Ficcikirjasto

Milloin rohkeus muuttuu uhkarohkeudeksi?

Milloin urheus typeryydeksi?

Vanille kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei voinut uskoa, miten pitkälle oli jo selvinnyt. Kukapa olisi uskonut, että kierroksella käymätön nuori oli vaeltanut vuorten lomitse Taejinin tornille, noussut hissillä sen huipulle ja selvinnyt sokkeloisten kerrosten halki aina alas asti. Kun hän nyt tuijotti tasanteelta, jolla torni seisoi, hän ei kyennyt enää erottamaan Oerbaa vuorten takaa. Hän oli kauempana kotoa kuin koskaan aiemmin.

Oli yhtä aikaa pelottavaa ja upeaa katsella päätä huimaavaa maisemaa. Tyttö tunsi olonsa hyvin pieneksi valtavina levittäytyvien vuorten keskellä ja rajattoman kaartuvan taivaan alla. Sillä hetkellä hän pystyi kuvittelemaan olevansa ainoa ihminen koko maailmassa.

Punapää seisoi paikoillaan pitkän aikaa ja keskittyi tuntemaan ympäröivän maailman kaikilla aisteillaan. Hän veti raikasta ilmaa keuhkonsa täyteen ja nautti sen mukana saapuvasta tuoksusta. Tuuli ei ollut lämmin, muttei kylmäkään. Se siveli ihoa juuri sopivasti. Se lauloi hiljaista lauluaan vuorilla. Vanille eli yhdessä maiseman kanssa. Hän halusi olla yhtä villi ja vapaa kuin se.

Vanille oli paennut, vapauttanut itsensä kahleista, jotka olivat uhanneet kietoutua hänen ympärilleen. Hän tiesi palaavansa, pako ei ollut lopullinen ratkaisu. Se oli ollut vain aikalisä, sillä hän ei ollut kyennyt antamaan vastauksia, joita häneltä toivottiin.

Samalla kun varasti itselleen aikaa, Vanille yritti kuroa sitä kiinni. Hän olisi voinut lähteä minne tahansa, mutta hän oli päättänyt seurata Fangin jalanjälkiä. Hän ei halunnut enää odottaa ystävänsä paluuta, hän tarvitsi tätä nyt.

Päätös oli syntynyt yhdessä yössä. Jos Take ei olisi tehnyt aloitetta, Vanille olisi kenties pysynyt Oerbassa. Tyttö oli kyllä ajatellut jo aiemmin Fangin perään lähtemistä, mutta vasta Taken tempaus oli potkaissut hänet liikkeelle. Hän tiesi tehneensä väärin, mutta hän ei ollut voinut jäädä.

Bhaktin jättäminen oli ollut raskasta. Robotti oli ainoa, joka Vanillen perheestä oli tytön lisäksi jäänyt henkiin – mikäli robotin kohdalla voitiin puhua henkiin jäämisestä. Tyttö ei kuitenkaan ollut voinut ottaa sitä mukaansa, sillä se ei olisi pystynyt rullaamaan pitkin epätasaista maastoa. Niinpä Vanille oli päätynyt jättämään sen toisten luokse. Momille hän oli jättänyt kirjeen, jossa oli pyytänyt tätä huolehtimaan robotista siihen asti, että hän palaisi takaisin. Samassa kirjeessä hän oli myös kertonut olevansa kunnossa ja pyytänyt, ettei kukaan lähtisi hänen peräänsä.

Oikeastaan Vanille oli yllättänyt siitä, ettei kukaan ollut tullut. Hän oli puolittain odottanut Taken ryntäävän vuorille etsimään häntä. Tosin mistäpä hän tiesi, vaikka poika olisi tehnytkin niin. Kenties heidän tiensä eivät vain olleet kohdanneet.

Tyttö tiesi, että sanomista tulisi joka tapauksessa, kun hän palaisi reissultaan. Hän ei ollut käynyt kierroksella, joten hänellä ei ollut oikeutta lähteä kylästä omin päin. Hän ymmärsi riskin, mutta hän oli lähtenyt silti. Hän oli opetellut taistelutaitoja lapsesta asti ja kyennyt taistelemaan cocoonlaisia vastaan. Pulsen villieläimet eivät yrittäisi ampua häntä, joten hän uskoi selviävän niistä kyllä tarvittaessa. Sitä paitsi, olihan hän jo kerran kaatanut karhun. Hän ei ollut niin avuton kuin toiset halusivat kuvitella.

Vanille käänsi selkänsä tasanteen alapuolella levittäytyvälle vuoristolle ja jäi tarkastelemaan edessään olevaa näkymää. Kallion seinämät kohosivat niin jyrkkinä, ettei niitä pitkin voinut kiivetä. Ne olivat lähes pystysuoria. Niiden lomitse näytti kuitenkin kulkevan kapea sola, joten tyttö lähti suunnistamaan sitä kohti.

Tyttö ei ollut koskaan käynyt näin kaukana Oerbasta, mutta hän oli nähnyt karttoja ja kuunnellut puheita. Taejinin tornilta vei vain yksi tie kaivoksiin, joita Atomos asutti, ja vain noita kaivoksia pitkin pääsi Archylten arolle. Kyseiseltä arolta Fang oli puolestaan lähtenyt noutamaan lampaita.

Valitettavasti Vanille ei voinut olla varma, pääsikö tasanteelta jonnekin muuallekin kuin kaivoksiin, mutta hän päätti olla rohkea ja yrittää. Hän ei voisi vain jäädä paikoilleen ja miettiä loputtomiin oikeaa ratkaisua. Tasanteella kävi viileä tuuli eikä tyttö halunnut jäädä sen armoille yöksi. Edellinen yö tornissa oli menetellyt, mutta seuraavan hän joutuisi luultavasti viettämään ulkosalla.

Tyttö käveli korkeiden seinämien varjostamaan solaan. Hetkellisesti hän tunsi pakokauhua, sillä kulkuväylä ei ollut leveimmästä päästä, mutta hän pakotti tunteen syrjään ja jatkoi matkantekoa. Hän oli päättänyt mennä Fangia vastaan, joten hänen oli pidettävä kiinni päätöksestään. Samalla hän pystyisi todistamaan tälle ja kaikille muille, että hän pärjäsi omillaan.

Sola tuntui mutkittelevan loputtomiin. Keskipäivän aurinko kulki sen ylitse ja katosi sitten näkyvistä. Vanillea ahdisti yhä enemmän, sillä kulkusuuntia oli vain kaksi – eteen ja taakse. Takaisin palaaminen ei ollut vaihtoehto, joten hän jatkoi marssimista eteenpäin päivän kääntyessä iltaa kohti. Hän ei pysähtynyt lepäämään pitkiksi ajoiksi, vaan söi eväitään kävellessään.

Pimeä oli jo miltei laskeutunut, kun sola päättyi luolan suulle. Vanille tuijotti synkkyyteen ja nielaisi. Hän ei halunnut ottaa askeltakaan enää. Ajatuskin pilkkopimeästä luolasta sai hänen henkensä salpautumaan. Vasta nyt hän tajusi, miten yksin oli erämaan keskellä. Jos hänellä sattuisi jotain, kukaan ei välttämättä löytäisi häntä. Ei ollut mitään takeita siitä, että hän oli valinnut oikean solan. Hänen olisi ehdottomasti pitänyt ennen lähtöä pihistää itselleen kartta.

Tyttö vilkuili ympärilleen. Missään ei näkynyt edes kitukasvuista käkkyrää, josta hän olisi voinut taittaa oksia nuotiota varten. Hänelle ei ollut tullut mieleen, että hänen olisi pitänyt kantaa mukanaan puuta tulentekotarvikkeiden lisäksi. Oerbaa ympäröiviltä vuorilta löytyi aina jotain, mitä saattoi tarvittaessa polttaa.

Ajatus kylmästä yöstä yksin pimeässä ei houkutellut, mutta palaaminenkaan ei tullut kysymykseen, joten Vanille irrotti karhun taljan vyötäröltään ja kietoi sen ympärilleen. Hän istui maahan suuren kiven viereen ja käpertyi sen kylkeen. Hän ei uskonut nukkuvansa tulevana yönä silmällistäkään, mutta jonkinlainen lepo oli tarpeen. Toivottavasti vain villieläimet eivät yllättäisi häntä. Hän ei ollut nähnyt solassa mitään vaarallista päivän aikana, mutta mistä sitä tiesi, mitä otuksia ryömisi yöllä esiin.

~o~

”Pysähdy, Vanille!” Caela huudahti ja tarttui Vanillea käsivarresta. Punapää pysähtyi, mutta loi kummastuneen katseen ystäväänsä. Hän oli juuri aikeissa esittää kysymyksen, kun Caela painoi kämmenen hänen suulleen.

”Take on tuolla”, tyttö kuiskasi Vanillen korvaan.

Vanille veti ystävänsä käden pois suultaan. Nyt hänkin huomasi tummahiuksisen pojan, joka jutusteli kadunkulmauksessa Thymen kanssa. Kumpikaan pojista ei ollut nähnyt heitä, sillä he olivat hyvän matkan päässä näistä.

”Luna odottaa meitä”, Vanille supatti takaisin Caelalle. ”Meidän pitäisi jatkaa matkaa.”

”En minä voi!” Caela voihkaisi.

”Miten niin et voi?” punapää kummasteli. Juuri nyt hän ei tajunnut ystäväänsä ollenkaan.

”Meidän pitäisi kulkea Taken ohitse.”

Vanille tuijotti ystäväänsä sanattomana. Hän ei nähnyt m itään ongelmaa serkkunsa ja tämän kaverin ohittamisessa.

”Mennään nyt vain”, punapää yritti. Hän tiesi, ettei Luna pitänyt odottamisesta.

”Helppo sinun on sanoa!”

”Ala tulla, ei Take sinua syö!” Vanille nauroi ja tarttui puolestaan ystäväänsä kädestä. Kun hän kiskoi vastustelevan Caelan mukaansa, hän oli varma, että tämä mutisi ”kunpa söisikin” tai jotain sensuuntaista. Vanille puisteli päätään, Caela oli totisesti toivoton tapaus.

”Hei, Van. Eikö sinulle ole sanottu, että ihmisten sieppaaminen on ruma tapa?” Thyme huudahti nähdessään kaksikon.

”Ai, onko?” Vanille hymähti ja päästi Caelan otteestaan, sillä nyt hän oli varma, ettei tämä enää karkaisi paikalta. Hänen arvionsa osoittautui oikeaksi, toinen tyttö jatkoi kävelemistä hänen rinnallaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sivusilmällä Vanille kuitenkin näki, että tämän posket hehkuivat punaisina.

”Hei, minä olen Thyme, Vanillen serkku”, Thyme esitteli itsensä. Vanille ei vaivautunut sanomaan, että oli kyllä kertonut serkustaan ystävälleen.

”Caela”, Caela sai vastattua.

”Hei, Caela. Minä olen Take”, toinen poika kommentoi. Vanille naurahti itsekseen huomatessaan Caelan näyttävän siltä, että voisi sulaa märäksi läntiksi kadulle.

Vanillen – ja poikien – yllätykseksi Caela päästi kummallisen naurahduksen, punastui lisää ja hymyili heti perään entistä leveämmin. Take näytti siltä, ettei tiennyt, miten tytön reaktioon olisi pitänyt suhtautua.

”Mitäs te täällä teette?” Vanille kysäisi katkaistakseen ystävänsä naurahdusta seuranneen kiusallisen hiljaisuuden.

”Odotamme Astaraa ja Fangia”, Thyme vastasi.

”Häh? Oikeasti?” Vanille huudahti. ”Oletko sinä alkanut seurustella? Vai te molemmatko? Miksei minulle ole kerrottu mitään!” Oli todella omituista, etteivät huhut olleet kantautuneet hänen korviinsa. Hän ei kyllä tuntenut kumpaakaan mainituista tytöistä, mutta yleensä joko Sati tai Juni onki selville tällaiset asiat alta aikayksikön. Pojat olivat vastikään keksineet, että ihmisten vakoilu ja salakuuntelu oli huveista suurinta, ja lisäksi kaksoset olivat erittäin huonoja säilyttämään salaisuuksia.

”Ei kaikkea tuollaisille nappuloille kerrota”, Thyme kuittasi.

”Emme me seurustele heidän kanssaan”, Take kiirehti lisäämään. ”Meillä on muita asioita hoidettavana.”

”No, nyt sinä pilasit koko jutun!” Thyme huudahti ja pukkasi toista poikaa kylkeen. ”Tiedä vaikka serkkulikka olisi tykännyt sinusta ja…”

”Kaikkea sinä kuvitteletkin”, Vanille nauroi. Hän ei halunnut, että Caela alkaisi kuvitella mitään. Ystävien ihastuksiin ei ihastuttu, asia oli niin yksinkertainen. Ei sillä, ei hän osannut ajatella Takea sillä tavoin. Poika liikkui joskus hänen serkkunsa seurassa ja oli ihan kiva, mutta siinä kaikki. Thyme kuittaili olemattomista asioista.

”Älä väitä, ettet jo ehtinyt säikähtää”, serkkupoika vain jatkoi.

”No, en ehtinyt. Sinulla on liian vilkas mielikuvitus”, Vanille puuskahti.

”Kyllä sen tietää, mitä tuon ikäisen pikkulikan päässä liikkuu.”

”Sinä nyt et tiedä tytöistä yhtään mitään!”

Serkukset jäivät hetkeksi tuijottamaan toisiaan, kunnes purskahtivat molemmat nauruun. Vanille muistutti itseään, että hänen pitäisi taas viettää enemmän aikaa Thymen ja tämän kavereiden kanssa. Tytöt olivat kivoja ystäviä myös, mutta välillä hän kaipasi poikien seuraan. Näiden kanssa saattoi olla eri tavalla rennosti, eivätkä nämä koskaan kyselleet tosissaan hänen tykkäämisistään, saati siitä, mitä hän oli tehnyt kenenkin kanssa. Sen sijaan hän saattoi kyllä joskus kuulla, mitä pojat olivat puuhanneet… tai väittivät puuhanneensa. Puolet puheista oli luultavasti täyttä puppua.

”Meidän pitää mennä, mutta nähdään taas”, Vanille totesi lopulta. Hän olisi mieluusti jäänyt pidemmäksikin ajaksi, mutta Luna tosiaan odotti häntä ja Caelaa.

”Tule vaikka illalla laiturille”, Thyme ehdotti.

”Okei.”

Vanille heilautti kättään ja lähti jatkamaan matkaa Caelan kanssa. Toinen tyttö pysytteli hiljaa, kunnes he olivat varmasti kuulomatkan päässä pojista. Vasta sitten tämä uskalsi avata suunsa.

”Tykkäätkö sinä Takesta?”

”En… tai siis. Take on ihan kiva, mutta en tykkää hänestä siinä mielessä”, Vanille vastasi. Hän oli arvannut, että Caela ottaisi asian puheeksi.

”Mutta sinun serkkusi sanoi…”

”Thyme vain tykkää kiusata minua ja hänellä on oikeasti liian vilkas mielikuvitus. Hän on keksinyt minulle poikaystäviä siitä asti, kun täytin kymmenen”, punapää selitti. Hän ei edes valehdellut, Thymestä oli jostain syystä suunnattoman hauskaa kiusata häntä pojilla. Tämä ei tehnyt sitä, jos he olivat isossa porukassa, mutta jos he olivat kahdestaan tai kolmistaan jonkun kanssa tai Sati ja Juni olivat kuulolla, silloin tällä oli tapana aloittaa aiheesta.

Caela pohdiskeli asiaa hetken, ennen kuin nyökkäsi. Tovin kuluttua tämä jo hehkutti sitä, että Take oli puhunut tälle. Vanille hymyili ja antoi ystävänsä lörpöttelyjen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän oli helpottunut, ettei Thymen sanomisista ollut aiheutunut enempää draamaa.

~o~

Vanille säpsähti yllättävän valon osuessa hänen silmiinsä. Hän oli sittenkin nukahtanut, vaikka oli ollut varma, ettei saisi millään unta. Nyt aurinko oli ehtinyt kivuta jo niin ylhäälle, että sen säteet kurkistelivat alas solan korkealta reunalta. Päivän täytyi olla melkoisen pitkällä.

Tyttö kampesi itsensä jaloilleen ja kiinnitti karhuntaljan takaisin vyötärölleen. Hänen olisi paras kiirehtiä eteenpäin, ettei koko päivä menisi hukkaan. Hän käänsi katseensa luolan suuaukkoon, joka ei ollut yön aikana muuttunut yhtään vähemmän uhkaavaksi. Niin tai näin, hänellä ei tainnut olla vaihtoehtoja.

Nielaistuaan kuuluvasti Vanille otti ensimmäisen askeleen kohti luolaa. Mahassa kouraisi, mutta ei pelkästä jännityksestä. Hänellä oli nälkä. Hetken hän leikitteli ajatuksella jäädä vielä paikoilleen ja syödä aamiaista. Hän oli kuitenkin hukannut jo suuren osan aamua. Oli parempi selvittää luolan sokkelot valoisaan aikaan ja syödä myöhemmin. Parempi tietysti olisi ollut, jos hän olisi jättänyt syömisen kokonaan välistä, sillä eväät alkoivat käydä vähiin. Valitettavasti mitään metsästettäväksi kelpaavaa ei ollut tullut vastaan, saati sitten, että Vanille olisi ylipäätään ollut erityisen hyvä ja kokenut metsästäjä.

Tyttö puisteli päätään karistaakseen turhat pohdinnat mielestään. Hän marssi sisälle luolaan. Ilma muuttui välittömästi viileämmäksi ja sai tytön paljaiden käsivarsien ihon nousemaan kananlihalle. Vanille kietoi kädet ympärilleen, mutta jatkoi matkaansa. Luolassa oli hämärää, muttei pimeää. Vanille ei kuitenkaan jaksanut uskoa, että päivänvaloa riittäisi kovin syvälle.

Hyvin pian punapää sai huomata, ettei syvemmälläkään luolassa vallinnut täydellinen pimeys. Luolan seinämät ja katto olivat täynnä sinertäviä kiviä, jotka hehkuivat himmeää valoa ympärilleen. Ne näyttivät kristalleilta, mutta Vanille oli aina ajatellut kristallien olevan suuria, samanlaisia kuin Animan kammiossa kristalliuntaan nukkunut l’Cie. Nämä kivet olivat vain tytön nyrkinkokoisia, osa jopa pienempiä, eivätkä ne muistuttaneet mitään elollista olentoa. L’Cien oli tunnistanut entiseksi ihmiseksi kristallitilassakin.

Vähäinenkin valo kohensi Vanillen mielialaa. Hän oli ehtinyt pelätä joutuvansa haparoimaan tiensä luolan läpi pelkästään tuntoaistinsa ja kuulonsa avulla. Sellainen olisi ollut kamalaa.

Punapäällä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli kulkenut, kun hän miltei törmäsi kasaan kiviä. Hän seurasi kasaa katseellaan ja totesi, että sen ja katon väliin jäi tilaa. Raosta kajasti kirkkaampaa valoa. Tyttö ryhtyi kipuamaan kivikasaa pitkin ylöspäin. Kivien karhea pinta raapi hänen käsiään ja paljaita polviaan, mutta hän ei suostunut luovuttamaan. Hän aikoi päästä luolasta ulos vielä saman päivän aikana.

Hitaan kiipeämisurakan päätteeksi Vanille pääsi kuin pääsikin kivikasan huipulle. Hän hivutti itsensä kasan ja katon välistä ja lähti laskeutumaan mahdollisimman varovasti. Kasan toisella puolella oli huomattavasti valoisampaa. Luola ei päättynyt vielä, mutta oli helppo päätellä, että suuaukko ei voinut olla kaukana.

Päästyään taas alas tyttö vilkaisi itseään. Polvien iho oli hankautunut rikki, mutta muuten hän oli kunnossa. Nälkä tosin mourusi vatsassa koko ajan kuuluvammin, joten pian hänen olisi pakko pysähtyä syömään. Hän kuitenkin toivoi löytävänsä ensin ulos luolasta.

Väsynyt punapää jatkoi matkaa sinnikkäästi. Askel askeleelta valo lisääntyi ja kivien välissä alkoi näkyä ruohotuppoja. Näky kannusti siirtämään kolottavia jalkoja yhä eteenpäin.

Yhtäkkiä edessäpäin näkyi kirkas aukko. Valo sokaisi Vanillen hetkeksi niin perin pohjin, ettei hän erottanut aukon toiselta puolelta mitään. Valo oli kuitenkin parempi kuin pimeys, joten hän astui ulos luolasta räpytellen samalla silmiään.

Kun punapää vihdoin näki kunnolla eteensä, hän henkäisi ihastuksesta. Hän oli saapunut järvelle, jonka halki kulki pikkuisten lähellä toisiaan sijaitsevien saarten rivistö. Hyppäämällä saarelta toiselle saattoi päästä järven vastarannalle saakka. Auringonvalo heijastui vedestä, vaikka päivä oli kääntymässä iltaan.

Vanille loi katseensa taivaalle ja totesi, että hän ei ollut varsinaisesti tullut ulos luolasta. Kivinen katto oli vain paljon korkeammalla ja se oli sortunut paikka paikoin. Kenties saaret olivat syntyneet siten. Joka tapauksessa vuoren sisällä oleva järvi oli hyvin kaunis ja paikka sopi täydellisesti lepo hetkeä varten. Jostain syystä Vanille tunsi olonsa turvallisemmaksi nyt, kun taivas oli näkyvissä.

Tyttö käveli lähemmäs vesirajaa ja tähysi ensimmäiselle saarelle. Nyt hän joutui toteamaan, ettei se ollut aivan niin lähellä kuin hän oli kuvitellut. Edes vauhtia ottamalla hän ei pystyisi hyppäämään sille. Vedessä näytti kuitenkin olevan kiviä, joiden avulla hänen ehkä onnistuisi tasapainoilla saarelle.

Vanille astui ensimmäisen kiven päälle. Se oli liukas ja huojui hieman, mutta tyttö onnistui säilyttämään tasapainonsa. Hitaasti ja varovaisesti hän siirtyi kiveltä toiselle, kunnes vihdoin seisoi saarella. Hän asettui rehevän pensaan viereen ja kaivoi eväspakkauksensa esiin. Rukousmerkin tehtyään hän ei enää odotellut vaan alkoi syödä. Hänestä tuntui siltä, ettei hän ollut nähnyt ruokaa päiväkausiin.

Tyttö ei ehtinyt kauaa nauttia eväistään, kun jostain lähistöltä alkoi kantautua kummallista siritystä. Vanille laski syömänsä kuivahkon leivän maahan ja kohotti katseensa. Ääni tuntui kuuluvan joka puolelta yhtä aikaa, hän ei osannut paikallistaa sitä, mutta se nosti hänen ihonsa kananlihalle.

Yhtäkkiä vedestä pongahti suuri, kellertävän vihreä otus, joka muistutti etäisesti sammakkoa. Sitä seurasi kolme muuta, jotka hyppäsivät saarelle eri puolilta. Ei ihme, ettei Vanille ollut osannut paikallistaa ääntä, sillä kaikki eläimet sirittivät samalla, kun lähestyivät tyttöä.

Vanille kiskaisi aseensa esiin ja valmistautui puolustautumaan. Sammakkoeläimet eivät näyttäneet järin vaarallisilta, mutta toisaalta ne piirittivät häntä. Lisäksi ne saattoivat olla myrkyllisiä, jotkin matelijat olivat. Punapää ei valitettavasti kyennyt muistamaan, oliko kuullut puhuttavan juuri tästä lajista. Hän ei voinut sanoa, että opiskelu olisi ollut hänen vahvinta lajiaan. Hänellä oli paha tapa unohtua haaveksimaan kesken oppituntien.

Yksi sammakoista hyppäsi Vanillea kohti. Tyttö heilautti asettaan ja onnistui raapaisemaan sillä eläimen nahkaa. Se päästi rääkäisyn, mutta näytti muuttuvan vain entistä äkäisemmäksi.

Muutkin sammakot alkoivat hyppiä tyttöä päin. Hänellä oli täysi työ puolustautua niitä vastaan. Yksi tai kaksi olisi ollut helppo voittaa, mutta neljä oli jo liikaa. Lisäksi hän oli melko varma, että siritys voimistui koko ajan. Lisää sammakoita oli tulossa.

Paniikki alkoi kasvaa Vanillen sisällä, kun hän huitoi eläimiä pois kimpustaan. Mikä sai ne noin aggressiivisiksi? Eikö villieläimien olisi kuitenkin pitänyt kavahtaa ihmisiä?

Yksi otuksista raapaisi Vanillen käsivartta. Raapaisi!  Mistä lähtien sammakoilla oli ollut kynnet? Haavat eivät olleet syviä, mutta sattuivat kiitettävästi. Tyttö alkoi hakea katseellaan turvapaikkaa, mutta tilanne näytti mahdottomalta. Sammakot olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Hän ei päässyt takaisin kivipolulle ja sitä kautta luolalle.

Vanille heilautti asettaan ja osui muutamaan sammakkoon. Terät jäivät kiinni niiden ihoon, joten hän joutui kiskaisemaan kovaa, ennen kuin sai ne irtoamaan. Hän iski yhä uudestaan ja uudestaan, mutta taisteleminen alkoi näyttää hyödyttömältä. Sammakoita oli yksinkertaisesti liikaa.

Yksi sammakko ponnisti tytön edessä ja tömähti hänen rintaansa vasten. Vanille kaatui selälleen, sillä eläin oli yllättävän painava. Ase kirposi tytön kädestä ja lennähti kauemmas. Hän yritti heivata sammakon pois päältään, mutta tunsi olonsa väsyneeksi ja voimattomaksi. Muut sammakotkin hyppivät jo hänen päälleen.

Tähänkö kaikki päättyisi? Hän oli päässyt niin pitkälle, aivan liian pitkälle kuollakseen muutaman sammakon hyökkäykseen. Nyt hän kuitenkin ymmärsi, miksi sanottiin, ettei kenenkään pitäisi lähteä yksin vaeltamaan. Olipa hän ollut typerä.

Vanille huitoi epätoivoisesti käsillään ja yritti taistella vielä viimeisillä voimillaan. Sirityksen lisäksi kuului muita ääniä, kuin joku olisi huutanut, mutta kenties hän vain kuvitteli tai kenties hän huusi itse. Kaikki oli sekavaa.

Tyttö ehti vielä nähdä punaisen välähdyksen, ennen kuin pimeys vei hänet mukanaan.