Ficcikirjasto

Punainen aamunkoitto

Luku 41

Yume ei olisi millään jaksanut nousta, kun ensimmäiset auringonsäteet ryhtyivät ahdistelemaan häntä. Hän kuitenkin pakotti silmänsä auki ja laski jalkansa viileälle kivilattialle. Huone oli melkein kylmä, vaikka ulkona paistoi aurinko. Se ei ollut tytöstä mitenkään erityisen miellyttävää, joten hän toivoi pian pääsevänsä ulos. Yksin hän ei kuitenkaan uskaltaisi lähteä minnekään, sillä hän oli vieraana tässä paikassa. Sitä paitsi häntä odotti luultavasti kuulustelu.

Tyttö ehti vaihtaa päivävaatteensa juuri parahiksi, kun ovelta kuului koputus. Lupaa odottamatta Daigo astui sisään huoneeseen uuden tarjottimen kanssa. Tällä kertaa poika toi aamiaista.
”Kiitos”, Yume sanoi. ”Minusta on vähän epämukavaa, että sinä palvelet minua tällä tavoin.”
”Ei se jatku kauaa, jos saat jäädä tänne”, poika vastasi hymyillen. Yume katseli tätä nyt tarkemmin kuin edellisenä iltana. Tällä oli melkein valkoisten hiuksien lisäksi hyvin hailakan siniset silmät ja todella vaalea iho. Pojan olemus oli hintelä. Jotenkin tästä tuli vaikutelma, että tämä oli haihtumassa pois maailmasta. Kaikki tässä oli kovin vaaleaa, jos ei laskenut mukaan tummaa kaapua, johon tämä oli pukeutunut.

Daigo viittasi tyttöä istumaan pöydän ääreen. Hieman vastahakoisesti Yume totteli. Hän ei tosiaan pitänyt siitä, että poika joutui tällä tavoin huolehtimaan hänen tarpeistaan. Hän oli kuitenkin aikuinen ihminen, eikä tarvinnut itselleen sen enempää lapsenvahtia kuin palvelijaakaan.
”Kun olet syönyt, vien sinut johtajan luokse”, poika kertoi. ”Toista hänelle sama tarina, jonka eilen kerroit vartijalle. Hän saattaa esittää sinulle tarkentavia kysymyksiä, mutta tuskin mitään kovin vaikeaa.”

Yume nyökkäsi. Häntä jännitti, sillä hänen omasta mielestään tarina ei kuulostanut järin uskottavalta, mutta ehkä tuollaiset odottamattomat hyökkäykset olivat Tulimaassa yleisiä. Ei kai Itachi muuten sellaista tarinaa olisi kehitellyt? Sitä paitsi mies oli ollut aivan varma, että tarina menisi läpi. Ehkä Yumen pitäisi vain luottaa tämän sanaan.
”Mitä sitten tapahtuu?”
”Hän varmistaa minulta, että tarinasi on totta. Ja jos vastaan myöntävästi, saat jäädä”, Daigo selosti. Yumen teki mieli kysyä, mitä poika aikoi vastata. Jotenkin hänestä tuntui, että tämä näki haaleilla silmillään hänen lävitseen paremmin kuin kukaan aiemmin. Tämä voisi pilata kaiken, antaa hänet ilmi, jolloin hänet joko lähetettäisiin pois tai vangittaisiin. Mitään tällaista Itachi ei ollut osannut ottaa huomioon. Ei sillä, ei Yume itsekään ollut kuvitellut törmäävänsä jonkinlaiseen selvänäkijään, tai miksi Daigoa nyt olisi pitänytkään kutsua.

Tyttö söi aamiaisensa vaitonaisena. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut esittää kysymystään, koska ei ollut täysin varmaa, että Daigo tiesi, kuka hän todella oli. Ja kysymällä typeriä hän vain paljastaisi itsensä varmasti. Nyt piti pelata uhkapeliä todella korkein panoksin ja vain rukoilla voittoa. Juuri muuta mahdollisuutta ei ollut.

Aamiainen tuli puolittain hotkittua, koska Daigon läsnäolo hermostutti Yumea. Toisaalta poika oli hyvin ystävällinen, mutta tässä oli myös jotain pelottavaa ja vastenmielistä. Tämän ulkonäkö oli sanalla sanoen omituinen, mutta silti tämän puheet olivat se karmivampi puoli. Kenenkään ei olisi pitänyt nähdä toisesta ihmisestä niin paljon vain vajaan vuorokauden tuntemisen jälkeen. Mistä poika tietonsa onki? Oliko tällä todella jonkinlainen selvänäkökyky vai oliko kyse jostain muusta? Ehkä tämä oli nähnyt Yumesta jonkinlaisen etsintäkuulutuksen, jota muut temppelissä eivät vielä olleet nähneet. Se selittäisi viittauksen väärään nimeen.. ja raskauden nyt saattoi tarkkasilmäinen jo huomatakin.

Temppelin halki kulkeminen oli jälleen sekava kokemus. Yumesta oli kummallista, että jokaiseen paikkaan piti kulkea niin mutkikkaita reittejä. Olisi luullut, että jotain suorempaakin olisi päässyt perille. Tyttö oli melko varma, että he olivat pari kertaa jopa kulkeneet takaisinpäin. Ehkä Daigo ei halunnut hänen oppivan kulkemaan siellä. Hänhän ei ollut vielä virallisesti saanut turvapaikkaa. Kenties vieraiden ei ollut tarkoituskaan saada selkeää kuvaa temppelin sisätiloista. Tai sitten jotkin niistä olivat kiellettyjä vierailta, eikä Yumea sen takia voitu kuljettaa suorinta reittiä määränpäähän. Mistäpä sen tiesi.. uskonnollisissa yhteisöissä oli usein kovin omituisia sääntöjä.

Luultavasti – Yume ei todellakaan ollut varma – johtajan huone sijaitsi temppelin perimmäisessä nurkassa. Se oli yhtä askeettinen kuin Yumen omakin, vaikka seinillä oli jopa pari taulua. Kenties täällä pyrittiin elämään mahdollisimman yksinkertaista elämää, vaikka temppeli oli ulkoisesti upean ja massiivisen näköinen. Myös ensimmäinen aula oli tehnyt Yumeen lähtemättömän vaikutuksen.

Tyttö tervehti itseään huomattavasti vanhempaa miestä kohteliaasti ja painoi katseensa lattiaan. Sillä, uskoiko hän itse tiettyihin asioihin vai ei, ei nyt ollut merkitystä, koska tämä mies uskoi ja tämän armeliaisuudesta riippui hänen oma kohtalonsa. Yume ei olisi nyt missään nimessä ryhtynyt väittelemään uskonkysymyksistä, vaikka toisinaan sellaiset väittelyt saattoivat olla hyvin antoisia. Se tosin riippui paljon myös vastapuolesta ja siitä, kuin fundamentaalisesti tämä suhtautui omaan uskontoonsa. Toisten kanssa ei kannattanut ryhtyä väittelemään, sillä he näkivät vain oman polkunsa ja kielsivät kaiken sen ulkopuolelta tai vähintään luokittelivat kaiken muun äärimmäisen pahaksi. Onneksi oli olemassa myös avarakatseisia ihmisiä, joiden kanssa uskonnolliset keskustelut ja väittelyt tuottivat suorastaan nautintoa mennessään riittävän syvälliselle ja pohdiskelevalle tasolle.

”Istu alas, lapsi”, munkki kehotti Yumea. Tyttö vilkaisi pikaisesti ympärilleen, ennen kuin istahti polvilleen pienen tyynyn päälle. Vanha mies istuutui häntä vastapäätä, mutta Daigo jäi seisomaan jonnekin hänen selkänsä taakse. Ilmeisesti häntä ei pidetty kovin vaarallisena, koska paikalla ei ollut muita. Tosin eipä Yume olisi voinut kehua olevansa erityisen vaarallinen tapaus, vaikka hänestä oli sentään yritetty kouluttaa ninjaa. Hän pärjäsi ehkä alakoululaiselle, mutta siihen se sitten jäikin.

Seurasi pitkä hiljaisuus, joka sai tytön olon hyvin kiusaantuneeksi. Hän tuijotteli sylissään lepääviä käsiään ja tajusi kauhukseen, ettei ollut ottanut pois Itachin antamaa sormusta. Nyt oli liian myöhäistä, sillä sellainen teko kiinnittäisi taatusti toisten huomion. Hän tunsi jäätyvänsä siihen paikkaan. Sormuksessa oli Uchihan klaanin tunnus ja lisäksi Itachin vanhempien nimet. He eivät olleet vieläkään ehtineet hankkia siihen uusia kaiverruksia. Jos temppelin johtaja näkisi sen.. Huh, siinä tapauksessa kuulustelu saisi aivan toisenlaisen käänteen, koska kenellekään ei ollut selvää, miksi sormus oli juuri Yumella. Tytöstä ja Itachista se saattoi olla täysin loogista, mutta ulkopuolinen näkisi sen vain ryöstönä ja kuolleen naisen häpäisynä.

Mies kehotti tyttöä kertomaan tarinansa. Yume nielaisi, sillä hänen kurkkunsa tuntui nyt kuivalta ja karhealta. Puhe tuli vaikeasti, mutta jotenkin hän onnistui toistamaan samat sanat, jotka oli lausunut vartijalle edellisenä päivänä. Puhuessaan hän vilkuili vanhempaa munkkia varovaisesti hiustensa lomasta, mutta tämän ilmeestä oli mahdoton päätellä mitään. Tämä näytti vähän kuin ankaralta isältä, joka rakasti lapsiaan, mutta ei epäillyt käyttää keppiä, jos nämä olivat tottelemattomia. Mies herätti kunnioitusta ja pelkoa sekä samaan aikaan kummallista luottamusta. Tämä totisesti sopi johtamaan temppeliä.

”Mikä miehesi oli ammatiltaan?” mies kysyi yllättäen, kun Yume lopetti puhumisen. Tyttö ei ymmärtänyt, millä tavoin asia oli oleellinen.
”Hän oli entinen ninja, mutta hän ryhtyi puutarhuriksi haavoituttuaan pahasti. Me kasvatimme liljoja sekä joitain hyötykasveja”, hän selosti hetken mielijohteesta. Itachi ei ollut ottanut huomioon tällaisen kysymyksen esille nousemista. Yumen oli vain pakko keksiä jotain ja miehen nimeäminen entiseksi ninjaksi tuntui loogiselta muun tarinan perusteella, koska hän oli kuitenkin väittänyt tämän taistelleen hyökänneitä miehiä vastaan.
”En muista kuulleeni, että Tulimaassa olisi koskaan ollut Aikiwan ninjaklaania”, johtaja pohdiskeli.
”Olemmekin kotoisin.. Ruohomaasta!” Yume yritti epätoivoisesti. ”Mieheni haavoittumisen jälkeen halusimme muuttaa toisaalle. Hänellä oli kotona liian paljon kipeitä muistoja.”

Temppelin johtaja nyökäytti päätään. Ehkä tämä uskoi Yumea sittenkin. Tyttö pureskeli huolestuneena alahuultaan. Hän oli jo poikennut Itachin opettamasta kertomuksesta aika paljon.
”Et siis ole koskaan ollut Tulen temppelissä?” johtaja varmisti.
”En”, Yume myönsi. Ehkä olikin ihan hyvä, että hän oli valehdellut olevansa ruohomaalainen, sillä nyt hänen tietämättömyytensä temppelin asioista ei näyttäisi niin omituiselta kuin jos hän olisi ollut täkäläisiä. Toisaalta hän ei tiennyt Ruohomaasta juuri mitään. Oliko siellä Ruohon temppeli? Sellainen ainakin kuulosti hyvin omituiselta.. eihän ruoho ollut edes elementti. Toivottavasti mies ei alkaisi kysellä liikoja.
”Tämähän on mielenkiintoista. Me täällä Tulimaassa emme juurikaan tunne sinun kotimaatasi. Toivottavasti teidät otettiin hyvin vastaan”, mies hymähti niin lempeästi, että Yume yllättyi. ”Jotkut ovat taipuvaisia karsastamaan muunmaalaisia, mutta täällä temppelissä sinun ei tarvitse pelätä sellaista.”

Tyttö vain nyökkäsi. Hän ei oikein tiennyt, oletettiinko hänen sanovan jotain. Mies oli kuitenkin niin kiltti ja ystävällinen, että tyttöä etoi hänen oma petollisuutensa. Hän valehteli tälle silmät ja suun täyteen silkkaa sitä itseään. Valitettavasti totuus myös selviäisi tälle myöhemmin, kun Itachi tulisi hakemaan hänet. Oli sulaa hulluutta kuvitella, että tämän jälkeen joku suostuisi vielä vihkimään heidät. Hän oli kamala ihminen. Loukata nyt tällä tavoin pyhää miestä. Ja silti hän ei voinut kertoa tälle ajatuksistaan, ei edes vihjata niistä millään tavalla.

”Daigo, mitä sinä sanot tästä nuoresta naisesta?” johtaja suuntasi sanansa Yumen selän taakse. Tyttö jähmettyi paikoilleen peläten tulevaa. Hänestä itsestään ei ollut kertomaan totuutta, mutta Daigo oli taatusti vannonut temppelille jonkinlaisen valan. Ehkä poika nyt lavertelisi kaiken, mitä oli Yumesta saanut selville ilman, että tyttö oli edes kertonut tälle.

”Saede-san on hyvin surullinen kokemiensa menetysten tähden ja hän pelkää tulevaa”, Daigo vastasi. ”Hän on aivan yksin, viholliset ovat luultavasti hänen perässään ja tahtovat pahaa hänelle. Hän pelkää jälkikasvunsa puolesta ja tekisi mitä vain suojellakseen uutta elämää. Hän ei kuitenkaan pysty siihen yksin, joten hän tarvitsee paikan, jossa hän on turvassa.”

Yumen teki mieli vilkaista selkänsä taakse, mutta hän ei uskaltanut kääntyä. Jokainen sana, joka pojan suusta oli päässyt, oli ollut totta. Silti poika ei ollut paljastanut mitään, mikä olisi voinut vahingoittaa häntä. Tyttö ei voinut kuin olla kiitollinen tälle ja katua pelokkaita ajatuksiaan. Daigo oli todellakin ystävällinen, kun ei paljastanut hänen salaisuuksiaan. Ja lisäksi poika oli onnistunut tekemään sen valehtelematta lainkaan.

”Kiitos, Daigo”, johtaja sanoi. ”Saede-san, tervetuloa Tulen temppeliin. Voit olla täällä niin kauan kuin haluat.”
”Kiitos tuhannesti!” Yume henkäisi ja kumarsi miltei lattiaan asti. Hän päätti kohdella miestä suurella kunnioituksella, mikäli vielä törmäisi tähän temppelissä. Suunnaton helpotus virtasi hänen sisäänsä, vaikka samaan aikaan omatunto soimasi häntä valheista ja petollisuudesta. Tyttö yritti kuitenkin vaientaa sen äänen, sillä hän oli toiminut pakottavassa tilanteessa, ei siksi että olisi halunnut valehdella.

Daigo kiskoi tytön ylös. Yume punastui, koska ei ollut tajunnut, että oli aika poistua paikalta. Hän antoi pojan taluttaa hänet käytävään ja sieltä vielä eteenpäinkin.
”Kiitos sinulle”, hän kuiskasi mahdollisimman hiljaa, jotteivät sanat kantautuisi ulkopuolisten korviin.
”Puhutaan myöhemmin”, poika sihahti ja jatkoi matkan johtamista määrätietoisesti. Jossain vaiheessa tämä irrotti otteensa Yumen käsivarresta ja antoi tytön vain yksinkertaisesti kulkea perässään.

Kiviset käytävät olivat kolkkoja, mutta Yume pani merkille, etteivät he kulkeneet samaan käytävään, jonka varrella hänen huoneensa oli. Sen sijaan he saapuivat sellaiseen osaan temppeliä, joka vaikutti asutulta. Kivet olivat kuluneet keskeltä käytävää useiden jalkapohjien hangattua niitä kenties vuosisatojen ajan. Sieltä täältä kantautui puhetta ja jostain kuului astioiden ääniä kuin joku olisi ollut tiskaamassa tai laittamassa ruokaa. Joku lauloi surumielistä laulua ja jostain kantautui harjan rapina kivilattiaa vasten. Erilaisista äänistä tuli heti huomattavasti kodikkaampi olo.

Daigo vei Yumen pieneen huoneistoon, jonka sisustus oli suorastaan lämminhenkinen. Se yllätti tytön, sillä hän oli jo ehtinyt tottua askeettisuuteen. Tässä huoneistossa oli käytetty paljon lämpimiä värejä ja pehmeitä materiaaleja.
”Täällä on kaunista”, tyttö henkäisi pojan sulkiessa huoneen oven. Tämä kehotti häntä istumaan yhdelle lattiatyynyistä ja poistui sitten itse jonnekin. Yume jäi epävarmana paikoilleen. Minne hänet oli nyt tuotu?

”Äiti, hän on täällä”, tuttu ääni kantautui jostain kauempaa. Yume suoristautui välittömästi. Hän oli aivan unohtanut Daigon äidin. Jännittyneenä hän jäi odottamaan naista saapuvaksi.

Tämä tuli Daigo kannoillaan huoneeseen ohuen oviverhon takaa. Yume ei oikeastaan yllättynyt nähdessään miltei valkoiset hiukset, hyvin vaalean ihon ja hintelän olemuksen. Sen sijaan naisen silmät olivat vielä pelottavammat kuin pojan. Ne eivät olleet edes hailakan siniset, nekin olivat melkein valkoiset. Pupillitkin näyttivät harmailta mustan sijaan. Näkikö tämä ollenkaan?

Nainen kuitenkin liikkui yhtä varmasti kuin kuka tahansa näkevä ihminen. Tämä käveli Yumen luokse, tervehti häntä ja istuutui hänen eteensä. Nainen pyysi Daigoa tuomaan heille teetä, ennen kuin ryhtyi tarkastelemaan tyttöä karmivalla katseellaan.

”Olet tainnut kokea paljon pahaa, kun pelkäät noin paljon”, nainen totesi. ”Ei sillä, jokainen elossa oleva Uchiha on kokenut.”

Daigo laski teekupin Yumen eteen kuin hänen äitinsä ei olisi sanonut mitään omituista. Tyttö sen sijaan tunsi valtavaa tarvetta ponnahtaa jaloilleen ja juosta mahdollisimman kauas koko temppelistä. Mistä tuo nainen tiesi? Oliko tämä jo ehtinyt huomata sormuksen? Mitä Yume voisi enää tehdä?
”Rauhoitu. Sydämesi hakkaa niin, että sen voi kuulla jokainen kilometrin säteellä”, nainen lausui tyynesti ja kosketti kevyesti Yumen käsivartta. Tämän iho oli kuin rypistynyttä ohutta paperia, vaikka Daigon iän huomioon ottaen tämä ei voinut olla edes kamalan vanha. Ehkä korkeintaan viidennellä kymmenennellä.

Tyttö nielaisi. Hänellä oli kumma tunne, etteivät nainen ja poika halunneet hänelle pahaa. Silti tunteeseen oli hyvin vaikea luottaa, kun otti olosuhteet ja menneisyyden huomioon.
”Sinä et kuitenkaan ole Saede. Minä muistan, miten sievä pikkutyttö hän oli. Sinäkin olet sievä, mutta teissä ei ole muuta samaa kuin silmät. Miksi käytät hänen nimeään?” nainen tiedusteli.
”Etkö sinä tiedä?” Yume uskaltautui kysymään. Hän oli jo ollut varma, että nainen tiesi hänestä aivan kaiken.
”Alan olla niin vanha, etten näe kaikkea.. ja Daigo on niin nuori, ettei ole vielä kehittänyt omaa kykyään täydelliseksi”, nainen vastasi. ”Näkömme on vajavainen.”

Kyse siis oli jostain selvänäkijäsuvusta, kuten Yume oli arvellut. Se oli pelottavaa. Hän ei uskonut voivansa valehdella, vaikka kaksikko ei kaikkea näkisikään. Hän ei voinut tietää, missä kohdin näiden kyvyt toimivat ja missä eivät. Olipa tilanne kääntynyt pelottavaksi.

”Minua neuvottiin käyttämään sitä nimeä”, Yume myönsi suoraan tuijotellen samalla teekuppiinsa. Pelko palasi jälleen. Hänet saatettaisiin yhä ajaa täältä ulos.
”Vaikka sinulla on omakin nimi. Sinä olet monien nimien nainen. Mikset käyttäisi kaunista nimeäsi, joka annettiin sinulle lahjaksi niin kauan sitten?” nainen kummasteli.
”En koe sitä omakseni.”
”Etkä koe Saedeakaan”, Daigo puuttui puheeseen. ”Olet kuin sinut olisi tehty unista ja unelmista. Ehkä kasvattiäitisi siksi nimesi sinut Yumeksi.”

Tilanne alkoi olla jo melkein liikaa. Se oli karmiva, kammottava ja kaikkea muuta kuin miellyttävä. Yume ei pitänyt ollenkaan siitä, että nämä tuntemattomat kaivelivat hänestä ulos tietoja tuosta noin vain. Hänellä olisi pitänyt olla oikeus yksityisyyteen, mahdollisuus valita, mitä kertoa kellekin. Tuollainen sorkkiminen oli yksinkertaisesti väärin. Aivan samalla tavalla kuin vakoilu oli. Ihmisten yksityisyyttä tuli kunnioittaa, eikä lukea heitä kuin avointa kirjaa ilman lupaa.

”Voisitteko lopettaa?” tyttö pyysi katse yhä teekupissa, josta nousi lämmintä höyryä ja miellyttävä tuoksu hänen kasvoilleen. ”Minä olen kertonut sen, minkä haluan, eikä muu kuulu kenellekään. Vaikka näkisitte kaiken, mitä menneisyyteeni kätkeytyy, teillä ei ole oikeutta käyttää tietoa omiin tarkoituksiinne. Kerron, jos koen sen tarpeelliseksi, mutta toivon, ettette puuttuisi asioihini ilman lupaani.”
”Olet oikeassa. Olemme käyttäytyneet sopimattomasti”, nainen myönsi. ”Pyydän anteeksi. Olen Taemi, Daigon äiti.”
”Hauska tutustua, Taemi-sama”, Yume tervehti naista ja katsoi tätä ensimmäistä kertaa vähään aikaan. Taemin kasvoilla oli lämmin hymy, mutta silmät näyttivät melkein kuolleilta. Sen takia tätä oli kovin vaikea katsoa pitkään.
”Juo nyt teesi, ennen kuin se jäähtyy, Saede-san”, nainen hymähti. ”Ja kunnioita nimen alkuperäistä omistajaa, sillä tajuan nyt, että teitä yhdistää muukin kuin silmät. Mutta en puutu menneeseen enää. Sen sijaan haluaisin keskustella tulevaisuudestasi.”

Yumea kylmäsi taas, kun hän tarttui teekuppiin. Hän olisi halunnut tietää, kuka tämä Saede oikein oli. Hän ei kuitenkaan kysynyt, koska kysymys olisi saattanut saada naisen uudestaan penkomaan hänestä asioita, jotka tälle eivät kuuluneet. Hän voisi hyvin elää ilman tietoa, kenties se olisi jopa helpompaa.

”Mitä minun tulevaisuudestani?” tyttö sen sijaan kysäisi. Se vaikutti sekä kiinnostavalta että turvalliselta aiheelta.
”Tarkalleen ottaen teidän. Et ole tainnut käydä keskustelemassa tilastasi vielä parantajan kanssa. Haluaisin tutkia sinut ja varmistaa, että kaikki etenee kuten pitää”, nainen selosti.

Tyttö nyökkäsi tälle. Hän oli ollut huolissaan pikkuisesta, joten tutkiminen ei kuulostanut ollenkaan pahalta. Hänestä tuntui siltä, että pahoinvointi oli jäänyt hieman liian aikaisin pois. Toisaalta se oli tietysti miellyttävää, mutta eihän sitä tiennyt, jos se vaikka oli merkki jostain hyvin vakavasta. Hän joi teensä kiireesti saadakseen tietää vastauksia mahdollisimman pian.

”Huomaan, että sinusta tulee välittävä äiti”, Taemi naurahti, kun he nousivat tyynyiltä. Tämä viittoi Yumea seuraamaan perässään verhon takaiseen huoneeseen Daigon jäädessä siivoamaan toista huonetta.

Uusi huone oli edellistä pienempi. Se näytti melkein lääkärin vastaanotolta, mutta oli silti erilainen, kodikkaampi. Yume pääsi istumaan korkean sängyn laidalle. Kun Taemi pyysi häntä riisumaan paitansa, hän tunsi yllättävää ujoutta. Toki hän oli ollut lääkärissä monen monituista kertaa ja muutenkin naisten edessä puolipukeissa, mutta silti tilanne oli jollain tapaa erilainen kuin aiemmat. Hieman vaivautuneena tyttö kiskoi pitkähihaisen paidan päältään.

Taemi otti häneltä pulssin ja kirjoitti tuloksen ylös. Nainen kuunteli hänen keuhkonsa ja sydämensä. Joka välissä tämä teki itselleen muistiinpanoja, mutta ei sanonut Yumelle oikeastaan mitään, ellei satunnaisia ohjeita laskettu. Se vaivasi tyttöä. Hän olisi halunnut heti kuulla, toimiko kaikki hänen elimistössään normaalisti.
”Sinä tarvitsisit muuten suuremmat rintaliivit”, Taemi huomautti yllättäen, kun otti häneltä verta. Yume tuijotteli sillä hetkellä seinää, koska ei halunnut nähdä edes vilausta neulasta. Nyt hänen katseensa heilahti rintoihin, jotka pyrkivät melko kiivaasti ulos kupeistaan. Huh, olivatpa ne kasvaneet. Hän oli ilmeisesti seurannut mahaansa niin tarkasti, että oli unohtanut tarkastella etuvarustustaan. Mitähän Itachi oli siitä mieltä?

Oli omituista katsella kahta entistä suurempaa palluraa, sillä Yume oli tottunut näkemään ne pieninä nyppylöinä kehossaan. Nyt ne olivat saaneet lisää massaa ja olivat paljon pyöreämmät kuin aiemmin. Naisellisemmat, ehkä seksikkäämmätkin, varmasti ainakin miesten mielestä. Eivätkös nämä yleensä ihastelleet suuria rintoja? Tosin Yumen rinnoista tuskin koskaan tulisi kovin suuria, vaikka ne raskauden aikana kasvaisivatkin. Joka tapauksessa ne näyttivät hyvin hämmentäviltä.
”En taida oikein voida mennä ostoksille”, tyttö myönsi.
”Eiköhän se asia järjesty. Alat pian muutenkin tarvita löysempiä vaatteita”, vanhempi nainen hymähti. ”Ensimmäinen kerta vai mitä?”
”On. En voi sanoa olevani kovinkaan kokenut näissä asioissa”, Yume myönsi. ”Muistan lukeneeni, että pahoinvoinnin olisi pitänyt olla pahimmillaan viikolla kymmenen, mutta minusta se oli silloin jo huomattavasti lievempää kuin aiemmin ja nyt se on loppunut melkein kokonaan. Onko se paha asia?”
”Jokainen raskaus on yksilöllinen. Ole vain onnellinen, että se on vähentynyt. Minä voin pahoin koko raskauden ajan, kun odotin Daigoa, ja se oli kamalaa se”, Taemi kertoi. Yume nyökkäsi naiselle kiitollisena. Tuo tieto helpotti häntä kovasti.

Taemi laittoi veriputken telineeseen ja kehotti Yumea nyt riisumaan housunsakin. Tyttöä totisesti ujostutti, mutta tiedonjano voitti häpeän, joten hän totteli kiltisti.
”Kehosi näyttää toimivan normaalisti. Veri tietysti pitää tutkia erikseen”, nainen selitti. ”Sisätutkimus on joka tapauksessa paikallaan. On tärkeää, että kohdunsuu on vielä tässä vaiheessa napakasti kiinni.”

Voi elämä. Tätä Yume oli aina inhonnut. Häntä etoi ajatus, että joku tuntematon työnsi jonkin laitteen tai sormensa hänen sisälleen ja tunnusteli. Se oli epämiellyttävää. Se rikkoi jotain äärimmäistä tabua. Olisi pitänyt olla ihmisen itsensä päätettävissä, ketkä saivat kosketella häntä intiimialueelta, mutta ei.. Se oli niin väärin.

Kiltisti tyttö kuitenkin kävi makuulle ja levitti jalkansa, vaikka nöyryytyksen puna peitti hänen kasvonsa. Hän sulki silmänsä ja yritti hengittää mahdollisimman tasaisesti, jottei olisi jännittänyt liikaa. Jos jännitti, silloin sattui enemmän. Hän oli kuullut, että miehet olivat parempia tässä työssä ja osasivat olla hellempiä kuin naiset, mutta silti hän ei olisi koskaan antanut tuntemattoman miehen sorkkia itseään.

Taemilla oli selvästi hanskat kädessään. Siitä Yume oli sentään kiitollinen. Kaksi sormea tunkeutui röyhkeästi hänen sisälleen toisen käden painellessa kevyesti alavatsaa. Tässä tilanteessa ei ollut mitään seksuaalisesti kiihottavaa. Päinvastoin alatutkimuksen jälkeen jopa seksi tuntui ällöttävältä ajatukselta.

Vanhempi nainen mutisi jotain itsekseen sillä välin, kun Yume laski sekunteja tutkimuksen loppumiseen. Kun hän sitten sai luvan laittaa housut takaisin jalkaansa, hän melkein pomppasi alas sängyltä ja ryhtyi kiskomaan niitä päälleen. Vasta saatuaan kaikki vaatteet ylleen, hän istahti takaisin sängylle. Epämiellyttävä olo ei ollut helpottanut vieläkään. Taemia oli muutenkin vaikea katsoa, mutta nyt se oli vielä vaikeampaa. Oli epäreilua, että kaikki tämä tapahtui Yumelle. Kukaan ei mennyt sorkkimaan Itachia epämääräisistä paikoista vain sen takia, että tästä oli tulossa isä.

”Kaikki näyttäisi olevan kunnossa”, Taemi vapautti Yumen huolesta. ”Tutkin vielä veren, mutten usko, että siitäkään löytyy mitään huolestuttavaa. Sinun on nyt tärkeää huolehtia kunnostasi ja syödä riittävästi, etteivät lapset vain..”
”Lapset?!” Yume keskeytti naisen huudahduksella. Oliko tuo ollut pelkkä lipsahdus vai tarkoittiko tämä todella monikkoa? Ei voinut olla totta!
”Niin, kaksoset”, Taemi vastasi hitaasti ja silmäili häntä. ”Sinä et tiennyt?”
”Mistä minä olisin muka voinut tietää?” tyttö taivasteli.

Kaksoset? Voi hyvä auringonjumalatar, tämä ei ollut todellista. Hän oli vasta tottunut ajatukseen yhdestä lapsesta ja nyt niitä oli tulossa kaksi. Miten he selviäisivät? Työtä totisesti riittäisi, kun nämä syntyisivät. Ja miten hänen vartalonsa kestäisi sen? Hän oli niin pieni. Yhdenkin lapsen kantaminen olisi hänelle varmasti kova urakka, mutta kaksi tarkoitti kaksin määrin painoa. Hänen selkänsä katkeaisi jo ennen synnytystä. Sitä paitsi, miten häneen muka edes mahtuisi kaksi lasta!

Ja miten Itachi suhtautuisi tietoon? Yume olisi heti halunnut päästä kertomaan asiasta miehelle. Tämä muuttaisi kaiken. He eivät mitenkään voisi asua Vesimaan talossa pitkään, sillä siellä ei ollut tilaa viidelle. Alkuun se varmasti onnistuisi, kun lapset nukkuisivat heidän kanssaan samassa huoneessa, mutta siten ei voinut jatkaa loputtomiin.

”Kaksi lasta..” Yume mutisi. Uskomatonta.