Ficcikirjasto

Tuijotin avaraa merta edessäni. Horisontissa ei erottunut mitään muuta kuin taivasta ja merta. Nautin suunnattomasti tähystämisestä. Meri välkehti kauniina auringonvalossa, ja lempeä tuuli puhalteli hiuksiani. Ainoa riski mastossa keikkuessa oli saada auringonpistos. Onneksi Anamaria oli luovuttanut minulle yhden hatuistaan, joten olin nyt turvassa myös siltä.

    

Olin muutenkin alkanut käyttää uusia vaatteitani. Anamarian vanhat housut olivat minulle hieman liian pitkät, mutta oli käärinyt lahkeet. Paidat olivat oikeastaan mukavan löysiä ja rentoja (olin joutunut ostamaan miesten paitoja, sillä naisten vaatteita ei ollut juurikaan tarjolla Tortugassa, ainakaan sellaisia, joita olisin suostunut laittamaan päälleni).

    

Tuijotellessani merta ajatukseni ajautuivat komeaan kapteeniimme. Vietin päivät hänen laivallaan ja yöt hänen sängyssään. Muutaman kerran hän oli tehnyt lähestymisyrityksiä, mutta olin tehnyt selväksi, etten ollut sellainen tyttö. Hän oli antanut minun nukkua rauhassa, mutta joka aamu huomasin hänen kietoneen kätensä vyötäröni ympärille. Aluksi se oli kiusannut minua, mutta nyt se tuntui ainoastaan hyvältä. Oikeastaan se tuntui liiankin hyvältä. En halunnut kiintyä mieheen, jonka voisin menettää koska tahansa. En voinut olla varma, milloin sattuma tempaisisi minut takaisin 2000-luvulle. Ja jos niin kävisi, en näkisi Jackia enää ikinä. Pelkkä ajatus sai vatsani kääntymään ympäri. Tiesin, että olin vaarallisilla vesillä.

    

Puolen päivän jälkeen ikäiseni poika tuli jälleen päästämään minut mastosta. Tiesin jo, että hänen nimensä oli John, mutta siinä olikin kaikki. Emme oikeastaan koskaan jutelleet, mutta huomasin kyllä, miten hän katsoi minua. Hymyilin hänelle herttaisesti ja kapusin sitten köysitikkaita pitkin alas kannelle.

    

Anamaria oli ruorissa, mutta Jackia ei näkynyt missään. Janoisena päivän kuumuudesta suuntasin askeleeni kohti kapteenin tiloja. Pidin siellä nykyisin vesipulloa itseäni varten, Jack tuntui juovan aina vain rommia.

    

Kiskaisin hytin oven auki ja huomasin Jackin seisovan pöydän ääressä tutkien kapteeni Hookin karttaa. Hän tuijotteli sitä varsin usein. Olin saanut vaikutelman, että pelkkä karttakin oli suuri aarre hänelle. Painoin oven kiinni ja kävelin itsekin pöydän luokse. Nappasin vesipulloni ja join siitä pitkän kulauksen.

”Eikö olekin kuuma päivä, rakas?” Jack sanoi virnistäen.

    Mutisin jotain, minkä oli tarkoitus kuulostaa myöntävältä vastaukselta. Join vielä toisen kulauksen ja laskin sitten pullon takaisin pöydälle. Jack kääntyi minuun päin ja katsoi suoraan silmiini.

”Se voisi olla kuumempikin, jos haluaisit…” hän lisäsi sitten.

    

Mikä hemmetti häntä vaivasi? Miksei hän voinut ymmärtää, etten aikonut hypätä sänkyyn hänen kanssaan?

”Mikset yritä Anamariaa?” kysyin mahdollisimman ivallisesti.

”Hän tappaisi minut, jos edes koskisin häneen”, Jack sanoi ja naurahti.

“Ja mikä saa sinut kuvittelemaan, etten minä tapa?” jatkoin yhä ivallisella äänellä.

“Sinä pidät minusta, rakas”, Jack vastasi itsevarmasti.

    

Tuijotin miestä järkyttyneenä. Olinko noin läpinäkyvä? Tuskinpa sentään. En ollut mitenkään antanut ymmärtää, että pitäisin Jackista sillä tavalla. Hän oli kyllä mielenkiintoinen mies, mutta en minä häntä halunnut. En. En. En. Tai en ainakaan myöntäisi sitä kenellekään, en edes itselleni.

”Minun täytyy tehdä jotakin”, mutisin aikoen poistua hytistä. Jack kuitenkin tarttui käteeni saaden minut säpsähtämään.

”Saavumme pian Port Royaliin”, hän sanoi. “Haluaisin sinun tulevan mukaani tapaamaan vanhoja ystäviäni.”

    

Yllätyin miehen pyynnöstä, enkä tiennyt heti mitä vastata. Olin odottanut hänen ehdottavan jotain aivan muuta. Lopulta kuitenkin nyökkäsin hymyillen, ja Jack päästi käteni irti. Poistuin hytistä ja palasin töihin kannelle.

    

Työskennellessäni mietin, millaisia Jackin ystävät mahtaisivat olla. Luultavasti hekin olisivat merirosvoja. Saattaisi olla erittäin mielenkiintoista tavata heidät. Jännittynyt odotus täytti mieleni.

~o~

Suureksi hämmästyksekseni Jack ei ohjannut Pearlia Port Royalin satamaan, vaan ankkuroi sen kauemmas. Port Royal sijaitsi lahdelmassa. Korkeat kukkulat ympäröivät pientä, mutta kaunista satamakaupunkia ja peittivät samalla myös Pearlin uteliaiden katseilta.

    

Vain minä ja Jack poistuimme laivasta, muut jäivät odottamaan paluutamme. Jack souti pienen veneen rantaan ja veti sen sitten riittävän ylös, jotta vesi ei veisi sitä. Lähdimme kävelemään kohti kaupunkia hiljaisuuden vallitessa. Kuljin hieman Jackin perässä, enkä voinut olla seuraamatta hänen lihastensa liikkeitä hänen vaatteidensa alla. Tuo mies kiehtoi minua aivan liikaa, enkä oikeastaan enää jaksanut vastustaa lämmintä tunnetta vatsani pohjalla.

”Sinun on parasta varoa punatakkisia miehiä”, Jack sanoi minulle, kun lähestyimme kaupunkia.

”Ai, miksi?” ihmettelin.

“He ovat kuninkaallisen laivaston väkeä, eivätkä erityisemmin pidä merirosvoista”, Jack sanoi ja katsoi nyt minua suoraan silmiin. “Sinä olet nyt merirosvo, tai ainakin näytät sellaiselta. He halkeaisivat onnesta, jos saisivat sinut kiinni, varsinkin eräs kommodori Norrington.”

    

Nyökkäsin Jackille. Oli sanomattakin selvää, että voisin päätyä hirsipuuhun aamunkoitteessa, jos jäisin kiinni. Päätin siis olla varovaistakin varovaisempi seuratessani Jackia Port Royaliin.

    

Port Royal ei muistuttanut lainkaan Tortugaa. Se oli siisti ja kaunis pieni kaupunki. Ihmiset olivat pukeutuneet hienostuneesti ja käyttäytyivät myös sen mukaan. Muutamat katsoivat minua oudosti. Täällä ei kai oltu totuttu housuissa kulkeviin naisiin.

    

Jack johdatti minut kapealle kujalle ja sieltä sepänpajaan. Hän kiskaisi oven auki ja päästi minut sisälle seuraten itse perässä. En tiennyt, että hän osasi olla myös herrasmies. Jostain syystä ajatus sai minut hymyilemään.

    

Kävelin sisään hämärään pajaan. Askeleeni saivat nuoren sepän kääntymään minuun päin. Hän näytti melko söötiltä luonnonkiharine hiuksineen ja pienine viiksineen.

”Kuinka voin auttaa teitä… neiti?” minua hieman vanhempi nuorukainen kysyi. Hymyilin hänelle vaivautuneena. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt sanoa.

”Hän tarvitsee miekan, William”, Jack sanoi astuen esiin varjoista.

“Jack!” Williamiksi kutsuttu nuorimies huudahti. ”Jack Sparrow!”

”Kapteeni”, Jack korjasi ja virnisti.

    

Jack esitteli minut ystävälleen William Turnerille ja kertoi, että tämän isä oli ollut merirosvo ja purjehtinut ennen kuolemaansa hänen miehistössään.

”Vanha Saappaanraksi, vain minä tunsin hänet William Turnerina”, Jack sanoi. “Ja Will on muuten aivan hänen näköisensä.”

    

Nyökkäsin, koska en tiennyt, mitä muutakaan olisin tehnyt. En tuntenut Willin isää, joten en osannut sanoa mitään.

”Olet siis Jackin miehistön uusi jäsen?” Will kysyi minulta.

”Niin…” vastasin hieman epävarmasti.

”Et kylläkään vaikuta merirosvolta”, Will ihmetteli vielä. En tiennyt, mitä olisin sanonut. Tiesin käyttäytyväni ja puhuvani hieman eri tavoin kuin muut merirosvot, mutta miten olisin voinut omaksua heidän tapansa hetkessä.

    

Huomatessaan vaivautuneisuuteni Will vaihtoi puheenaihetta miekkoihin. Hän esitteli minulle monia tekemiään aseita, ja ne olivat todella kauniita. Yhtäkkiä hän pyysi minua kokeilemaan yhtä. Paniikki ryntäsi vatsaani. En ollut koskaan pidellyt kädessäni miekkaa, enkä siis tiennyt, miten minun tulisi toimia. Mieleeni palautui muutamia kohtia elokuvasta Zorron naamio, mutta en kuollaksenikaan pystynyt muistamaan, miten miekkaa tuli pidellä. Lopulta päätin kuitenkin ottaa riskin, että nolaisin itseni.

    

Will ojensi miekan minulle. Tartuin sen kahvaan ja kokeilin sen painoa. Se ei tuntunut liian painavalta. Itse asiassa sen paino tuntui juuri sopivalta, vaikka en tiennytkään, miten painavia miekkojen tulisi olla. Se myös istui käteeni kuin valettu. Tämä mies tosiaan osasi alansa, ja hyvin osasikin.

    

Heilautin miekkaa kokeilevasti kaaressa. Sen täytyi näyttää erittäin kömpelöltä, sillä molemmat miehet katsoivat minua hieman huvittuneena. Nolona laskin miekan alas.

”En… En ole käyttänyt miekkaa koskaan ennen”, mutisin aivan punaisena. Will vilkaisi nyt Jackia kulmiensa alta ja kiskoi tämän syrjempään. Hän selvästikin yritti puhua niin hiljaa, etten kuulisi hänen sanojaan, mutta silti ne kantautuivat korviini.

”Miksi tuo tyttö on sinun miehistössäsi? Jopa minä huomaan, ettei hän ole merirosvo. Saatat hänet vielä suureen vaaraan…” Will mutisi hiljaa.

”Miehistöni poimi hänet merestä… Hänellä on kai muistinmenetys tai jotain, enkä voinut vain jättää häntä Tortugaan. Tiedäthän sinä, millainen paikka se on… Paremmassa turvassa hän on minun kanssani, ja sitä paitsi hän halusi jäädä Pearlille… “

    

Hämmästyin Jackin sanoja, sillä en ollut koskaan kuullut hänen selittelevän kellekään tekojaan. Miksi hän siis vaivautui nyt?

”Mutta hän ei edes osaa käyttää miekkaa”, Will älähti.

“Hei! Te kaksi! Kuulen kaiken, mitä puhutte!” huudahdin. En pitänyt siitä, että minusta puhuttiin kuin en olisi itse ollut paikalla. ”Älkää keskustelko minusta niin kuin en olisi täällä!”

    

Olin todellakin raivoissani. Jos Jack raahasi minua mukanaan vain säälistä, en halunnut jäädä Pearlille.

”Olen pahoillani, neiti Smith”, Will mutisi hieman nolostuneena. ”Olen vain… hieman huolissani teistä. Satun tietämään, millainen hurjapää -”

“Osaan pitää huolen itsestäni!” kivahdin. Ainakin olin ennen osannut pitää huolta itsestäni. Suoraan sanottuna en ollut varma, osaisinko enää… tai siis tässä ajassa.

”Rauhoitu, ei Willin tarkoitus ollut loukata sinua…” Jack sanoi, ja näin, että häntä nauratti.

”Loistavaa! Naura vain minulle!” huusin ja marssin ulos pajasta lyöden oven perässäni kiinni.

Pamautettuani oven kiinni lähdin vaeltamaan päämäärättömästi pitkin katuja. Jälleen ohikulkijat soivat minulle oudoksuvia katseita. Kerran näin myös vilauksen punatakkisista miehistä ja piilouduin varjoihin. Vaikka olinkin vihainen Jackille, en halunnut uhmata hänen neuvojaan. Hän varmasti tiesi, mistä puhui.

    

Saavuin kaupungin torille ja aloin tutkia erinäisiä kojuja. Tarjolla oli hedelmiä ja kalaa sekä koruja, joita katselin mielenkiinnolla. Minun oli kuuma ja otin hatun pois päästäni. Hetken päästä tajusin jonkun tuijottavan minua.

”Mitä hemmettiä sinä tuijotat?” kysyin yhä pahantuulisena.

    

Mies käveli lähemmäs ja katsoi minua suoraan silmiin. Hän näytti ensin huolestuneelta, mutta sitten hän silmiinsä syttyi onnellinen valo.

”Se todellakin olet sinä! Luulin sinun kuolleen!” mies huudahti.

“Mitä?” Mistä mies oikein puhui? ”En ymmärrä, mistä puhut.”

“Mutta Annabelle, se olen minä, isäsi!” mies sanoi.

“En ole tyttäresi”, sanoin rauhallisesti. Mies olikin luullut minua vain joksikuksi toiseksi. “Ja minun nimeni ei ole Annabelle. Olen Ann Smith.”

”Voi, rakasta tytärtäni! Ei muista omaa isäänsä”, mies mutisi ja tarttui käteeni. “Sinun on tultava kanssani kotiin. Philipkin on kaivannut sinua niin paljon…”

    

Mies kiskoi minut mukaansa, ja olin niin järkyttynyt, etten osannut edes vastustella. Tilanne vaikutti jotenkin käsittämättömältä. Ilmeisesti muistutin miehen kuollutta tytärtä, ja nyt tämä höyrypää kuvitteli saaneensa tyttönsä takaisin. Kun olimme kulkeneet jo melko pitkän matkan, tajusin alkaa rimpuilla.

”Päästä irti!” huusin miehelle. Tämä pysähtyi juuri silloin kauniin talon oven eteen ja kiskoi oven auki.

”Kaikki on hyvin, kultaseni. Tervetuloa kotiin”, hän sanoi ja vei minut sisälle suureen taloon.