Ficcikirjasto

Yksin kulkiessa eksyminen on pahinta.

Minä en kuitenkaan ollut yksin.

Vanille kiirehti kapeaa kujaa pitkin kohti laituria, jolla Dian klaanin nuoret tapasivat viettää aikaa. Hänellä oli ollut täysi työ karistaa veljensä kannoiltaan, mutta jotenkin hän oli siinä onnistunut. Pikkuveljet olivat toisinaan oikea riesa, vaikka samaan aikaan olivat omalla tavallaan ihania.

Bhakti oli tällä kertaa toiminut harhautuksen apuna. Robotti oli järjestänyt sen verran ohjelmaa lastenhuoneessa, etteivät kaksoset olleet huomanneet isosiskonsa livahtavan tiehensä. Vanille muistutti itseään, että hänen pitäisi lisätä öljyä robottiin kiitokseksi avusta.

Ajatus vapaahetkestä oli varsin piristävä. Punapää oli koko päivän työstänyt Lavenderin määräämää ryhmätehtävää yhdessä Caelan ja Lunan kanssa. Tyttöjen seurassa oli toki mukavaa, mutta tehtävä oli ollut toivottoman tylsä. Onneksi Caela oli muistanut tasaisin väliajoin piristää työskentelyä kertaamalla Taken jokaista äänenpainoa ja katsetta. Tämän kertomus oli vähä vähältä muuttunut kuvaavammaksi, mutta Vanille ei ollut viitsinyt mainita, ettei Take ollut katsellut hänen ystäväänsä mitenkään erityisen kaipaavasti. Lähinnä poika oli suhtautunut Caelaan neutraalin ystävällisesti, mutta oli asioita, joita ei vain sanottu ääneen.

Vanillen askel oli kevyt. Lavenderin tehtävä oli nyt suoritettu, oli oikeastaan ollut kiva työskennellä välillä itsenäisesti. Punapäällä ei ollut aavistustakaan, miksi he olivat saaneet tehdä ryhmätöitä kotona. Lavender oli vain sanonut joutuvansa päiväksi toisiin tehtäviin. Luonnollisesti kaikki olivat yrittäneet udella syytä Vanillelta ja toiselta Dian klaanista tulevalta tytöltä, mutta he olivat olleet yhtä pihalla kuin muutkin.

Oikeastaan Vanillelle oli yhdentekevää, miksei Lavender ollut opettanut heitä sinä päivänä. Vaihtelu virkisti, sitä paitsi hän oli ollut aina sitä tyyppiä, joka oppi parhaiten käytännön kautta. Siksi hän oli niin hyvä aseenkäyttelijäkin. Se oli taito, jota ei opittu lukemalla tai luentoa kuuntelemalla. Sitä piti harjoitella oikeasti.

Laiturilla istuskeli jo useita nuoria, kun Vanille saapui paikalle. Hänen hämmästyksekseen paikalla oli muitakin kuin Dian klaanin jäseniä. Yleensä he kokoontuivat tänne keskenään, muita nuoria tavattiin muualla. Illassa oli ilmeisesti jotain erikoista. Ehkä punapään olisi pitänyt kerrankin ottaa omat ystävänsä mukaan.

Tyttö suunnisti laiturin tolpan päällä istuskelevan serkkunsa luokse. Tämä jutteli pitkänhuiskean tytön kanssa. Vanille tunsi tytön ulkonäöltä, muttei muistanut tämän nimeä. Tämä oli joka tapauksessa punapäätä vanhempi ja kauniimpi.

”Tulithan sinä”, Thyme totesi. ”Olikos teillä tenavilla kiva päivä?”

”Mistä lähtien sinä olet ollut niin aikuinen, että voit kutsua minua tenavaksi?” Vanille puuskahti ja pukkasi serkkuaan.

”Onko hän tyttöystäväsi?” pitkä tyttö tiedusteli Thymeltä, joka purskahti nauruun.

”Anima sentään, ei! Vanille on serkkuni”, poika selvitti. ”Viisitoistavuotias napero, en sotkeutuisi keneenkään niin nuoreen.”

”Pyh, olet vain kaksi vuotta vanhempi”, Vanillen oli pakko huomauttaa.

”Mutta olen käynyt kierroksella. Se tekee minusta aikuisen, kun taas sinä olet pelkkä kakara.”

”Etkö aio esitellä meitä?” pitkä tyttö keskeytti serkusten väittelyn.

”En itse asiassa ajatellut”, Thyme myönsi ja iski silmää tytölle. Vanille silmäili hitaasti kumpaakin. Oliko näillä jotain meneillään?

”Hyvä on sitten”, pitkä tyttö töksäytti. Tämä kääntyi Vanilleen päin ja teki rukousmerkin. ”Oerba Yan Astara”, tämä esitteli itsensä muodollisesti.

”Oerba Dia Vanille”, punapää vastasi yhtä muodollisesti. Hän ei ollut tottunut tällaiseen jäykkyyteen ystäviensä parissa, edes Luna ei käyttäytynyt tuolla tavoin, vaikka oli myös Yanin klaanista. ”Oletko sinä Thymen ystävä?” Vanille kysäisi, kun muodollisuudet oli hoidettu pois alta.

”Hmmm, en varsinaisesti”, Astara vastasi. ”Tunnemme Taken kautta. Meillä on… miten sen sanoisi? Yhteisiä asioita.”

Yhteisiä asioita? Kuulostipa salaperäiseltä. Vanille muisti varsin hyvin, että Take oli sanonut päivällä, etteivät pojat seurustelleet Astaran ja sen toisen tytön – mikä tämän nimi oli ollutkaan – kanssa, vaan heillä oli yhteinen tehtävä tai jotain. Mitä kummaa oli tekeillä?

”Sinun ei pitäisi puhua siitä hänelle”, Thyme huomautti.

”Ja miksiköhän ei?” Vanille tivasi. ”Mistä lähtien sinä ole ruvennut noin salamyhkäiseksi?”

”Siitä lähtien, kun olen oppinut kantamaan vastuuni klaanin asioista”, hänen serkkunsa selitti.

”En tiennytkään, että siihen kuuluu asioiden jakaminen toisten klaanien edustajien kanssa, mutta ei omien sukulaistensa”, punapää tuhahti. Hän ei pitänyt tästä uudesta ulkopuolisuuden tunteesta. Thyme oli aina ollut hänelle kuin isoveli, jota hän ei ollut koskaan saanut. Kaikessa ärsyttävyydessään tämä oli hänelle hyvin rakas. Silti juuri nyt Vanillesta tuntui kuin poika olisi työntämässä häntä syrjään voidakseen viettää enemmän aikaa tämän Astaran kanssa.

Astara vaikutti kyllä mukavalta tytöltä, mutta Vanille ei halunnut tulla potkituksi pois serkkunsa elämästä. Thyme oli jo kenties hyväksytty virallisesti aikuisten maailmaan, mutta Vanille tulisi pian perässä. Ei kai pieni viivytys tarkoittanut sitä, etteivät he voineet enää olla läheisiä?

”Älä puutu siihen, mitä et ymmärrä”, Thyme kuittasi. ”Take muuten kyseli sinusta tänään.”

Vanille jäi tuijottamaan serkkuaan suu auki. Hän aikoi sanoa jotain, mutta sanat katosivat hänen mielestään. Hän oli tyrmistynyt siitä, että Thyme torjui hänet tuolla tavoin, mutta vähintään yhtä kummallista oli, että Take oli kysellyt hänestä. Eihän hänellä ollut mitään tekemistä kyseisen pojan kanssa, hän ei kuulunut tämän ihailijakerhoon. Punapää saattoi vain toivoa, ettei Caela kuulisi tästä jutusta ja käsittäisi sitä väärin.

”Kyseli mitä?” punapää kummasteli.

”Ikääsi ja sen semmoista. Kerroin, että olet Lavenderin ryhmässä ja minun suojeluksessani”, Thyme tarkensi.

”Sinun suojeluksessasi?” tyttö toisti. ”Kuule, pärjään ihan omillanikin.”

”Olen huomannut, että serkullasi on taipumusta ylisuojelevuuteen”, Astara pisti väliin ja pörrötti Thymen tukkaa Vanillen tuijottaessa. Kyllä vain, joko punapäästä oli tullut vainoharhainen tai noilla kahdella oli ehdottomasti menossa jotain.

”No, minä en tarvitse suojelua”, tyttö totesi.

”Hän on oikeassa”, Astara huomautti Thymelle.

”Minä satun tietämään varsin hyvin, mitä ikäisteni poikien päässä liikkuu ja…” Thyme jatkoi. Vanillesta tuntui, että hän oli koko ajan enemmän pihalla.

”Voi, niin tiedän minäkin”, Astara nauroi, ”ja voin vaikka vannoa, että Vanillekin tietää. Etkö tiedäkin, Van?”

Vanille nyökkäsi. Sen verran paljon hän oli hengaillut Thymen ystävien kanssa, että oli varsin hyvin perillä näiden mielenliikkeistä. Ja olihan hänellä muutenkin vähän kokemusta. Tosin hän ei muistellut kokemuksiaan erityisellä lämmöllä. Suuteleminen ja sen sellainen ei ollut suorastaan vastenmielistä, mutta se ei myöskään ollut niin ihmeellistä kuin hän oli kuvitellut. Kaikissa tarinoissa suudelmat veivät suorastaan jalat alta. Tosielämässä tunne oli laimeampi. Tietysti se olisi voinut olla parempi, jos kyseinen poika ei olisi kuolannut hänen naamalleen…

”Näetkö nyt? Hän tietää, joten hän osaa pitää varansa”, Astara jatkoi Thymelle juttelua. ”Tytöt eivät ole niin avuttomia kuin sinä luulet. Me osaamme pitää puolemme. Vai sanoisitko, että minä ja Fang olemme avuttomia?”

”En”, Thyme vastasi. ”Se on kuitenkin eri asia.”

”Ei se ole. Pystymme puolustautumaan poikia vastaan yhtä hyvin kuin petoja… kyse on vain siitä, haluammeko tehdä niin. Jos poika on oikea, ei ole mitään syytä vastustella.”

”Sitähän minä juuri pelkäänkin”, Thyme puuskahti. ”En luota häneen.”

”Ai mikset? Mitä minä olen muka tehnyt?” Vanille kivahti. Hänen oli pakko todeta, että serkkupoika oli tänään tavallistakin ärsyttävämmällä tuulella.

”En tarkoittanut sinua”, poika korjasi.

”Take ei ole paha. Hän on ollut vuosia ystäväni, vaikka olemme eri klaaneista”, Astara kertoi. ”Hän on oikein herttainen ja haluaa myös suojella itselleen tärkeitä ihmisiä. Hänestä tulee vielä oikein hyvä mies jollekulle. Äläkä näytä tuollaista naamaa, hän on minulle kuin veli.”

Vanille ei kuullut Thymen vastausta, sillä hän painoi Astaran sanat mieleensä. Hänen pitäisi kertoa kuulemansa Caelalle sopivan tilaisuuden tullen. Ystävä varmasti arvostaisi tietoa, että Take oli aviomiesainesta. Täytyisi vain keksiä keino saada poika todella huomaamaan Caela.

Joku alkoi soittaa kitaraa kauempana. Osa nuorista ryhtyi tanssimaan, osa laulamaan soiton mukana. Vanille istahti laiturille ja jäi katselemaan muiden ilonpitoa. Hän rakasti tällaisia illanviettoja, ne olivat paras hetki päivässä. Toisaalta välillä oli mukava tappaa aikaa Caelan ja Lunan kanssa, mutta ehkä hän voisi jatkossa yhdistää nämä kaksi asiaa. Jos kerran Thyme sai tuoda Astaran Dian laiturille, kaipa Vanille voisi myös tuoda parhaat ystävänsä sinne.

Suunnitelma välähti tytön mielessä. Jos hän ottaisi Caelan ja Lunan jonain iltana mukaan ja saisi Astaran tuomaan Taken paikalle, he voisivat järjestää niin, että Caela jäisi kahdestaan pojan kanssa. Kenties asiat vihdoin etenisivät. Caelalle ei tosin voisi kertoa tuollaisesta suunnitelmasta etukäteen, sillä tämä jättäisi tulematta. Siitä Vanille oli varma, sillä tänään tämä ei ollut meinannut suostua edes kävelemään pojan ohitse.

Joka tapauksessa suunnitelma voisi toimia, jos Caela ei tietäisi siitä etukäteen. Se vain vaatisi hieman järjestelyä. Vanille päätti puhua ideastaan Lunalle mahdollisimman pian. Lisäksi hänen täytyisi jutella Astaralle, mutta ei Thymen kuullen. Serkku ei luultavasti ymmärtäisi ideaa, pojat olivat niin pölvästejä joissain asioissa.

Vanille kohotti katseensa kysyäkseen Astaraa pienelle kävelylle kanssaan, mutta ei saanut sanottua mitään. Thyme leikitteli tytön hiuskiehkuralla ja selitti tälle parasta aikaa jotain. Vai muka yhteisiä asioita? Vanille oli valmis lyömään päänsä vetoa, että noilla kahdella oli mielessä jotain muuta kuin klaanien välisen yhteistyön edistäminen tai muu vastaava, mitä asioita nämä nyt olikaan laitettu hoitamaan.

”Hei, Van! Tule tanssimaan”, tuttu ääni huomautti punapäälle. Vanille irrotti katseensa serkustaan ja kääntyi katsomaan tulijaa. Häntä vuotta vanhempi Bine hymyili hänelle leveästi. Poika oli Thymen ystäviä ja Vanillelle tuttu jo vuosien takaa. Tyttö nyökkäsi ja tarttui tämän käteen. Astaralle oli turha yrittää jutella juuri nyt, joten hän voisi yhtä hyvin liittyä muiden mukaan pitämään hauskaa.

~o~

”Minusta meidän pitäisi jatkaa matkaa.”

”Olen samaa mieltä, mutta emme oikein voi jättää häntä tänne.”

”Minä en todellakaan ole jättämässä häntä.”

”En tarkoittanut, että meidän pitäisi. Emmekö voisi vaikka kantaa hänet?”

”Luolan läpi? On tarpeeksi vaikeaa saada lampaat kulkemaan sieltä. Emme ikinä saa häntä kiskottua sen puolittain romahtaneen seinämän kohdalta.”

”Lampaista puheen ollen, ne ovat kovin levottomia. Tämä paikka ei sovi niille.”

”Sitä suuremmalla syyllä meidän on jatkettava matkaa, ennen kuin ne alkavat karkailla.”

”Sitten minä jään.”

”Fang…”

”Emme voi kaikki jäädä, mutta emme voi myöskään jättää häntä tänne.”

”Tarvitsemme sinua lampaiden kuljettamisessa.”

”Ettekä tarvitse! Te pärjäätte hyvin omillanne, mutta Vanille kuolee, jos jätämme hänet tänne makaamaan. Miten voit edes ajatella sellaista, Sakura? Onko itsekkyys joku Noctusin klaanissa periytyvä ominaisuus?”

”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?”

”Ei nyt mennä tuohon.”

”Ole hiljaa, Solis, minä haluan kuulla, mikä Fangia oikein kaivelee minun klaanissani. Hän on vihjaillut koko matkan, että meissä on jotain vikaa.”

”No, kaikki tietävät, että Take pisti hänet koville sen jutun jälkeen.”

”Ehkäpä hänen ei olisi pitänyt sekaantua Taken serkkuun ja sitten jättää tätä kylmästi.”

”Sakura, se juttu ei kuulu sinulle pätkääkään.”

”Eikö? No, älä sitten sotke minua antipatioihisi. Olen tässä tiimissä täysvaltainen jäsen ja minä sanon, että me lähdemme. Tuo tyttö oli typerä lähtiessään vaeltelemaan, hän ansaitsee kohtalonsa. Meillä on tehtävä ja me suoritamme sen loppuun.”

”Voin vannoa, ettei Take kiitä sinua, jos jätät hänet tänne.”

”Sinä et tiedä mitään Takesta, Fang. Kuvittelet vain, että hän on paha, koska ei hyväksynyt suhdettanne.”

”Hänellä ei ollut oikeutta puuttua siihen eikä muihinkaan asioihin, mutta nyt ei ole kyse siitä. Ei ole oikein jättää Vanillea tänne, ei, vaikka hän on ollut idiootti.”

”Sakura, Fang on oikeassa. Millaisia oerbalaisia me olisimme, jos jättäisimme yhden omistamme kuolemaan? Emme olisi silloin yhtään parempia kuin Cocoonin paholaiset.”

”Hyvä on sitten! Mutta minä lähden nyt!”

”Fang, oletko varma tästä?”

”Olen. Jättäkää meille tarpeeksi polttopuita. Tulemme perässä heti, kun hän on toipunut riittävästi kävelläkseen.”

”Ole varovainen. Ja hei, minä olen samaa mieltä kanssasi, vaikka kaikki muut eivät olekaan. Se juttu Taken serkun kanssa ei kuulu tähän mitenkään. Sinulla oli varmasti syysi.”

”Olet oikeassa. Se ei kuulu tähän enkä halua puhua siitä.”

”Anteeksi. Minä menen nyt, ennen kuin muut jättävät minut. Jos teitä ei näy viikon sisään Oerbassa, lähetän jonkun etsimään teitä.”

”Hyvä on. Turvallista matkaa, Solis. Viekää lampaat perille.”

~o~

Vanille avasi silmänsä hitaasti. Hänestä tuntui, että hän olisi nukkunut ikuisuuden. Ehkä hän olikin… tai kenties hän oli kuollut ja nyt siirtynyt parempaan maailmaan, jonne jo kaikki muutkin hänen klaanistaan olivat matkustaneet. Toisaalta hänen lihaksiaan särki aivan liikaa ja hänen vatsansa kurni siihen malliin, ettei hän ollut voinut siirtyä ajasta ikuisuuteen. Ellei sitten ollut niin, ettei ikuisuus juuri eronnut ajasta.

”Havahduithan sinä vihdoin.”

Punapää ponnahti istualleen, mutta joutui saman tien painamaan pään polviinsa, sillä hänen silmissään alkoi vilistä tähtiä ja korvissa humista.

”Ihan rauhallisesti”, Fang sanoi ja hieroi hänen selkäänsä. ”Hengitä syvään pari kertaa, ennen kuin nostat pääsi.”

”Fang…” Vanille kuiskasi. Hän ei voinut uskoa, että toinen tyttö oli siinä. Hän oli löytänyt tämän! Tai no, luultavasti oli oikeammin sanottu, että Fang oli löytänyt hänet. Vanillen viimeinen muistikuva nimittäin oli, että lauma sammakoita oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Sen jälkeen hän ei pystynyt palauttamaan mieleensä mitään. Hänellä oli epämääräinen mielikuva jostain kuulemastaan keskustelusta, mutta se saattoi olla unta.

Kun Vanille vihdoin pystyi suoristautumaan, Fang rutisti häntä lujasti. Hän vastasi toisen tytön halaukseen tajuamatta tilannetta vieläkään kunnolla.

”Sinä olet kyllä suurin typerys, jonka olen koskaan tavannut”, Fang huomautti. ”Mitä sinä oikein ajattelit? Kukaan kierroksella käynytkään ei lähde yksin vaeltelemaan.”

”Minun oli pakko lähteä…” Vanille mutisi. Hän oli ehtinyt jo moneen otteeseen suunnitella, kuinka kertoisi Fangille kaiken. Hän oli aikonut pyytää tältä neuvoa, miten Taken kanssa pitäisi toimia. Fang oli vanhempi, joten tällä täytyi olla enemmän kokemusta pojista.

Nyt kun Vanillella oli vihdoin tilaisuus kertoa koko juttu ystävälleen, hän ei saanut sanaa suustaan. Hän ei tiennyt, miten olisi selittänyt tapahtuneen. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt estää Takea suutelemasta häntä eikä vain seistä paikallaan. Hän ei voinut kertoa Fangille, ei vain voinut.

”Miksi? Minähän lupasin tulla takaisin”, Fang sanoi juuri ne sanat, joita Vanille oli jo hetken ehtinyt pelätä. Punapään aivot toimivat kuumeisesti, etsivät sanoja.

”Minä halusin yllättää sinut”, hän sanoi lopulta. Noin, hän ei ainakaan valehdellut. Hän jätti vain jotain kertomatta.

”No, siinä sinä totisesti onnistuit”, Fang myönsi. ”Tosin minun käsitykseni iloisesta yllätyksestä ei ole se, että olet kuolemassa petojen hyökkäykseen.”

Vanille hiljeni jälleen. Fang oli oikeassa, hän oli mokannut pahemman kerran. Jos toinen tyttö ei olisi sattunut paikalle, hän olisi nyt kuollut. Oli suoranainen ihme, että hän oli edelleen hengissä.

”Anteeksi”, punapää mutisi ja irrottautui halauksesta. Hän loi ujon katseen Fangin suuntaan yrittäessään selvittää, oliko toinen kovinkin vihainen. Tämä kuitenkin hymyili hänelle lempeästi.

”Saat anteeksi tämän kerran, mutta älä enää säikyttele minua tuolla tavoin”, vanhempi tyttö sanoi. ”Onko sinulla nälkä?”

”Yhym.”

Fang siirtyi hieman kauemmas Vanillesta. Punapäinen tyttö huomasi, että vanhempi oli sytyttänyt räiskyvän nuotion, jolla paistui suurehko kimpale lihaa. Vesi herahti välittömästi hänen kielelleen. Hän ei ollut aikoihin syönyt mitään noin herkullisen näköistä ja tuoksuista.

”En ole kummoinen kokki keittiössä, mutta nuotiolla osaan kyllä paistaa lihan kuin lihan”, Fang kertoi ja ryhtyi irrottamaan Vanillelle sopivaa palasta. Kun nuorempi sai lihan eteensä, hetkeksi laskeutui hiljaisuus. Kumpikin keskittyi syömään, vaikka oli paljon asioita, joista heidän piti puhua.

”Tämä on hyvää”, Vanille kommentoi tovin kuluttua. ”Mitä tämä on?”

”Yksi niistä ilkiöistä, jotka hyökkäsivät kimppuusi.”

Tytön haukkaus jäi kesken, ja hän nielaisi kuuluvasti. Hän tuijotti lihakimpaletta. Maussa ei ollut mitään vikaa, mutta hän oli aiemmin syönyt vain jänistä, lammasta ja muita vastaavia eläimiä, kasvissyöjiä. Pedot eivät olleet kuuluneet hänen ruokalistalleen. Toisaalta hän kuului niiden, joten oli pelkästään reilua, että voittaja nautti aterian.

”Jotain vikaa?” Fang tiedusteli.

”Ei, tämä on herkullista”, Vanille vastasi.

”Mutta?”

”En ole ennen syönyt sammakkoa.”

”Itse asiassa ne olivat sauruksia, eivät sammakoita”, vanhempi korjasi. ”Niiden liha on melko lähellä linnunlihaa. Sammakotkin ovat ihan hyvää syötävää, mutta kovin pieniä.”

Vanille nyökkäsi ja päätti sitten haukata lihaa uudestaan. Nyt hän maisteli ruokaa suussaan huolellisesti. Kyllä, se maistui melkein samalta kuin ne linnut, joita hän oli syönyt. Ei siis ollut mitään erityistä syytä jättää ruokaa syömättä. Punapäätä kuitenkin kiinnosti, miten saurus oli päätynyt nuotiolle paistumaan.

Fangin ilme synkkeni, kun nuorempi tyttö esitti kysymyksensä. Vanhempi söi oman lihapalansa loppuun ja ryhtyi kohentamaan nuotiota kepillä.

”Olimme järven toisella puolella, kun kuulimme sauruksien hyökkäyssirityksen. Lampaat muuttuivat levottomiksi eikä ääni ilahduttanut meitäkään. Kokosimme lampaat mahdollisimman tiiviiksi laumaksi ja päätimme jäädä odottamaan, että saurukset saisivat saaliinsa ja vetäytyisivät ruokailemaan.

”Siinä vaiheessa kuulin sinun huutosi. Minä ja Solis jätimme muut vahtimaan lampaita ja ryntäsimme paikalle. Ehdin nähdä sinun hautautuvan sauruksien alle, kun hyökkäsimme niiden kimppuun. Oli vähällä, ettet tosiaan päässyt hengestäsi.”

Vanille katseli toiseen suuntaan. Häntä hävetti oma avuttomuutensa, hän ei halunnut olla apua tarvitseva rääpäle.

”Meillä meni kauan, että saimme saurukset ajettua pois. Onnistuimme tappamaan niistä kaksi ja loput pakenivat”, Fang jatkoi. ”Sinä olit tajuton, joten kannoimme sinut toisten luokse ja leiriydyimme tähän, missä nyt olemme. Saurukset eivät yleensä tule tälle rannalle ja lisäksi ne karttavat tulta, joten meidän pitäisi olla turvassa.”

”Kiitos”, Vanille mutisi. Hän oli karannut kylästä ja halunnut tulla Fangia vastaan, mutta koko suunnitelma oli lässähtänyt. ”Ja anteeksi, minä kuvittelin pärjääväni, koska pärjäsin sodassakin.”

”Kierroksella käydään osittain siksi, että tuollaiset harhaluulot karisevat silloin. Kenenkään ei pitäisi lähteä vaeltamaan yksin, sillä aina on hyvä olla yhdet valvovat silmät, kun itse tarvitsee unta. On ihme, että selvisit näin pitkälle”, Fang selvitti.

”En tavannut mitään vaarallista vuorilla tai Taejinin tornilla”, Vanillen oli pakko puolustautua.

”Tulitko tornin kautta?” Fang hämmästeli.

”Eikö se ole ainoa reitti?” Vanille puolestaan kysyi.

Vanhempi puisteli päätään ja naurahti sitten. ”On toinenkin. Tosin se näytetään kierroksella. Nuoremmille väitetään tornin olevan ainoa, jotta he eivät edes yrittäisi. Se torni on yleensä tarpeeksi lannistava jo pelkällä olemuksellaan”, vanhempi kertoi. ”Tajuatko nyt, miksi sinun olisi pitänyt odottaa minun paluutani ja kierrostasi, ennen kuin ryntäsit keskelle villiä luontoa?”

Vanille nyökkäsi. Hän ymmärsi hyvin, miten typerä oli ollut. Silti hän oli varma, ettei olisi toiminut toisin, vaikka olisi tiennyt riskit. Hän ei ollut voinut jäädä yhteisasuntoon, hän oli tarvinnut välimatkaa Takeen, eikä orpokotiin palaaminen ollut missään nimessä ollut vaihtoehto.

Fangin saarna tuntui joka tapauksessa pahalta. Vanille ei halunnut näyttää typerykseltä ystävänsä silmissä. Hän halusi olla Fangin ystävyyden arvoinen ja yhtä hyvä kuin tämä.

”No, ainakin voimme ilmoittaa vanhimmille, että olet käynyt kierroksella, kun palaamme Oerbaan”, vanhempi pohdiskeli. ”Sitten olet samalla viivalla aikuisten kanssa ja saat itse päättää asioistasi. Täytyy myöntää, että olit kyllä urhea, kun uskalsit lähteä. Typerä tai urhea, mutta haluan taipua jälkimmäiselle kannalle.”

Vanille käänsi katseensa Fangiin. Tämän vihreät silmät katselivat häntä tutkivasti. Niissä ei näkynyt vihaa eikä halveksuntaa, kuten nuorempi tyttö oli pelännyt. Ne olivat vain huolestuneet ja ystävälliset, hyväksyvät. Fang ei aikonut työntää häntä pois, hänellä oli vielä aikaa saavuttaa tämän luottamus. Vielä hän näyttäisi olevansa tämän ystävyyden arvoinen.

”Missä muut ovat?” punapää kysäisi vaihtaakseen puheenaihetta. Vaikka Fang ei näyttänyt vihaiselta, Vanille halusi päästä eroon kiusallisesta aiheesta.

”He jatkoivat matkaa. Lampaat pitää saada Oerbaan mahdollisimman pian, eikä meillä ollut käsitystä, koska sinä pystyt kävelemään”, Fang vastasi.

Vanille tunsi uuden häpeän pistoksen. Hän oli viivyttänyt toisten tehtävää omalla typeryydellään. Lisäksi Fang oli joutunut jäämään katsomaan hänen peräänsä.

”Voimme lähteä vaikka heti, voin ihan hyvin”, punapää ehdotti korjatakseen edes osan vahingosta.

”Ei tule kysymykseenkään. Yö laskeutuu parissa tunnissa”, Fang tyrmäsi idean. ”Otamme tämän illan rauhallisesti ja katsomme tilannetta huomenna uudestaan.”

”Mutta… minä en halua olla vaivaksi.”

Fang huokaisi ja siirtyi istumaan Vanillen viereen. Tämä kietaisi kätensä nuoremman tytön ympärille.

”Et sinä ole. Minä huolehdin sinusta oikein mielelläni. Syö nyt annoksesi loppuun, että pääsemme kylpemään.”

”Kylpemään?” Vanille toisti. Hänen sisälleen levisi hyvä ja lämmin olo Fangin kosketuksen myötä. Vaikka hän oli tyrinyt pahemman kerran, vanhempi ei tuntunut olevan vihainen.

”Niin, minä olen ainakin korviani myöten pölyssä. Jos kerran pidämme leiriä tässä, voimme yhtä hyvin nauttia siitä ja rentoutua hieman”, Fang vastasi.

Vanille nyökkäsi hymyillen. Miksipä ei? Hän oli kulkenut pitkän matkan aivan yksin ja selvinnyt hienosti saurusvälikohtausta lukuun ottamatta. Hän oli ansainnut hetken lepoa.

”Ja hei, kiitos, että tulit vastaan”, Fang lisäsi yllättäen. ”Minulla oli jo ikävä sinua.”