Ficcikirjasto

Joskus on vain paljon kysymyksiä eikä ainuttakaan vastausta.

Miten voisi tietää vastauksen, jos ei tunne edes itseään?

Vanille söi lihakimpaleen kokonaan. Hänen vatsansa ei ollut varmasti ollut yhtä täysi kertaakaan Oerbasta lähtemisen jälkeen. Itse asiassa hän ei ollut syönyt edes yhtä suurta lihapalaa sitten Cocoonin hyökkäyksen. Kaikesta oli pulaa ja kaikkea säännösteltiin. Oli lohdullista, että täällä hän sai syödä kaiken, minkä onnistui nappaamaan.

Tai Fang onnistui. Vanille ei voinut olla ihailematta toisen taitavuutta. Häntä harmitti, ettei hän ollut nähnyt Fangin taistelevan sam… sauruksia vastaan. Hän oli varma, että toinen käytteli keihästään erittäin taitavasti. Luultavasti Vanille olisi voinut ottaa oppia Fangin taidoista.

Punapää venytteli käsivarsiaan ja huomasi niiden olevan täynnä pieniä punaisia naarmuja. Osa oli varmasti kiipeilyn peruja, mutta osa oli saurusten aikaansaamia. Ilmeisesti otukset eivät kuitenkaan olleet myrkyllisiä, mikä oli onni. Vanille tajusi entistä selvemmin, että hieman huonommalla tuurilla hän ei olisi selvinnyt lainkaan.

Olisiko se ollut paha asia? Hän olisi päässyt perheensä luokse, jos olisi kuollut.

Tyttö puisteli pikaisesti päätään ja sai uteliaan silmäyksen ystävältään. Aina ajoittain Vanille oli pohtinut kuolemaa, ajatellut sitä jopa helpotuksena. Nyt hän kuitenkin tajusi, ettei halunnut kuolla. Hän ei tiennyt, mikä kuoleman jälkeen odotti, mutta hän ei ollut valmis ottamaan siitä selvää. Hän halusi elää ja olla onnellinen.

”Gil ajatuksistasi”, Fang huomautti. Vanille kohautti olkapäitään.

”Mietin vain, kuinka onnekas olen, kun selvisin hengissä tänne asti.”

”Siinä olet oikeassa. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisi käynyt toisin.”

Vanille silmäili ystäväänsä. Tämän vihreät silmät tuijottivat herkeämättä takaisin. He eivät olleet tunteneet vielä kovin pitkään, mutta silti heidän välillään oli yhteys, jollaista Vanille ei ollut kokenut kenenkään toisen kanssa. Hän halusi puhua Fangille kaikesta, mutta samaan aikaan hän ei uskaltanut avata suutaan pelätessään möläyttävänsä jotain typerää tai liian lapsellista. Hän oli toisen seurassa hermostunut ja jännittynyt, mutta ei olisi vaihtanut yhteisiä hetkiä mihinkään. Hän halusi oppia tuntemaan Fangin yhä paremmin.

Punapää ei osannut vastata vanhemman kommenttiin mitään. Hänen mieltään kuitenkin lämmitti, että Fang oli oikeasti hänestä huolissaan. Silloin hän ei voinut olla aivan tyhjänpäiväinen toiselle. Oli vaikea uskoa, että Fang tosiaan viitsi uhrata aikaa itseään nuoremman tytön takia, mutta siltä kuitenkin vaikutti. Ehkä Vanille tunsi turhaan epävarmuutta.

”Jaksatko nousta?” Fang vaihtoi puheenaihetta, kun hiljaisuus oli kestänyt jo tovin. Vanille nyökkäsi ja kampesi itsensä hitaasti jaloilleen. Myös jalat olivat naarmuilla ja niitä kolotti pitkän kävelyn jäljiltä.

”Menemmekö jonnekin?” punapää tiedusteli.

Fang lisäsi nuotioon pari puuta, ennen kuin nousi ja venytteli raukeasti. ”Vain tuon kallion taakse. Siellä on pienen pieni lahti, jossa pitäisi olla turvallista peseytyä.”

”Kuulostaa mukavalta”, Vanille vastasi. Hän ei antanut oman epävarmuutensa kuulua äänestään. Hänellä ei ollut tapana peseytyä muiden nähden, mutta Fang puhui asiasta niin rentoon sävyyn, ettei hän kehdannut huomauttaa mitään.

Fang näytti tietä, ja Vanille kulki hitaasti tämän perässä. Hänen jalkansa vastustivat liikkumista, mutta hän pakotti itsensä kävelemään. Lihakset vain menisivät entistä pahemmin jumiin, jos hän ei käyttäisi niitä.

Lahti oli kuin pieni ja pyöreä amme. Se oli kallioiden suojassa ja sieltä oli näkymä toisella rannalla vuolaana valuvaan vesiputoukseen. Vanille piti paikasta heti. Se näytti kodikkaalta ja turvalliselta villin luonnon keskellä. Hän istahti kivelle ja jäi katselemaan ympäristöä. Jos loput Pulsesta oli yhtä kaunista, hän halusi kiertää kaikkialla. Kenties hän voisi lähteä pidemmälle kierrokselle, kun olisi ensin käynyt Fangin kanssa Oerbassa kertomassa olevansa kunnossa.

Kotikylän ajatteleminen sai Vanillen vatsan kiertymään solmuun. Nyt kun hän oli nähnyt, miten vaarallista kylän ulkopuolella oli, hän tajusi, että muiden täytyi olla sekopäisinä huolesta. Orpokodin johtaja varmasti katui, että oli päästänyt hänet muuttamaan pois, ja muut yhteisasunnon asukkaat saisivat kuulla kunniansa Vanillen tempauksen takia. Kaikki olisivat varmasti hyvin vihaisia, kun hän palaisi.

Silti hänen olisi mentävä takaisin. Oerba oli hänen ainoa kotinsa, joten hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hänen olisi otettava nuhteet vastaan. Niiden lisäksi hänen olisi kohdattava Take ja kerrottava pojalle totuus. Hän ei halunnut satuttaa tätä, mutta hän ei voinut olla tämän kanssa sillä tavoin kuin tämä tahtoi.

Toisaalta Vanille tiesi, että hänen vanhempansa olisivat suhtautuneet Takeen erittäin positiivisesti. Dian klaani oli ollut pieni, joten kukaan ei ollut olettanut, että nuoret olisivat naineet pelkästään omasta klaanista. Toki se tyttöjen kohdalla olisi ollut toivottavampaa, mutta ei kuitenkaan pakollista. Take oli komea ja hyväkäytöksinen, Vanillen vanhemmat olisivat varmasti hyväksyneet pojan.

Ajatus avioliitosta tuntui kuitenkin vielä kauhistuttavammalta kuin ajatus seurustelusta. Vanille ei osannut kuvitella itseään vaimon asemaan, hyvä jos kenenkään tyttöystäväksi.

Mutta mitä ihmettä Vanille sanoisi Takelle? Hän ei tiennyt, miten tällaisessa tilanteessa piti toimia. Hän ei ollut koskaan joutunut torjumaan ketään. Ne vähäiset jutut, joita hänellä oli ollut, olivat kuivuneet kasaan omia aikojaan. Jotenkin Vanillesta vain tuntui, että Taken kohdalla hän ei pääsisi yhtä helpolla. Poika vaikutti olevan vakavissaan.

”Jos mietit yhtään enempää, pääsi poksahtaa vielä”, Fang naurahti. Vanille hymyili toiselle ja nyökkäsi. Oli parempi työntää epämiellyttävät ajatukset toistaiseksi syrjään.

Fang oli jo ehtinyt riisua kenkänsä ja vyönsä. Pian tytön sarikin lojui maassa, tämä ei tosiaan häpeillyt yhtään.

”Aiotko istua siinä koko päivän?” vanhempi kysäisi kiskaistessaan topin päänsä yli.

”En, levähdin vain”, Vanille kiirehti vastaamaan ja ryhtyi kiskomaan kenkiä jaloistaan.

”Taisit tosiaan uuvuttaa itsesi matkalla”, Fang pohdiskeli. Syrjäsilmällä Vanille totesi tämän onnistuneen hankkiutumaan eroon jo alushousuistaankin.

Fangin iho oli kauniin rusehtava ja vartalo ihailtavan muodokas. Vanille ei voinut olla vertaamatta vanhemman rintoja omiinsa, jotka olivat toistaiseksi aika olemattomat. Hän tiesi olevansa yhä kasvuiässä, mutta silti häntä nolotti. Tuntui lähes mahdottomalta vetää mekko pois päältä ja paljastaa totuus toiselle.

Tietysti Fang oli myös tyttö. Ei tämä katsoisi samalla tavalla kuin pojat, ei tämä arvostelisi. Fang vain näytti niin paljon paremmalta kuin Vanille itse, että punapää ei tiennyt, miten päin hänen olisi pitänyt olla. Saadakseen lisäaikaa hän veti hitaasti pompulat pois hiuksistaan ja ryhtyi harjaamaan suortuviaan sormin.

Sillä välin Fang oli jo ehtinyt veteen. Vanhemman tytön täydellinen vartalo katosi pinnan alle, kun tämä istahti alas ja jäi katselemaan Vanillen suuntaan. Punapää tunsi vaivautuvansa yhä enemmän. Miksi hän välitti niin paljon, mitä toinen ajatteli hänen vartalostaan? Siksikö, että Fang näytti itse niin hyvältä?

”Ei sinun tarvitse ujostella”, Fang totesi hetken kuluttua ja sai kuumotuksen nousemaan Vanillen poskille. Oliko häntä noin helppo lukea?

Vanhempi käänsi selkänsä Vanillelle ja ryhtyi hankaamaan käsivarsiaan puhtaiksi. Hermostuneisuudestaan huolimatta Vanille kiskoi nopeasti loput vaatteensa päältään ja sujahti veteen. Se oli viileää ja nosti hänen ihonsa kananlihalle, mutta siitä huolimatta hän painautui pieneen lahteen kaulaansa myöten.

Naarmuja kirveli ikävästi, mutta oli vain hyvä, että ne puhdistuisivat. Vanille ei halunnut, että ne tulehtuisivat. Hän oli kuullut, että pahat tulehdukset saattoivat joskus mädättää koko raajan niin pahasti, että se oli katkaistava. Pelkkä ajatus kuvotti häntä.

Pari vesipisaraa lensi punapään naamalle, ja vaistomaisesti hän suojasi kasvonsa käsillään.

”Sinä olet epätavallisen hiljainen tänään”, Fang sanoi. Tämä oli kääntynyt taas Vanilleen päin ja hymyili. ”Onko kaikki hyvin?”

”On”, Vanille vastasi ja laski kätensä takaisin veteen. ”Olen vain yhä väsynyt.”

Tyttö etsi itselleen mukavan asennon ja jäi istumaan lahden pohjalle. Vesi oli onneksi sen verran matalaa, että se ulottui häntä vain kaulaan asti. Fangilta erottuivat olkapäätkin, kun tämä istui. Varovasti hangaten Vanille ryhtyi puhdistamaan ihoaan.

”Miten teidän reissunne meni? Näittekö Atomosta?” punapää kysyi. Hän ei halunnut herättää Fangin epäilyjä uudestaan, sillä tuntui mahdottomalta puhua asioista, jotka sillä hetkellä painoivat hänen mieltään.

”Emme nähneet sitä, mutta kuulimme kyllä”, Fang kertoi. ”Se pitää melkoista meteliä kaivautuessaan maan läpi. Mietin, yrittääkö se saada kaivettua kaiken maan pois.”

”Se olisi paha juttu. Koko Pulse romahtaisi”, Vanille pohdiskeli. Olikohan fal’Cie koskaan ajatellut asiaa?

”Yhym. Fal’Cieltä voi odottaa mitä vain”, Fang tuhahti. ”Voit muuten uskoa, että lampaat olivat peloissaan siellä kaivoksissa.”

”Varmasti. Minuakin pelottaisi, jos fal’Cie rymyäisi seinän takana”, Vanille huomautti.

”Pelottaako sinua sitten Oerbassakin? Kylähän on aivan Animan olinpaikan vieressä.”

”Jotenkin en ole koskaan osannut pelätä sitä…”

”No, tuskinpa siihen on syytäkään. Eihän Anima näytä tekevän varsinaisesti mitään. Se ei liikahtanutkaan, kun Oerbaan hyökättiin. Se ei taida juuri välittää ihmisistä”, Fang jatkoi.

”Ehkä se on niin syvällä maan alla, ettei vain havahtunut”, Vanille ehdotti.

”Ehkä.”

Fang ei jatkanut fal’Ciestä, vaikka Vanille vaistosi, että asia vaivasi tätä. Sen sijaan vanhempi ryhtyi kertomaan, mitä kaikkea oli nähnyt matkallaan. Oli mukava kuunnella matkakertomusta, mutta toisaalta punapää olisi halunnut nähdä kaiken itse. Hän toivoi saavansa mahdollisuuden myöhemmin.

”Sinun ystäväsi kuulostavat mahtavilta”, Vanille totesi. ”Teillä on varmaan ollut hurjan hauskaa.”

”Sinun kanssasi on hauskempaa”, Fang vastasi. Punapää aukaisi suunsa vastatakseen jotain, muttei ehtinyt, kun vanhempi oli jo painautunut sukelluksiin. Kun Fang taas nousi, tämä ryhtyi hankaamaan hiuksiaan.

Vanille seurasi vanhemman esimerkkiä ja kasteli omat hiuksensa. Hän epäili, ettei saisi niitä kovin puhtaaksi tällä tavoin, mutta ainahan saattoi yrittää. Lisäksi hänellä oli helpompi olla, kun hän teki jotain. Sillä tavoin hän ei koko ajan ehtinyt miettiä, miten hän näytti edelleen pikkutytöltä, vaikka oli jo lähes aikuinen.

”Näytäpä tuota”, Fang sanoi yhtäkkiä ja lipui Vanillen vierelle vedessä. Punapää säpsähti, kun toinen siirsi hänen hiuksensa syrjään ja painoi viileät sormensa hänen ihoaan vasten.

”Mitä?” nuorempi tyttö kysyi. Hänen sydämensä jyskytti kummallisesti rintaa vasten.

”Melkoinen naarmu sinulla olkapäässä… miten ihmeessä en huomannut sitä aiemmin?”

”Onko se vaarallista?” Vanille kysyi. Hän oli niin naarmuilla kaikkialta, ettei hänestä ollut mikään ihme, jos yksi oli jäänyt huomaamatta. Joka paikka kipuilikin sen verran, ettei hän ollut kiinnittänyt erityistä huomiota olkapäähänsä.

Fangin sormet sivelivät ihoa, kun tämä tutki naarmua tarkasti. Vanille ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua. Toisen kosketus tuntui yllättävän hyvältä, mutta se myös hermostutti häntä lisää. He olivat niin lähekkäin vedessä, että hän saattoi tuntea Fangin reiden ihoaan vasten. Vanille ei muistanut olleensa näin lähellä yhtään ketään, ainakaan alasti. Fang kuitenkin tuntui suhtautuvan tilanteeseen arkipäiväisesti, aivan kuin tämä olisi kylpenyt alituiseen ystäviensä kanssa. Toisaalta, mistäpä sitä tiesi, saattoihan tämä tehdäkin niin.

”Se ei näytä tulehtuneelta”, vanhempi päätteli. ”Ehkä on paras sitoa se kuitenkin. Minulla on pieni ensiapupakkaus leiripaikalla.”

”Hyvä”, Vanille sai sanottua. Hän tunsi itsensä äärimmilleen jännitetyksi jouseksi. Hän halusi rynnätä karkuun, mutta samaan aikaan ei halunnut. Fangin käsivarsi kiertyi hänen paljaiden olkapäiden ympärille, kun vanhempi asettui istumaan hänen viereensä.

”Lupaa minulle yksi asia?” tämä pyysi.

Vanille vilkaisi ystäväänsä syrjäsilmällä. Tämän ilme oli vakava, miltei surullinen. Se tuntui jotenkin tilanteeseen sopimattomalta.

”Mitä niin?” punapää kysyi.

”Älä enää telo itseäsi tällä tavoin.”

”En voi luvata sitä. Jos lähden kiertelemään Pulsella, toisinaan saatan saada kolhuja”, Vanille möläytti ajattelematta mitään.

”Aiotko sinä lähteä kiertelemään Pulsea?”

”No…”

Punapää kiemurteli. Ei hän halunnut yksin lähteä minnekään. Hän halusi Fangin mukaansa, minne hän ikinä menisikin. Sillä hetkellä ajatus pienestä karkumatkasta tuntui oikein mukavalta, koska silloin hänen ei olisi tarvinnut kohdata kotona odottavia ikäviä asioita. Toisaalta hänen pitäisi kantaa vastuunsa ja mennä ensin Oerbaan. Lähtöpäätökset saattoi tehdä vasta, kun menneet oli selvitetty.

”Joskus tuntuu, että olisi helpompaa karata”, tyttö myönsi.

”Miksi sinä karkaisit? Sinulla on uusi koti ja ystäviä”, Fang huomautti. Vanille pohti hetken, oliko toinen kateellinen. Fangilla ei kaiketi ollut kotia, vaikka Yunin klaanin jäseniä oli edelleen hengissä. Oli todella outoa, ettei Fang ollut mennyt klaanilaisten luokse vaan oli asunut mieluummin orpokodissa.

”Minä… Oerba on niin täynnä muistoja”, Vanille sanoi. Hän tajusi valehtelevansa jälleen, mutta totuus ei vain tullut ulos. Hän ei oikeastaan halunnut, että Fang saisi tietää, mitä Take oli tehnyt. Hän ei halunnut, että toinen kuvittelisi hänen olevan kiinnostunut pojasta. Toisaalta juuri siksi hänen olisi pitänyt kertoa asiasta saman tien, salailu teki kaikesta vain epäilyttävämpää.

”Hmm, ymmärrän varsin hyvin, mitä tarkoitat”, vanhempi totesi. ”Mitä sanoisit, jos lupaisin viedä sinut sieltä pois, kunhan elämä on tasoittunut? Teemme velvollisuutemme kylän puolesta ja lähdemme sitten omalle tutkimusmatkallemme?”

”Se kuulostaa mahtavalta!” Vanille huudahti ja tällä kertaa hän ei valehdellut.

”Sitten se on sovittu. Vien sinut sellaisiin paikkoihin, joista et ole osannut edes uneksia.”

”Sinä olet paras, Fang!” Vanille riemuitsi ja kääntyi halaamaan ystäväänsä.

”Itse olet”, Fang mutisi punapään kosteisiin hiuksiin.

Vanillen vatsa kupli. Hän ei ollut ajatellut tekoaan loppuun saakka. Pitiköhän Fang häntä nyt perverssinä tai jotain? Toisaalta toinen tyttö vain halasi häntä takaisin kuin tilanteessa ei olisi ollut mitään omituista. Vanille sen sijaan tunsi kuuman punan nousevan poskilleen. Mitä hän oli oikein mennyt tekemään? Hän mietti, pitäisikö hänen päästää irti toisesta. Tosin sitten Fang näkisi hänen helottavat kasvonsa.

Tyttö veti syvään henkeä, ennen kuin irrotti otteensa. Hän tiesi poskiensa punottavan, mutta hän oli varma, että muuttuisi vain punaisemmaksi, ellei päästäisi irti Fangista.

”Anteeksi”, tyttö mutisi pienellä äänellä.

”Mistä?” Fang kummasteli.

”No, kun… en minä tarkoittanut lähennellä”, Vanille sopersi ja jäi katselemaan kauempana valuvaa vesiputousta.

”Ei minua haittaa”, Fang naurahti ja nousi seisomaan.

Vanhempi tyttö venytteli käsivarsiaan, ennen kuin käveli rannalle ja ryhtyi puristamaan vettä hiuksistaan. Tämä pyyhki käsin enimmät vedet iholtaan Vanillen katsellessa. Nuorempi tyttö punastui uudestaan tajutessaan tuijottavansa. Mikä häntä oikein vaivasi tänään?

”Sinuna tulisin pois sieltä. Ei kannata olla liian pitkään, yöstä voi tulla vilpoinen”, Fang huomautti kiskoessaan alushousuja päälleen.

”Niin…”

Vanille pakottautui nousemaan vedestä, vaikka häntä ujostutti suunnattomasti. Hänen ihonsa oli ehtinyt tottua veteen, joten se nousi kananlihalle joutuessaan kosketuksiin ilman kanssa. Tyttö kiirehti rannalle ja puisteli enimmät vedet mahdollisimman nopeasti. Hän veti ensin mekkonsa päälleen ja kiskoi vasta sitten alushousut jalkoihinsa.

”Ei sinulla ole mitään hävettävää”, Fang tokaisi ja hymyili hänelle.

”Mistä sinä…?”

”Olen itsekin ollut ikäisesi joskus”, vanhempi naurahti. ”Ja tyttöjähän me molemmat olemme, ei sinun tarvitse ujostella seurassani.”

Fang oli täysin oikeassa, mutta Vanille ei voinut epävarmuudelleen mitään. Hän ei ollut tottunut olemaan toisten seurassa näin vapautuneesti. Hän oli jo pitkän aikaa kylpenyt ilman äitiä, omassa rauhassaan. Orpokodissa tosin hän oli välillä joutunut ottamaan pienempiä mukaansa kylpemään, mutta nämä olivat olleet lapsia. Silloin alastomuus ei ollut vaivannut häntä. Fangin seurassa tilanne tuntui jotenkin erilaiselta, vaikkei sen olisi pitänyt olla.

Vanille tunsi kosteuden imeytyvän mekkoonsa, mutta ei kuitenkaan riisunut sitä uudestaan pois. Ehkä nuotion lämpö kuivattaisi vaatteen. Fang kääri sarinsa rullalle eikä pukenut sitä päälleen. Tällä ei näyttänyt olevan mitään ongelmaa liikuskella pelkissä topissa ja alushousuissa. Eipä sillä, eihän paikalla ollut ketään, joka olisi voinut tirkistellä.

Tytöt siirtyivät takaisin nuotion lämpöön ja lisäsivät tuleen puita. Vanille istui mahdollisimman lähelle tulta, sillä kosteutta imenyt vaate sai hänet palelemaan. Fangilla ei näyttänyt olevan samaa pulmaa, tämän iho ei ollut edes kananlihalla.

Fang etsi ensiapupakkauksen ja tuli istumaan Vanillen selän taakse. Nuorempi tyttö siirsi hiuksensa pois tieltä ja jäi tuijottamaan räiskyviä liekkejä. Niiden tanssia oli kiehtova seurata koko ajan pimenevässä illassa.

Fangin sormet vetivät Vanillen mekon olkaimen alemmas, kun tämä ryhtyi puhdistamaan haavaa. Vanille irvisti puhdistusnesteen kirvellessä ihoa, mutta pysytteli hiljaa. Hän oli viimeisen vuorokauden aikana nolannut itsensä riittävän pahasti, viimeistään nyt oli korkea aika esittää urheaa.

Tuntui, että oli kulunut vain hetki, kun Fang oli jo saanut haavan hoidettua. Vanille tunsi lievää pettymystä, kun vanhempi siirsi olkaimen takaisin paikoilleen ja meni viemään ensiapupakkauksen reppuunsa.

Punapää kiersi kätensä polviensa ympärille ja kohotti katseensa kasvoja kuumottavista liekeistä. Kaistale taivasta näkyi kallion lomasta. Sitä täplittivät tähdet, mutta myös Cocoon loisti kirkkaana.

”Se pilaa upeimmankin näkymän”, Fang huomautti ja istahti Vanillen viereen.

”Minusta se on kaunis”, Vanille totesi.

”Kauniin kuoren alle kätkeytyy vain pahuutta”, toinen tyttö tuhahti.

”Niin, Cocoonilla asuu vain paholaisia”, Vanille myönsi. Hän ei ymmärtänyt, miksi niin kauniisti hehkuvasta paikasta tuli vain pahoja olentoja. Maailmassa oli jotain pielessä. ”He riistävät meiltä kaiken, minkä voivat.”

Fang kietaisi kätensä Vanillen ympärille ja veti nuoremman tytön kainaloonsa. Vanille joutui vaihtamaan asentoa, mutta nojautui sitten toista vasten. Hänellä oli vihdoin turvallinen olo.

”Sinua he eivät vie, minä suojelen sinua Cocoonin paholaisilta”, Fang kuiskasi.

”Ja minä suojelen sinua”, Vanille vastasi. Haukotus peitti puolet hänen sanoistaan, mutta Fangin naurahduksesta hän päätteli, että tämä oli silti ymmärtänyt.

”Juuri nyt sinä kaipaat enemmän suojelua kuin minä. Sinun olisi paras nukkua hieman lisää, sillä emme voi jäädä tänne moneksi päiväksi”, vanhempi sanoi. ”Tämä alue on fal’Cie Bismarckin suojeluksessa, eikä se pidä siitä, että kukaan viipyy täällä liian pitkään.”

”Eikö meidän olisi parempi sitten lähteä heti?” Vanille ei voinut olla kysymättä. Hän ei halunnut uhmata yhtäkään fal’Cietä. Ihmisten tuli elää niiden kanssa harmoniassa, ei nousta niitä vastaan. Joskus myös fal’Ciet valitsivat ihmisten joukosta erityisiksi katsomiaan yksilöitä, joista tekivät l’Cietä.

Vanillen mieleen nousi hämärä muistikuva, että Fang oli puhunut jotain l’Cieksi pyrkimisestä. Unisena punapää pohti, oliko toinen ollut tosissaan. Vanhempi oli kuulostanut siltä, mutta ei kai kukaan voinut itse päättää valituksi tulemisestaan. Päätös oli aina fal’Cien, ei ihmisten.

”Jos vaikutat riittävän vahvalta, lähdemme huomenna. Kyllä me yhden yön voimme täällä viettää”, Fang vastasi. ”Minä pidän huolta, ettei sinulle tapahdu mitään.”

”Sinunkin pitäisi levätä”, Vanille mutisi.

”Hys, kyllä minä pärjään. Älä ole huolissasi”, vanhempi kuiskasi ja silitti nuoremman käsivartta. Vanille antoi luomiensa painua kiinni, hän totisesti oli unen tarpeessa. ”Sinä olet nyt turvassa.”