Ficcikirjasto

Pamautin rommipullon pöydälle pahantuulisena. Viime aikainen stressi ja kaikki uudet kokemukset olivat saaneet minut ylirasittuneeksi. Tiesin, että raivoni oli oikeastaan aiheetonta, mutta en voinut sille mitään.

    

Nostin pullon uudelleen huulilleni, vaikka olinkin jo melkoisessa humalassa. Ruskean nesteen liukuessa kurkkuani alas tunsin vihdoin hieman rauhoittuvani. Miksi minun pitäisi välittää siitä, mitä muut minusta ajattelivat? Pitäkööt minua vaikka kapteeninsa yksityisenä huorana, minä en välittäisi siitä.

    

Kuulin hytin oven avautuvan ja laskin pullon välittömästi pöydälle. Jack asteli sisään kävellen hieman keinuvaan tyyliin, kuten aina. Hän vilkaisi kulmiensa alta ensin pulloa ja sitten minua. Hänen silmiinsä syttyi outo pilke.

”Olet alkanut pitää rommista vai?” hän kysyi.

”Teki mieli ryypätä”, totesin ja kohautin olkapäitäni.

    

Jack tuli lähemmäs minua ja katsoi suoraan silmiini. Minua ärsytti suunnattomasti, kun hän teki niin. Ei siksi, etten olisi pitänyt siitä, vaan siksi, että hänen katseensa sai sydämeni laukkaamaan villihevosen lailla.

”John taisi tosiaan suututtaa sinut… Mitä hän oikein teki?” Jack kysyi virnistäen. Nauru pilkahti hänen silmissään.

    

Käänsin katseeni pois Jackin silmistä. Miten muka voisin kertoa hänelle, mitä John oli sanonut?

”Eeeeiii mitään erikoista”, sanoin viimein.

”Eikö? Päätit vain pestä hänet kenties?” Jack huomautti naureskellen. Tiesin, ettei hän uskonut minua. En siltikään aikonut kertoa hänelle totuutta.

    

Yhtäkkiä tunsin laivan kääntyvän rajusti. Tasapainoni petti ja horjahdin suoraan Jackin syliin. Hän tarttui minuun ja nosti minut takaisin jaloilleni. Hän oli nyt vaarallisen lähellä minua. Aioin vetäytyä kauemmas, mutta laiva keinahti uudestaan ja olin kaatua selälleni. Jack kuitenkin nappasi minut kiinni jälleen.

”Mitä helvettiä?!” kiroilin.

”Taitaa nousta myrsky”, Jack totesi pidellessään minua pystyssä. ”Minun on parasta mennä ruoriin. Pysy sinä täällä!”

    

Jack päästi minut irti ja istutti tuolille. Sitten hän ryntäsi ulos hytistä. Näin tuulen tarttuvan oveen. Hetken istuin paikallani tietämättä, mitä tehdä, mutta sitten nousin ja kävelin hitaasti ovelle. Laivan raju keinunta teki kävelyn vaikeaksi, ja humalainen tilani vain vaikeutti etenemistä entisestään.

    

Ovelta näin, kuinka valtavat mustat pilvet vyöryivät taivaan ylitse, ja sade huuhtoi kantta tehden siitä liukkaan. Tuuli oli käynyt todella kovaksi, ja aallot nousivat pelottavan korkeiksi.

”Reivatkaa purjeet!” joku huusi tuulen yli.

    

En voinut vain katsella sivusta. Juoksin kannelle auttamaan muita. Purjeiden reivaus oli yllättävän vaikeaa kovassa tuulessa ja sateessa, jotka pieksivät kasvojani ja peittivät näkyvyyden. Sadepisarat tuntuivat neulanpistoilta ihollani, ja tuuli lähes tulkoon repi hiukset päästäni.

    

Tartuin vapaana heittelehtivään köyteen ja yritin kiskoa sitä paikoilleen. Tunsin jonkun tulevan auttamaan minua. Hämärästi erotin, että se oli John. Yhteisvoimin saimme köyden kiskottua paikalleen ja solmittua kiinnikin. Juuri silloin suuri aalto paiskautui kannen yli ja tarttui meihin kumpaankin.

    

Tarrasin epätoivoisesti kiinni juuri solmimaani köyteen. Vesi veti minua mukanaan laidan yli, mutta jotenkin sain pidettyä otteeni. John ei kuitenkaan ollut yhtä onnekas. Näin hänen lentävän suoraan mereen.

    

Köysi hiersi käsiäni ja pelkäsin otteeni pettävän juuri, kun tunsin jonkun tarttuvan minuun ja kiskovan ylös. Anamaria virnisti minulle saatuaan minut kannelle.

”John!” huusin. ”John lensi laidan yli!”

    

Seuraavat hetket olivat kuin hidastetussa filmissä. Näin Anamarian sitovan köyden vyötäisilleen ja antavan toisen pään minulle.

”Kierrä se maston ympäri ja pitele lujasti!” hän huusi minulle. Tein työtä käskettyä ja näin hänen hyppäävän mereen.

”Mies yli laidan! Mies yli laidan!” huusin niin kovaa kuin vain pystyin.

    

Köysi kiristyi käsissäni, enkä uskonut voivani pidellä sitä enää kovin pitkään. Jatkoin epätoivoista huutamistani, ja viimein Gibbs ja Cotton tulivat auttamaan minua.

”Minähän olen sanonut, että nainen laivalla tietää huonoa onnea… Ja meillä on jo niitä kaksi!” Gibbs huusi Cottonin korvaan.

    

Miesten vetäessä minä juoksin reelingille ja näin, että köyden päässä todellakin roikkui kaksi hahmoa. Anamarian oli onnistunut pelastaa John.

”Vetäkää! Saatte heidät reunan yli!” huusin tuuleen ja ojensin samalla käsiäni Anamariaa kohti.

    

Kun kaksikko nousi tarpeeksi ylös, tartuin Johnia kainaloista. Hän oli kamalan painava, mutta jotenkin sain hänet kannelle. Käänsin pojan selälleen ja näin hänen huultensa sinertävän. Painoin korvani hänen suulleen. John ei hengittänyt!

”Onko hän kuollut?” Anamaria huusi korvani juuressa, kun kokeilin pojan pulssia. Se oli hyvin heikko.

”Ei!” huusin takaisin. ”Enkä totta vieköön anna hänen kuolla ennen kuin olen pyytänyt häneltä anteeksi!”

    

Kohotin Johnin leukaa ja avasin hänen suunsa. Työnsin sormeni sinne tunnustellen. Mitään esteitä ei tuntunut. Laskin molemmat käteni hänen rintalastansa kohdalle ja painoin voimakkaasti viisi kertaa. Sitten puristin hänen nenänsä kiinni ja puhalsin hänen suuhunsa. Näin Johnin rinnan nousevan, mutta hän ei alkanut hengittää. Jatkoin elvyttämistä.

”Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, puhallus”, hoin mielessäni ja rukoilin, ettei John kuolisi. En tajunnut ympärillä riehuvaa myrskyä lainkaan. Minun ainoa päämääräni oli saada John jälleen hengittämään.

”Mitä oikein teet?” Anamaria huusi. ”Ei suuteleminen tuo häntä takaisin!”

”En minä häntä suutele! Yritän saada hänet taas hengittämään!” huusin takaisin painellessani Johnin rintaa.

    

Painoin jälleen huuleni pojan huulille. Puhalsin voimakkaasti ja samassa tunsin Johnin nytkähtävän. Nostin pääni ja näin hänen kakovan. Nopeasti käänsin hänet kyljelleen. Poika yski vettä keuhkoistaan ja haukkoi ilmaa. Hän ei ollut kuollut! Hän eli!

    

Anamaria tuijotti ihmeissään. Hän ei tietenkään ollut kuullut koskaan tekohengityksestä, sillä eihän sitä oltu keksitty vielä 1600-luvulla.

”John on saatava kannen alle!” huusin ja yritin kiskoa poikaa pystyyn. Anamaria auttoi minua nostamaan Johnin ja yhdessä raahasimme hänet ruumaan. Sitten Anamaria palasi kannelle. Häntä tarvittiin siellä.

”Luojan kiitos, että olet elossa! En olisi voinut antaa itselleni koskaan anteeksi, jos olisit kuollut!” huudahdin saatuani Johnin punkalle makaamaan.

”En tiedä, mitä oikein teit, mutta pelastit henkeni. Olen sinulle yhden velkaa”, John kuiskasi käheästi ja yskäisi.

”Sinun pitää levätä nyt”, sanoin ja yritin peitellä poikaa. Hän kuitenkin tarttui ranteeseeni.

”Anteeksi, että loukkasin sinua”, hän kuiskasi.

”Ei se mitään! Mutta älä enää säikyttele minua tuolla tavoin”, vastasin ja todellakin tarkoitin sitä. En olisi voinut elää itseni kanssa, jos John olisi hukkunut. ”Nuku nyt. Sinusta ei ole hyötyä kannella tuossa kunnossa.”

    

John nyökkäsi kevyesti ja sulki silmänsä. Jäin vielä hetkeksi istumaan hänen viereensä varmistaen, että hän hengitti edelleen. Sitten huokaisin syvään ja palasin villisti keinuvan laivan kannelle.

~o~

Myrsky jatkui aina aamuun asti, sitten se loppui vain yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Voipuneena valahdin kannelle istumaan. Olin aivan läpimärkä ja väsynyt. Halusin vain päästä eroon märistä vaatteistani ja nukkua koko päivän.

    

Olimme saapuneet pienen saaren lähelle. Pearl ankkuroitiin siihen, ja suurin osa miehistöstä siirtyi kannen alle. Jotkut jäivät vielä tarkistamaan purjeiden ja köysien kuntoa.

    

Päätin itsekin palata kapteenin hyttiin. Yritin nousta seisomaan, mutta kipu tuntui polttavana reisissäni. Putosin takaisin polvilleni ja tunsin yhtäkkiä valtavaa heikotusta. Olin hetken paikallani ja nousin sitten uudelleen, tällä kertaa hitaammin.

    

Jotenkin sain itseni Jackin hyttiin asti. Kapteeniamme ei näkynyt missään, mutta en jaksanut juuri sillä hetkellä välittää asiasta. Potkaisin saappaat jaloista ja kiskoin märät vaatteet pois päältäni. Olin pelkissä alusvaatteissani, kun ovi avautui.

”Täällähän sinä olet”, Jack totesi kuulostaen siltä kuin olisi etsinyt minua ympäri laivaa. ”Kuulin Anamarialta, että olit jotenkin saanut Johnin hengittämään suutelemalla häntä…”

”Annoin hänelle tekohengitystä, en suudellut”, tuhahdin Jackin sulkiessa oven. ”Se on täysin eri asia… Tavallaan hengitin hänen puolestaan, kunnes hän alkoi itse taas hengittää.”

    

Jack katsoi minua hieman epäuskoisena, mutta jätti asian sikseen. Hän antoi katseensa vaeltaa pitkin lähes alastonta vartaloani. Hänen ilmeensä kertoi, että hän piti näkemästään. Nappasin nopeasti alusmekkoni tuolilta ja kiskoin sen ylleni. Jackin ilme muuttui hieman pettyneeksi.

”Aion ottaa nyt pienet torkut, jos ei haittaa”, sanoin ja kömmin sänkyyn. Olin varmasti väsyneempi kuin koskaan. Suljin vain silmäni ja olin unessa. Uneni läpi kuulin epäselvänä Jackin äänen.

”Soudamme rantaan parin tunnin päästä. Jos haluat mukaan, nouse ennen sitä.”