikaa lapselleen, isä vetäytynyt töihinsä, eikä seksi ollut enää kiinnostanut.

Hemmetti, maailma oli julma paikka. Ihmiset eivät vain osanneet elää toistensa kanssa ja pitää suhteitaan kasassa. Yume pelkäsi tekevänsä samat virheet kuin stereotyyppinen yksinhuoltajaäiti. Ehkä hänkin omistaisi liian ison osan elämästään lapselle, ehkä hänenkin seksihalut katoaisivat ja niiden mukana Itachin halu osallistua yhtään mihinkään. Olivatko miehet todella niin seksikeskeisiä? Se tuntui pahalta. Olihan seksi mukavaa, nautinnollista ja kerrassaan mahtavaa – varsinkin Itachin kanssa – mutta se ei todellakaan ollut kaikki kaikessa.  Mies itsessään oli huomattavasti tärkeämpi.. ja se, mitä tämän pään sisällä liikkui. Yume ei ollut vielä päässyt täysin selville siitä, mutta Itachin luonne ja ajattelutapa kiehtoivat häntä.

Niin, sen takia tuntui hullulta, että monissa lehdissä korostettiin sitä, kuinka tärkeää seksi oli miehille. Joskus jopa vihjattiin suoraan, ettei millään muulla ollut niin paljon merkitystä kuin sillä. Nainen sai olla vaikkapa tyhmä kuin saapas, kunhan oli hyvä sängyssä. Tuollaiset jutut saivat aina Yumen pahalle tuulelle. Hän ei halunnut uskoa niihin, mutta ne jäivät silti kaivelemaan hänen mielensä perukoita ja tunkivat esille sellaisissa tilanteissa, joissa ei olisi todellakaan tarvinnut.

Toisaalta Yume ei kyllä uskonut, että Itachi oli äärifeministisen näkökulman mukainen stereotyyppinen mies. Tällä oli paljon ajatuksia. Itachi oli älykäs, luultavasti paljon älykkäämpi kuin Yume itse pystyi edes käsittämään. Mies saattoi olla joissain jutuissa hyvinkin hidas, kuten tämä oli ollut raskausasian tajuamisen suhteen, mutta silti tietyissä tilanteissa tällä leikkasi todella nopeasti. Niin älykäs mies ei yksinkertaisesti voinut arvostaa seksiä ylitse kaiken muun. Sitä paitsi Yumelle oli tullut kuva, että Itachille lapsi oli todella tärkeä ja rakas, vaikkei pieni ollut vielä edes lähellä syntymistä. Varmasti mieskin tahtoisi myöhemmin uhrata osan heidän yhteisestä ajastaan lapsenhoitoon. Ja olihan heillä Kisame siltä varalta, että he tarvitsisivat lapsenvahtia ja omaa aikaa. Tosin ajatus haista lapsenlikkana oli kyllä jokseenkin huvittava.

”Toisinaan sinä ajattelet liikaa”, Itachi huomautti yllättäen. ”Älä katoa pääsi sisään kokonaan sillä välin, kun olen poissa.”

Tahtomattaankin Yume naurahti. Missä välissä mies oli oppinut tuntemaan hänet noin hyvin? Tämä luki häntä välillä liiankin helposti.
”En katoa. Äläkä sinäkään katoa matkallesi”, tyttö vastasi.
”Tavalla tai toisella minä palaan sinun luoksesi”, mies totesi. Yume ei oikein tiennyt, mitä tämä oli tarkoittanut, mutta hän päätti olla kysymättä. Joskus oli parempi, ettei ymmärtänyt aivan kaikkea. Tietämättömät olivat autuaampia kuin ne, jotka tiesivät liikaa.

Mies suukotti tyttöä vielä kevyesti, käänsi tämän ympäri ja tyrkkäsi kevyesti selkään. Yume vilkaisi tätä olkansa ylitse. Jalat tuntuivat raskailta kuin ne olisivat juuri juurtuneet maahan.
”Mene nyt”, Itachi pyysi. ”Mene, ennen kuin muutan mieleni.”

Yume olisi halunnut sanoa, että hänelle mielenmuutos sopi erittäin hyvin, mutta lapsen turvallisuus meni kuitenkin hänen omien halujensa ohitse. Akatsukin tehtävämatkalla pikkuinen olisi kaikkea muuta kuin turvassa, saati sitten järjestön kokouksessa, johon myös Tobi osallistui. Niin, temppeli oli ainoa vaihtoehto. Tyttö otti ensimmäisen askeleen, käänsi katseensa eteenpäin ja astui toisen. Pikku hiljaa käveleminen alkoi sujua helpommin, mutta temppelille näytti silti olevan melkoinen matka.

”Pidä lippu korkealla, Yume”, Kisame toivotti hänen peräänsä. Tyttö kääntyi katsomaan taakseen, mutta molemmat miehet olivat jo poissa. Hän tajusi, että ensimmäistä kertaa hai oli jättänyt chan-päätteen hänen nimensä perästä pois. Se tarkoitti selvästi jälleen jonkinlaista muutosta heidän väleissään. Tyttö keskitti ajatuksensa siihen, ettei olisi murehtinut liikaa sisällään vellovaa tyhjää oloa, jonka miesten poissaolo aiheutti.

Matka oli vielä paljon pidempi kuin Yume oli kuvitellut. Tyttö ei edes yrittänyt juosta temppelille, vaan käveli normaalia vauhtia. Hän katseli, kuinka aurinko katosi horisontin taakse ja ilta alkoi hämärtyä hänen ympärillään. Hänellä ei ollut mitään kiirettä. Hänen käsityksensä mukaan Tulimaa oli pääsääntöisesti turvallinen paikka. Sitä paitsi hän ei halunnut joutua viettämään temppelissä yhtään enempää aikaa kuin oli välttämätöntä.

Oli jo täysin pimeää, kun tyttö pääsi lyhtyjen valaisemalle pihalle. Temppelin ovelle veivät suuret portaat, joiden nouseminen näytti kovin raskaalta tehtävältä. Yume huokaisi ja ryhtyi kipuamaan ylös niitä pitkin. Kun hän oli viimeisillä askelmilla, hän huomasi kaapuun pukeutuneen miehen, joka seisoi ovien edessä vaitonaisena. Pelko alkoi jälleen pusertaa hänen rintaansa. Mikään ei taannut, että hän pääsisi sisälle turvallisesti. Mies ei näyttänyt erityisen ystävälliseltä.

Yume käveli viimeiset askelmat ja pysähtyi tervehtimään miestä äärimmäisen kohteliaasti. Tämä vastasi tervehdykseen asiallisesti, eikä ainakaan yrittänyt lähettää tyttöä pois. Se oli helpottavaa, sillä jos mies olisi tiennyt tytön olevan rikollinen, tämä tuskin olisi vaivautunut tervehtimään häntä.

”Voinko auttaa jotenkin?” mies tiedusteli. Tämän ääni oli huomattavasti lämpimämpi kuin kasvojen ilme. Yume oli nyt erottavinaan kasvoja kiristävän arven, joka varmaankin vääristi miehen ilmeet tehokkaasti. Mistä munkki oli arven saanut? Joutuivatko nämäkin osallistumaan taisteluihin?
”Etsin turvapaikkaa”, tyttö sanoi ja painoi katseensa Itachin ohjeiden mukaan. ”Asuimme mieheni kanssa keskellä metsää, hyvin yksinäisessä paikassa. Eräänä päivänä joukko miehiä hyökkäsi kotiimme. Mieheni taisteli heitä vastaan, voitti osan ja lähti loppujen perään. Hän ei kuitenkaan koskaan palannut..” Tyttö piti tauon ja niiskaisi nenäänsä kuin olisi ollut vähällä itkeä. Ei sillä, hänen ei tarvinnut edes teeskennellä paljon, sillä Itachin ajatteleminen riitti tuomaan kyyneleet hänen silmiinsä. Hän halusi takaisin miehen syleilyyn. ”Minä olen raskaana, enkä uskaltanut jäädä kotiin yksin.. pelkään liikaa. Meillä ei kummallakaan ole sukulaisia elossa, joten minulla ei ole paikkaa, minne mennä.”

Portaikkoon laskeutui hiljaisuus. Yume odotti henkeään pidättäen, mitä toinen sanoisi. Oli kamalaa ajatella, että hänet lähetettäisiin pois. Silloin hänellä ei todellakaan olisi paikkaa, jonne mennä. Hän olisi kuin ajopuu valtameressä. Yhtä yksin ja avuton. Tämä oli yksi suunnitelman pahimmista aukkokohdista.

”Sinun on sitten paras tulla sisälle”, mies totesi tytön helpotukseksi. Tämä päästi Yumen edellään sisälle suurista ovista. Temppelin aula oli tyrmäävän suuri. Kaukana edessä Yume erotti jonkinlaisen alttarin ja molemmilla sivuilla kulki rivi pylväitä, joiden takana tila vain jatkui. Kattokin näytti olevan korkeuksissa. Yume henkäisi ihastuksissaan. Paikasta huokuivat pyhyys ja rauhallisuus. Tämä oli paikka, jossa selvästi keskityttiin elämää suurempiin asioihin. Uskoi jumaluuksiin tai ei, temppeli totisesti sopi rauhoittumiseen.

Mies ei johdattanut Yumea alttarin suunnalle, vaan pylväiden välistä oikealle. Aulassa oli hämärää, sillä vain muutama lyhty oli sytytetty. Tuntui kestävän ikuisuus, ennen kuin he kulkivat seuraavasta ovesta. Sen takaa laskeutuivat rappuset pitkään käytävään. Yume ei uskaltanut sanoa sanaakaan, vaan hän kulki vaitonaisena miehen perässä. Temppeli alkoi hetken päästä vaikuttaa melkoiselta sokkelolta, eikä tyttö ollut ollenkaan varma, että osaisi sieltä vielä ulos. Käytäviä riitti, huoneita samoin. Pari kertaa hän näki vilauksen muutamasta munkista, mutta kukaan ei kiinnittänyt kulkijoihin erityistä huomiota.

Pitkän kulkumatkan päätteeksi Yume pääsi pieneen huoneeseen, jonka seinät oli peitetty kuvakudoksin. Sänky oli kapea, eikä näyttänyt erityisen mukavalta, mutta se oli joka tapauksessa sänky. Lisäksi huoneessa oli kirjoituspöytä, tuoli sekä pieni lipasto, jonka päälle oli asetettu vesikannu ja kuppi. Ikkunasta oli suora näkymä puutarhaan, jota kapea kuunsirppi valaisi vain hieman.
”Lähetän jonkun tuomaan sinulle illallista. Huomenna pääset keskustelemaan temppelin johtajan kanssa tilanteestasi. Uskon, että saat turvapaikan ainakin toistaiseksi”, munkki sanoi ja katosi ovesta, ennen kuin Yume ehti vastata.

Tyttö oli hämillään. Kaikki oli sujunut petollisen helposti, eikä munkki ollut edes kysynyt hänen nimeään. Yume oli odottanut joutuvansa vähintäänkin ristikuulusteltavaksi, mutta kenties se olisi edessä vasta huomenna, kun hän tapaisi temppelin johtajan. Hän istahti sängylle ja laski laukun viereensä. Hän ei ryhtynyt purkamaan tavaroita, sillä hän ei voinut vielä uskoa, että oli näin helposti päässyt sisälle. Ei kannattanut asettua taloksi, ennen kuin voisi olla täysin varma. Lähtö sujuisi helpommin laukku valmiiksi pakattuna.

Huoneen ovi työnnettiin auki. Sisälle astui selkä edellä poika, joka kantoi tarjotinta ja jonka hiukset olivat todella vaaleat, melkein valkoiset. Poika kääntyi ympäri ja paljasti lapsenkasvonsa. Tämä oli todella nuori, maksimissaan kolmetoistavuotias. Luultavasti poika oli vasta harjoittelemassa munkiksi. Tämä nyökkäsi Yumelle ja laski tarjottimen kirjoituspöydälle.

”Kiitos”, tyttö sanoi hymyillen. ”Mikä sinun nimesi on?”

Poika ei ollut ehkä Yumen suurin mielenkiinnon kohde, mutta hän kaipasi juttuseuraa. Tuntui liian lohduttomalta olla yksin.
”Daigo”, poika vastasi. ”Hauska tutustua.”
”Hauska tutustua sinuunkin, Daigo-san”, Yume vastasi ja soi pojalle pienen kumarruksen. ”Minä olen Saede.”
”Mutta se ei ole oikea nimesi, vaan nimi, jonka on tarkoitus tuoda turvaa”, Daigo totesi saaden Yumen hätkähtämään. Mistä tämä tiesi?
”M-mitä?” tyttö sopersi epäuskoisena.
”En minä kerro kenellekään. Sinun pitäisi puhua minun äitini kanssa. Et ole vielä käynyt keskustelemassa parantajan kanssa, vaikka se olisi ajankohtaista”, poika jatkoi.

Kasvot kalpeina Yume puristi molemmin käsin sängyn laitaa. Kuka tämä Daigo oikein oli? Poika vaikutti siltä kuin olisi yhdellä silmäyksellä saanut tietää hänestä kaiken. Se oli musertavan pelottavaa. Tämä saattaisi olla hänen pahin vihollisensa, sillä tämä voisi kertoa myös muille tietonsa.
”Nyt sinä pelkäät, Saede-san”, poika huokaisi. ”Minä vain näen ihmisistä enemmän kuin muut, mutta olen myös luvannut, etten paljasta muiden salaisuuksia, ellei siihen ole äärimmäistä tarvetta.”
”Ja sinusta minun kohdallani ei ole?” Yume varmisti. Kuinkahan paljon poika pystyi todella näkemään? Tuollainen kyky tuntui karmivalta, tietyllä tavalla jopa pelottavammalta kuin Itachin illuusiot.
”Ethän sinä ole tehnyt mitään väärää”, Daigo vastasi hymyillen. ”Syö nyt, ennen kuin ruokasi jäähtyy. Tuon äidin tänne huomenna sen jälkeen, kun olet puhunut temppelin johtajan kanssa.”
”Entä jos hän ei salli minun jäädä tänne?” Yume kysyi kiireesti. Hän ei tiennyt, miten Daigoon olisi pitänyt suhtautua, mutta poika nyt ainakin vaikutti ystävälliseltä.
”Kyllä hän sallii. Hän kysyy usein mielipidettäni tällaisissa asioissa”, poika hymähti. ”Mutta minun pitää nyt mennä. Jos tarvitset kylpyhuonetta, sellainen on käytävän päässä. Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Yume vastasi typertyneenä pojan astuessa ulos huoneen ovesta.

Tyttö nousi hitaasti sängyltä ja istahti pöydän ääreen mutustelemaan ateriaansa. Hän ei edes kiinnittänyt huomiota siihen, mitä oli tarjolla. Hän oli liian hukassa, sekaisin. Pelko alkoi hiljalleen haalistua, sillä Daigo vaikutti nuoresta iästään huolimatta sellaiselta ihmiseltä, johon saattoi luottaa. Lisäksi tieto siitä, että hän saisi tavata tämän äidin, joka oli ilmeisesti parantaja, kuulosti lohdulliselta. Ehkä tämä osaisi kertoa jotain raskaudesta ja tutkia, että pikkuinen olisi varmasti kunnossa.

Temppelin täytyi olla erikoinen paikka. Munkkeja ei ollut näkynyt kuin muutama, mutta ehkä nämä olivat kaikki illastamassa. Yhtään naista Yume ei ollut nähnyt, mutta siihen hän oli osannut varautuakin. Kuitenkin temppelissä täytyi olla ainakin yksi nainen hänen lisäkseen, Daigon äiti. Sekin oli helpottavaa. Olisi ollut pelottavaa olla ainoa nainen miesyhdyskunnassa. Yume ei ollut selvillä siitä, olivatko munkit tehneet jonkinlaisen siveyslupauksen – eikä hän ollut kehdannut udella asiaa Itachilta, sillä mies oli puhunut hänelle siihen sävyyn kuin temppeliin liittyvien asioiden olisi pitänyt olla hänelle itsestään selviä. Ja joka tapauksessa, lupauksia tai ei, miehet olivat aina miehiä. Heillä oli tiettyjä tarpeita, joita ei päässyt toteuttamaan, kun ympärillä oli vain toisia miehiä – paitsi tietysti, jos oli homo, mutta tuskinpa kaikki ainakaan olivat – mikä johti auttamattomasti siihen, että näiden täytyi olla puutteessa. Kukaan ei ollut täydellisesti ruumiillisuuden yläpuolella, vaikka jotkut kuvittelivatkin olevansa. Se, että tukahdutti halunsa, ei tarkoittanut, etteivätkö ne olleet olemassa. Ja tukahdetut halut olivat paljon suurempi riskitekijä kuin sellaiset, jotka ihminen oli käsitellyt mielensä tiedostavalla puolella.

Yume tajusi, että hän selvästikin pelkäsi tulevansa raiskatuksi suunnilleen joka paikassa. Deidara oli kaiketi aiheuttanut hänelle jonkinlaisen trauman. Tosin vähempikin olisi riittänyt sellaisen syntymiseen.  Jonkun olisi pitänyt leikata munat irti siltä mieheltä. Tyttö puisteli päätään kuin olisi siten voinut karistaa ahdistavat ajatukset mielestään. Hänen pitäisi nyt yrittää keskittyä siihen, mikä oli hyvää, eikä murehtia kaikkea mahdollista.

Hän söi ateriansa loppuun tuijottaen samalla ikkunasta ulos. Pihalla ei näkynyt tuulen lisäksi muuta liikettä. Puutarha vaikutti kuitenkin kauniilta. Se olisi varmaankin hyvä ajanviettopaikka aurinkoisina päivinä. Siellä ainakin saisi raitista ilmaa. Tämä huone oli jokseenkin ahdistava kaikessa pienuudessaan ja luostarimaisuudessaan. Se oli askeettinen, eikä ollenkaan kodikas, vaikka seinävaatteiden oli kai tarkoitus tuoda sinne eloa ja lämpöä.

Tyttö nousi pöydän äärestä. Hän riisui neuletakkinsa tuolin selkämykselle ja ryhtyi penkomaan kassiaan. Yöpaita oli totta kai alimmaisena. Hän vilkaisi nopeasti ovea, mutta se oli yhä suljettu. Tuskinpa kukaan yrittäisi tirkistellä häntä. Silti hän vaihtoi yöpaidan – joka oli itse asiassa Itachin entinen pitkähkö t-paita – hyvin rivakasti ylleen. Hän penkoi kassiaan vielä hetken ja veti sieltä esiin toisen t-paidan. Sitä Itachi ei ollut antanut hänelle, vaan hän oli pihistänyt sen pakatessaan kassiaan. Hän kääri sen pieneksi mytyksi livahdettuaan peiton alle.

Tuttu tuoksu tunkeutui hänen sieraimiinsa, kun hän laski t-paidan tyynylle päänsä lähelle ja puristi sitä hellästi kädellään. Hän oli hylännyt unilelut ollessaan seitsemänvuotias, mutta nyt t-paita toi yllättävän paljon lohtua. Olo ei tuntunut niin hylätyltä ja yksinäiseltä kuin aiemmin. Itachin tuoksu oli sentään hänen luonaan.

Ajattelikohan mieskin häntä? Yume toivoi viipyvänsä tämän ajatuksissa ainakin vapaahetkinä. Hän painoi silmänsä kiinni ja yritti kuvitella miehen lähelleen. Turvallisen käsivarren paino puuttui kuitenkin hänen vyötäröltään. Hän toivoi saavansa tuntea sen mahdollisimman pian.

”Hyvää yötä, rakas”, tyttö kuiskasi ääneen yksinäisessä huoneessa. Kenties sanat tavoittaisivat Itachin, vaikkei mies voinutkaan kuulla niitä. Olihan heidän välillään sentään epätavallinen yhteys. Kyyneleet valuivat hiljalleen Yumen poskille, eikä hän tällä kertaa edes yrittänyt estää niitä. Hän oli niin yksin tässä oudossa paikassa. Hän nyyhkytti hiljaa aina siihen asti, että uni vei voiton pitkän päivän päätteeksi.

Et sinä ole yksin.