Ficcikirjasto

Tuntui olevan ikuisuus siitä, kun olin lähtenyt Oerbasta.

Kun saavuin takaisin, olin vanhempi.

”Et saa koskaan paljastaa tätä reittiä kenellekään, joka ei ole Oerbasta”, Fang sanoi painottaen jokaista sanaa. Vanille nyökkäsi. ”Jos joku kysyy, ainoa tie kulkee tornin kautta.”

Punapää vilkaisi Taejinin tornia, joka näytti loputtoman korkealta. Siinä oli jotain karmivaa, joten hän oli vain iloinen, ettei hänen tarvinnut mennä sinne enää uudestaan. Nyt kun hän saisi nähdä salaisen tien Oerbaan, hänen ei tarvitsisi enää ikinä astua torniin jalallakaan.

Fang ojensi kätensä Vanillelle. Punapää tarttui siihen epäröimättä. Toisen käsi tuntui lämpimältä ja sen ote oli vahva.

”Tässä on kivikkoista. Kannattaa kävellä varovasti”, Fang huomautti ja astui kapeaan solaan. Vanille seurasi tämän perässä, vaikka hän ei pitänyt siitä, miten lähellä seinämät olivat toisiaan. Sola näytti niin kapealta, että oli vaikea kuvitella kenenkään pystyvän kulkemaan siitä.

Lisäksi irtokiviä tuntui tosiaan olevan joka paikassa. Jokainen askel oli horjuva, ja Vanille pelkäsi nyrjäyttävän nilkkansa. Oli mahdotonta löytää tukevaa jalansijaa. Silti tyttö jatkoi eteenpäin. Hän puristi Fangin kättä tiukasti ja siirtyi askel askeleelta syvemmälle kapeikkoon. Juuri kun hän oli varma, että ei kykenisi enää menemään pidemmälle, seinämät erkaantuivat toisistaan ja niiden väliin jäi riittävästi tilaa, jotta tytöt pystyivät seisomaan rinnakkain.

”Reitti jatkuu tällaisena, kunnes muuttuu taas kapeaksi lähempänä Oerbaa”, Fang kertoi. ”Kun cocoonlaiset hyökkäsivät, osa kyläläisistä onnistui pakenemaan tänne. Se oli onni, sillä täältä heitä ei löydetty.”

”Kunpa minäkin olisin tiennyt tästä reitistä silloin”, Vanille huokaisi. ”Olisin voinut tuoda veljeni ja siskoni tänne. Ehkä he olisivat edelleen elossa.”

Fang kohotti toisen kätensä ja silitti Vanillen päätä. Nuorempi tyttö painoi katseensa ja niiskaisi kuuluvasti, ennen kuin pakotti hymyn kasvoilleen.

”He ovat paremmassa paikassa. Sitä paitsi he eivät varmastikaan haluaisi sinun surevan, vaan jatkavan elämääsi onnellisena”, vanhempi kuiskasi.

”Olet oikeassa”, Vanille vastasi ja kohotti kasvonsa. Hän hymyili leveästi toiselle tytölle. ”Onneksi minulla on nyt sinut. En ole enää yksin.”

”Et niin.”

Tytöt jatkoivat matkaansa käsi kädessä. Vanille ei halunnut irrottaa otettaan, vaikkei enää ollut erityistä syytä pidellä kiinni Fangista. Kulkeminen oli nyt huomattavasti helpompaa. Tuntui vain hyvältä kävellä tällä tavoin.

Vanille tajusi, että he saapuisivat vielä samana iltana takaisin Oerbaan. Hän oli ollut poissa suurin piirtein viikon, joten kaikki olivat varmasti todella huolissaan. Fangin ystävä, Solis, oli todennäköisesti kertonut, missä Vanille oli. Siitä huolimatta tyttö oli varma, että saisi kuulla kunniansa.

Mahdolliset huudot eivät kuitenkaan pelottaneet tyttöä niin paljon kuin Taken kohtaaminen. Poika odottaisi taatusti jo vastausta, mutta Vanillella ei ollut antaa sitä. Hän halusi olla ystävä tämän kanssa, mutta tajusi varsin hyvin, ettei se ollut välttämättä enää mahdollista. Pahimmassa tapauksessa Take heittäisi hänet kadulle, jos hän torjuisi pojan. Toisaalta hänen oli vaikea uskoa Takesta sellaista, mutta mistäpä sitä tiesi, mitä loukattu poika tekisi.

Ylipäätään Taken loukkaaminen tuntui mahdottomalta. Vanille ei halunnut tehdä sitä. Voisiko hän sitten sanoa pojalle kyllä? Sekin tuntui väärältä. Punapää ei nähnyt heitä kahta yhdessä. Caelan kuva nousi aina hänen silmiinsä, kun hän yritti ajatellakin itseään Taken kanssa. Jos Caelaa ei olisi ollut… no, Vanille ei tiennyt, miten olisi siinä tapauksessa ajatellut. Jotenkin Take vain tuntui enemmän veljeltä kuin potentiaaliselta poikaystävältä. Vanillella oli kyllä lämpimiä tunteita tätä kohtaan, mutta ne eivät olleet sitä tyyppiä kuin poika olisi toivonut.

”Mitä aiot tehdä, kun palaamme Oerbaan?” Vanille kysyin Fangilta saadakseen hankalan asian pois mielestään.

”Palaan klaanini asuinalueelle jonkun perheen nurkkiin, mutta yritän etsiä oman asunnon mahdollisimman pian”, vanhempi vastasi. ”Se ei luultavasti ole edes vaikeaa. Paljon taloja on tyhjillään, ne vain kaipaavat hieman kunnostusta cocoonlaisten jäljiltä.”

”Haluatko asua yksin?” Vanille kummasteli. Ei ollut tavallista, että kukaan asuisi yksin. Klaanit elivät tiiviisti. Yleensä isovanhemmat asuivat samassa taloudessa lapsiensa ja lapsenlapsiensa kanssa, joskus saman katon alla saattoi olla enemmänkin sukulaisia. Vanille tiesi, että Fangin perhe oli kuollut hyökkäyksessä, mutta täytyihän tällä olla muuta sukua edelleen jäljellä.

”Niin on parempi”, Fang vastasi. ”Olen tehnyt asioita, joita sukulaiseni eivät ymmärrä ja hyväksy. On heille helpompaa, jos asun toisaalla.”

”Mitä asioita?” Vanille ei voinut olla kysymättä. Mikä saattoi olla niin kamalaa, etteivät vanhemman tytön omat sukulaiset voineet hyväksyä sitä? Tuskin Fang sentään oli murhannut ketään.

Fang oli pitkään hiljaa. Vanille kihisi uteliaisuudesta, mutta puri kieltään. Hän ei voisi pakottaa toista puhumaan, vaikka halusi kuollakseen tietää, mistä oli kysymys.

”Valitsin sellaisen seurustelukumppanin, jota sukuni ei hyväksynyt. Ainoastaan isäni suhtautui häneen positiivisesti”, vanhempi tyttö vastasi vihdoin. Vanille oli odottanut järkyttävää paljastusta, joten hän hämmästyi kun kyse olikin jostain niin tavallisesta kuin seurustelusta.

Toisaalta syy oli ymmärrettävä. Joillakin klaaneista oli hyvin tarkat säännöt siitä, keiden kanssa jäsenet saivat seurustella ja mennä naimisiin. Tosin viime aikoina sääntöjen lieventämisestä oli alettu puhua. Koko kylä tuntui lähentyneen cocoonlaisten hyökkäyksen jälkeen hyvin paljon. Ehkä monien menehtyminen oli saanut ihmiset ajattelemaan toisin. Enää ei ollut tärkeää, mistä klaanista oli, vain se merkitsi, että oli oerbalainen.

Vanillen sisällä heräsi uusi, kummallinen tunne, kun hän ajatteli Fangin tilannetta. Hän tunsi epämääräistä ärtymystä ja pettymystä. Hän ei osannut eritellä tunnetta kunnolla eikä ymmärtänyt, mistä se kumpusi. Vaistomaisesti hän pyrki työntämään sen syrjään. Hänellä ei ollut mitään syytä olla ärtynyt Fangille.

”Oletko silti edelleen yhdessä hänen kanssaan?” Vanille kysyi.

”En”, kuului lyhyt vastaus, jonka myötä punapään ärtymys helpotti hieman.

”Mitä tapahtui?” nuorempi tiedusteli. Omituisista tunteistaan huolimatta hän oli utelias, hän halusi tietää Fangista enemmän.

”Hänenkään sukulaisensa eivät hyväksyneet ajatusta. Erityisesti hänen serkkunsa vastusti suhdettamme”, Fang kertoi. Vanhemman ääni kuulosti raskaalta, tämä ei puhunut aiheesta mielellään. Ilmeisesti tämä kuitenkin luotti Vanilleen, kun suostui jakamaan näinkin vaikean asian. Vanille päätti olla luottamuksen arvoinen, hän ei koskaan kertoisi kenellekään.

”Te sitten erositte muiden painostuksesta?” punapää varmisti. Jos niin oli käynyt, Fang varmaankin rakasti kyseistä poikaa edelleen. Jostain syystä ajatus vaivasi Vanillea, vaikkei asia kuulunut hänelle pätkääkään. Toisaalta hän oli surullinen Fangin puolesta. Tämä ei saanut olla rakkaansa kanssa, kun taas Vanillelle tyrkytettiin rakkautta, jota hän ei kyennyt ottamaan vastaan. Miksi elämä jakoi lahjansa väärille vastaanottajille?

”Emme”, Fang tokaisi. ”Minä jätin hänet, mutta se ei johtunut muista. Hän oli… hmmm, me olimme kaiketi lopulta liian erilaisia. Kaikki suhteet eivät ole tarkoitettuja kestämään.”

”Ehkä sukulaisesi aavistivat sen ja eivät siksi hyväksyneet seurusteluanne”, Vanille ehdotti. ”Etkö voisi palata nyt, kun suhde on ohitse?”

Fang vajosi uudestaan hiljaisuuteen. Vanille epäili sanoneensa jotain sopimatonta, vaikka hän oli vain yrittänyt kaivaa asiasta positiivisia puolia.

”En usko, että se kannattaa. Voin mennä sinne väliaikaisesti, mutta en voi jäädä”, vanhempi huokaisi. ”He eivät ymmärrä, enkä odota heidän ymmärtävänkään.”

”Mutta -”

”Vanille, usko minua, se ei ole mahdollista”, Fang keskeytti, ennen kuin punapää sai sanottua lausettaan loppuun. ”Elämä ei aina ole reilua. Jos perheeni olisi vielä elossa, saattaisin yrittää. Isäni ymmärsi minua ja puhui äidillekin. Luulen, että äiti olisi oppinut ymmärtämään. Nyt en kuitenkaan jaksa yrittää, muut eivät ole niin tärkeitä.”

Vanille ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli ollut jo pitkään varma, että Fangilla oli salaisuuksia. Nyt hän tajusi olleensa oikeassa. Tämä kantoi sydämessään yhtä suurta surua kuin hänkin. Myös tämä oli menettänyt paljon. Nuorempi toivoi, että olisi voinut tukea ystäväänsä jotenkin. Tehdä jotain, sanoa jotain.

Punapää puristi toisen kättä lujempaa. ”Minä ymmärrän. Jos rakastaa jotakuta, sitten rakastaa. Ne, jotka eivät hyväksy rakkautta, ovat typeryksiä. Eivät sellaiset asiat kuulu muille.”

Fang vastasi puristukseen ja hymyili. Tämän katseessa oli jotain syvempää kuin aiemmin.

”Sinulla on suuri sydän, Vanille”, Fang hymähti.

~o~

”Ooh, katso, Fang!” Vanille huudahti ja päästi irti vanhemman tytön kädestä. Hän rynnisti vähän matkan päähän ja jäi käsillä polviinsa nojaten tarkastelemaan kukkia, joita näytti olevan kaikkialla.

”Lähestymme Oerbaa”, Fang totesi.

”Yhym, noita samoja kasvaa siellä joka puolella”, Vanille myönsi. Vaikka kotiin palaaminen pelotti häntä, kukat toivat hyvän mielen. Koko kapeahko sola oli täynnä niitä. Ne kylpivät ilta-auringossa ja olivat suunnanneet lehtensä kohti taivasta saadakseen kaiken tarvitsemansa valon. Vaikeista olosuhteista huolimatta ne selvisivät, aivan kuin oerbalaisetkin.

Vanille kyykistyi tarkastelemaan kukkia lähemmin. Hän oli kyllä nähnyt niitä aiemmin ja oli niitä käsitelty oppitunneillakin. Nyt niiden tutkiminen kävi hyvästä tekosyystä viivytellä hieman. Toisaalta punapää tiesi, että viivyttely oli typerää. Hänen oli kohdattava toiset ennemmin tai myöhemmin, hänen oli kohdattava Take.

Tyttö suoristautui ja venytteli käsivarsiaan. Ehkä olisi parempi jatkaa matkaa.

”Sinä taidat todella pitää näistä kukista”, Fang sanoi. Vanhempi tyttö oli poiminut yhden kukista käteensä ja pyöritteli sitä sormiensa välissä.

”Ne ovat kauniita”, Vanille myönsi.

Fang astui askeleen eteenpäin ja kumartui pujottamaan kukan nuoremman tytön korvan taakse.

”Sinäkin olet”, tämä kuiskasi ja hymyili. Vanille ei voinut olla vastaamatta hymyyn. Hän tiesi, ettei näyttänyt kovin erikoiselta, mutta oli silti mukavaa kuulla kohteliaisuuksia.

”Kiitos”, punapää mutisi ja sipaisi kukkaa.

”Mennäänpä sitten, meillä on vielä matkaa, ennen kuin saavumme perille”, Fang vaihtoi puheenaihetta ja tarttui uudestaan Vanillen käteen.

Punapää seurasi ystäväänsä kukkien täyttämän solan halki. Hän ei ollut aivan varma, mitä juuri oli tapahtunut, mutta hänellä oli kummallisen leijuva olo. Tuntui siltä kuin tämä paikka olisi ollut irrallaan kaikesta. Kukkien täyttämä kapeikko eli omaa elämäänsä erillään ajasta. Vanille oli varma, että jos he olisivat pysähtyneet sinne, aika olisi myös jämähtänyt paikoilleen.

Sola kuitenkin kapeni hiljalleen ja kukat jäivät taakse. Kapeampiin kohtiin aurinko ei paistanut, joten niissä ei kasvanut oikeastaan mitään. Vanille tunsi olonsa epämukavaksi, kun joutui taas ahtautumaan seinämien väliin. Väliköstä mahtui kyllä kulkemaan, mutta tila oli ahdistavan pieni.

Oli helppo uskoa, ettei kukaan Oerban ulkopuolinen tiennyt tästä reitistä. Ei kai kukaan ollut niin hullu, että yrittäisi tunkeutua kapeaan koloon vain selvittääkseen, johtaisiko se mahdollisesti jonnekin. Vanille päätti painaa reitin mieleensä äärimmäisen tarkasti. Jos cocoonlaiset vielä hyökkäisivät, hän tietäisi, minne voisi viedä pienemmät turvaan.

~o~

Vanille nielaisi kuuluvasti ja tuijotti portaikkoon, joka vei asunnolle. Ikkunoista näkyi valoa, joten ainakin osa porukasta oli edelleen hereillä. Tyttö muisti hyvin edellisen illan, jonka oli viettänyt täällä. Hänen syntymäpäivänsä.

”Voin saattaa sinut, jos sinua hermostuttaa noin paljon”, Fang ehdotti ja kietaisi käden Vanillen hartioiden ympärille. Ele oli tullut jo tutuksi, mutta tuntui aina yhtä hyvältä. Vanhemman kosketus oli turvallinen, vaikka se myös sai ihon kihelmöimään.

”Yhm”, Vanille sai ynähdettyä ja nyökkäsi. Hän puristi oikean kätensä nyrkkiin ja painoi sen rintaansa vasten samalla, kun veti syvään henkeä. Jännitys tuntui möykkynä vatsanpohjalla.

”Mennään sitten”, Fang sanoi.

Tytöt lähtivät nousemaan portaita yhtä matkaa. Vanille laski portaat mielessään ja toivoi salaa, etteivät ne olisi loppuneet koskaan. Valitettavasti hänen toiveensa ei käynyt toteen.

Tasanteella Fang siirsi kätensä pois Vanillen ympärille, asetti keihäänsä ulkoseinää vasten ja tarttui sitten ovenkahvaan. Tämä nykäisi oven auki koputtamatta. Keittiöstä kuului kolinaa, kun tuolit työnnettiin pois pöydän äärestä. Vanille astui sisälle Fang perässään.

”Vanille!” Momi huudahti ja yritti rynnätä punapään luokse. Take kuitenkin astui tytön eteen eikä päästänyt tätä eteiseen.

”Mitä sinä oikein ajattelit!?” poika karjaisi. Vanille säpsähti, hän oli arvannut pojan olevan vihainen, mutta hän ei ollut todella kuvitellut, että tämä huutaisi hänelle.

Punapää astui eteenpäin ja yritti näyttää mahdollisimman katuvalta. Hän tiesi aiheuttaneensa huolta ja ansaitsevansa kaikki huudot, jotka olivat tulossa.

”Anteeksi, että huolestutin sinut”, tyttö mutisi. ”Olen pahoillani, mutta…”

”Jos halusit kierrokselle, olisit sanonut! Minä olisin vienyt sinut!” Take jatkoi huutamistaan.

”En minä sen takia lähtenyt”, Vanille sanoi hiljaa. Hän piti äänensä matalana, ettei suututtaisi Takea enää enempää. Hän kohotti kasvonsa ja vilkaisi Fangin suuntaan. ”Minä lähdin etsimään Fangia.”

”Oletko sinä täysi idiootti?”

Vanille säpsähti uudestaan ja jäi tuijottamaan poikaa. Tämän täytyi olla todella vihainen, tällä ei ollut tapana puhua tuolla tavoin kenellekään.

”Take, älä viitsi. Vanille on kunnossa”, Momi huomautti.

”Ole hiljaa, tämä ei kuulu sinulle!” poika ärähti tälle.

Punapää nielaisi. Hän käveli aivan Taken luokse ja kohotti kätensä halausta varten. Kukaan ei ollut koskaan ollut huutanut hänelle tuolla tavoin, mutta hän oli aina saanut anteeksi väärät tekonsa pyytämättä aidosti anteeksi.

”Minä olin idiootti, en tiennyt, mihin ryhdyin. Anna minulle anteeksi, Take”, tyttö kuiskasi ja yritti halata poikaa.

Jokin läjähti Vanillen poskea vasten niin kovaa, että tyttö putosi istualleen lattialle. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja hän painoi kätensä poskeaan vasten uskomatta, mitä oli juuri tapahtunut. Kosteiden silmien läpi hän näki, kuinka Fang tyrkkäsi Taken seinää vasten ja Momi ryntäsi hänen luokseen ja kietoi kädet hänen ympärilleen.

”Älä enää ikinä lyö minun Vanilleani!” Fang huusi Takelle. Poika tuuppasi tytön kauemmas itsestään ja yritti huitaista tätä, mutta tämä onnistui väistämään iskun.

”Vai sinun? Älä kuvittelekaan omistavasi häntä!”

”Sinä tässä käyttäydyt kuin omistavasti”, Fang vastasi.

Vanille puri nyrkkiään tuijottaessaan käsirysyä. Hän halusi sanoa jotain, mutta pihaustakaan ei tullut ulos. Momi keinutti häntä hiljaa edestakaisin ja mumisi jotain käsittämätöntä.

”Mitä halvattua täällä tapahtuu? Joku voisi haluta nukkua!” Astara ilmestyi eteiseen hiukset sekaisin ja hyvin kiukkuisen näköisenä. ”Fang!”

Astara ryntäsi Fangin ja Taken väliin samalla hetkellä, kun kaksi muuta yhteisasunnossa asuvaa poikaa tulivat myös eteiseen. Nämä auttoivat erottamaan Taken ja Fangin toisistaan. Fang yritti vielä Taken kimppuun, mutta Astara piteli tätä tiukasti kiinni.

”Oletko päästäsi sekaisin?” Astara tivasi Fangilta. ”Mitä sinä oikein yrität?”

”Mistä on kysymys, Take?” toinen Takesta kiinni pitävistä pojista, Nebu, kysyi.

Fang ja Take vain tuijottivat toisiaan vastaamatta kysymyksiin. Kukaan ei liikahtanutkaan, kaikki tuntuivat vain odottavan jotain. Vanille irrottautui Momin otteesta ja nousi hitaasti jaloilleen.

”Kaikki on minun syytäni, olen pahoillani”, tyttö sanoi. ”Menkää takaisin nukkumaan. Lupaan, etten aiheuta enempää hämminkiä.”

”Vanille, ei Take olisi-” Momi aloitti.

”Take oli vihainen, koska minä karkasin. En ollut käynyt kierroksella, joten en olisi saanut lähteä kylästä”, Vanille keskeytti. Hän ei halunnut kaikkien tietävän, että Take oli lyönyt häntä. Jotenkin hänestä tuntui, että hän oli ansainnut lyönnin. Sitä paitsi tapahtuneen ajatteleminenkin hävetti häntä. Hänen olisi pitänyt tajuta, ettei Take ollut samanlainen kuin hänen oma perheensä oli ollut. Tämä oli kasvatettu toisella tavalla.

”Minun ei olisi pitänyt suuttua”, Take jupisi. ”Olin vain huolissani. Sitä paitsi, minä olen vastuussa sinusta niin kauan kuin asut täällä.”

”Et ole enää. Hän on käynyt kierroksella”, Fang huomautti. ”Vanille on nyt aikuinen ja päättää itse omista asioistaan.”

”Ja sehän sopii sinulle!” Take ärähti. ”Vanille ehkä päättää nyt itse omista asioistaan, mutta minä omistan tämän talon, etkä sinä ole tervetullut tänne. Ala kalppia!”

”Minä en lähde mihinkään ilman Vanillea”, Fang ilmoitti.

Eteiseen laskeutui uusi painostava hiljaisuus, kun kaikki vilkuilivat toisiaan. Momi näytti siltä kuin olisi halunnut avata suunsa, mutta ilmeisesti tämä tajusi, että Vanille halusi pitää tapahtuneen salaisuutena.

”Fang, tämä on Vanillen koti. Et voi raahata häntä täältä pois”, Astara sanoi lopulta.

”Sinä et tiedä kaikkea”, Fang tokaisi.

”Mutta minä tunnen sinut. Olet ehkä itsepäisin ihminen, jonka tunnen, mutta anna nyt olla.”

”En vaaranna Vanillen turvallisuutta.”

”Mitä sinä horiset? Tämä on hänen kotinsa, hän on turvassa täällä!” Take puuskahti.

”Vain jos sinä nukut ulkona!”

”Fang, Fang.” Astara pakotti ystävänsä kääntymään ja tarttui tätä sitten lujasti hartioista. ”Me puhumme tästä myöhemmin, mutta sinun on nyt parempi lähteä. Minä katson, ettei Vanillelle tapahdu mitään, jos kerran olet niin huolissasi.”

Fang tuijotti ystäväänsä vihreät silmät salamoiden. Vanille ei ollut koskaan nähnyt toista niin vihaisena, mutta toisaalta hän ei ollut tuntenut tätä järin kauan.

”Vanille?” Fangin katse kääntyi punapään suuntaan.

”Niin?” punapää sai kuiskattua. Hän tunsi itsensä äärimmäisen väsyneeksi. Lisäksi hänen poskeensa sattui, ilta oli saanut kurjan päätöksen.

”Tuletko mukaani?”

Vanillen vatsaa väänsi. Hän halusi lähteä Fangin mukaan, mutta hän ei voinut. Hänen oli jäätävä tänne ja selvitettävä välinsä Taken kanssa. Hän oli karannut paikalta jo kerran, hän ei voinut tehdä sitä toiste.

”En voi”, hän vastasi. Fangin katse muuttui kiukkuisemmaksi.

”Miten niin et voi? Ei ole viisasta jäädä tänne.”

”Minun on jäätävä, ainakin täksi yöksi. Minä en halua paeta nyt”, Vanille huoahti. Hän tajusi, että hänen olisi pitänyt kertoa Fangille, mitä Taken kanssa oli tapahtunut. Silloin tämä olisi ymmärtänyt häntä paremmin.

”Teet itse päätöksesi”, Fang puuskahti lopulta. Tämä tyrkkäsi Astaran kädet harteiltaan ja kääntyi katsomaan Takea. ”Minä lähden nyt, mutta jos kuulen sinun edes hipaisseen Vanillea sormenpäälläsi, pidän huolta, ettei sinulla ole enää sormia seuraavan tapaamisemme jälkeen.”

”Sinulla ei ole mitään oikeutta uhkailla minua, friikki”, Take tölväisi.

Fang jysäytti nyrkillä seinään niin kovaa, että kaikki huoneessa hätkähtivät. Tämä nosti lattialle pudonneen reppunsa ja käänsi selkänsä Takelle. Tyttö taputti Vanillen tervettä poskea hämmästyttävän hellästi verrattuna edelliseen eleeseen.

”Pidä itsestäsi huolta. Me näemme huomenna.”

Vanille ei ehtinyt vasta, kun Fang oli jo kadonnut portaikkoon. Punapää jäi tuijottamaan avointa ulko-ovea, kunnes Momi painoi sen kiinni.